Neljä vuosikymmentä sitten X

( jokisuun laidunniittyä Laukanlahdelta )




Neljä vuosikymmentä sitten vapunaatto sujui vesilintuja laskien. Kartoitimme Salon seudun lintuvesiä ja 30.4.1977 olimme Karhumäen Jussin kanssa laskemassa mitä Perniön Laukanlahdelta silloin löytyi. Tullessani Saloon ja käydessäni Halikonlahdella olin huomannut että ensi kertaa oli Viurilanlahdelle jäänyt pystyyn ylivuotinen ruoikko. Sama oli tilanne Laukanlahdella.



Olimme paikalla 6:45 valmiina aloittamaan laskennan. Yli muutti pikkukuovi ja ohi lensi räyskä, muuten linnut taisivat olla paikallisia pesijöitä. Aloituspaikan ympäristöstä laskimme mukaan heinäsorsia, taveja, silkkiuikkuja, puna- ja tukkasotkia, nokikanoja ja kuovin. Muistaakseni meillä oli käytössä lainavene jolla laskimme lintuja avovedestä käsin, sen lisäksi kiertelimme myös rantaniittyjä erityisesti jokisuiston ympärillä. Kaikkiaan laskimme kierroksellamme 17 silkkiuikkua, 21 nokikanaa, 23 heinäsorsaa, kolme tavia, haapanan, viisi lapasorsaa, 30 tukkasotkaa, 14 punasotkaa, 18 telkkää ja kaksi isokoskeloa minkä lisäksi yksi isokoskelokoiras lensi pysähtymättä yli. Tämä laskenta antoi silkkiuikkujen, nokikanojen, heinäsorsien, telkkien ja isokoskeloiden pesivien parien arvioksi 50, muiden lintujen tarkan parimäärän arviointi edellyttää laskennalta myöhempää ajankohtaa. Räyskiä lenteli lahdella lopulta kaksi, pikkukuoveja muutteli aamusumun aikaan kuusi lintua, punajalkavikloja oli kolme paria ja kolme irtoyksilöä, kuovia neljä soidintelevaa.



Puolilta päivin palasimme takaisin Saloa kohti. Pohjanjärvellä oli tulva korkealla mutta vain vähän lintuja. Jatkoimme Jussin johdolla Halikon Salaisiin etsimään paikallisen korpin pesää. Aikanaan se löytyikin, ja Jussi löysi pesästä neljä poikasta. Yllä kierteli emo hyvin hiljaisena, paikallinen palokärki, tiltaltti ja kaksi puukiipijää pitivät enemmän ääntä. Pistäytyminen Halikonlahdella tuotti yhden ohimuuttavan pikkufalcon, ilmeisen nuolihaukan.






***

( rantaniittyjen eräs tyyppikahlaaja )

Perinteinen takatalvi

( näsiän kukkia ja maassa lunta )




Koko huhtikuu on tähän mennessä ollut tavallista koleampi, tämä muistuttaa paljon tilannetta joka oli keväisin harrastukseni alkuaikoina. Lehtien silmut eivät ole auenneet sanottavasti pariin viime viikkoon ja vasta pari päivää sitten huomasin ensimmäiset valkovuokot ja näsiän kukat vaikka aurinkoakin on riittänyt. Nyt tosin on taas harmaata matalan mennessä jälleen kerran yli.



Viikolla satoi muutamasti räntää ja maa oli valkoinen noiden kuurojen jälkeen. Mitään ei kuitenkaan pysyvämmin maahan jäänyt eivätkä linnut lähteneet säätä pakoon kuten joskus takavuosina. Rastaita kerääntyi kuitenkin pelloille pois metsistä joten lähtö olisi ollut lähellä jos pakkanen olisi pitänyt maan valkoisena. Tänäänkin koko iltapäivä oli sateinen, lunta tuli maahan viitisen senttiä. Saa nähdä miten se maassa pysyy, jos se kestää päivän tai pari, tänne tulleet muuttolinnut saattavat lähteä pakoon. Rastaat olivat jo tänä iltana kerääntymässä teiden ja purojen varsille.


Muutenkin joillakin linnuilla oli lauantaina huono tuuri. Kotiin töistä tultuani kuulin olohuoneen ikkunasta tömähdyksen ja kun katsoin ulos, ikkunan takaisessa pihlajassa istui hämmästynyt koiraspeippo ja maassa ikkunan alla juuri kuollut peipponaaras. Se suhde loppui lyhyeen... 



***

( joko alkaa räkäteillä hermo pettää, tai punakylkirastailla ainakin )

Maailmanlopun sota

Mario Vargas Llosan romaani Maailmanlopun sota (Otava 1983, 711 s. ) on ilmaantunut kirjahyllyyni jo ajat sitten kirjaston poistohyllystä hankittuna heräteostona, poistopäivä oli jo 22.10.1999. Teos on pitkä, väkivaltainen ja siihen pääsee kunnolla sisälle vasta kun on jo lukenut satoja sivuja. Siksi se on vältellyt minua ihan tähän asti ja ymmärrän hyvin ettei se ollut lainaajien suosikki. Olen viime aikoina totutellut itseäni lukemaan raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tämä on silti suuri hyppy noista edellisistä käsittelemistäni kirjoista eteenpäin. Teos oli raskas mutta monella tapaa palkitseva.

Koillis-Brasiliassa kulki 1800-luvun lopulla muuan maallikkosaarnaaja kylästä toiseen kunnostaen kirkkoja ja siinä samalla saarnaten vuosisadan vaihteen tuovan mukanaan maailmanlopun. Kun ihmiset jo kärsivät arolla ankarasta kuivuudesta, oli helppo uskoa lopun lähestyvän ja pelastus Hyvän Jeesuksen tullessa oli monen mielestä parasta mitä nyt kannatti tavoitella. Kansa uskoi hänen puheitaan ja hän alkoi saada peräänsä seuraajia. Antonio Vicente Mendes Macielista kuoriutui Neuvonantaja jolla tuntui olevan suora yhteys Hyvään Jeesukseen. Samoihin aikoihin Brasilia luopui keisariudesta joka oli juuri lakkauttanut orjuuden ja muuttui tasavallaksi, Neuvonantaja piti tasavaltaa paholaisen – Koiran – valtakuntana jota uskovien piti vastustaa. Sen rahaa ei saanut käyttää, sen väestönlaskentaan ei pitänyt osallistua eikä sen käyttöön ottamaa siviilivihkimistä pitänyt hyväksyä.

Opetuslapsiakin tuli mukaan. Tuli murrosiässä uskoon herännyt orpopoika jota virallisempi kirkko ei halunnut papikseen äpärätaustan takia. Tuli lapsenmurhaan syyllistynyt nainen joka halusi saada syntinsä anteeksi muttei kokenut pyhiinvaelluksen ja itsekidutuksen siihen riittävän. Tuli iso neekerinuorukainen joka oli tappanut tilanomistajan vanhapiikasisaren joka tuntui kiintyneen häneen vähän kuin omaan lemmikkieläimeensä, ja musta jätti oli nyt omantunnontuskissa päättänyt seurata Neuvonantajaa. Tuli setänsä ja tätinsä kasvattama orpo, joka oli kostanut kasvatusvanhempiensa kuoleman vanhalle kotikylälleen tappamalla siellä kaikki kiinni saamansa ja ryhtymällä rosvoksi joka tappoi ja ryösti ilman vähäisintäkään säälin häivää kuten päähenkilö hänen lapsuudessaan ulkoa oppimassa legendassa Robert Paholaisesta. Sen ohjaamana hän ajautui kuuntelemaan Neuvonantajaa, joka tilaisuuden lopussa suorastaan kutsui rosvon seuraajakseen. Legendassa Robert Paholainen pelastui, niin varmasti kävisi hänellekin Neuvonantajan johdatuksella. Seuraajaksi tuli myös ruumiiltaan rujon epämuodostunut poika jota kyläläiset kammoksuivat mutta joka oli erittäin älykäs ja kaipasi tulla kohdelluksi ihmisenä. Ensimmäinen joka näin toimi oli Neuvonantaja, viime hetkellä, koska häntä oltiin jo polttamassa kostoksi erään nuoren tytön kuolemasta. Vielä mukaan tulivat kauppiasveljekset perheineen, huoltamaan sekalaista katrasta joka Neuvonantajan ohjaamana oli tullut valtaamaan maakunnan mahtimiehen omistaman suurtilan missä veljespari oli käynnistänyt taas kaupan muutaman kuivuuden ja tulvien aiheuttaman takaiskun jälkeen. Vielä mukaan tuli lähikylän pappi, jonka synnintunnon Neuvonantaja oli myös saanut heräämään. Neuvonantaja ei halunnut itseään kohdeltavan pappina vaan häät ja hautajaiset järjestettiin tämän oikean vihkimyksen saaneen papin johdolla. Pappi piti samalla yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan kertoen mitä siellä oli tekeillä ja tarpeen mukaan auttaen saamaan tavaraa mitä vain ulkoa voi saada. Mukaan tuli myös papin jalkavaimo, kaivonkatsojana ja ennustajana mainetta saanut nuori nainen, hänkin syntejään katuvana. Edelleen Neuvonantajan seuraajiin liittyivät seudun pahimmat rosvojoukot johtajiensa Pajeun ja Pedraon johdolla. Heillä oli kokemusta taistelusta armeijan yksiköitä vastaan ja kohta sitä taitoa tarvittiin.

