Kommentteja tutkimuksesta ”Suomalainen maku” ja omasta kulttuurinkulutuksesta

Kirjahyllystäni löytyi tämäkin.

Kulttuurin legitiimisyys on tutkimuksen pääulottuvuuksia, se on vallalla olevien normien, arvojen ja uskomusten mukainen kollektiivinen käsitys asian (tässä tapauksessa kulttuurin) oikeutuksesta ja hyväksyttävyydestä. ”Hyvä maku” on tutkimuksen gurun Bourdieun mukaan legitiimiä siinä mielessä ettei sitä tarvitse perustella, nekin joilla sitä ei ole tietävät mitä se on ja ettei heillä sitä ole. Hyvä maku on kuin uskonnon omatunto, kolkuttaa koko ajan takaraivossa arvottamassa sitä mihin ihminen kiinnostustaan kohdentaa.

Legitiimisyyden mittaus on kuitenkin kehäpäätelmä. Tutkimuksen mukaan legitiimiä on määritelmällisesti se mitä yhteiskunnan koulutetuin osa pitää hyvänä tai harjoittaa eniten suhteessa sen vähiten koulutettuun osaan ja se on laskettu tutkimusvastauksista. Tähän olisi ilman muuta pitänyt saada aineistosta riippumaton objektiivinen mittari. Sellainen on kyllä luotavissa. Populaarikulttuuri arvottaa itsensä ihan suosiolla ja myyntituloilla. Eliitti sitten rahoittaa sitä kulttuurin osaa joka sen mielestä tukea tarvitsee käyttäen yhteisiä verovaroja, julkisia palkintoja ja tunnustuksia ja tilauksia. Legitiimiin kulttuuriin kuuluu siis sen tuottavin osa eli taide joka rahoittaa itsensä ja sen lisäksi se osa joka saa yhteiskunnan rahoitusta tai tunnustusta. Tämän osan pitäisi olla selvitettävissä kevyesti: luetteloidaan vain julkisten rakennusten arkkitehdit ja rakennukset, julkisten patsaiden tekijät ja teokset, museoiden maalausten tekijät ja teokset, kirjastojen teosten kirjoittajat ja kirjojen nimikkeet, kansallisoopperan, -baletin ja julkisrahoitteisten konserttitalojen ohjelmistot jne. Tietysti pitää myös ottaa mukaan Yleisradio ja sen rahoittama tuotanto sekä sen Areenassa esillä oleva kulttuuritarjonta. Tuota kaikkea pitäisin itse legitiiminä kulttuurina, verovarat kun tulevat niidenkin taskusta jotka eivät varmasti noihin kaikkiin niitä itse kohdentaisi. Sama tietysti on sovellettavissa ruumiinkulttuuriin, urheilu erityisesti huipulla saa paljon julkista tukea vaikka suuri osa siitä on muutenkin itsessään kannattavaa. Tavallisen väen kuntoliikunta ei juuri julkista tukea saa, penkkiurheilu sen verran kuin sitä Ylen kanavilla näkee.

Sanoisin että epälegitiimiä urheilukulttuuria samoin kuin muuta kulttuuria on esimerkiksi fanittaminen, se että mennään kiljumaan lavan eteen tai jalkapallo- tai jääkiekkokatsomoon, solvaamaan tuomareita ja vastapuolen pelaajia sekä kannattajia. Stadioneilla ja festarilavojen edessä on sattunutkin maailmalla kuolemaan johtaneita kahakoita yms onnettomuuksia, fanit ovat tappaneet toisiaan ja urheilijoitakin jos tulokset eivät ole miellyttäneet. Samoin selvimmin epälegitiimiä kulttuuria on se mitä tämä tutkimus ei huomannut käsitellä ollenkaan. Otetaan nyt elokuvista, kirjallisuudesta, lehdistä sekä kuvataiteesta esiin vaikkapa pornografia, tosin netissä sillä tehdään kovasti rahaa joten pelkästään sillä kriteerillä sekin olisi legitiimiä jos raha tulisi ilman rikoksia. Yli neljäsataa sivua luin enkä nähnyt koko sanaa mainittavan. Epälegitiimisiksi pornon ja kovan väkivallan määrittelee jo elokuvasensuuri, tällaistahan siellä on kautta aikain leikelty vaikka tietysti pääkohteena on ollut estää vallanpitäjiin kohdistuva kritiikki. No, arkkitehtuuri ja kuvanveistotaidekin on tainnut jäädä kirjasta pois jollei nyt sitten niitä rivien välistä etsi kotimiljöön tai matkailun kuvauksista. Niille löytyy kyllä yllämainitsemiani legitiimisyyskriteerejä. Graffitit ovat mukana vain takakansikuvan pienessä nurkassa, ne lienevät epälegitiimiä kulttuuria vaikka muuan apulaispormestari onkin yllätetty niitä tekemästä. Muraalit ovat myös kirjalle tuntemattomia, ne vuorostaan lienevät osa legitiimiä kulttuuria. Missä lienevät sarjakuvat, entä piirretyt filmit, kai epälegitiimejä vaikka myönnän kyllä niitä lukeneeni ja katsoneeni, jopa joltisenkin kokoelman keränneeni, tosin sen olen jo ehtinyt hävittää. Myös kirjamessuilla nykyisin divariosaston pääosassa alkavat olla sarjakuvalehdet ja -albumit. Ja liputetaanhan jo Tove Janssonin päivänäkin...

Oma määritelmäni hyvälle maulle on se miltä tekemäni ruoka nykyisin maistuu. Runsaat viisi vuosikymmentä sitten kun aloin opetella ruokani laittoa en voinut vielä sanoa näin, oli tyydyttävä Bourdieun intuitioon. Nyt ruoka on kuulemma jo liian hyvää, paino uhkaa nousta kun liikunta näin iän myötä vähenee. Asuinkumppanilla on keliakia ja sen huomioon ottaminen on pitänyt opetella kun samaa ruokaa pääpiirteissään kuitenkin syömme.  

Legitiimisyydelle valitusta määritelmästä johtuu kai myös se että suomalaisten makua ja elämäntyyliä väitetään jyrkemmin hierarkkiseksi kuin vanhan luokkayhteiskunnan Iso-Britannian. Hierarkkisuus on siis sitä missä määrin luokitteluiden eriytyminen liittyy vallan ja arvostuksen mukaisiin eroihin. Rohkenen epäillä tuota tulosta. Esimerkiksi brittiläiset jalkapallohuligaanit ovat jo maabrändi, suomalaiset ovat ilmiön suhteen aivan noviiseja. Toisekseen brittiläinen korkeakulttuuri on todella perinteikästä, meidän tasomme kelpaa heille jonakin vierailevana kapellimestarina, ei juuri muuten. Joulu- ja joulupukkiturismi heille kelpaa mutta se ei olekaan korkeakulttuuria vaan rahalla legitimoitua populaarikulttuuria. Ikävä tai hieno totuus on että maamme on edelleen äärimmäisen tasa-arvoinen. Meillä tutkimuksenkin korkeimpaan tuloluokkaan pääsi viiden tonnin kuukausituloilla ruokakuntaa kohti, oikeasti se on pikkurahoja näihin aitoihin luokkayhteiskuntiin verrattuna. Britanniassa tuollaiset tulot eivät riitä kunnolla edes ylempään keskiluokkaan. Mielestäni yhteiskuntien vertailussa yksilöiden resurssien pitäisi luokittain olla puolin ja toisin samat. Tutkimustuloshan voisi olla ettei meillä ole sellaista eliittiä kuin Britanniassa, heihin verrattuna olemme kaikki keskiluokkaa ja havaittu kulttuurimaun vaihtelu meillä onkin vain keskiluokan diversiteettiä. Meidänkin ruokakuntamme tulot riittäisivät ylimpään tuloluokkaan tutkimuksessa mutta en todellakaan saa päähäni sitä että yksikään oikean eliitin jäsen olisi päässyt sinne tekemällä viisi vuosikymmentä ns paskaduuneja (eliitin nimitys töille jotka eivät heille kelpaa) postissa, lehtiä jakamalla, mielisairaita ja vanhuksia hoitamalla yms. Eliitin hommat ovat niitä joita minä en edes töiksi tunnista.  

Kai itsensäkin voi sitten ottaa esimerkiksi siitä minkälainen kulttuuriharrastaja on tavallinen suomalainen. Olen aina määritellyt itseni lintuharrastajaksi: kahta en vaihda, linnut ja … mikä lieneekään se toinen, en tiedä. Isäni opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan vähän yli neljä vuotta täytettyäni. Vanhempani olivat kansakoulun käyneitä. Isän koulu loppui hänen isänsä kuolemaan ja polioon, äiti taas kävi koulunsa loppuun evakossa. Hänenkin isänsä kuoli juuri talvisodan kynnyksellä joten molemmat joutuivat mahdollisimman pian töihin tienaamaan elantoaan. Kaikesta huolimatta meillä oli pieni kirjahylly ja siinä kolmisen hyllyllistä kirjoja. Aika pian luin niistä suuren osan, ja alakansakoulussa takaseinällä olleesta hyllyllisestä siellä olleet kirjat. Sain aina jouluna lahjaksi jokusen uuden kirjan, luin ne saman tien. En tehnyt juurikaan eroa tietokirjojen ja kaunokirjallisuuden välillä vaan luin niitä kaikkia. Oppikouluun pääsin ja sen vieressä oli kauppalan, myöhemmin kaupungin pääkirjasto. Sen nuorten puolen kirjat luin nopeasti ja iän karttuessa siirryin aikuisten puolelle. Siellä vihdoin oli niin paljon luettavaa että oli valittava mitä luki. Siihen mennessä olin jo valinnut nuo linnut. Luonnontieteen hyllyt luin ensin, sitten historiaa, yhteiskuntaa ja lopulta fiktiotakin, aloitin historiallisista romaaneista...

