Käry kävi II

Kun luonnonsuojelualueella ollaan, eläinten pitäisi olla tämän näköisiä, eläviä ja hyväkuntoisia kuten tämä Jurmon männikössä aurinkoa ottava kyykäärme. Vuodesta toiseen kevätretkillämme ulkosaariston kivikkoisille ja katajaisille luodoille salolaisen ornitologiryhmämme jäsenet S ja P leikittelivät ajatuksella valmistaa joku saarten lukuisista kyistä ruoaksi. No, Jurmon ekoterroristit olivat valmistaneet saarta tulella tuhotessaan myös grillattua kyytä, vain syöjät puuttuvat.

Käry kävi

Tällä kertaa Jurmo yllätti minut pahan kerran.

Kun odotin tietysti jotain aloituskuvan kaltaista idylliä, tulikin vastaan muuta.

Ja kun letkua seurasin, haistin palaneen käryä

tällä kertaa kirjaimellisesti.

Mikä hiton into luonnonsuojelijoiksi itseään nimittävillä on tulitikkuleikkeihin?

Jos tarkoitus on vähentää katajan valtaamia alueita, muitakin keinoja löytyy kuin polttaminen.

Ja jos taas idea on yrittää kasvattaa tilalle kukkaketoja, eikö se ole puutarhanhoitoa?

En pidä Kustaa Vaasaa luonnonsuojelijana, hänellä oli muita syitä polttaa Jurmo kivikasaksi.

Samaa poltetun maan taktiikkaa se oli kuin saksalaisilla Lapin sodassa.

Jo Kustaa Vaasan tekemän polton jäljiltä piti olla selvää että tuli polttaa paitsi kasvit, myös mullan. Jäljelle jää vain köyhää kivikkoa.

Tilalle tulee tuulen tuomia siemeniä, ja tietysti myös lintujen ulostamia.

Toipuminen kestää kauan, ja luultavimmin tulos on samaa mitä paikalta juuri pois poltettiin.

Hullun hommaa, sanoisin.

Jos tuollainen päsmäröinti on luonnonsuojelua, koska mahdetaan padota Pohjanlahti ettei luonto muutu maankohoamisen seurauksena...

Ja mihin mahtaa tunturipöllö nyt piiloutua tuulelta ja häiritsijöiltä kun sen vuosia käyttämä tarkkailupaikka on tässä kunnossa

Suojanneesta katajasta on jäljellä vain musta karahka.

Tunturipöllö on istunut havaintojeni mukaan jokaisena 1970-luvun alun talvena tuossa jos se vain on saarella käynyt, ja nuoremmat sanovat sen suosineen samaa paikkaa vielä 1990-luvulla jolloin niitä viimeksi saarella nähtiin.

Typeryyttä riittää ns. ympäristöbyrokratiassakin. Antaisivat luonnon olla rauhassa, ei se muuta suojelua tarvitse.

Elokuisia retkimuistoja

Kuluneena kesänä on ollut median mukaan ennätyksellinen helleputki, tai siis huomenna sivuaa ennätystä jos sinne asti jaksaa kantaa. Edellinen ennätys on kesältä 1973. Sen kesän vietin puoleksi Paimion keuhkotautiparantolassa. Riittävän terveen toipilaan paperit saatuani heinäkuun puolivälin jälkeen kiersimme Lähteenojan Jarin kanssa eteläistä Suomea parin viikon verran, ja kun sieltä kotiuduin, lähdimmekin elokuun alussa Rannikon Karin ja hänen serkkunsa kanssa autolla kohti Lappia ja Jäämerta. Juuri näinä päivinä kiertelimme Ruijaa ja Varangin rantoja ensi kertaa lintuja etsien. Kajavissa, kihuissa ja kahlaajissa riitti silloin kosolti ihmeteltävää. Menomatkalla olimme jo kompanneet lintuja Kittilässä ja paluumatkalla vielä paikkailimme havaintojamme Saariselällä ennen paluutamme itärajaa pitkin etelään.

Seuraava kesä olikin sitten sateisin pitkiin aikoihin. Sen muistan hyvin kun pyöräilin kesätyömatkojani Märyn sairaalaan. Sen elokuun linturetket, kuten kahta vuotta aiemmankin, kuluivat kahlaajia laskien Halikonlahden altailla. Vuonna 1975 elokuu taas kului Perniössä alkoholisteja huoltolassa valvoen, ja hiljalleen pimenevinä elokuun öinä valvontakierroksillani kuuntelin pitkin merenpintaa etelään muuttavien rantasipien ääniä ja lähikallioiden huuhkajien syyssoidinta.