Neuvonantaja ei ollut mikään Jeesus, joka puhui johdonmukaisesti vain omasta taivaan valtakunnastaan jättäen maallisen hallinnon niille jotka katsoivat sen itselleen kuuluvan vaan hyökkäsi puheissaan suoraan tasavaltaa vastaan. Samoin maan valtaaminen paikalliselta mahtimieheltä Canabravan paronilta lahkon asuinpaikaksi oli selvä laittomuus. Valtio ei tarvinnut enempää syytä vaan lähetti kapinaa kukistamaan armeijan yksiköitä. Luutnantti Pires Ferreiran johtama komppania oli ensimmäinen. Se kohtasi Neuvonantajan seuraajat mutta piti joukkoa uskonnollisena kulkueena. Joukko kuitenkin hyökkäsi suoraan sotilaiden kimppuun ja neljän tunnin taistelun jälkeen ajoi sen pakosalle. Jo sitä ennen häiriköintiä taltuttamaan oli lähetetty joukko poliiseja mutta nämäkin oli löylytetty pahoin, kolme jopa kuollut.

Seuraavaksi sai yrittää majuri Febronio de Brito kuusi kertaa suuremmalla joukolla. Taistelusta tuli tiukempi mutta kapinalliset voittivat jälleen. Tappio sai tasavaltalaiset raivoihinsa. He eivät uskoneet että joku kerjäläisjoukko voittaa armeijoita vaan arvelivat kyseessä olevan keisarimielisten ja ulkovaltojen yhteinen salaliitto ja kutsuivat nyt suuren sotasankarinsa eversti Moreira Cesarin tekemään lopun kapinasta, mielellään lopun jokaisesta kapinallisestakin, everstillä oli kurkunleikkaajan maine edellisten kapinoiden kukistajana. Vaikka sotilaita oli toista tuhatta ja kalustoa riitti, tappio tuli jälleen ja kurkunleikkaaja joutui itse menettämään päänsä. Neljäs hyökkäys tehtiin taas parin kenraalin johtamin moninkertaisin joukoin ja nyt väistämätön vihdoin tapahtui, koko yhteisö tapettiin lukuun ottamatta seitsemää henkeä ja armeijan mukaan lähtenyttä kirjeenvaihtajaa joka joutui viimeisen sodan kokemaan kapinallisten joukossa.

Kirja on kuvaus siitä mitä tapahtuu kun ihmiset aatteidensa voimasta sulkevat silmänsä ja ryhtyvät taistelemaan mielikuvituksensa luomaa vihollista vastaan. Sota on puolin ja toisin käsittämättömän julmaa, jopa luettuna kuvottavaa. Tappaminen ei riitä, päiden katkominen ei riitä, ruumiita häpäistään vielä kuolemankin jälkeen sen minkä pystytään. Kolme ensimmäistä armeijan retkikuntaa sortuu johtajiensa ylimielisyyteen, he eivät vaivautuneet ottamaan selvää vihollisestaan. Eivät ottaneet neljännenkään hyökkäyksen komentajat mutta heillä riitti aseita, ammuksia ja miehiä tapatettavaksi moninkertaisesti enemmän kuin kapinallisilla. Poliitikot valehtelivat asioista omaksi edukseen sen minkä pystyivät aivan nykyisten vaihtoehtoisten faktojen hengessä. Tasavaltalaiset puolustivat käytännössä enemmän sotilasdiktatuuria kuin kansanvaltaa.

Kirjan alkuosuudessa käytetään paljon aikaa erään skottilaisen anarkistin touhujen seuraamiseen. Hän on kuitenkin vain sivuhenkilö, yhtä lailla sokea, näkee vain sen mitä toivoo. Kun hänet halutaan tappaa lavastettuna ulkomaiseksi agentiksi joka tuo aseita kapinallisille, hän pelastuttuaan raiskaa oppaansa vaimon. Opas on toinen surullisen hahmon ritari ja kunniaansa puhdistaessaan nämä narrit tappavat toinen toisensa. Koko sota oli samanlainen farssi joka käytiin tuollaisten donquijotemaisten narrien kesken, sotilaat kuvittelivat hyökkäävänsä englantilaisten tukemien keisarimielisten salaliittolaisten kimppuun ja Canudosin tilanvaltaajat taas puolustautuvansa antikristuksen joukkoja vastaan. Lopulta niitä jotka eivät sokeutuneet on kirjassa vain muutama, toimittaja joka raportoi sotaretkistä, anarkistin oppaan vaimo ja ainoana kiertävästä sirkuksesta henkiin jäänyt kääpiö. Noille kolmelle oli yhteistä että suunnaton kuolemanpelko piti heidät valppaina eivätkä he antaneet kummankaan puolen propagandan vaikuttaa itseensä. Myös Canudosin kapinallisista sosiaalisesti huolta pitäneet kauppiasveljekset jäivät vaimoineen henkiin. Niitä joiden silmät olisivat sodan aikana auenneet näkemään oman aatemaailmansa mielettömyyden ei tainnut olla yhtään, ehkä luutnantti Pires Ferreiraa lukuunottamatta. Hän osallistui kaikkiin neljään sotaretkeen, menetti kasvonsa, näkönsä, kätensä ja lopulta uskonsa elämään.

Tähän päivään on tapauksesta helppo vetää rinnastuksia. Tuo maailmanlopun lahko toimii oman totuutensa viemänä vähän kuin ISIS tänä päivänä. Edelleen tänä päivänä populismi sokaisee ihmiset aivan samalla tavalla kuin toistasataa vuotta sitten, omiin kauhukuvitelmiin uskotaan enemmän kuin siihen mitä edessään näkee. Sama tilanne voi edelleen toistua. Kun köyhyys ja toivottomuus kasvavat riittävän suuriksi, ne eivät enää tunnusta lakeja eivätkä rajoja. Tällä kertaa hyväosaiset joutuvat linnoittautumaan jatkuvia hyökkäyksiä vastaan, ne vyöryvät päivästä toiseen USA:n ja Euroopan etelärajojen yli ja tuloksena saattaa hyvin olla taas uusi maailmanlopun sota.

***

Lintumuisteluita LVII

( sääksiä näkyi paikalliset mukaan lukien puoli tusinaa )

Vuonna 1985 tähän aikaan oli myös yhteismuutontarkkailupäivä. Olimme muuttaneet Vantaalle ja Martinlaakson läheltä oli löytynyt myös muutontarkkailuun kelpaava paikka Hermaskärinkallion laelta. 27.4. vähän jälkeen aamuneljän lähdin kotoa siihen suuntaan ja perillä olin kymmentä vaille viisi. Aamu oli kolea kuten tänäänkin, pari astetta pakkasta, tyyntä, vain vähän yläpilveä ja mainio näkyvyys. Viideltä virisi heikko tuuli lounaasta.

En ollut kalliolla yksin. Helsingistä oli saapunut Kalevi Hiironniemi samalle mäelle staijaamaan ja yhdessä olimmekin sitten paikalla kymmenen tuntia iltakolmeen. Huipulle tullessa kuului teerten soidinta jostakin kaukaa lännen puolelta ja yli lensivät myös ensimmäiset muuttajat, keltasirkku ja rautiainen. Lähes tyvenessä kuului myös selvästi nokikanojen kirahtelu Pikkujärveltä.

Auringon noustessa linnutkin lähtivät liikkeelle. Mitään suurempia parvia ei näkynyt, vain yksittäisiä tai muutaman linnun pikkuporukoita peippoja, urpiaisia, vihervarpusia, lokkeja ja rastaita. Sen verran hiljaista oli että ehdin kirjata vihkoon myös ohilentävät lentokoneet (niiden lyhenne vihossani on CoA, eli columba aluminium eli peltipulu...), sellaista hupia huonoina muuttopäivinä olin harrastellut jo 60-luvun lopun salonseutulaisilla turhuuden kallioilla.

Hiljaista oli eikä mitään erikoista näkynyt, vasta kahdeksan maissa ohi lensi pari metsähanhea, pikkutylliä ja yksinäinen laulujoutsen koilliseen. Yhdeksän jälkeen näkyi ensimmäinen kalasääski ja kohta toinen lisää. Puoli yhdentoista maissa löytyi ensimmäinen kolmen hengen kurkiporukka, samaan aikaan muutti vierestä ampuhaukka pohjoiseen. Vähän myöhemmin samaa reittiä seurasi ruskosuohaukka. Puolilta päivin näkyi vähän väliä joku petolintu tai kurkiparvi lennossa pohjoiseen, ja myös paikallinen kalasääskipari tuntui saapuneen reviirilleen.

Iltapäivän puolella pikkulinnut ja jonkin verran liikkeessä olleet sepelkyyhkyt alkoivat jo lopetella ja aika kului noita petoja tai kurkiparvia etsien, siinä sivussa löytyi myös yksi muuttava harmaahaikara ja jo kellon käydessä viimeistä tuntia vielä toinenkin. Varpushaukat soidintelivat läheisen metsän yllä, samoin paikallinen metsäviklo. Kolmelta lähdin takaisin kotia kohti Petikon metsän ja Vehkalammin kautta.

Muuttajista peippoja näin 220 ja lisäksi 150 mahdollista vähän liian kaukaa, sepelkyyhkyjä 343, naurulokkeja 111, kurkia 220, hanhia 20 joista puolet määritettiin metsähanhiksi. Pikkutylli, valkoviklo, ruskosuohaukka ja harmaahaikara olivat miun keväälleni uusia lajeja. Kaikkiaan muutolla näkyi vähintään 46 eri lajia ja 1804 lintua, niiden lisäksi kirjasin 49 peltipulua. Paikallisina oli mainittuja kalasääskiä, varpushaukkoja ja hiirihaukka muiden tavallisempien mukana. Vielä illalla huomasin ensimmäisen Vantaalle saapuneen selkälokin, se alkoi noihin aikoihin jo harvinaistua.