Kuudentoista iässä aloitin työt lehdenjakajana ennen kouluun menoa ja niin minulla oli omaa rahaa, jota käytin tietysti kirjojen ostoon. Ihan ensimmäisiä ostoksiani taisi olla muuan tietosanakirjasarja, naiivisti kuvittelin siitä voivan olla hyötyä koulunkäynnissä, mutta vähäiseksi se hyöty jäi. Sittemmin hankin itselleni sellaisia kirjoja jotka olin löytänyt jo kirjastosta ja lainannut useampaan kertaan. Aloin kasvattaa itselleni käsikirjastoa lähinnä tietokirjoista. Vuosittaisista alennusmyynneistä löysin sitten muitakin herätteitä. Tapa on jäänyt loppuiäksi, alennusmyynnit ovat korvautuneet kirjamessuilla ja divareilla, välillä kirjastojen poistojakin hankkimalla. Tila on käynyt rajoittavaksi ja olen poistanutkin jo satamäärin huonokuntoisimpia ja ei niin keskeisiä niteitä, muun muassa tuon ensiksi ostamani tietosanakirjasarjan. Kirjastoissa kävin edelleen kun muutin pääkaupunkiseudulle ja sitten Kouvolaan muka eläkepäiviksi. Täällä Porissa, varsinaisessa loppusijoituspaikassani, kirjastokortti on vielä hankkimatta mutta hankin sen kyllä. Kirjastoauto pysähtyy tuohon viereen ja Meri-Porin sivukirjasto Pihlavassa ei ole kaukana. Pääkirjastoon keskustaan on sitten enemmän matkaa. Kirjallisuusmakuani pidän legitiiminä koskapa valintani ovat tyypillisesti kirjastojen omilla valinnoillaan sertifioimia.

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen menin Turun yliopistoon lukemaan matemaattisia aineita. Kemiassa ja biokemiassa etenin laudaturopintoihin mutta lopputyöt jätin tekemättä ja menin postiin töihin, lajittelukeskukseen. Turusta ei kokopäivätöitä löytynyt joten muutin  Helsinkiin. Opintojen ohessa olin tehnyt jatkuvasti töitä joten pääkaupunkiseutulainen työkulttuuri oli järkytys. Proletariaatista karisi hohto, juoppoja tai lusmuja olivat mielestäni kaikki. Työuraa kesti 66-vuotiaaksi asti, puolet kotimaan, puolet ulkomaan postin puolella, lähes kaikki käytännön työt tuli kokeiltua paitsi jakelu ja sitten suunnittelijana ja päällikkönä tuotannossa ja taloudessa, budjetteja ja seurantoja joskus kolmellekin postitehtaalle samaan aikaan, ja viimeiset vuodet taas käsittelyssä. Duunariksi kyllä itseni lasken ja duunarimiljöötä tämä nykyinenkin asuinpaikkani on vaikka olen tänne juurikin lintujen takia muuttanut.

Musiikkimakuni alkoi kehittyä joskus 60-luvun alussa kun ryhdyin kaivamaan vanhempien radiosta esiin merirosvoradioita ja 208-Radio Luxemburgia. Rokin klassikot ja popmusiikin alku tuli sitä kautta tutuksi, yleisradiosta ei juuri kuulunut kiinnostavaa musiikkia. Lehdenjakotuloilla ostin itselleni kelanauhurin ja nauhoitin suuren määrän keloja täyteen blues- soul- ja muuta mustaväritteistä rytmimusiikkia. Opiskeluaikana Turussa löysin sitten omasta radiostani jazzin ja klassisenkin kun proge näivettyi purkaksi ja heviksi, niistä vieraannuin. Joskus 80-luvun alussa Helsingissä tulivat mukaan kaapelikanavat ja musiikkivideot. Edelleen myöhemmin cd-aikana ryhdyin sitten keräämään itselleni levyjä. Klassisesta aloitin ja myös 60-luvun vaikuttaneimmista muistoistani, esimerkkeinä Cream ja Jimi Hendrix. Levyjä kertyi nelinumeroinen määrä, puolet klassista, toinen puoli r&b-painotteista ja klassista rokkia, jazzia ja vähän latinoa, kuubalaista, brasilialaista, etnoa ja jopa joululauluja – nämä klassiselta puolelta ja etelämpää Euroopasta. Olen pakana, uskonnoton mutta tykkään erityisesti (J.S.) Bachin tuotannosta, kuuntelen musiikkia musiikkina. Nyt en juuri enää levyihin koske, musiikkivideoita löytyy mielin määrin YouTubesta. Tässä makututkimuksessa mainitun Philip Glassin Einstein on  the Beach -esityksen löysin sieltäkin ja nyt olen katsonut sen jo kahtena esityksenä ja sieltä löytää partituurinkin ja paitsi tanssiesityksiä, myös musiikkiotoksia. Musiikkina Philip Glassin minimalismi on jo aiemmin tuttua ja sitä vaivaa vähän sama ongelma kuin teknoa rokin puolella, esitykset venyvät liian pitkiksi sanomaan verrattuna. Konserteissa käynti ei ole ollut tapani harrastaa musiikkia, tytär käy keikoilla paljon tiiviimmin. Yhdessä olemme käyneet Savonlinnassa (tytär fanitti siihen aikaan Waltteri Torikkaa) ja joskus olen käynyt siellä nykyisen asuinkumppanin kanssa. Ehkä täällä Porissa tulee käytyä vielä jazzeissakin, ken tietää.

Kirjoittamisesta piti tulla minulle peräti ammatti, toivoi kai isäni kun osti minulle Hans Dominikin kirjan John Workmannista. Syy siihen taisi olla se että kirjoitin alle kymmenvuotiaana säännöllisesti pientä lehdentapaista lähitienoon tapahtumista. Kirjoitin kyllä lukiolaisenakin lintujuttuja paikallislehteen ja opiskelijana tutkielmia, lintuasemakatsauksia ja jopa pakinoita Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen Tiedon Antajaan mutta toimittajan ammatista en enää haaveillut. Toimittajan työ oli mielestäni tylsää ja ahdistavaa, lehdenjakaja-aikani esimiehenä oli Turun Sanomien paikallistoimittaja jonka työtä läheltä seurasin ja hän päätyi lopulta itsemurhaan. Lintumuistiinpanoja minulla on kuuden vuosikymmenen verran ja muunlaistakin kirjoitusta olen aina harrastanut. Alkuaikojen tuotokset olen kyllä hävittänyt jo kauan sitten. Netin yleistyessä löysin sieltä kirjoittajayhteisöjä joihin sitten lähdin mukaan, siellä oppi antamaan palautetta toisten töistä ja saamaan samaa omistaan. Kun 2000-luvun alussa Paimiossa järjestettiin ensimmäisen kerran Aforismipäivät, olin mukana ja kun myöhemmin perustettiin Suomen aforismiyhdistys, olin siinäkin mukana ensimmäisenä sihteerinä viitisen vuotta.  Tuo tiivistys ja lyhytsanaisuus on ollut mielestäni tavoiteltava ominaisuus ja sitä harjoittelin aforismien lisäksi kirjoittelemalla haikuja ja tankoja, tosin hyvin vapaamuotoisia, vain tavujen määrästä kiinni pitäen. Yhdistystoiminnassa olen ollut sihteerinä myös Turun lintutieteellisessä yhdistyksessä. Pöytäkirjoja pidin runsaasti myös työpalavereissa ja työryhmissä eikä tyylini niissä ollut lyhyt, kirjasin ylös kaikki puheenvuorot ja tapahtumat. Omaa blogia aloin pitää vuosituhannen alun jälkeen ja tässä sitä vielä jatkan, tosin paljon olen täältä poiskin karsinut. Tämänhetkinen blogi esittelee lähinnä linturetkiäni, kuvia linnuista ja viime aikoina olen keskustellut tekoälyn kanssa, tasan vuosi sitten yleissivistyksestä ja kulttuuristakin. Tämän henkilökohtaisen kulttuurihistoriani voi tarkistaa ainakin osin tästä blogistakin...

Kuvaaminen on ollut harrastukseni jo yli viiden vuosikymmenen ajan.Toisin kuin isäni, veljeni ja veljenpoikani olen käsistäni kömpelö ja huono piirtäjä. Joskus vuonna 70 ostin lehdenjakorahoilla teleobjektiivin ja sitten opintolainasta säästyneillä rahoilla kamerarungon ja aloin valokuvata lintuja. Pian homma eskaloitui muuhun luontoon, ja 90-luvun alussa kun tytär syntyi, videoihin. Mustavalkofilmejä kehittelin itse ja vedostin myös kuvia. Filmiajan tuotoksista valtaosa on jo kadonnut, jäljelle jääneet kuvat ja negatiivit olen digitoinut. Tilasin valokuva-alan lehtiä ja kirjoja koti- ja ulkomailta, lehdet, muun muassa Camera-lehden vuosikerrat, olen jo hävittänyt, kirjat kuten Time-Lifen valokuvauskirjasarja, ovat yhä hyllyssä. Kalustot ovat vaihtuneet, kai ne vielä kerran voisi vaihtaa. Lintuvideoita olen koonnut ja lataillut YouTubeen ja nyt talven aikana olen ladannut sinne myös muutaman koosteen digilintukuvistani.

Maalauksia on seinällä tällä erää vain yksi, 50-vuotislahjaksi kavereilta saamani maisema Jurmosta, missä lintuasemalla olen joskus paljon aikaa viettänyt. Lintutauluja oli muutama ja ne ovat Vantaan kämpässä missä tyttäreni nykyisin asuu, hän sen periikin kunhan tästä ehdin kuolemaan. Kirjahyllyssä on taidekirjojakin ja hakuteos Suomen ja Maailman Taide. Kuukausi sitten tuli viimeksi luettua Stonen Michelangelo -elämäkerta.  

 
Sitten se liikunnallinen puoli. En ole koskaan ollut urheilullinen, mutta olen aina liikkunut luonnossa. Pitkän aikaa ajattelin pärjääväni kokonaan ilman ajokorttia, liikkuen vain jalan, pyörällä tai sitten julkisilla. Vanhempieni kunnon huonontuessa 80-luvun loppupuolella hankin sitten ajokortin ja auton jotta pääsin heitä katsomaan Vantaalta Saloon. Kumpikin heistä kuoli jo runsaan vuoden kuluttua ja auto jäi perheeseen. Sille tuli käyttöä kun tytär syntyi ja piti perhettä kuljettaa. Tuohon aikaan retkeily oli joko lähiretkeilyä kävellen tai sitten pidempää ajoa lähinnä jotakin harvinaista tirppaa katsomaan ja jonkin verran rengastusretkillä, vaikkapa pönttöjä viemään. Eläkeiän lähestyessä päätin etten aio elämääni ralliin tuhlata vaan yritän löytää kodin sieltä missä voi retkeillä taas jalan ja pyörällä kuten joskus aiemminkin. Tämä Meri-Pori oli mielestäni juuri sellainen paikka, ja muutto tänne tapahtui sitten kun se sopi tälle nykyiselle asuinkumppanillekin. Kouvolaa kokeilimme mutta siellä meno meni liikaa ajeluksi, tämä on loistava paikka liikkuvalle ihmiselle jonkalaisia molemmat olimme. Nyt hevonen onnistui vääntämään häneltä polven hajalle joten jonkinlainen elämänmuutos on taas edessä. Tosin vielä vuonna 2020 luulimme kaiken menevän toisin: olimme vahvasti muuttamassa täältä etelämmäs Espanjaan mutta korona sotki silloin suunnitelmat, ja tässä ollaan. 