Merelläkin on käyty, vuonna 1986 oltiin perheporukoilla kymmenen päivän retkellä silloisella Jurmon lintuasemalla. Kaunis oli keli silloinkin, ja siitä huolimatta kahlaajien muutto oli mukavaa. Muistelen että parhaimmillaan Itäsannoilla vilisti tuohon aikaan 12 pulmussirrin parvi kun siellä iltapäivisin aurinkoa otimme. Kanadanhanhia oli tuohon aikaan ilmaantunut jo Jurmoon mutta valkoposkihanhista ei vielä ollut tietoakaan.

Pari vuotta myöhemmin, 1988, olimme taas perheenä kaksi täyttä viikkoa Tauvon lintuasemalla heinäkuun lopusta elokuun kymmenenteen. Kahlaajia näkyi tietysti runsaasti sielläkin, ja myös noita Perämeren erikoisempia syysliikehtijöitä, kuten vaikka pohjansirkkuja. Männikön ja rantakoivikon rajoilta yllätti toisinaan riekkopoikueita, tai paremminkin kovaäänisesti räkättäen jaloista lentoon lähtevät riekkopoikueet yllättivät meidät täysin.

Noita vanhoja haviksia selaillessani tajusin etten ole kai koskaan tehnyt pidempää meriretkeä juuri tähän aikaan elokuun puolivälissä, saati lopussa, ja niinpä varasinkin sitten taas itselleni tämän alkavan viikon Jurmon lintuasemalta. Huomenna lähden, ja saa nähdä tuoko orastava säätilan muutos mukanaan mukavasti lintuja alkusyksyn saareen. Todennäköisesti myös tuulet ovat hajoittaneet sinilevälautat ja puhdistaneet rantojen kivet. Suojelualueen kulkurajoituksetkin ovat taas poistuneet joten voi käydä länsiriutankin kärjessä kurkistamassa mikäli uskaltaa sarvipääporukkaa lähestyä, ne kun tuntuivat heinäkuussa tykästyneen juuri niiden alueiden laidunmahdollisuuksiin.

Jurmon retkelle on nyt hyvä tilaisuus kun alkukuun marjastusretkien ansiosta pakastin alkaa taas olla täynnä mustikoita talvenvaraksi, ja puolukoiden kypsymiseen on vielä sopivasti aikaa.  Nuo marjaretket ovat muuten täyttäneet viimeksi kuluneiden kesien päivät näihin heinä-elokuun vaihteen aikoihin.

Varjojen kirja jälleen kerran

Don Paterson: Varjojen kirja (Sanasato 2011)

Pari kertaa heti suomentamisensa jälkeen olen tämän kirjan jo ehtinyt lukea, ja kommentoinkin joskus pari vuotta sitten vanhan blogini puolella myötäsukaisesti, kuten asiaa tuntemattoman tapa on.

Kirjaan tartuin taas kesälukemisenani uudenlaisen aforismin toivossa, mutta lukiessa muistin nopeasti miksi tuoreeltaan tunsin pettyneeni. Don P on runoilija ja aiheiden käsittely on just kuten keski-ikäinen itseensä ihastunut miesrunoilija vain osaa, ei se paljon narsismista edukseen eroa.

Ehkä nuo ummetukset, loputtomat nais- ja seksijutut, muiden aforistien sekä muusikoiden pisteytykset, jaarittelu ja maneeriksi yltyvä kursivointi palauttivat taas arvoni kohdalleen ja voin etsiä sitä uudistunutta aforismia perinteisistä vanhoista lähteistäni, Joubertilta ja Chamfortilta, ajalta ennen nykymuotoista aforismia.

Juu, tiedän, noille kaikille ärsytyksen aiheille on hyvä selitys, olen lukenut nekin. Mutta vain syyllinen selittää. Ja kärjistän, tiedän senkin. Löytyy kirjasta ihan hyviä oivalluksia, mutta sivumäärään nähden liian harvoin. Enimmäkseen kirjassa puhuu pikkuporvarillisuuteen asti tyypillinen miespuolinen menestyjä.

Hylätyksi tuleminen synnyttää nopeasti epäluonnollisen ilkeää tyyliä. Mikään ei edistä lyriikkaa ja pohdiskelevaa taidetta niin kuin varhainen julkaistuksi tuleminen. Näin väittää Don P. Tietysti olen päinvastaista mieltä, koska mainitsemani esimerkit eivät onnistuneet saamaan julki juuri mitään, heidän maineensa syntyi vasta kuoleman jälkeen. Toki Chamfort oli ilkeä kuolemaansa asti epäonnistuja, mutta ainakin rehellinen. Don P toteaa: Jos yritän kirjoittaa enemmän kuin yhden lauseen, huomaan että alan vain keksiä juttuja. Rehellisellä ei ole tällaista ongelmaa.