***

Lintumuisteluita LVI

( piekanoista tuli päivän laji )

Toisena esimerkkinä muutontarkkailupäivästä olkoon vaikka 23.4.1983. Tuo oli sitä aikaa kun exän kanssa asuimme ensimmäisessä yhteisessä osoiteessa Myllypurossa säästäen rahaa voidaksemme ostaa oman asunnon. Vieressä oli Viikki ja Vanhankaupunginlahti joilla opettelin noihin aikoihin retkeilemään. Siihen opetteluun sopi hyvin fillarointi kotoa Keinumäen tornille ja staijailu siellä kymmenen tunnin ajan. Retkellä olin kellon ympäri puoli viidestä puoli viiteen ja muuttoa kirjasin tornista vihkooni 5:20 – 15:30 välisen ajan. Tosi rauhatonhan tuo paikka oli, väkeä tuli ja meni koko ajan, mutta ehti siinä vähän lintujakin näkemään kun päivä oli sentään kaunis. Aamulla ulos lähtiessä lämpöä oli jo kuusi astetta, tyyntä, pilvetöntä mutta ohut auer sentään heikensi näkyvyyden alle viiteen kilometriin.

Pikkulintuja oli jo aamusta liikkeellä ja heti torniin tultuani yli muutti sen kevään ensimmäinen metsäkirviseni. Parikymmentä minuuttia myöhemmin muutti ohi myös sen kevään ensimmäinen kuovini ja pian sen jälkeen kuudentoista tukkakoskelon parvi, sekin vuoden ensihavainto. Kuten noista voi arvata, talvi ja alkava kevät olivat sujuneet siihen asti vahvasti töissä ja ylitöissä, havainnot olivat jääneet vähiin vapaapäiviin ja muutamaan työmatkapyörälenkkiin, tosin niilläkin piti katsella enemmän liikennettä kuin taivaalle.

Pikkurastaita, västäräkkejä ja peippoja muutti jonkin verran yksin ja muutaman linnun ryhminä, peippojen joukossa niinikään miulle vuoden ensimmäiset järripeipot. Kohta muutti ohi kahdentoista laulujoutsenen parvi, pian sen jälkeen ampuhaukka. Punajalkaviklo huuteli jossakin puhdistamon suunnalla ja pian yli muuti seuraava joutsenparvi ja kohta myös kevään ensimmäinen kuikkani. Tuuli oli virinnyt ja se oli heikkoa idän ja kaakon puoleista, virettä oli sen verran että auer alkoi hälvetä.

Näkyvyyden parannuttua taivaalta löytyi seuraava viiden kuikkalinnun muuttoparvi, tornin ohi meni myös keltavästäräkkikoiras ja metsäviklo, nekin keväälleni uusia. Aamukymmenen maissa ylle ilmaantui kaartelemaan pari piekanaa ja ohi muutti myös parvi metsähanhia. Tornin alapuolella juoksenteli maassa kärppä etsien itselleen päivällistä. Piekanoita muutti lisää ja ohi lensi myös pikkutylli, sekin tietysti kevään eka.

Lähes puolille päivin meni kunnes yli menivät päivän ensimmäiset kurjet. Niitä tuli nopeasti listoille kolme pikkuparvea. Varpushaukkoja muutti, piekanoitakin edelleen, mutta puolen päivän jälkeen pikkulinnut alkoivat loppua, kurkia sentään näkyi vielä lisää. Ruskosuohaukka kierteli edustan ruoikon yllä ja ensimmäinen hiirihaukkakin näkyi. Viimeisten parin tunnin aikana muutto oli jo olematonta, nähtävää tarjosivat vainm paikalliset linnut. Vesilintuja oli jonkin verran ja lähitienoon paikalliset rastaat kiertelivät metsänreunassa. Kanahaukka kävi etsimässä saalista, muuten ohi meni vain joku peippo, hyyppä tai kyyhky silloin tällöin. Päivä oli kuitenkin tosi lämmin, iltasella mittarilukema nousi seitsemääntoista asteeseen. Kaakkoistuulikin siinä oli hiljalleen yltynyt kuuteen, seitsemään metriin sekunnissa.

Kotona sitten laskin päivän linnut, muuttajiksi merkittyjä oli ainakin 44 eri lajia ja 1254 yksilöä, joiden lisäksi kala- harmaa ja naurulokkeja sekä muita epämääräisiä kiertelijöitä 210 yksilöä. Tulos oli parempi kuin mihin Salon seudun kallioilla olin tottunut mutta paikkakin oli suosiollisempi. Kurkien summa nousi yli kahdensadan, piekanoiden kahteenkymmeneen. Vuoden lajilistaani taisi tulla 11 lisäystä.

***

( ruskosuohaukan näkee kai joka päivä Keinumäen edustalla )

Lintumuisteluita LV

( staijailua 70-luvun alusta )

25.4.1976 oli sen kevään valtakunnallinen yhteismuutontarkkailupäivä. Sellaisia oli järjestetty huhtikuun viimeisenä viikonloppuna tietääkseni 1960-luvun puolelta lähtien. Se oli harrastelijavetoinen periaatteessa valtakunnallinen kevättempaus, joka kuitenkin jo noihin aikoihin taisi olla hiipumassa koska niitä ei organisoitu kunnolla, erityisesti niiden tulokset jäivät joitakin alueellisia tai paikallisia yhteenvetoja paitsi kokoamatta ja julkaisematta. Nythän tapahtuma on herännyt uudestaan henkiin ns tornien taistona, joka BirdLifen kunnolla organisoimana kokoaa toukokuun ensimmäisenä lauantaina kaikki maan lintutornit täyteen väkeä keräämään kahdeksan tunnin aikana tornista nähtävää lajilistaa.

Tuohon aikaan ei kilpailtu pitkällä lajilistalla vaan seurattiin muuttoa kirjaten kaikki yksilöt muistiin ja tietysti kaikki mahdollinen tieto havainnoista ja olosuhteista mikä suinkin talteen ehdittiin kirjata. Toiveena oli tietysti se tieteen teko, mutta ennen tietokoneaikaa projekti kaatui sen käsittelyn mahdottomuuteen. Joku oikea tutkimussuunnitelma olisi ollut korvaamattomaksi avuksi, samoin joku sitoutunut tutkija, kumpaakaan ei ollut.

Moni harrastaja silti suuntasi kulkunsa hyvälle muutontarkkailupaikalle jo ennen auringonnousua, jotta havainnoinnin voisi alkaa aamuviideltä, havaintoaika oli sentään yhteisesti sovittu silloin alkavaksi ja kymmenen tuntia piti paikalla oleman. Tuona keväänä sää ei suosinut, kuten ei yleensä muulloinkaan. Nollakelissä alettiin ja iltapäivällä lämpö nousi neljään asteeseen Salossa. Mie ja Sällylän Sepe menimme Katinkallion huipulle muuttoa seuramaan. Tuuli oli pohjoisessa, luntakin tuli heikosti aamulla, näkyvyys sen ja sumun takia oli aluksi heikko mutta parani joskus ennen puoltapäivää.

Muutto oli tietysti hyvin vaatimatonta. Aina aamun aluksi joku toiveikas pikkulintu lähtee liikkeelle, nytkin jokunen västäräkki, peippo ja rastas. Vartti kerrallaan havaintoja kirjaten kävi pian selville ettei tänään muuta juuri mitään. Sepe keskittyi lähinnä nuotion poltteluun, mie selailin tyhjää taivasta. Kyllästyimme tyhjyyteen kahdentoista aikaan ja lähdimme katsomaan lintuja Halikonlahdelle. Siihen mennessä olimme nähneet 627 muuttolintua, niistä runsain oli räkättirastas jotka alkoivat liikkeensä vasta puoli kahdeksalta ja joita kertyi 294 lintua ilman mitään isompia parvia. Punakylkirastaita laskimme 83, kolmanneksi runsain oli peippo vaivaisella 47 yksilön summalla. Muuttolajien määrä jäi kahteenkymmeneenkuuteen. Ainoa ehkä mainittava laji oli metsäviklo, kahden muuttajan lisäksi tienoolla oli yksi paikallinen. Paikallisina oli lisäksi kaksi palokärkeä, teeriä soidintelemassa jossakin lähistöllä ja harmaapäätikka. Kun olimme jo lähteneet mäeltä, yli lensivät päivän ainoat neljä kurkea.

Halikonlahdella oli lisää metsävikloja, yksi muuttaja ja neljä paikallista, kolmetoista selkälokkia ja tuulihaukka, päivän ainoa petolintu. Vesilintuja oli enemmän, parisataa heinäsorsaa runsaimpana lajina, 60 punasotkaa ja 80 nokikanaa. Pikkutylli oli tullut Vuohensaarentien varteen.

Yhteenvetona päivästä olen kirjannut vihkooni että se oli vaivaan nähden erittäin köyhä. Retkellä olin sentään yksitoista tuntia.

***

( vähän oli spinareitakin )

Viisi vuosikymmentä sitten X

23.4.1967, viisi vuosikymmentä sitten, kävin sunnuntain linturetkellä Halikonlahdella ja Sirkkulassa. Sää oli keväisempi kuin tänä sunnuntaina, seitsemän astetta lämmintä, tuuli leutoa etelästä ja taivaalla vain vähän pilviä.

Viikko oli kulunut koulua käyden ja kevät oli ehtinyt edetä taas hyvän matkaa. Lahdelle oli tullut vesilintujen joukkoon jo yli kaksikymmentä lapasorsaa. Uutena kahlaajalajina oli punajalkaviklo, aiemmin nähdyistä liikettä oli kuoveilla. Naurulokit olivat asettumassa pesimäpaikoilleen vedenpuhdistusaltaille, muut lokit kiertelivät enemmän kaatopaikoilla.