Varsinainen urheilu on ollut penkkiurheilua. Lapsuudenkodissa oli televisio - isä oli töissä Saloran tehtaalla - jo 50-luvulta Tesvision ajoista lähtien joten Rooman olympialaiset, sitten Tokion ja vielä Meksikon muistan hyvin katselleeni tiukasti televisiosta. Opiskeluaikaan en televisiota katsonut, ei sellaiseen ollut varaa, satunnaisesti kävin isän kanssa katsomassa salolaista jalka- ja koripalloa tai jääkiekkoa. Turun lintutieteellisen yhdistyksen jalkapalloharjoituksissa kävin säännöllisesti, samoin maastojuoksulenkeillä. Kuntoni oli silloin hyvä mutta pelaajana taisin olla todella huono. Työelämässä Helsingissä hankin taas television, mutta urheilua aloin vähän enemmän seurata vasta vuosituhannen vaihteessa kaapeliverkon maksullisten urheilukanavien myötä. Jalkapalloa lähinnä katsoin, mutta pian jätin senkin taas pois. Mielestäni tuo on aikaa jonka voi käyttää paremminkin. Sama tuomio on tullut jo aikaa sitten sanomalehdille ja suurelle osalle muita lehtitilauksia. Mieluummin kuin Hesaria luen kirjoja, mieluummin kuin formuloita katson lintuja. Tosin tällaisina päivinä kuin nytkin, kun sataa vettä, räntää ja lunta, olen opetellut jo pysymään rauhallisena ja sisätiloissa. 

 

Lintujen lisäksi olen katsellut kiikareillani ja kaukoputkillani korkeammallekin taivaalle, tähtiin. Jo kymmenvuotiaana ihastelin maalla talvi-iltana ulkovessassa käydessä yllä kaartuvaa Linnunrataa samalla kun kuuntelin huuhkajan puhaltelua vastapäiseltä mäeltä. Jurmon lintuasemalla katselimme kerran 80-luvulla täydellisen kuunpimennyksen aikaan tähtitaivasta, olin hankkinut itselleni Celestronin pikku peilikaukoputken, lintuja varten mutta kun se oli oikeasti tähtiä varten rakennettu, pitihän sen kyvyt testata. Vähän sen jälkeen vieraili Halleyn komeetta ja bongasin sen Vantaalta kotini parvekkeelta. Se piti löytää putkella, myöhemmät komeetat kuten Hyakutake ja Hale-Bopp olivat niin isoja että näkyivät kiikarilla ja paljain silminkin. Alkuperäinen syy tähtitaivaan tutkimiseen taitaa olla lapsuuskodin kirjahyllyssä olleissa V.A. Heiskasen Tähtitiede I-II -kirjoissa jotka luin jo nuorena mutten ymmärtänyt niistä juur mittä. Palasin niihin myöhemminkin niin monta kertaa että lopulta jotain ymmärsinkin. Ursan jäsen olen ollut jo vuosikymmenet ja hyllyssäni on runsaasti tähtitieteen alan teoksia, karttoja ja luetteloita, puhelimessa sovellus tähtitaivaan katseluun. Noita ajattelin enemmänkin etelässä voivani seurata, mutta kun nyt jäimme näille rannoille harrastus pysynee entisellään. Uuden avaruusteleskoopin myötä kosmologia on joutunut melkoiseen myllerrykseen ja sitä koskevia uutisia seuraan aktiivisesti erityisesti netistä minne tuo uusi tieto ensiksi päivittyy. Ensimmäisen sputnikin bongasin isän avustuksella jo vuonna 1957 ja sen jälkeen olen seurannut enemmänkin noita avaruusasemia ja muita tuonne lähetettyjä kulkijoita. Netistä löytyvät paitsi Ursan, myös monen muun tahon tekemät tähtitieteelliset yleisöluennot. Niistäkin oppii. 


(teos: Semi Purhonen ja työryhmä: Suomalainen maku  Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen.  Gaudeamus 2014)

Kaksi kirjaa intiaaneista

Kuluneena syksynä olen tarkastellut kriittisesti myös kirjahyllyäni. Jo aiemminhan hävitin täältä lähes viiden vuosikymmenen aikana kertyneet lintulehdet ja myös muihin harrastuksiin liittyvät aikakauslehdet, satoja kiloja. Nyt kävin läpi kirjoja ja niistäkin hävitin nyt satoja, painopiste oli vanhassa kaunokirjallisuudessa, niissä teoksissa jotka olin jo lukenut ja jokseenkin varma siitä etten palaa niihin enää uudestaan. Luotan kirjastoihin jos niihin pitää palata uudestaan...

Noin toimien sainkin vähän järjestystä jäljelle jääneisiin kirjoihini, jopa niin että tietokirjoista useimpien selkämykset sain näkyviin hyllyihin niin että voin halutessani löytää nopeasti sen mitä niistä etsin. Paljon on vielä kuitenkin tiiviisti kasatuissa pinoissa odottamassa joko lisähyllyjen hankintaa tai sitten isompaa kämppää missä voisi olla ihan oikea kirjasto.

Lukenutkin olen, vaikken yhtä paljon kuin tuttu kaveri Turusta. Kun hänellä on ollut pitkin syksyä auto korjattavana eikä ole juuri julkisilla linturetkiä tehnyt, on sitten lukenut viime vuonna yli 45000 sivua kirjoja joita hänellä on laillani ihan liikaa. Ehkä kymmeneentuhanteen sivuun olen miekin tässä vuoden mittaan ehtinyt, en ole laskenut.

Joulunaikaan esimerkiksi luin Rani-Henrik Anderssonin kirjoittaman teoksen Lakotat, alaotsikoltaan Kotkan ja Biisonin Kansa. Se on vuonna 2009 ilmestynyt etnohistoriallinen tutkimus lakota-kansan vaiheista pääosin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Miullahan on myös hyllyssäni vuonna 1973 ilmestynyt Dee Brownin teos Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, joka käsitteli aika paljon samoja asioita. Sen olin hankkinut tuoreeltaan 1974 ja lukenutkin tuolloin, muistelen että se herätti miussa aikoinaan suuria tunteita.

Rinnakkain noita lukemalla voi varmistua että samoista asioista kummassakin teoksessa puhutaan, toinen on tutkimuksenomaisempi, toinen dramatisoivampi mutta faktat takana ovat aika lailla samat. Kun tuo ensimmäinen teos vetosi enemmän tunteisiin, tämä tuoreempi antaa tietysti välillä tulleen elämänkokemuksen lisäksi hiukan ymmärrystä arvioida miten kävi kuten kävi.

Samaistuminen lakotoihin tai yleensä intiaaneihin ei ole ainakaan miulle helppoa. Heidän perinteinen elämäntapansa on ihan liian perinteinen, täynnä uskontoa, sotaa ja kunnianpuolustusta, sellaista kaikki joka on vain haitaksi tässä nykyisessä maailmassa. Vieras tuo elämäntapa oli jo 1800-luvun laajentumishaluiselle valkoiselle väestölle joka pala kerrallaan vei intiaanien maat ja siinä sivussa uskonnon, elinkeinon, kulttuurin ja toivonkin. Samanlaisia kulttuurien törmäyksiä on tämä maailma täynnä, erityisesti nämä maahanmuutto- ja pakolaiskuviot tuovat mieleen juuri tuon asetelman missä valkoiset levittäytyivät intiaanien maille. Tosin harva meistä osaa kuvitella silloisten valkoisten tilalle Lähi-Idän ja Afrikan väkeä, ehkä intiaanien rinnastaminen perussuomalaisiin onnistuu helpommin  onhan kumpikin kansa kuuluisa vaikkapa hikoilumajoissa istumisestaan. Siihenkin aikaan valtaväestön joukossa oli paljon intiaaneihin positiivisesti suhtautuvia ”suvakkeja” ja toisinkin päin joten rajalinjat noin tuntuvat hyvinkin ajankohtaisilta. Ehkä intiaanien kohtalokin on sitä historiaa joka toistaa itseään, kunhan tässä vielä aikoja eletään. TV 1 esitti juuri äskettäin fiktiivisen arvauksen siitä mitä olisi tapahtunut jos tämä suomalainen kansa olisikin talvisodan aikana siirretty Alaskaan.Samoinhan sitä olisi käsitelty kuin muitakin, sulautettu enemmistöön joko hyvällä tai pahalla joiden suhde riippuu vain sulautettavan vähemmistön koosta. Lakotoja oli hyvin vähän verrattuna vaikka suomalaisiin, siksi sulauttamisessa käytettiin mieluusti enemmän keppiä eli armeijaa.

***

Missä kaikki ovat?

( Stephen Webb: Jos maailmankaikkeus kuhisee elämää... Missä kaikki ovat? - Viisikymmentä ratkaisua Fermin paradoksiin ja maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen. Ursa 2005. 333 s. )

Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 2005 ja Ursa julkaisi siitä hiljattain parannetun painoksen missä ratkaisuja on jo 75. Miun hyllyssäni on tuo ensimmäinen painos ja luin sen taas läpi. Herätteenä voisi sanoa olleen äskettäin katsomani elokuvat Deep Impact ja Star Wreck VI, jotka tavallaan sivuavat kirjan teemaa, kaukaa tai vielä kauempaa. Toinen käsittelee komeetan törmäyksen aiheuttamaa uhkaa ja toinen aikaa jolloin ns. älykäs sivilisaatio sekoilee ympäri universumeita.

Fermin paradoksi on tuo minkä kirjan otsikko esittää: jos universumi kuhisee elämää, miksemme havaitse sitä. Ratkaisut Webb on ryhmittänyt kolmeen lukuun. Ensimmäisessä eksoelämä on jo täällä, toisessa eksosivilisaatiot ovat olemassa mutta emme ole saaneet niihin yhteyttä, kolmannessa luvussa ovat ratkaisut joiden mukaan muita kuin me ei ole.

He ovat täällä -ratkaisut ovat tyypillisesti uskonnollisia. Se mitä kuvitellaan jumalaksi onkin meitä kehittyneempi sivilisaatio joka tarhaa meitä, on eristänyt meidät tai pitää meitä planetaariossaan tai muuten vain kävi täällä tai jopa jäi tavalla tai toisella meitä seuraamaan tai meidän seuraksemme. Tällaiset ratkaisut ovat suuren yleisön suosikkeja. Kovin moni uskoo jumaliin, ufoihinkin ja tähtien sota -tyyppisiin eksosivilisaatioihin ja siihen että niiden elämä muistuttaa meidän elämäämme ja että nämä eksot vähintäänkin ovat kiinnostuneet meistä. Ratkaisujen heikkous onkin tässä ylenpalttisessa ihmiskeskeisyydessä ja tietysti kovien todisteiden puutteessa.

He ovat olemassa muttemme ole saaneet yhteyttä -ratkaisut perustuvat faktaan ettei meillä ole todistettuja yhteydenottoja eksosivilisaatioista - se kuuluisa WOW -kin kun taisi olla vain komeetasta peräisin - ja toisaalta siihen että galaksien, niiden tähtien ja näiden planeettojen määrä on käsittämättömän suuri ja jos pidämme aurinkokuntaamme edes suunnilleen tavallisena, elämälle mahdollisia paikkoja on valtavasti. Ratkaisuja löytyy siitä että tähtien väliset matkat ovat pitkiä, valonnopeus on paha matkustusrajoitus suhteessa ihmissivilisaation ikään. Emme tunne emmekä osaa tunnistaa muunlaista elämää kuin mitä täällä on, etsintämme on tehotonta tai eksosivilisaatiot joko piiloutuvat tai eivät välitä muista.

Heitä ei ole -ratkaisuja löytyy kun tarkastelemme ainoaa tuntemaamme ”älykästä” sivilisaatiota, itseämme. Ratkaisut pitävät meitä, maata tai aurinkokuntaamme tavalla tai toisella poikkeuksellisena tai peräti ainutlaatuisena. Liika minäkeskeisyys rasittaa näitäkin. Herkästi kuvittelemme liikoja jo siitä, että maailmassa on ollut jo monia ihmisensukuisia lajeja mutta vain me olemme päässeet kovin yrittäen pistäytymään muualla kuin maapallolla.

Viimeinen, viideskymmenes, Webbin oma ratkaisu on omana lukunaan mutta komppaa kovasti kolmannen vaihtoehdon ratkaisuja. Tietynlaisella poissulkemismenetelmällä hän päätyy siihen että olemme galaksimme ainoa älykäs sivilisaatio. Tämänhän me tiesimme jo muutenkin jos vain pidämme itseämme älykkäinä. Jo Fermi taisi kuitenkin olla vähän eri mieltä, ei hän muuten olisi kysymystään esittänyt. Nuo poissulkemismenetelmän todennäköisyydet voi valita pitkälti mielensä mukaan.

Mikä sitten olisi oma ratkaisuni? Pitkät etäisyydet ja valonnopeuden aiheuttamat rajoitteet ovat mielestäni oleellisia. En pidä aurinkokuntaa enkä ihmislajia riittävän poikkeuksellisina joten elämää varmaan on syntynyt paljon ympärillämme ja on se ehtinyt saavuttaa jo älykkään sivilisaation tasonkin. Ikävä kyllä lajimme on ehkä kymmenen vuosituhatta sitten sairastunut krooniseen tyytymättömyyteen. Tuo tyytymättömyys on ollut voima joka on nostanut tieteemme nykytasolle ja nostaisi sen varmasti tähtienvälisen matkustuksenkin vaatimalle tasolle, mutta se on samalla pahin uhka olemassaolollemme.

Olemme jo tyytymättömiä omaan älyymme ja yritämme luoda tekoälyä joka osaisi ratkaista meitä paremmin mitä tahansa ongelmia, samalla se oppisi uusintamaan itseään. Koska se olisi luomaamme älyä, se käyttäytyisi kuten mekin eli lähtisi tyytymättömänä edistämään omaa etuaan. Siitä tulisi nopeasti tämän nykyelämän tuho.

Toisaalta valitsemme jatkuvasti johtajiksemme itsekkäitä typeryksiä jotka lupaavat kaikkea hyvää juuri meille eivätkä esimerkiksi maahanmuuttajille saati koko maailman väelle. Heillä on jo eväät tuhota älykäs elämä maapallolta. Johan rakas naapurimme taisi kehittää neuvostoaikana ydinaseitaan ohjaamaan automaatin joka käynnistää hyökkäykseksi tulkitsemansa havainnon jälkeen itse itsensä ja tuhoaa ns vastapuolen ihan ilman inhimillistä ohjausta.  Heille tärkeämpää kuin pelastaa elämä oli voittaa kilpaileva yhteiskuntajärjestelmä ja kostaa mahdollinen oma tappionsa kaikkien muidenkin tuholla. Huippuunsa vietyä älyä... 

Jos muut sivilisaatiot kehittyvät laillamme, elämä joka tällä hetkellä kehittyy eri puolilla galaksiamme ja universumiamme kuin kypsyvä homejuusto, pilaantuu ja tuhoutuu paljon ennen kuin ennen omaa tuhoamme ehdimme saada siihen yhteyden. Tyytymättömyyden jäytämä äly tuhoaa itsensä ja jättää jälkeensä korkeintaan robotteja jotka loputtomassa itsensä uusimisen vimmassa alkavat tuhota toisiaan kun vain kohdakkain sattuvat.

***

Pirkanmaan linnusto

( Kosonen L., Rintamäki P., Seppälä P., Geiger C. 2016: Pirkanmaan linnusto - Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys ry. Tampere, 528 s. )

Olen aiemmin maininnut täällä Varsinais-Suomen ja Länsi-Uudenmaan paikallista linnustoa esittelevät teokset. Tämänkin teoksen hankin heti kun se ilmestyi ja se ansaitsee tulla esitellyksi siinä missä nuo kaksi edeltävääkin.

Kirjaa lukiessa opin heti että itse asiassa tämän teoksen idea keksittiin ennen noita kahta edeltäjäänsä, jo vuonna 1983. Kai tuo perushämäläisyys sitten ratkaisi että kirja valmistui viimeisenä, vuosia jopa hitaiden uusmaalaisten jälkeen. Hitaudesta on ollut hyötyä, on voitu seurata mitä muut saivat aikaan ja yrittää parempaa.

Edeltäjiensä tapaan kirjan varsinainen runko on Pirkanmaalla tavattujen lintulajien esittely. Sen aloittaa muutaman rivin mittainen yleisluonnehdinta lajista. Esiintyminen alkaa muuttolinnuilla kevätmuuton alusta ja jatkuu syysmuuton loppuun, kummastakin päästä annetaan keski- ja ääriarvot. Kappaleen lopuksi esitellään talvehtimista jos sellaista esiintyy.

Seuraavaksi siirrytään pesintään ja kannankehitykseen, joka aloittaa ympärivuotisten paikkalintujen lajikuvausten yksityiskohtaisen osuuden. Pesinnästä esitellään viimeisimmän atlaskartoituksen mukainen kartta ja erillislaatikossa uhanalaisuusluokitukset, kannan koko Pirkanmaalla, Suomessa ja Euroopassa sekä globaalin levinneisyysalueen ja talvehtimisalueen yhteenveto. Sanallisessa tekstissä käydään läpi mahdolliset muutokset kannan kehityksessä ja arvioidaan niiden syitä. Lopuksi Rengastus -kappaleessa esitellään lajin Pirkanmaan rengastusmäärä ja löytöjen antamaa tietoa.

Harvinaisuudet käsitellään luettelemalla havaintojen määrä ja niistä saatava kuva johdannossa koko maasta ja Esiintyminen -kappaleessa sitten luettelemalla havainnot Pirkanmaalta. Harvinaisuuksillakin on tuo infolaatikkonsa, samansisältöinen kuin muillakin lajeilla.

Jokaisesta lajista on kirjassa kuva, ja kuvitukseen on panostettu selvästi enemmän kuin noissa kahdessa edeltävässä paikallisfaunassa, jo siitäkin syystä että digikuvauksen yleistyessä on materiaalia ollut käytettävissä moninkertainen määrä edeltäjiin verrattuna. Siinä missä turkulaisten kirjassa oli lajista kuin lajista graafeja ja taulukoita, tässä kirjassa tilan vie lajikuva. Vain tarkimmin seuratuista lajeista annetaan grafiikkaa tai karttoja lisätietoina. Kuvat vievät tilaa ja kirja vaikka onkin kooltaan lähellä turkulaisten vastaavaa, se sisältää sata sivua enemmän ja tila on mennyt juuri valokuviin. Varsinaisen lajiesittelyartikkelin lisäksi joistakin lajeista on kirjoitettu perään toinen, jotakin lajiin liittyvää erityistä koskeva lisäjuttu. Vaikkapa lehtopöllöstä sellaisessa esitellään lajin kaksi värimuotoa, kotkan kohdalla käsitellään lajin paluuta Pirkanmaan pesimälinnustoon, riekon perässä esitellään toimenpiteitä joilla yritetään pelastaa maakunnan supistuva kanta, varpusesta lajin kannanseurantaa kaupunkilaskennoin, naakasta talviparvien kehitystä ja elämää. Nämä lajien paikallista tutkimusta esittelevät jutut ovat kirjan oma erityispiirre joka erottaa sen edeltäjistään.