Maaseutukierroksella tuli havainto kanahaukasta Ylhäisissä, palokärjestä Ristahteessa ja jälleen huuhkaja ilmoitti itsestään Ilmusmäellä. Kurkien muutosta ainoa vihje oli kolmen linnun parvi lennossa Ilmusmäen yllä.

Monet linnut tuntuivat jo aloittelevan pesintää, heinäsorsat ja telkät Halikonlahdella, kiurut pelloilla, keltasirkut ja peipot metsänreunoissa, tiaiset metsässä ja uuttukyyhky Ilmusmäen laidassa. Kaikkiaan näin retkellä 41 lajia mikä oli taas uusi vuoden paras tulos.

Ennätys ei kestänyt pitkään, se ylittyi jo maanantaina 24.4. samoillia tienoilla retkeillen. Vuodelle uudet lajit löytyivät taas Halikonlahdelta minne oli tullut neljä haapanaa ja kolme silkkiuikkua vesilintujen joukkoon. Punajalkaviklo oli paikalla edelleen, kurkia muutti nyt seitsemäntoista ja päivän peto oli hiirihaukka. Tuuli oli kääntynyt pohjoisen puolelle ja muutto tuntui pysähtyneen. Vuoden uusi lajien päiväennätys oli nyt 44.

***

Lintumuisteluita LIV

Korkeapainetta oli myös kevään 1973 huhtikuun jälkipuolella. 20.4.1973 oli tuollainen kaunis päivä, tuuli idästä. Kuuden tunnin retkeni tein silloin Halikonlahdelle, käyden välillä tarkkailemassa muuttoa Lehtiniemen kalliolla. Retkiseuraa oli paljon, Sepe, Ilu ja Pepe vähän nuoremmasta päästä, Lintuvuoren Jari ja Rannikon Kari ikäisistäni.

Kurkia muutti pitkin päivää. Niitä oikeastaan lähdimme Lehtiniemestä etsimään mutta sieltä näimme vain kaksi pikkuporukkaa. Enemmän niitä meni Halikonlahdella, Salossa ja Muurlan-Kiskon rajamailla. Suurin parvi taisi olla 93 lintua ja päivän aikana Salon seudun yli meni noin 630 pitkäkaulaa jonnekin pohjoiseen, alueen pesivät kurjet olivat jo reviireillään.

Vedenpuhdistusaltailla oli uiveloita, suurin yhtaikainen määrä oli seitsemän mutta oikea määrä lienee ollut lähellä kymmentä. Kanahaukat käyttivät kauniin päivän soidinteluun, Lehtiniemestä niitä näkyi viisi lintua reviiriensä yllä. Tuulihaukkakin oli paikallinen, muuttajia sen sijaan kaksi piekanaa ja kalasääski. Joutsenia muutti kaksi parvea, yhteensä 16 lintua.

Seuraavana päivänä olin retkellä kahdeksan tuntia, ensin Halikonlahdella ja sitten iltapäivän Katinkalliolla kurkia odotellen. Lämmintä oli, kaksitoista astetta, tuuli heikkoa etelästä, taivas lähes pilvetön. Retkiseura oli edelleen Sepe. Ilkka ja Pepe, lisänään Mäki-Reinikan Lasse Halikonlahdella.

Kurkia ei kuitenkaan enää tullut, vain viisi lintua muutti koilliseen. Eiliset taivaanvuohet Halikonlahdella olivat saaneet seurakseen punajalkaviklon ja tyllin, muuttavia kahlaajia ei ollut, eilen oli ollut kaksi metsävikloa. Vesilinnuista parasta esittivät punasotkat 150 ja tukkasotkat 100 yksilöllä, sekä haapanat 150 linnulla.

Katinkalliolle tullessa ensimmäisenä oli huipun luona kvartettiamme vastassa huuhkaja, päivätorkulla polun varressa. Kangaskiuru lauloi huipun ympärillä, muutama kuusitiaiskoiras alapuolen metsässä missä kuikutti myös palokärki. Kurkien lisäksi pedot olivat jossakin muualla, näimme vain yhden tuulihaukan ja jonkun ison petolinnun muutolla.

***

Lintumuisteluita LIII

Vuonna 1975 huhtikuun jälkipuoli alkoi kauniin korkeapainesään vallitessa. 18.4. olin illalla tullut Turusta Saloon ja käväissyt pikaisesti katsomassa lintutilanteen Halikonlahdella. Seuraavana aamuna lähdinkin sitten kukonlaulun aikaan Karhumäen veljesten seuraksi yhdeksän tunnin metsäkierrokselle Salon ja Kiskon rajamaille. Aamulla oli sentään yhden asteen verran plussaa, tyyntä ja pilvetöntä, siis kaunis päivä taas luvassa.

Menomatkalla Perniön Ylikulmalla soidinteli pellolla jo kuusi teerikukkoa. Ensimmäisellä retkikohteella Haikassuolla niitä soidinteli lisää ja metsistä löytyi vielä kaksi teerikukkoa sekä yksi -kana. Metsojakin oli, kolme ukkoa ja yksi koppelo yhdytettiin metsäkävelyllä, pyitä vain yksi, olisikohan maailmanloppu tuloillaan. Rautiainen lauloi heti aamusta ja yli muutti kaksi lisää. Päivän ainoaksi jäänyt käpylintukin oli laulutuulella, samoin kaksi kangaskiurua hakkuuaukon eri puolilla. Närhet pitivät kovaa metakkaa ja niitä taisi olla tosi paljon, ehkä viisitoista tämän metsäkierroksen varrella. Erääseen korpinotkoon oli jo saapunut metsäviklo. Muuttoa oli aika vähän, yli meni vähän rastaita, pikkuisen peippoja, kiuruja, muutama västäräkki, pari niittykirvistä ja yksi urpiainen.

Saavuimme sitten Kiskon Hyypiänmäelle. Matkalla oli tien varressa yksi uusi pyy, Kirkkojärvellä pari silkkiuikkua ja kuovi pellolla. Mäellä oli koko joukko rastaita, punarinnat ja rautiainen lauloivat kuten myös hippiäinen, ja töyhtötiaispari oli jo pidemmälläkin pesinnässään, poikaset kai kohta valmiita lähtöön. Mäen kolmiomittaustornissa seurasimme lintuliikettä vajaan kolmen tunnin ajan. Pedot tuntuivat kisailevan reviireillään, määritetyt olivat hiirihaukkoja, muuttoa ei ollut. Metsäviklo soidinteli täälläkin, samoin lauloi kaksi tiltalttia, ne ehkä vielä muutolla. Uuttukyyhkypari oli paikalla, samoin käpytikka.

Lopuksi kävimme vielä Raadesuolla Kiskossa, se oli sopivasti paluutien varressa. Jussi oli tänne rakentanut kanahaukalle uuden tekopesän ja nyt se näytti kelvanneen. Se oli runsaasti koristeltu tuorein männynhavuin ja vierestä lähti meitä pakoon äänetön naaras, itse pesä oli vielä muuten tyhjä. Suon pohjoispäässä näkyi hiippailevan kurki arvoituksellisen näköisenä. Ihan vahingossa huomasimme edessämme pesäkeon alun, lähdimme siitä nopeasti pois, toivottavasti emme häirinneet niitä sen enempää. Eivät ne kuitenkaan ääntä pitäneet eivätkä ilmassa näkyneet.

***

Lintumuisteluita LII

( kylmä ei hätistänyt juuri saapunutta kivitaskua Kaivopuistosta )

Vuonna 1976 oli tähän aikaan samanlainen kolea kausi ja pikku takatalvi kuin nytkin näyttäisi olevan. Siihen aikaan se merkitsi sitä että 20. ja 21.4. satoi myös lunta. Kaupungissa tuo lumi suli kuitenkin saman tien pois eikä syntynyt mitään muuttolintujen pakoryntäystä.

Sellaista odottelin kuitenkin kumpanakin aamuna Kaivopuiston kalliolla. 20.4. tunnin aikana luoteeseen muutteli parisataa rastasta joista yli puolet punakylkirastaita, pari peippoparvea, muutama västäräkki ja niittykirvinen, pieniä kottaraisryhmiä ja lapinsirkku. Vesilinnut pysyttelivät rauhallisina paikallaan.

21.4. puolentoista tunnin aikana pikkulintujen tai rastaiden liikettä ei enää ollut. Muuttajia oli muutenkin hyvin vähän. Merellä näkyi sentään liikkeellä yksi merimetso, joku kuikkalintu, pieni joutsenparvi ja viiden meriharakan porukka. Tuuli oli kääntynyt länsilounaaseen ja sen mukana meren yli tuli myös yksi hiirihaukka. Kaivopuiston kallion kivitasku piti sitkeästi reviiriä hallussaan, arveli varmaan että kylmää ei kestä pitkään.

Kivitaskun odottamaa säämuutosta ei tullut kuitenkaan kovin nopeasti, vielä 23.4. Kaivopuistossa oli kovaa ja kylmää tuulta, joka oli kääntynyt itäkoilliseen. Pilvipeite oli rakoillut ja aurinko nosti lämmön iltapäivällä kuuteen asteeseen, tosin iltapäivällä meni yli vieläkin pari räntäkuuropilveä. Muutto oli edelleen vaatimatonta, vaikka aamun alkajaisiksi putosikin Harakan edustalle lounaasta saapunut ristisorsa. Pari kyhmyjoutsenta matkusti kärjen ohi itään, samoin kaksi hanhea kauempana merellä. Viiden isokuovin parvi taisteli kärjen editse vastatuuleen hyvin väsyneinä, mereltä tuli myös yksi taivaanvuohi ja paikallinen meriharakka lähti jatkamaan matkaansa itään.