Vaikka turkulaisten ja tamperelaisten sanotaan olevan kovin toisiaan vähätteleviä, turkulaisia on tässä teoksessa seurattu ja käytetty suorastaan apuna kun on esitelty Pirkanmaan lintututkimuksen historiaa 1800-luvulta lähtien. No, Acerbi ehti jo edellisellä vuosisadalla Hämeenkyrön koskille koskikaroja ampumaan. Muutamia muitakin henkilöitä oli syytä epäillä lintuhavaintojen tekemisestä Pirkanmaalla jo ennen 1800-lukua, mutta siitä lähtien havainnoista alkoi tulla selkeitä dokumentteja tai ainakin kertomuksia jotka paikantuivat kirjan käsittelemälle alueelle. Kirja esittelee miulle myös nimiä jotka olen ennen huomannut, mutta jotka ovat jääneet vaivaamaan, kuten Aatisen. Miehän Saloon muuton jälkeen aloin retkeillä Halikonlahdella ja sitä kautta innostuin kovin kahlaajamuuton seuraamisesta. Perustietoja luin tuoreeltaan hyllyyni ostamasta Pohjolan linnut värikuvin -teoksesta ja ihmettelin kovasti miten Tampereelta oli 20-luvulta koko joukko ”väärin määritettyjä” kahlaajahavaintoja, parissa maininnassa oli tuo nimikin. Kirja osoittaa että sen ajan ”rariteettikomiteat” toimivat samoin kuin nykyisinkin eli pärstäkerroin ratkaisee enemmän kuin olisi suotavaa. Tämä mieshän oli aikanaan ihan samanlainen innokas harrastaja kuin miekin 60-70-luvun vaihteessa, ja vaikkapa retkikumppani Ketolan Eero samoihin aikoihin Perniössä. Jokapäiväinen retkeily on mahtava voima, sillä löytää lintuja kaikkialta. Myöhempi pioneeri A.O. Salonen näkyy olevan työnsäkin puolesta saman firman miehiä kuin miekin pitkään olin ja johonkin maailman aikaan miullakin oli ylipostimies yp:n paperit, taisi olla virkaurani huippu ennen kuin siirryin työsuhteisiin hommiin.

Kustantajastakin, Pirkanmaan lintutieteellisestä yhdistyksestä, on mukana historiakatsaus. Sisämaan miehillä on myös oma lintuasema Kangasalassa, senkin toimintaa esitellään omana artikkelinaan. Artikkelit on tehty myös Pirkanmaan luonnonoloista, maankäytöstä ja luonnosuojelusta sekä esitellään Pirkanmaan lintuvesiä ja luettelona kirjataan Pirkanmaan tärkeät lintualueet.

Kirjan lopuksi lajikuvausten jälkeen Pirkanmaan linnusto on tiivistetty taulukon muotoon. Siinä lajit on luokiteltu koodeiksi ja tunnusluvuiksi, niitä annetaan esiintymistavasta, uhanalaisuusluokituksista Suomessa ja Pirkanmaalla, levinneisyys Atlastietojen mukaan Pirkanmaalla, levinneisyystapa, arvio Pirkanmaan pesimäkannasta, sen tiheysarvio ja sanallinen runsausluonnehdinta, kannankehitys asteikolla kahdesta plussasta kahteen miinukseen, läpimuuttajien määrä keväin, syksyin ja vuodessa ja yksilömäärä talvisin. Vielä lopuksi annetaan sanallinen luonnehdinta muutto- ja talvirunsaudesta. Ytimekästä. Muutokset kevätmuuton ajoittumisessa käsitellään omassa artikkelissaan ja lopuksi on vielä taulukko kevät- ja syysmuuton ajoittumisesta Pirkanmaan alueella. Vihoviimeksi vielä palataan niihin lajeihin joista on antaa tieto ensihavainnosta Pirkanmaalla, nämäkin on laitettu taulukkoon.

Kaikkiaan kirja antaa hienon kuvan alueen linnustosta ja siitä miten tämä kuva on kehittynyt. Kuten alusta jo näkee, tämä on paikallisyhdistyksen kulttuuriteko, kunnianosoitus kohteilleen ja kaikille niitä tutkineille. Saa nähdä saadaanko tällaisia enää enempää aikaan.

***

Talvilintujen elämää

( Lars Jonsson: Talvilintujen elämää, Minerva 2016, 343 s. )

Tämä on hyllyni viimeisin lintuaiheinen kirjauutuus, hommasin sen heräteostona noin viikko sitten kun kävin kirjakaupasta ostamassa pari vihkoa haviksiksi. Jonsson 1980-luvulla teki suositun Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän lajistolla höystetyn Euroopan linnut -kirjan ja jo vuosikymmentä sitä ennen viisiosaisen sarjan samoista linnuista biotoopeittain ja alueittain jaoteltuna. Noista voi halutessaan seurata miten lintupiirtäjän näkemys ja taito on ajan myötä kehittynyt. Kyllä se on.

Kirja käsittelee kuutisenkymmentä ( tarkkaan ottaen 59 ) Ruotsin oloissa enemmän tai vähemmän tavallista talvilintua. Joitakin harmaasirkun, vuorihempon, viitatiaisen ja vihertikan tapaisia lukuun ottamatta lajisto sopii Suomenkin talveen jos maaseudun piharuokintaa pidetään tarkkailun lähtökohtana. Jos nyt tasaluvun toivossa jonkun vielä mukaan olisi ottanut, niin vaikkapa varpuspöllön, sitä tuskin Gotlannissa näkee mutta Suomessa kylläkin.

Kuvat ovat pääosassa ja Jonssonin tapa maalata lintuja on positiivisessa mielessä valokuvamainen. Linnut ovat elävän näköisiä, touhussaan ja ilmeikkäitä eivätkä höyhenen tarkkuudella kuvattuja näyteyksilöitä.

Tekstikin on miellyttävän subjektiivista. Näkökulma on Gotlannissa asuvan lintumaalarin ja vaikka tekstissä on paljon määritysvinkkejä ja muualta tuttua perustietoa, siinä on myös runsaasti omakohtaisia elämyksiä. Elintapoja kuvataan omakohtaisiin havaintoihin perustuen, samoin ääniä. Jossakin lajiesittelyssä ( viitatiainen ) nousee esiin Erik Rosenbergin klassikko Fåglar i Sverige. Sehän ei kuvilla brassaile, olkoonkin että piirtäjänä on Harald Wiberg, pääosin mustavalkoisia ja pieniä kuvat ovat. Sen kirjan pääosassa on 1950-luvun alun määritysoppaaksi erinomainen teksti. Ehkä tässä on tavoiteltu osittain samaa.

Värien suhteen taiteilija on tarkka ja huomaa helposti pienetkin erot. Ne voivat herättää pohtimaan vaikka talvisten talitiaisten lähtöalueita tai pähkinähakin evoluutiota. Erkaannutaan jo selvästi pelkästä tunnistuskirjasta lintuesseiden suuntaan. Viittauksia löytyy Magnus von Wrightiin, Rossiniin, Gallen-Kallelaan ja Reinhold Winteriin, esimerkiksi. Esseitähän ei kirjoiteta omasta päästään eikä kuin tieteellistä artikkelia vaan haetaan hieman avarampaa katsantoa.

Kirjan myötä tutuiksi tulevat myös töyhtötiaisen kahdet kasvot ja runsaat piirrokset, tutkielmat ja luonnokset avaavat tien vaikkapa viherpeipon, talitiaisen, tilhen tai peruspulun muoto- ja värimaailmaan.

***

Satumaa

( Antti Karisto: Satumaa – Suomalaiseläkeläiset Espanjan Aurinkorannikolla SKS 2008, 517 s. )

Tämmöinen teos tuli kotiin Turun kirjamessuilta Seijan poimimana. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat asuneet tuolla pitkään eläkeläisinä ja niinpä meilläkin on ollut paljon puhetta mahdollisuudesta siirtyä sinne kunhan tilanne sallii.

Kirja on otsikkonsa oloinen, ensimmäisellä sivulla on tietysti Unto Monosen Satumaa -tangon sanat ja haavemaailmassa liikutaan melkein enemmän kuin todellisessa. Paksu kirja on työstetty noin kolmen kuukauden tutkimusmatkan, 24 haastattelun, viiden päiväkirjan, 51 kilpakirjoituksen ja 400 palautetun kyselylomakkeen antamasta materiaalista. Aineisto on pääosin vuodelta 1998 ja kirja on tehty noin vuosikymmentä myöhemmin.

Satakunta sivua kuluu tutkimuksen materiaalin ja metodien esittelyyn. Varsinainen asia alkaa Aurinkorannikon esittelyllä. Tuskin moni tulee tuolta mitään ”alkuperäistä Espanjaa” etsimään, Malagaa lukuun ottamatta joka paikka tuolla oli jo tutkimuksen tekoaikaan muuttunut turistilähiöiksi, monessa niistä suomalainenkin ummikko pärjää ihan sillä mitä osaa.

Seuraavaksi kartoitetaan talviasukkaat. Ensimmäiset suomalaiset tulivat pian sotien jälkeen, enemmän vasta 1960-70 -lukujen vaihteesta lähtien ja varsinainen muuttoaalto saapui 1980-luvun juppivuosien lopulta lähtien kun valuutan vientiluvat poistuivat. Lama pysäytti muuton vuosiksi mutta uutta vauhtia tuli taas Suomen talouden parantuessa. Tutkimuksen tekoaikaan suomalaisia oli Espanjassa 2000-3000, kymmentä vuotta myöhemmin jo 7000-8000. Aurinkorannikolla noista oli vajaa puolet. Muutto lienee kasvanut noista ajoista vaikkei välttämättä samaa vauhtia. Luvut ovat rekisteröityneiden muuttajien määriä, rekisteröitymättömiä oli tutkimuksen tekoaikaan moninkertainen määrä. Nykyisin muuttoa on myös töihin, ennen oikeastaan vain eläkeläiset muuttivat.

Vuonna 1998 puolet Espanjan suomalaisista oli alle 65-vuotiaita. 55 vuotta täyttäneistä eläkeläisiä oli 88 prosenttia kun Suomessa asuvista niitä oli 77 prosenttia. Muuttajat livistivät työelämästä siis paljon kotisuomalaisia varhemmin. Miehiä on muuttajista lievä enemmistö, 55 vuotta täyttäneistä 54%. Suomensuomalaisista vastaava osuus on vain 43%. Tyypillisesti tullaan kun eläke alkaa ja talvehtiminen etelässä loppuu kun vanhuus alkaa vaivata. Asumistalvia kertyy keskimäärin 6-7, ehkä pari lisää muualla etelässä.

Koviksi työnsankareiksi muuttajat itseään kehuvat kuten kaikki lintsarit täälläkin, vaikka livistivät töistä yli vuosikymmentä vaikkapa minua aikaisemmin. Odotetusti muuttajat ovat hyväosaisia verrattuna kotiväkeen. Hiljalleen joukkoon tulee kuitenkin duunareitakin, ainakin jos matkustaminen on ollut jo työikäisenä harrastus. Hyvin harva aloittaa matkustusharrastuksen muuttamalla eläkeläiseksi etelään.

Motiiveina muutolle esitettiin ”uutta aloitusta”, kontrastia työelämään, parisuhteen parantamista, ja jotkut uskaltavat ottaa esiin myös halvat hinnat ja kevyen verotuksen, noihin aikoihin kun yksityisestä työeläkkeestä tuskin Espanjaan saati Suomeen mitään veroja maksettiin. Nyt sekin porsaanreikä on paikattu, ainakin pian jos ei jo nyt. Hintatasokaan ei juuri poikkea siitä mikä se täällä on, paitsi joillekin tärkeä alkoholi on halpaa. Joku on saanut tarpeekseen Suomesta yhteiskuntana, lähinnä äärioikeistolaiset tai veropinnarit. Kirjan haastattelujen aikaan persuilu Suomessa ei vielä ollut sellainen ilmiö kuin nyt, tällä hetkellä se taitaa ajaa tästä maasta fiksumpaa väkeä vapaampaan mielipideilmastoon. Joku taas on polttanut sillat takanaan tai kokenut häpeää vanhojen tuttaviensa keskellä, joku rötöstelijäkin on livistänyt muita piiloon etelään. Jos itse sinne muuttaisin, motiivi olisi sama kuin muuttolinnuillakin, valoa ja lämpöä etsisin. Muu olisi vähemmän tärkeää.

Vakiomuuttajat haluavat erottautua turisteiksi nimittämistään ja kuten eläkeläiset yleensä rakentavat tuollakin itselleen tiukat rutiinit. Kun ”turisti” ”pakenee arkea”, nämä talvimuuttajat luovat arjen Espanjaan, eivät kulje rannoilla vaan kyläilevät toisillaan, shoppailevat, istuvat kantakapakoissaan, käyvät seurakunnassa ja muissa suomalaisten keskuksissa. Osa harrastaa sitä mitä Suomessakin, osa yrittää kehitellä uusia harrasteita, yleensä sitä mitä muutkin suomalaiset, vaikkapa golfia. Tuskin kukaan siellä lintuja harrastaa, se jäisi yksin miulle ja niille turisteille jotka siellä satunnaisesti käyvät. Kysely paljasti että eläkeläiset liikkuvat talvisin vain tukikohtansa tuntumassa, hyvin harvoin kauempana. Silkka laiskottelu nousee esiin vaikka sitä muuksi yritetään vakuuttaa.

Ruokailussa halpa viini ja alkoholi on otettu ilolla pöytään mutta muun espanjalaisen tai välimerellisen kanssa hangoitellaan vastaan. Kyselystä voi huomata että alkoholin käyttö on lähes kaksinkertaista kotimaan vastaavaan verrattuna. Kun espanjalainen alkoholi ei ole sen terveellisempää eikä suomalainen maksa innostu toimimaan tuplateholla etelässä, terveydelle vaarallista tuo on, vaikka juopottelua yritetäänkin vähätellä välillä jopa tutkijankin toimesta. Omissa ruokailutottumuksissani olisi totuttelemista kun olen tottunut päivittäisiin mustikoihin, puolukoihin ja muuhun täkäläisestä luonnosta saatavaan enkä käytä tuota alkoholiakaan. Teetä sentään saattaisi saada kun lyöttäytyisi englantilaisten talvehtijoiden seuraan. Sieltä löytyisi ehkä joku tirpoistakin kiinnostunut...

Joku sanoo lähtevänsä etsimään etelästä terveyttä. Elämäntavat vaikuttavat terveyteen enemmän kuin ilmasto, vaikka Suomessa talviaikainen ylikuolleisuus on viidentoista prosentin luokkaa ja siis merkittävä. Aurinko on vaikkapa psoriaatikolle hyväksi eikä sen talvinen määrä aiheuta tuollakaan mainittavaa ihosyöpäriskin kasvua. Valo nostaa mielialaa ja saa olon tuntumaan paremmalta vaikka sairauksia olisikin.

Ei eläkeläisyys ole aina sitä ”kolmatta ikää” vaan vanhenee ihminen vääjäämättä. Vanheneminen on luopumista ja se taas voi tuntua vapaudelta jos terveys ja varat vielä sallivat. Muutto etelään jättää sukulaiset yleensä pohjoiseen, se voi joillekin ottaa koville ainakin jos eivät pidä yhteyttä. Vanhuus näkyy siinäkin että uskonto saa otetta elämästä, vai lieneekö tuo vain tutkijan omia painotuksia. Yleisempää taitaa olla että kuoleman lähestymisen tajuaminen ajaa monet takaisin Suomeen, näin kävi Seijankin vanhemmille jotka parin vuosikymmenen etelässä olon jälkeen tulivat viimeisiksi vuosikseen tänne, ovat nyt siis jo kuolleet.

Pettymyksiäkin koetaan, sairastellaan, asunto ei ole toivotun kaltainen, ihmissuhdeongelmia on eikä niitä villejä sinkkuja löytynytkään, sääkin voi pettää, Välimeri on talvisateiden vyöhykettä. On Suomea enemmän varkaita ja suorastaan rosvoja, ja huijareita, varsinkin asuntokaupoissa. Kaikki huijatut eivät edes kehtaa myöntää tulleensa huijatuiksi. Suomalaiset riitelevät keskenäänkin, yksin ja yhdistyksinä. Mahtailijoita riittää kun jokainen sivuun saneerattu ex-pomo kuvittelee olevansa jonkinlainen kyläpäällikkö uudessa yhteisössään.

Tyytyväisiä sanovat kaikki olevansa, ilmastoon, terveyteen, luontoon, kulttuuriin, ihmisiin jne. Suomalaisista moni sanoo vähät välittävänsä vaikka kyselystä käy ilmi että suomalaisyhteisö on hyvin sisäänpäinlämpiävä. Espanjalaisiin ei oikein saada kontaktia, he kun pitävät kaikkia turisteina, eivät ystävinä. Suomalaiset tuntuvat palaavan vastaavasti lähemmäs perinteistä suomalaisuutta keskinäisine juhlineen ja juhlanviettotapoineen.

Suomalaisten eläkeläisten ryntäystä etelään on rajojen madalluttua pelätty ja odotettu, mutta kirjan kirjoittamisen jälkeinen vuosikymmenen lama on luonut uuden tilanteen niin Espanjassa kuin Suomessa. Elintaso ratkaisee. Muutto pysyy leimallisesti parempiosaisten vaihtoehtona.

Kirjan loppu palaa utopioiden pariin. Ei missään onnelaa ole eikä noin naiiveja onnelaan muuttajia Suomestakaan löydy. Paljon ratkaisee mitä se ”parempi elämä” on mitä etelästä etsitään. Omalla kohdalla luulisin odotusteni keskittyvän säähän, valoisuuteen ja mahdollisesti toisenlaisen luonnon tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin nykyisissä harrastuksissani. Olen täysin varautunut pettymyksiin noissa toiveissani ja tiedostan riskit. Pidän erämaista enemmän kuin turistirysistä, löytöretkeilystä ja vapaasta liikumisesta enemmän kuin ohjatusta kulkemisesta, luonnosta enemmän kuin ihmisistä ja kirkot, uskovaiset ja seurakunnat kierrän mahdollisimman kaukaa ohi. Paljon miun pitää dementoitua ennen kuin näkisin tuon tienoon toiveitteni täyttymyksenä.

***

Perhoset tutuiksi

Suomen päivä- ja yöperhoset

( Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen ja Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja, Östermarie 2014, 822 s. )

Elokuun lopun lintumessuilta Viikistä hankin itselleni toisenkin kirjan Suomen siivekkäistä, siinä taitaa olla niitä toista tuhatta, kaikki täällä tavatut ns suurperhoset. Enhän mie perhosia harrasta, joskus olen kuitenkin niistä kuvia ottanut, ja yrittänyt sitten niitä hyllyssäni olevista kirjoista etsiä. Nuo teokset käsittelevät kuitenkin yleensä vain päiväperhosia, ja lajivalikoima on joko liian iso tai liian pieni. Ne on sitäpaitsi tehty erityisesti kerääjille, joten lajit on niissä esitetty kuten ne kuuluisi kokoelmaan laittaa, levitettyinä.

Tässä kirjassa lajiesittelyt on varustettu käytännössä luonnosta, joskus kasvatetuista yksilöistä otetuin valokuvin, niistä siis näkee minkä näköisinä ne luonnossa tavallisimmin vastaan tulevat. Ei yhden kuvan perusteella välttämättä voi lajeja määrittää, mutta kyllä tuosta saa ainakin parempia vihjeitä kuin aiemmista kirjoistani. On tässäkin kirjassa lopussa kokoelmataulut, nekin valokuvia joissa perhoset ovat luonnollisessa koossaan. Lajeja näyttää niissä olevan 1074, joista muutama Suomesta vielä löytymättä.

Kirja on tarkoitettu kai tosiharrastajille, jotka osaavat sijoittaa automaattisesti näkemänsä perhosen taksonomisesti oikeaan lokeroon. Siihen tämmöinen täysmaallikko olisi kaivannut jonkinlaista simppeliä määritysavainta tai -puuta jonka mukaan osaisi sitten suunnistaa vähän nopeammin paksun kirjan oikeille sivuille, voi tietysti olla ettei sellaista olekaan. Henkilökohtaisesti ongelma koskee tuota yöperhospuolta johon miulla ei aiemmin ole ollut kirjallisuutta. Ja puuttuuhan tästä kirjasta vielä paljon Suomessa tavattavia perhosia, ne pienperhoset. Niistä miulle vinkattiin heti kun tämän teoksen hankin. Niitä ei taida kuvissani kuitenkaan kovin paljon olla, pieniä kun ovat. Tässä kirjassa pikkuperhosista on muutaman sivun yhteenveto heimotasolla, kuvina yleisimpiä lajeja. Niistäkin kyllä taisin tuoreeltaan bongata jokusen tutun näköisen...