***

( ristisorsa oli aina mukava pikkuharvinaisuus )

Samurai

Stephen Turnbull: Samurai – Historiallisen soturin käsikirja (moreeni 2013, alkuperäisteos Samurai – The Japanese Warrior's Manual ilm 2012)

Tämän kirjan löysin jonkun divarin poistomyyntieristä. Kirja on fiktiota, mutta perustuu historiallisiin faktoihin, sen kirjoittajaminä Umawatari Bogyu on fiktiivinen hahmo, koostettu kirjan käsittelemän ajan, Tokugawa-shoguneiden alkuaikojen neuvonantajien säilyneistä elämäkerroista. Todellinen tekijä on tuon ajan Japanin historian tutkija, jolla on tutkinto sotahistoriassa ja teologiassa sekä tohtorin tutkinto Japanin uskonnossa.

Kirja kuvaa hyvin sen ajan japanilaista yhteiskuntaa ja erityisesti sen sotilasluokkaa, samuraita ja sen suhdetta muihin yhteiskuntaluokkiin. Syntyperä määräsi mikä ihminen oli, mutta kirja havainnollisti mitä tuon korkean aseman syntymässä saaneelta henkilöltä odotettiin. Se esitti keinot tulla pelottomaksi taisteluissa, ansioituneeksi sodan ja rauhan taidoissa, viisaaksi hallintotehtävissä, esimerkiksi alemmilleen ja kunniaksi esi-isilleen.

Kirjassa kerrotaan ensin miksi Japani on kaikkia muita maita parempi, sitten se miten sotilasluokka syntyi puolustamaan keisarin jumalallista valtaa ja sitten se, miten keisari luovutti sotilasjohtajalle maallisen vallan. Sen jälkeen sotilasuralle havittelevalle samuraille onkin selvää että onnistuessaan hän pääsee henkilökohtaisesti maata johtavaan eliittiin. Ongelma on vain siinä että samurain tie johtaa kuolemaan. Tämä asia pitää oppia hyväksymään ja siitä pitää oppia jopa pitämään. Me tavalliset kuolevaiset pidämme elämäämme tärkeimpänä, samuraille opetetaan että kaikki muu, kuten kunnia ja kuuliaisuus, on elämää tärkeämpää, että kuuliaisuus koskee myös käskyjä joita ei voi noudattaa kuolematta ja että elämänsä uhraaminen on usein sotilaan ainoa keino säilyttää kunniansa. Jos kuolema tuntuu liian jännittävältä, etsiytyköön samuraisäätyinen kirjanpitäjän hommiin, muistaen että kunniansa pitää silloinkin säilyttää.

Kirjassa käsitellään tietysti samurain varusteet, haarniskat ja aseet sekä niiden käyttötaidot ja nekin taidot joilla voi jatkaa taistelua vaikka ilman aseita. Tuliaseita ei samurain ole sopiva käyttää vaan miekkoja, keihäitä, jousta ja nuolia. Rauhan aikana samurai on joko lääninherransa suora alainen tai sitten jopa tämä lääninherra tai hänen valtuuttamansa sijainen siviiliasioiden hoitajana. Rauhanaikainen kurinpito on yhtä ankaraa kuin sodanaikainenkin, kaikki rikollisuuden siemenet kaivetaan esiin, tunnustus haetaan kiduttamalla niin kauan kuin tarvitaan, kirjassa esitellään viisi toimivaa kidutuskikkaa, ja sen jälkeen kun tunnustukseen on saatu nimi annetaan alhaison pohjasakkaan kuuluvan pyövelin hoitaa loput. Nimi on saatava jotta tuomio olisi lainvoimainen, kiduttamalla ei saa kuulusteltavaa tappaa. Samurai noudattaa pidättyvyyttä halujensa suhteen, noudattaa tarkasti perinteisiä uskontoja ja sivistää itseään lukemalla oikeita kirjoja, kirjoittamalla runoja, pelaamalla strategiapelejä, hoitamalla puutarhaa ja harjoittaa keskittymistä ja sielunsa sopusointua teeseremoniassa.

Sodan aikana samurain odotetaan osallistuvan siihen varustamalla riittävästi väkeä, sitä enemmän mitä vauraampi on. Tehtävät vaihtelevat rivimiehestä lääninherran eliittijoukkoon ja yksiköiden komentajiin syntyperästä ja erityisesti osoitetuista kyvyistä riippuen. Itse sotatilanteessa ylipäälliköt antavat käskynsä sotaviuhkoin ja käskyt välitetään lipuin yksiköiden komentajille. Joskus viestitään myös rummuin ja torvin. Itse taistelussa kukin samurai todentaa menestyksensä keräämällä tappamiensa vastustajien päät, tietäen että jonakin päivänä myös hänen oma päänsä on jonkun toisen hallussa ja esitetään ylipäällikölle palkkion toivossa. Tietysti tämän voi välttää tekemällä itsemurhan, kirja neuvoo neljätoista mielenkiintoista tapaa sellaisen tekemiseen. Itsemurhan tekemisessä ei pidä hötkyillä, joskus voi voittaa pahastakin ahdingosta huolimatta. Voitettujakaan ei tarvitse kaikkia tappaa tai pakottaa itsemurhaan vaan kun heidän kuuliaisuutensa kohteet on tapettu tai he ovat tehneet itsemurhan, johtajitta jääneet alaiset voivat vannoa kuuliaisuutta voittajille ja jatkaa näiden komennossa.

Taistelun lopussa on perinteisesti päidenkatseluseremonia, johon kerätyt päät on pesty, kammattu ja merkitty sekä menettäjän että ottajan nimillä. Seremonia pidetään joko sisätiloissa tai sitten sotakentällä kenttäverhojen suojassa. Perinteisesti tämän jälkeen pää luovutetaan kuolleen omaisille, koska vain ehjä ruumis pääsee buddhanuskoisten samuraiden taivaaseen, Valkoisesta Jadepaviljongista Läntiseen Paratiisiin. Samurain pitää muistaa että irrotetun pään ilmettäkin tarkastellaan ja päätellään kuoliko päänsä menettänyt  onnellisena vai onnettomana, kunnon samurai osallistuu päidenkatseluseremoniaan yhtä tyytyväisenä oli hän sitten ottaja tai menettäjä, siis aika aikaansa kutakin, sanoi samurai kun päätä leikattiin... Joka tapauksessa, jos kuolet ja sinua käsitellään oikein, 34 vuoden päästä tultuasi Läntiseen Taivaaseen pääset jumalaksi ja sinua aletaan palvoa ja kunnioittaa yhtenä lukemattomista esi-isistä. Tai ainakin voit uskoa siihen...

***

Lintumuisteluita LI

Juuri pääsin kertomasta miten totuin pyöräilemään Martinlaaksosta Iso-Huopalahdelle merenrantaan päästäkseni. Ensi kerran kävin paikalla kuitenkin jo 17.4.1976 eli vasta kuukauden Helsingissä asuttuani. Retki oli neljän tunnin kävely Hakaniemestä kaupungin läpi Munkkiniemeen ja sieltä Pikku- ja Iso-Huopalahdelle. Sää ei suosinut, taivas oli paksussa pilvessä, tuuli lounaasta kovaa ja tihkuilikin välillä. Vaikka lämpö iltapuolella nousi seitsemään asteeseen, kylmältä keli tuntui.

Pikku-Huopalahdelle tultuani lauleli tienoolla punarinta, yli muutti kolmekymmentä punakylkirastasta länteen. Iso-Huopalahdelle päästyäni huomasin jo vesilintujakin, sulaa oli moottoritien kahdella puolella. Silkkiuikku oli moottoritien eteläpuolella, nokikanoja viitisenkymmentä, tukkasotkia ja telkkiä kaksikymmentä, punasotkia viisitoista. Eniten oli heinäsorsia, satoja. Lokit olivat runsaimpia veden äärellä olijoita, naurulokkeja oli reitin varrella jo 3000, kalalokkeja 700, harmaalokkeja 500, selkälokkejakin 30 ja Laajalahden suunnalla kymmenkunta merilokkia. Kahlaajista näkyi muutolla vain töyhtöhyyppiä, muutama yksittäinen muuttaja. Paikallisena oli sentään kaksi taivaanvuohta.

Sepelkyyhkyillä olisi ollut kai parempaakin muuttoa, 250 näkyi menossa luoteeseen keskellä päivääkin. Punakylkirastaat olivat selvästi vilkkaammin liikkeellä, viisisataa näin vaikka aamulla olisi näitäkin kai enemmän mennyt, länteen olivat menossa, joukossa 150 räkättiä ja kymmenkunta laulurastasta. Punarintoja oli yhä vähän, Munkkiniemessä kuulin retken toisen laulajan. Peippoja muutti parisataa, joukossa vain kolme järripeippoa.

Seuraavana päivänä lähdin sen kevään tapaani Kaivopuistoon katsomaan muuttaisiko mereltä jotakin. Neljä tuntia olin retkellä silloinkin, siitä kaksi ja puoli muutontarkkailua. Aamun plus kolme astetta nousi päivän mittaan kymmeneen kunnes illalla taas alkoi laskea. Tuuli oli rajua ja kääntynyt länsiluoteeseen eli meren yli oli turha toivoa mitään tulevan. Näkyvyys oli kyllä hieno.

Tuli meren yli kuitenkin kolme hiirihaukkaa, varpushaukka ja pieni kurkiparvi. Kuovejakin muutti 25 ja kevään ensimmäiset meriharakkani. Sepelkyyhkyjä näkyi tulevan neljäsataa neljänä parvena. Punakylkirastaita muutti länteen vielä kolmesataa, sama määrä meni räkättejä. Kivitaskukoiras oli tullut Kaivopuiston valleille paikalliseksi. Peippoja meni nyt kaksisataa ja järrien määrä oli noussut sataanviiteenkymmeneen.