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti maastokäsikirja, sellaisena sopii miulle joka seuraa perhosia vain luonnossa, sielläkin korkeintaan kameran etsimen tai kiikarin läpi eikä koskaan edes näe unta niiden keräämisestä. Sen toinen vahvuus on lajikokoelma, siinä ei ole turhaa mutta kuitenkin ”kaikki”. Kolmas on lajiesittelyistä saatava tieto joka keskittyy lajin elintapoihin, ihan kunnon maasto-oppaan tavoin. Kaikin tavoin hyvä hankinta.

***

Elämä - Käyttöohje

( Georges Perec: Elämä Käyttöohje. Romaaneja. Loki-Kirjat 2006, 618 s. liitteineen )

Näin uuden elämän alussa on hyvä perehtyä tällaiseen teokseen, kovin harva kai aloittaa ensimmäistä elämäänsä käyttöohjeen lukemalla.

Palapeli. Tuo sana tulee vastaan heti esipuheen alussa ja kirjan luettuaan huomaa sen olleen juuri sellainen. Kirjassa on 99 lukua ja erilaisia tarinoita kai puolentoista sataa, ne on jaettu sekaisin noihin lukuihin, samoin kuin henkilöt, aika ja paikka. Kai niistä voisi halutessaan koota jotakuinkin ehjän kokonaisuuden, mie en sitä edes yrittänyt vaan luin lukuja hieman kuin novellikokoelmaa. Luulen kuitenkin että tämäkin palapeli on jätetty tarkoituksella hieman keskeneräiseksi, ihan lukujen määrästä arvaan. Kirjan alaotsikko on Romaaneja, ja se siis sallii tavan lukea sitä kuin kirjakokoelmaa.

Onhan noilla luvuilla yhteinen kehys, niitä sitoo yhteen yksi talo. Jokainen luku on nimetty yhden talon tilan mukaan. Tiloista on piirros kirjan tekstiosan lopussa, ennen liitteiksi nimettyjä osia. Nuo liitteet antavat systematiikkaa kaipaavalle mahdollisuuden järjestellä lukemaansa. Ensin on hakemisto, neljäkymmentä sivua nimiä, paikkoja, tapahtumia yms, sitten kronologiset kiinnekohdat, vuodesta 1833 vuoteen 1975, sitten luettelo joistakin kertomuksista joita kirjassa on.

Jonkinlainen kehyskertomus on seurata sattumalta rikastuneen joutilaan miehen yritystä täyttää elämänsä yhdellä projektilla jolla ei olisi muuta päämäärää kuin se itse. Se ei olisi saavutus tai ennätys, ei sankarillista eikä sensaatiomaista. Se täyttäisi koko elämän, karsien sattumanvaraisuudet ja höntyilyt. Se olisi turha, täysin tarpeeton kaikille muille paitsi tekijälleen. Se tuhoaisi itsensä sitä mukaa kuin se toteutuisi. Tekijä aloittaisi nollasta ja projekti päätyisi viisikymmentä vuotta myöhemmin nollaan, täysin sisäisten sääntöjensä ohjaamana, ainoana tuloksenaan ajankulu tekijälleen.

Käytännössä mies opettelisi ensin kymmenen vuotta akvarellien tekoa. Sitten kaksikymmentä vuotta hän matkustaisi ympäri maailmaa maalaten yhden akvarellin kahden viikon välein, viisisataa maisemaa merisatamista. Ne osaava käsityöläinen tekisi 750 palan palapeleiksi. Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana kotiinsa palannut mies sitten kokoaisi nuo pelit, samassa järjestyksessä kuin ne maalasi, yhden kahdessa viikossa. Koottujen palapelien kuvat eheytettäisiin, kuljetettaisiin tekopaikoilleen ja siellä paperi puhdistettaisiin liuoksessa niin että esiin nousisi taas alkuperäinen tyhjä paperi. Siinä kuluisi viisi vuosikymmentä saamatta aikaan yhtään mitään.

No, miulla on nyt takana tuollainen viiden vuosikymmenen työura ja tunne on sellainen että samanlaista projektia tässä on tehty. En taida kuitenkaan olla yksin, suurin osa työstä tuntuu olevan samanlaista. Korvaamattomasta raatajasta ei jää mitään muistoa, sellaiset pyyhitään pois heti seuraavassa touhupetterien palaverissa.

Edelleen sama pätee näihin harrastuksiinkin. Keksimme ties mitä projekteja joilla on lopulta merkitystä vain itsellemme, ei kenellekään muulle. Nyt kannattaa palata kirjan pariin ja huomata ettei tuo mies lopulta saanut päätökseen projektiaan, sääntöjä piti lieventää ja lopulta kuolema tuli vastaan ennen valmistumista. Sekin on niin tuttua. Elämä on ainoa projekti jonka eläessään saa varmasti valmiiksi. Kaikki muu on näitä palapelejä joista hukkuu paloja ja ne jäävät kokoamatta...

Kirjassa on paljon väriä, liioittelua, uskomattomia käänteitä, kuten elämässäkin. Välillä lukeminen oli kuitenkin todella raskasta ylenpalttisten esine- ja muiden detaljiluetteloiden takia, täytyy myöntää että niitä en viitsinyt juuri lukea. Omaa elämääni en halua rakentaa krääsästä ja tuon miehen tapaan toivoisin pystyväni pysymään jossakin turhaakin turhemmassa projektissa kiinni kuolemaani asti turhia höntyilemättä.

***

Valokuvia linnuista

( Markus Varesvuo: Valokuvia linnuista Lintukuva Oy Varesvuo ja Reed New Holland Publishers Pty Ltd 2017, 384 s. )

Elokuun viimeisenä lauantaina oli Lintumessujen päivä Helsingin Viikissä. Kävimme Seijan kanssa myös tutustumassa tapahtumaan. Lintuja ei livenä näkynyt paitsi joku kuurosadepilven edeltä paennut mehiläishaukka, mutta kuvina kyllä. Mukaan nimittäin lähti kerrassaan hieno kuvateos.

Kun joskus kuusi- seitsemänkymmenlukujen vaihteessa aloittelin itse luonnon ja tirppojen kuvaamisharrastustani, taisin jo aiemmin mainita että tavallaan tavoitetasoni oli yltää siihen mitä löytyi esimerkiksi Kalevi Raitasuon kirjoista. Seuraavalla vuosikymmenellä rima nousi Hannu Hautalan, Seppo Keräsen, Kari Soverin ja Jorma Luhdan töiden mukana ja nyt huipun määrittelee Markus Varesvuo. Samalla Suomen huippu on noussut myös maailman huipuksi, juuri pari päivää sitten sama mies voitti portfoliosarjan Britanniassa järjestetyssä Bird Photographer of the Year -kilpailussa.

Kuvia kirjassa on paitsi Suomesta, myös Norjasta, Shetlannista, Japanista ja Unkarista. Kuvauskohteet ovat isommasta ja/tai valokuvauksellisemmasta päästä kuten pöllöt, petolinnut, kana- ja vesilinnut, mikään pinnalista tämä ei todellakaan ole. Kuvista myös huomaa että kuvat tehdään, ei oteta. Tietysti sitä parempia kuvista tulee mitä enemmän pystyy tekemään jo kuvanottotilanteessa, onni on kovin harvinainen lisäbonus, toki sitä yleisempi mitä enemmän aikaa kameran takana viettää. Monet lintuharrastuksesta kuvaamiseen siirtyneet myös yliarvioivat välineistön merkitystä unohtaen että tärkein työkalu hyvän valokuvan tekemiseen on valo, sen hallitseminen on paitsi vaikeinta, myös palkitsevinta. Tämän kirjan kuvat erottuvat muista nimenomaan valaistuksen hallinnalla. Myöskään perinteistä pönöttävää muotokuvaa linnusta ei kirjasta juurikaan löydä, kuvien linnut ovat eläviä ja näyttävät sen tekemällä jotakin.

Kirja on erinomainen valinta ihmiselle joka pitää linnuista niiden kauneuden tähden.

***

Maailmanlopun sota

Mario Vargas Llosan romaani Maailmanlopun sota (Otava 1983, 711 s. ) on ilmaantunut kirjahyllyyni jo ajat sitten kirjaston poistohyllystä hankittuna heräteostona, poistopäivä oli jo 22.10.1999. Teos on pitkä, väkivaltainen ja siihen pääsee kunnolla sisälle vasta kun on jo lukenut satoja sivuja. Siksi se on vältellyt minua ihan tähän asti ja ymmärrän hyvin ettei se ollut lainaajien suosikki. Olen viime aikoina totutellut itseäni lukemaan raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tämä on silti suuri hyppy noista edellisistä käsittelemistäni kirjoista eteenpäin. Teos oli raskas mutta monella tapaa palkitseva.

Koillis-Brasiliassa kulki 1800-luvun lopulla muuan maallikkosaarnaaja kylästä toiseen kunnostaen kirkkoja ja siinä samalla saarnaten vuosisadan vaihteen tuovan mukanaan maailmanlopun. Kun ihmiset jo kärsivät arolla ankarasta kuivuudesta, oli helppo uskoa lopun lähestyvän ja pelastus Hyvän Jeesuksen tullessa oli monen mielestä parasta mitä nyt kannatti tavoitella. Kansa uskoi hänen puheitaan ja hän alkoi saada peräänsä seuraajia. Antonio Vicente Mendes Macielista kuoriutui Neuvonantaja jolla tuntui olevan suora yhteys Hyvään Jeesukseen. Samoihin aikoihin Brasilia luopui keisariudesta joka oli juuri lakkauttanut orjuuden ja muuttui tasavallaksi, Neuvonantaja piti tasavaltaa paholaisen – Koiran – valtakuntana jota uskovien piti vastustaa. Sen rahaa ei saanut käyttää, sen väestönlaskentaan ei pitänyt osallistua eikä sen käyttöön ottamaa siviilivihkimistä pitänyt hyväksyä.