***

( silkkiuikku löytyi tuohon aikaan Kolera-altaastakin )

Pääsiäistipuja

Flunssa on vaivannut sitkeästi ja päivittäiset ulkoilut ovat jääneet aika lyhyiksi lähilenkeiksi. Pääsiäisen riivaamana piti kuitenkin lauantaina ottaa mukaan kamera ja lähteä perinteisten pääsiäisajan Fallkullaan ja Haltialaan suuntautuneiden lammas- tipu- ja puputapaamisten jälkeen vielä Vuosaareen, Kallvikinniemen koleuteen kokeilemaan saisiko sieltä vihdoin kohtuullisia kuvia esiaikuisesta pikkukajavasta. Vanhastaan miulla onkin satoja ruutuja takavuosien Varangin retkeltä aikuispukuisista kajavista, mutta kun täällä kotimaassa näkee enemmän noita esiaikuisia, niillä otoksilla ei ole juttujen kuvituksena arvoa ja ne pari ruutua mitkä miulla nuorista on ovat jo täällä näkyneet, uusia siis kaipasin. 

Kun saavuimme Suvin kanssa uimarannan tuntumaan, näytti ensin siltä ettei täällä ole mitään katsottavaa. Tarkemmin seuraten huomiota kiinnitti muuan kalamiesten ryhmä jonka liepeillä oli pari kiikaroijaa. Kun sinne näkyi suunnistavan joku muukin kiikarinkantaja, lähdimme joukkoon. Osoittautui että liike oli oikea, kajava ui rauhallisena pikkupoukamassa muutaman kymmenen metrin päässä. Kalastajat saivat toisinaan saalista, ja jotkut perkasivat saman tien saamansa kalan heittäen perkeet rantaan. Sitä tuo kajava kyttäsi muutaman kalalokin mukana.

Kajava onnistui tavallisesti nappaamaan perkeet ensin, mutta kanikoiden koko ja ylivoima pakotti sen luopumaan yleensä nopeasti saaliistaan. Jotakin sekin onnistui välillä syömään ja tilanteen rauhoittuessa kävi taas uimaan jonkin matkan päähän. Kuvia onnistuin saamaan kohtuullisesti, lintu kävi välillä yläpuolella alle viiden metrin päässä.

Sunnuntaina alkoi sitten kivistää tieto siitä että Halikonlahdella olisi taas punapäänarsku, naaras tosin, mutta jotkut ainakin olivat onnistuneet siitä saamaan kohtuullisen hyviä kuvia. Ei siis muuta kuin yrittämään, Suvi tosin lähti mummolaan pääsiäisen viettoon ja lähdin Saloon yksin.



Ajelin rauhallisesti ja päätin käväistä katsomassa olisiko Aneriojärvelle ilmaantunut kaakkureita odottamaan pesimälampiensa sulamista. Olihan siellä yksi ainakin keskellä järveä. Enemmän tuntui rannoilla ja rantavesissä olevan hanhia. Kanadalaisia oli jonkin verran, valkoposkihanhia vain jokunen. Enemmän oli metsähanhia ja eniten tundrahanhia. Luoteiskulman pellon parvea selaillessa silmään pisti eräs selvästi muita vaaleampiselkäinen kookkaanpuoleinen anser ja kun se nosti päätään, se paljastuikin heti lyhytnokkahanheksi. Vähän parempaan paikkaan kävellessään se paljasti vielä pinkit koipensakin. Hieman kaukana se oli, kuvaa ei tehnyt mieli ottaa kun pohjatuulikin vielä meni luihin ja ytimiin tornissa seisoessa.

Jatkoin siitä Saloon ja Halikonlahdelle. Punapäänarsku löytyi helposti, paikallaolijat kertoivat sen nukkuvan Halikonjokisuun lakoontuneessa ruoikossa ja kun putken sinne osoitin, lintu löytyi saman tien. Lintu nukkui, ja vähän kaukanakin se oli joten pari huonoa tuntokuvaa otettuani päätin käväistä Vuohensaaressa, siellä kun voisi olla tuulensuojaakin. Sepon ruokintapaikalla oli vielä käpytikka, tiaisia ja vihervarpusia sekä muutama pikkuvarpunenkin. Vaisakon salmen takana Vuorentaan suunnassa oli vesilintuja, muun muassa uiveloita, merikotka kävi kääntymässä mutta yleisesti ottaen aika hiljaista oli. Rastaita ja punarintoja oli kuitenkin lukuisia maassa hyppimässä.

Palailin pian takaisin Halikonjokisuulle, mutta heti tultuani huomasin ajaneeni onneni ohitse. Narsku oli herännyt ja vaihtanut paikkaa Vuohensaarentien tuntumaan. Palasin parisataa metriä takaisin autolla ja onnistuin kuvaamaan ajoneuvon ikkunasta narskun sekä yksinään että heinäsorsaparin kaverina kun se uiskenteli pengertien tuntumassa. Muutama poseerauskuva siitä onnistui, ennen miulla olikin vain hyvin huonoja tuntokuvatasoisia ruutuja tuosta lajista ja nytkin pelkäsin että samantasoisia on enintään luvassa tälläkin kertaa. Jonkin ajan kuluttua lintu suunnisti taas Halikonjokisuulle, ja mie lähdin palailemaan kohti kotia.




Suoraan en sinne ajanut vaan jälleen Anerion kautta. Nyt hanhet olivat hieman paremmin nähtävissä, tosin edelleen sangen kaukana pellolla. Auton ikkunasta tähtäillen sain kuitenkin lyhytnokasta pari huonoa tuntokuvaa, ja hanhikuvistani paljastui sitten kotona toinenkin saman lajin yksilö. Rauhattomia ne olivat ja vaihtoivat pian paikkaa, jolloin miekin lähdin jatkamaan takaisin kotiin, tällä kertaa enää minnekään pysähtymättä.



***

( vaalea selkäpuoli paljastaa tämän yksilön heti muista, kuvassa lisäksi tundrahanhia ja joku metsuri)

Lintumuisteluita L

( varjon ja auringonpaisteen raja tekee tälle yksilölle hauskat siivenkärkikuviot )

Vuonna 1984 olimme exän kanssa velkaorjuudessa Martinlaaksossa. Kun aika kului ylitöissä eikä ajokorttia saati autoa ollut, retkeily oli hyvin paikallista ja vielä niukkaakin verrattuna tähän nykyiseen tai vaikka tuota edeltäneeseenkin. Ei harrastukseen taukoa tullut noinakaan vuosina. Ulos teki mieli kun aikataulu salli, jalan tai fillarilla, välillä julkisillakin kuten vaikkapa 12.4.1984 kun kävin Espoon Suomenojalla ihan vain paikkaan ensi kertaa tutustumassa. Retki oli onnistunut, havaitsin sillä elämäni ensimmäisen harmaasorsan. Koiras viihtyi hissukseen osmankäämikössä altaan pohjoispäässä. Muutenkin tuo allas muistutti kovin Halikonlahden vedenpuhdistusaltaita, joten paikasta tuli aikaa myöten eräs vakioretkikohteeni pääkaupunkiseudulla. Kun kameraa kanniskelin, sieltä oli aika helppo saada kuvia vesilinnuista tarvitsematta kehitellä mitään erityisiä projektijärjestelyjä.

Tavallisempi retkikohde tuohon aikaan oli kuitenkin Espoon ja Helsingin rajamailla oleva Iso-Huopalahti, sillä sinne pääsi Martinlaaksosta helponlaisesti polkupyörällä. Laajalahti taas oli moottoritien takana joten sinne en pyörällä alkuvuosina viitsinyt yrittää lainkaan. Paikka kuului jo ennestään retkikohteisiini, sillä exäni asui seurusteluaikoinamme läheisessä Vallikalliossa.

14.4.1984 kävin päivällä pyöräillen lähes viiden tunnin kierroksen Iso-Huopalahdella. Kevättä oli, kaksitoista astetta lämmintä, navakka tai jopa kova lounaistuuli, minkä kyllä hyvin pyörällä huomasi menomatkalla, ja taivaalla vain vähän poutapilviä. Lahdelle tullessa huomasi että se oli puoliksi avoin, ja vanhaa jätetunturia kahta puolta reunustavat ojat olivat kokonaan sulat. Tunturin laelta taas huomasi että Tarvontien toisella puolella sulaa vettä oli vielä enemmän. Sadan heinäsorsan joukossa oli telkkiä ja tukkasotkia, kahdeksan haapanan parvi muutti Vermon yli koilliseen. Muuttoa en juuri seurannut, mutta yli meni koko ajan lintuja, pari varpushaukkaa, pari tuulihaukkaa, kolme kurkiporukkaa, kahdeksan kuovia, kaksi metsävikloa ja satoja naurulokkeja joukossaan kymmeniä kalalokkeja. Pikkutyllikin kuului pariin kertaan taivaalta.

Kiuruja tunturilla oli puolentoistasataa, västäräkkejä kahdeksankymmentä, parikymmentä niittykirvistä ja samankokoinen parvi lapinsirkkuja. Rastaita oli ollut muutolla jo aamulla Vantaalla, yömuutolta pudonneita laulurastaita näkyi kymmenkunta jätetunturin puskissa. Peippoja oli runsaasti paikallisina eri puolilla reittiä, Iso-Huopalahden rantakasvustoissa liikehti satakunta pajusirkkua.

Seuraavana päivänä uusin retken, yli neljä tuntia siihen nytkin meni. Ihan eilisen veroinen sää ei nyt ollut, lämpöä kahdeksan astetta, tuuli yltynyt kovaksi, aamupuoli pilvinen, vasta illalla kirkkaampaa. Tuulihaukan olin ehtinyt nähdä jo kotini ikkunasta aamulla, palokärki lensi tien yli Vapaalassa ja Vermossa lauleli rautiainen. Eilisen kaltaista rastaiden aamumuuttoa ei nyt ollut.

Muutto oli muutenkin eilistä heikompaa. Yöllä oli kuitenkin saapunut lahdelle kymmeniä taveja, parikymmentä haapanaa, harmaahaikara, taivaanvuohia kymmenkunta, rantasipikin oli jo ehtinyt Vermolta tulevan ojan varteen. Heinäsorsienkin määrä oli kaksinkertaistunut. Lähes kaikki pikkulinnut olivat vähentyneet eilisestä, vain pajusirkkuja oli nyt puolitoistasataa. Lapinsirkkuja oli kuitenkin edelleen tunturin huipulla viitisentoista.

Pari hiirihaukkaa oli muuttanut Iso-Huopalahdella ja lähes kotiin tullessa näin ylimuuttavan kalasääsken. Teimme sitten Annen kanssa vielä iltakävelykierroksen kotikulmilla. Rautiainen ja punarintoja lauleli Martinlaaksonkin ympäristössä, varpushaukkakin näyttäytyi. Leskenlehtiä kukki joka puolella, perhosia ja muita itikoita näkyi jo runsaasti tuulensuojaisissa paikoissa. Kevät oli päässyt kunnolla alkamaan.

***

( tämä kuva on syksyltä kuten kaikki varmaan huomaavat, lintu on nuori...)

Viisi vuosikymmentä sitten IX

Viisi vuosikymmentä sitten 13.4.1967, torstaina, ehdin taas lintuja etsimään ensin Sirkkulan reitiltä, sitten Vuohensaarentien varrelta. Kevät oli edennyt kovasti kuun alusta jolloin viimeksi ehdin linturetkelle. Lämmintä oli muutama aste, tuuli heikkoa ja taivas paksussa pilvessä.

Uusia lajeja keväälle löytyi paljon. Sirkkulan koulun luona muutti yli yhdeksän laulujoutsenen parvi, siihen aikaan hyvä havainto. Kotikulmilla urheilukentän yli muutti viiden kurjen parvi, nekin kevään ensimmäisiä. Halikonlahdelle oli heinäsorsien ja tavien seuraan tullut puna- ja tukkasotkia sekä telkkiä, rantaniityillä kierteli kaksi kuovia. Tuon vuoden lajit nousivat noiden myötä viiteenkymmeneenkahteen ja päivän lajimääräksi saatiin 33 eli taas uusi kärkilukema.

Lauantaista 15.4.1967 on tietoja seuraavan kerran. Samoilla reiteillä kävin taas, lisänä kierros vanhojen kotikulmien kautta Pettilän tietä, ja retkeilyä oli aamuyhdeksän ja illan puoli kahdeksan välillä runsaasti. Täyspilvistä oli, tuuli etelästä kohtalaista kunnes illalla alkoi tyyntyä, lämpö tukevasti plussalla.

Västäräkit olivat ilmaantuneet joka puolelle, yhdeksän näin päivän mittaan. Kolmisen punakylkirastasta ja laulurastas olivat myös keväälle uusia. Iltasella Ilmusmäellä huhuili myös huuhkaja, se oli sen vuoden ensimmäinen havainto lajista. Tuulihaukka löytyi vanhan radan varresta, kuoveja näkyi joka puolella yksittäisiä muuttajia. Varsinaista muutontarkkailua en noina alkuvuosina harrastanut ollenkaan, välineeni eivät sopineet sellaiseen. Halikonlahden vesilintujen joukossa ei ollut mitään uutta, maaseudulla räkätit olivat saapuneet lapsuudesta tutuille pesimäpaikoilleen eteläpuolen pellonreunametsiin. Peipot lauloivat samoissa maisemissa. Päivän lajimäärä nousi 38 merkintään ja vuosilista 56 lajiin.

16.4.1967 oli edelleen pilvinen, etelätuulinen ja lämmin päivä, tosin pilvipeitteessä oli hieman rakoilun oireita. Tein samat kierrokset kuin edellisenäkin päivänä ja lintutilanne näytti olevan ennallaan.

Huuhkaja kuului jälleen Ilmusmäellä, närhi saman metsän toisessa päässä. Käpytikat rummuttelivat kilpaa Toravuoren takana ja yksi oli Vuohensaaressakin. Vuohensaarentien varteen olivat tulleet miulle kevään ensimmäiset niittykirviset ja Halikonjokisuulla havaitsin nyt ensimmäisen määrittämäni pajusirkun. Vuosilista kasvoi 58 lajiin. Kaukana oltiin kuitenkin vielä tuon vuoden puolivälistä. Retkeily tähän mennessä oli ollut perinteistä vanhojen paikkojen kiertelyä ja aika vähäistäkin. Tästä eteenpäin keskityin käymään paremmin Halikonlahdella ja muilla hyvillä lintupaikoilla ja kun retkeilyaktiivisuuskin kasvoi, syyspuoli oli sen verran tuottoisa että vuotuinen lajimääräni nousi lopulta ensi kerran sataanviiteenkymmeneen, siihen asti se oli joka vuosi pysynyt sadan tuntumassa ja jos olisin jatkanut perinteiseen tapaan, olisin hyvinkin jo ollut puolessa välissä.

***

Lintumuisteluita XLIX

14.4.1974 kulutin taas viisi tuntia Halikonlahdella. Muuttoa odottelin taas Vuohensaaren kärjessä. Keli oli eilistä parempi, lämpöä kymmenen astetta, tuuli taas lounaasta, vain muutama poutapilven harso ja näkyvyyttä aurinkoon asti.

Muuttoa tulikin. Varpushaukkoja näin seitsemän, yhden sinisuohaukan ja neljä hiirihaukkaa petolinnuista muuttavina. Viitaniemet olivat jo aamulla laskeneet tuhat naurulokkia muutolla koilliseen ja saman verran oli paikallisiakin jo altaiden pesäpaikoilla. He olivat myös nähneet parven metsähanhia. Mie näin parven joutsenia, seitsemän linnun jono näytti samalta porukalta joka eilen oli Jokiniemessä, nyt ne olivat nousseet muutolle itään. Parasta muutoa esittivät kurjet. Parin tunnin aikana Vuohensaaren kärjen yli muutti 358 pitkäkaulaa. Sepe näki samaan aikaan lahdella 55 yksilön parven jota mie en huomannut ja Kiskossa Karhumäen Juhani ja Rannikon Kari laskivat 330 muuttajaa. Kaikki näkemäni parvet tulivat matalalla hyvän myötätuulen turvin, alle kahdessasadassa metrissä. Lähteenojan Jari oli Inkoossa nähnyt samaan aikaan vain kymmenen muuttajaa.

Paikallisista lapinsirkut olivat yhtä vaille jatkaneet matkaa. Heinäsorsien ja tavien mukana oli tullut kymmenen haapanaa ja nokikanojen määrä oli kaksinkertaistunut. Mitään näkyvää muuttoa ei pikkulinnuilla tai kahlaajilla päivällä ollut. Vuohensaaren muutontarkkailua viihdytti myös Vaisakon puolella soidinteleva harmaapäätikka.

Seuraavana päivänä 15.4. jatkoin edelleen viiden tunnin retkiäni Halikonlahdella. Seitsemän astetta oli lämmintä, muuten pilvipeite hieman tihenemässä ja tuuli eilistä heikompaa. Viitaniemen veljekset ja Seppo olivat lahdella samaan aikaan.

Kurjet olivat edelleen liikekannalla. Mie näin nyt 140 muuttajaa ja Seppo 45 sellaista joita mie en nähnyt. Korvenojan Pertti oli mennyt Katinkalliolle kurkia etsimään ja nähnyt sieltä sata muuttajaa, Karhumäen Jussi Muurlasta 70 ja kun muualtakin tietoja keräsin, noina kahtena päivänä muutti Salon seudulla yhteensä noin 1800 kurkea. Tvärminnestä oli kuulemma nähty viisisataa, Turun seudulla ja Porkkalassa vain vähäisiä määriä.

Muista muuttajista petolintuja näin hiirihaukan, varpushaukan ja kalasääsken. Harmaapäätikka kuikutti nyt Fulkilan suunnalla, Vaisakossa soidinteli käpytikka ja palokärki. Paikallisista Vaisakon rantasulaan oli tullut uivelopari ja Vuorentaan edustalle laulujoutsenpari. Metsissä lauloivat kuusitiaiset, hömötiaiset ja etelästä tulleet punakylkirastaat. Närhet rääkyivät kuin muulloinkin.

***

Lintumuisteluita XLVIII

( keväällä 1974 kuvattu metsähanhi, filmiä on sen ajan tavan mukaan rääkätty ihan liikaa)

13.4.1974 olin lintujen perässä yhdeksästä neljään. Laihon Ilkan kanssa lähdimme eilisestä muutosta innostuneina yrittämään tarkkailua Halikon Lehtiniemeen, sieltä kävimme edustan Jokiniemessä ja palasimme lopuksi Halikonlahdelle katsomaan mitä siellä oli. Sää ei ollut ihan suosiollinen, lämpöä oli edelleen se kuusi astetta, mutta tuuli oli kääntynyt pohjoisen puolelle, yläpilvet eivät haitanneet auringon paistetta, sitä riitti.

Metsähanhia oli liikkeellä vain pari pikkuryhmää jotka nekin jäivät Lehtiniemeen paikallisiksi. Ennestään siellä oli myös seitsemän laulujoutsenen ryhmä, kolmesataa heinäsorsaa ja puolensataa tavia, nelisenkymmentä nokikanaa ja jokunen telkkä. Kuoveja muutti viisitoista, hyyppiä kolmisenkymmentä, jonkin verran lokkeja, variksia, sepelkyyhkyjä ja kiuruja. Hiljaisempaa oli selvästi kuin eilen. Pedoista huomasimme nyt pari varpushaukkaa ja sinisuohaukan muutolla ja pariin kertaan kanahaukan, paikallisia ilmeisesti. Pikkulintuja muutti vain yksitellen, rautiainen, västäräkki, niittykirvinen kahdesti ja yksi lapinsirkku. Paikallisista lapinsirkuista oli jäljellä lahdella enää kolme. Päivän ainoat kaksi kurkea tulivat vastaan jo aamulla kun olimme vasta menossa Lehtiniemeä kohti.

***

(nämä päivät olivat kuovienkin muuttoaikaa )

Lintumuisteluita XLVII

12.4.1974 tulin taas aamusta Halikonlahdelle ja olin paikalla iltakahteen asti. Lämpöä oli kuusi astetta, tuuli lounaassa ja pilviä vain vähän. Vaikka aamu tuntui todella kolealta, lumi suli nopeasti päivän mittaan. Muita retkeilijöitä alueella olivat Lähteenojan Jari, Laihon Ilkka ja Viitaniemen veljekset joilta utelin viime aikojen lintu-uutisia.

Heinäsorsia oli paikalla nyt sata ja taveja kuusikymmentä. Eilinen valkosorsa oli yhä paikalla ja muiden mukaan se oli ollut siellä jo viikon. Nokikanojen ja lapasorsien määrä oli ennallaan, punasotkia oli viisitoista, ensihavainto niistä oli tehty yhdeksäntenä päivänä ja seuraavana oli paikalla ollut myös ensimmäinen tukkasotka. Metsähanhi oli aamulla sorsien mukana mutta lähti saman tien Viurilanlahden puolelle. Yli niitä muutti kaksi parvea, yhteensä 47 yksilöä ja muutaman kuvankin onnistuin niistä ottamaan. Jarin ja Viitaniemien mukaan altailla oli eilen ollut paikallisena kymmenen metsähanhea.

Vuohensaaren eteläkärjessä istuin tunnin katsellen mitä lahtea pitkin muutti, hiirihaukka, piekana ja pari varpushaukkaa sieltä tuli. Kanahaukkapari soidinteli vastarannan metsän yllä. Sinisuohaukka ehti mennä yli jo ennen kuin ehdin Vuohensaareen, sääksi sitten muiden muuttajien mukana. Ampuhaukka saalisteli pitkin päivää altaiden pikkulintuja. Neljä kurkeakin etelästä tuli, ensihavainto lajista oli tehty Perniössä jo viidentenä päivänä. Laihon Ilkka kuuli muuttavan kapustarinnan, muita muuttajia olivat kuovit. Mie näin Vuohensaaresta viisitoista muuttajaa mutta Jari huomasi Joensuun pelloilla 69 linnun parven joka lähti jo aamulla muutolle eteenpäin. Eilen illallakin oli lahdella vielä näkynyt 23 kuovin parvi.

Pikkulinnuista kiinnostavimmat olivat ne lapinsirkut. Vielä oli polttokaatopaikan luona 40 yksilöä, joista nyt kuviakin onnistuin jokusen ottamaan. Pajusirkkujen määrä oli noussut 70 lintuun, niittykirvisten seitsemään. Västäräkkejäkin oli kolme. Viitaniemen Veijo sanoi ensimmäisen metsäkirvisenkin saapuneen jo 7.4. Pulmusia lahdella oli kahdeksan. Kun lumi suli pois, myös linnut lähtivät jatkamaan matkaa.

***

( lapinsirkku päivälleen 43 vuotta sitten )

Lintumuisteluita XLVI

11.4.1974 tulin päivällä Turusta Saloon viikonlopun viettoon. Vaikka lämpöä oli kolme astetta, ei sää kovin houkutteleva ollut, räntää satoi koillistuulen tuomana, taivas oli paksussa pilvessä ja näkyvyyttä aika huonosti. Bussin ikkunasta olin jo nähnyt tienvarressa lepäileviä uuttukyyhkyjä, kiuruja ja räkättejä.

Halikonlahdella käväisin tunnin kierroksen Karhumäen veljesten Jussin ja Heikin mukana, olisi kyllä kannattanut retkeillä huolellisemminkin mutta mistäs sen arvasi, maassa kun oli kymmenkunta senttiä uutta räntää, tosin vedenpuhdistusaltaat jo enimmäkseen auki sulaneet, jäätä oli vielä vähän uloimmassa altaassa. Kahdeksankymmenen heinäsorsan joukossa oli yksi lähes täysalbiinokin, vain siipipeilit tavanomaisen väriset. Oli siellä kolmekymmentä taviakin, seitsemänkymmentä nokikanaa ja lapasorsapari.

Töyhtöhyyppiä värjötteli lahdella kolmekymmentä, pakomuuttoa ei ollut. Kaksi meriharakkaa oli pysähtynyt altaille odottamaan rauhattomina mahdollisuutta jatkaa matkaansa. Taivaanvuohia altaiden penkoilla oli neljä, kuovikin kävi altailla ja lähti lounaaseen, Karhumäet olivat Muurlassa nähneet jo seitsemän sirppinokan parven.

Kiuruja oli sade kerännyt pelloille kolmesataa, kottaraisia saman verran. Pajusirkkuja oli altailla kolmekymmentä ja pari pulmustakin kierteli altaiden yllä. Ylivoimaisesti oudoin havainto oli Lähteenojan Jarin huomaama kahdeksankymmenen lapinsirkun keskittymä silloisen polttokaatopaikan sulana pitämällä pälvellä. Sellaista ei sen koommin ole täällä etelässä vastaan tullut. Ei se kuitenkaan täysin ainutlaatuinen ollut, Karhumäen Jussi oli retkemme jälkeen matkallaan Muurlaan huomannut Kiskontien varressa myös 35 lapinsirkun parven, takatalvi oli pudottanut niitä siis muutolta enemmänkin.

***

Neljä vuosikymmentä sitten IX

9.4.1977 seisoin Sällylän Sepen ja Laihon Ilkan kanssa kuusi tuntia Salon torilla myymässä linnunpönttöjä paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnan rahoittamiseksi. Toripulujen ja naakkojen katselun jälkeen kävin lyhyen kierroksen Halikonlahdella yhdessä Sundellin Juhanin kanssa. Muistivihkooni olen kirjannut sieltä vain muutaman petolinnun, hiirihaukan matkalla lounaaseen, kaartelevan varpushaukan ja kaksi paikallista tuulihaukkaa. Illalla urheilukentällä Mököistenmäen vieressä lenteli kahdensadan pulmusen parvi, Rannikon Kari oli nähnyt niitä kuusikymmentä aamulla Halikonlahdellakin.

Kymmenentenä päivänä tein seitsemän tunnin kierroksen Halikonlahdella ja kartanoiden puistoissa ihan Vaisakon lehtoon asti. Lähtiessäni kierrokselle lauloi Mököistenmäessä punarinta. Halikonlahdella oli taas petolintu, nyt kanahaukka etsimässä saalista, altaiden pari tavia olisivat kai sellaisiksi kelvanneet. Västäräkki oli myös tullut altaille ja lapinharakka päivysti jälleen saaliin toivossa.

Joensuun puistosta olen merkinnyt muistiin vain kaksi tikliä. Vuorentaan kartanon luona kaarteli hiirihaukka, joka lähti jälleen lounaaseen, olisiko ollut sama kuin eilen. Halikon Iilikenmäestä pölähti lentoon lehtokurppa.

Yhdentenätoista päivänäkin ehdin tehdä samoilla tienoilla seitsemän tunnin lenkin, taisi olla pääsiäisviikonloppu. Sää oli kylmä ja kolea, päivä oli vaisu mutta lintuharrastajia oli liikkeellä runsaasti. Oli Rannikon Kari, Sällylän Sepe, Lähteenojan Jari, Virtasen Kimmo, Piiparisen Seppo, Sundellin Juhani ja Lehtolan Tapani sekä vielä joku turkulainen pinnaporukka matkalla Hankoon tai sieltä takaisin.

Tulomatkalla puhkui soidintaan Asemapuiston tuntumassa turkinkyyhky, jäin mielessäni odottelemaan että paikalta löytyisi myöhemmin keväällä pesä. Yksi tavikoiras oli edelleen altailla. Tuskin kanahaukka oli sen kaveria syönyt vaikka mekastikin kovin pesintään viittaavasti Joensuun puiston perällä. Kaksi isokoskeloa kävi kääntymässä altaiden yllä, tuulihaukkapari oli paikalla edelleen. Merilokkeja oli kerääntynyt lahdelle yksitoista. Niittykirvisiä oli altaiden niityillä jo viisitoista, västäräkkejä viisi ja Salonjokisuulla edelleen eilinen lapinharakka. Pajusirkkuja oli ruoikossa parikymmentä ja pulmusiakin pellolla taas päivän tauon jälkeen kolmekymmentä.

Salonjoen takana huuteli palokärki, Vuohensaarentien varressa taas tavoitteli omaa lauluaan kivitasku. Joensuun puistossa oli muitakin laulajia kuin kanahaukka, pari puukiipijää, viitisen punarintaa ja rautiainen. Kivitasku ja rautiainen taisivat olla sen kevään ensimmäiset, ainakin miulle.

***