Opetuslapsiakin tuli mukaan. Tuli murrosiässä uskoon herännyt orpopoika jota virallisempi kirkko ei halunnut papikseen äpärätaustan takia. Tuli lapsenmurhaan syyllistynyt nainen joka halusi saada syntinsä anteeksi muttei kokenut pyhiinvaelluksen ja itsekidutuksen siihen riittävän. Tuli iso neekerinuorukainen joka oli tappanut tilanomistajan vanhapiikasisaren joka tuntui kiintyneen häneen vähän kuin omaan lemmikkieläimeensä, ja musta jätti oli nyt omantunnontuskissa päättänyt seurata Neuvonantajaa. Tuli setänsä ja tätinsä kasvattama orpo, joka oli kostanut kasvatusvanhempiensa kuoleman vanhalle kotikylälleen tappamalla siellä kaikki kiinni saamansa ja ryhtymällä rosvoksi joka tappoi ja ryösti ilman vähäisintäkään säälin häivää kuten päähenkilö hänen lapsuudessaan ulkoa oppimassa legendassa Robert Paholaisesta. Sen ohjaamana hän ajautui kuuntelemaan Neuvonantajaa, joka tilaisuuden lopussa suorastaan kutsui rosvon seuraajakseen. Legendassa Robert Paholainen pelastui, niin varmasti kävisi hänellekin Neuvonantajan johdatuksella. Seuraajaksi tuli myös ruumiiltaan rujon epämuodostunut poika jota kyläläiset kammoksuivat mutta joka oli erittäin älykäs ja kaipasi tulla kohdelluksi ihmisenä. Ensimmäinen joka näin toimi oli Neuvonantaja, viime hetkellä, koska häntä oltiin jo polttamassa kostoksi erään nuoren tytön kuolemasta. Vielä mukaan tulivat kauppiasveljekset perheineen, huoltamaan sekalaista katrasta joka Neuvonantajan ohjaamana oli tullut valtaamaan maakunnan mahtimiehen omistaman suurtilan missä veljespari oli käynnistänyt taas kaupan muutaman kuivuuden ja tulvien aiheuttaman takaiskun jälkeen. Vielä mukaan tuli lähikylän pappi, jonka synnintunnon Neuvonantaja oli myös saanut heräämään. Neuvonantaja ei halunnut itseään kohdeltavan pappina vaan häät ja hautajaiset järjestettiin tämän oikean vihkimyksen saaneen papin johdolla. Pappi piti samalla yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan kertoen mitä siellä oli tekeillä ja tarpeen mukaan auttaen saamaan tavaraa mitä vain ulkoa voi saada. Mukaan tuli myös papin jalkavaimo, kaivonkatsojana ja ennustajana mainetta saanut nuori nainen, hänkin syntejään katuvana. Edelleen Neuvonantajan seuraajiin liittyivät seudun pahimmat rosvojoukot johtajiensa Pajeun ja Pedraon johdolla. Heillä oli kokemusta taistelusta armeijan yksiköitä vastaan ja kohta sitä taitoa tarvittiin.

Neuvonantaja ei ollut mikään Jeesus, joka puhui johdonmukaisesti vain omasta taivaan valtakunnastaan jättäen maallisen hallinnon niille jotka katsoivat sen itselleen kuuluvan vaan hyökkäsi puheissaan suoraan tasavaltaa vastaan. Samoin maan valtaaminen paikalliselta mahtimieheltä Canabravan paronilta lahkon asuinpaikaksi oli selvä laittomuus. Valtio ei tarvinnut enempää syytä vaan lähetti kapinaa kukistamaan armeijan yksiköitä. Luutnantti Pires Ferreiran johtama komppania oli ensimmäinen. Se kohtasi Neuvonantajan seuraajat mutta piti joukkoa uskonnollisena kulkueena. Joukko kuitenkin hyökkäsi suoraan sotilaiden kimppuun ja neljän tunnin taistelun jälkeen ajoi sen pakosalle. Jo sitä ennen häiriköintiä taltuttamaan oli lähetetty joukko poliiseja mutta nämäkin oli löylytetty pahoin, kolme jopa kuollut.

Seuraavaksi sai yrittää majuri Febronio de Brito kuusi kertaa suuremmalla joukolla. Taistelusta tuli tiukempi mutta kapinalliset voittivat jälleen. Tappio sai tasavaltalaiset raivoihinsa. He eivät uskoneet että joku kerjäläisjoukko voittaa armeijoita vaan arvelivat kyseessä olevan keisarimielisten ja ulkovaltojen yhteinen salaliitto ja kutsuivat nyt suuren sotasankarinsa eversti Moreira Cesarin tekemään lopun kapinasta, mielellään lopun jokaisesta kapinallisestakin, everstillä oli kurkunleikkaajan maine edellisten kapinoiden kukistajana. Vaikka sotilaita oli toista tuhatta ja kalustoa riitti, tappio tuli jälleen ja kurkunleikkaaja joutui itse menettämään päänsä. Neljäs hyökkäys tehtiin taas parin kenraalin johtamin moninkertaisin joukoin ja nyt väistämätön vihdoin tapahtui, koko yhteisö tapettiin lukuun ottamatta seitsemää henkeä ja armeijan mukaan lähtenyttä kirjeenvaihtajaa joka joutui viimeisen sodan kokemaan kapinallisten joukossa.

Kirja on kuvaus siitä mitä tapahtuu kun ihmiset aatteidensa voimasta sulkevat silmänsä ja ryhtyvät taistelemaan mielikuvituksensa luomaa vihollista vastaan. Sota on puolin ja toisin käsittämättömän julmaa, jopa luettuna kuvottavaa. Tappaminen ei riitä, päiden katkominen ei riitä, ruumiita häpäistään vielä kuolemankin jälkeen sen minkä pystytään. Kolme ensimmäistä armeijan retkikuntaa sortuu johtajiensa ylimielisyyteen, he eivät vaivautuneet ottamaan selvää vihollisestaan. Eivät ottaneet neljännenkään hyökkäyksen komentajat mutta heillä riitti aseita, ammuksia ja miehiä tapatettavaksi moninkertaisesti enemmän kuin kapinallisilla. Poliitikot valehtelivat asioista omaksi edukseen sen minkä pystyivät aivan nykyisten vaihtoehtoisten faktojen hengessä. Tasavaltalaiset puolustivat käytännössä enemmän sotilasdiktatuuria kuin kansanvaltaa.

Kirjan alkuosuudessa käytetään paljon aikaa erään skottilaisen anarkistin touhujen seuraamiseen. Hän on kuitenkin vain sivuhenkilö, yhtä lailla sokea, näkee vain sen mitä toivoo. Kun hänet halutaan tappaa lavastettuna ulkomaiseksi agentiksi joka tuo aseita kapinallisille, hän pelastuttuaan raiskaa oppaansa vaimon. Opas on toinen surullisen hahmon ritari ja kunniaansa puhdistaessaan nämä narrit tappavat toinen toisensa. Koko sota oli samanlainen farssi joka käytiin tuollaisten donquijotemaisten narrien kesken, sotilaat kuvittelivat hyökkäävänsä englantilaisten tukemien keisarimielisten salaliittolaisten kimppuun ja Canudosin tilanvaltaajat taas puolustautuvansa antikristuksen joukkoja vastaan. Lopulta niitä jotka eivät sokeutuneet on kirjassa vain muutama, toimittaja joka raportoi sotaretkistä, anarkistin oppaan vaimo ja ainoana kiertävästä sirkuksesta henkiin jäänyt kääpiö. Noille kolmelle oli yhteistä että suunnaton kuolemanpelko piti heidät valppaina eivätkä he antaneet kummankaan puolen propagandan vaikuttaa itseensä. Myös Canudosin kapinallisista sosiaalisesti huolta pitäneet kauppiasveljekset jäivät vaimoineen henkiin. Niitä joiden silmät olisivat sodan aikana auenneet näkemään oman aatemaailmansa mielettömyyden ei tainnut olla yhtään, ehkä luutnantti Pires Ferreiraa lukuunottamatta. Hän osallistui kaikkiin neljään sotaretkeen, menetti kasvonsa, näkönsä, kätensä ja lopulta uskonsa elämään.

Tähän päivään on tapauksesta helppo vetää rinnastuksia. Tuo maailmanlopun lahko toimii oman totuutensa viemänä vähän kuin ISIS tänä päivänä. Edelleen tänä päivänä populismi sokaisee ihmiset aivan samalla tavalla kuin toistasataa vuotta sitten, omiin kauhukuvitelmiin uskotaan enemmän kuin siihen mitä edessään näkee. Sama tilanne voi edelleen toistua. Kun köyhyys ja toivottomuus kasvavat riittävän suuriksi, ne eivät enää tunnusta lakeja eivätkä rajoja. Tällä kertaa hyväosaiset joutuvat linnoittautumaan jatkuvia hyökkäyksiä vastaan, ne vyöryvät päivästä toiseen USA:n ja Euroopan etelärajojen yli ja tuloksena saattaa hyvin olla taas uusi maailmanlopun sota.

***

Samurai

Stephen Turnbull: Samurai – Historiallisen soturin käsikirja (moreeni 2013, alkuperäisteos Samurai – The Japanese Warrior's Manual ilm 2012)

Tämän kirjan löysin jonkun divarin poistomyyntieristä. Kirja on fiktiota, mutta perustuu historiallisiin faktoihin, sen kirjoittajaminä Umawatari Bogyu on fiktiivinen hahmo, koostettu kirjan käsittelemän ajan, Tokugawa-shoguneiden alkuaikojen neuvonantajien säilyneistä elämäkerroista. Todellinen tekijä on tuon ajan Japanin historian tutkija, jolla on tutkinto sotahistoriassa ja teologiassa sekä tohtorin tutkinto Japanin uskonnossa.

Kirja kuvaa hyvin sen ajan japanilaista yhteiskuntaa ja erityisesti sen sotilasluokkaa, samuraita ja sen suhdetta muihin yhteiskuntaluokkiin. Syntyperä määräsi mikä ihminen oli, mutta kirja havainnollisti mitä tuon korkean aseman syntymässä saaneelta henkilöltä odotettiin. Se esitti keinot tulla pelottomaksi taisteluissa, ansioituneeksi sodan ja rauhan taidoissa, viisaaksi hallintotehtävissä, esimerkiksi alemmilleen ja kunniaksi esi-isilleen.

Kirjassa kerrotaan ensin miksi Japani on kaikkia muita maita parempi, sitten se miten sotilasluokka syntyi puolustamaan keisarin jumalallista valtaa ja sitten se, miten keisari luovutti sotilasjohtajalle maallisen vallan. Sen jälkeen sotilasuralle havittelevalle samuraille onkin selvää että onnistuessaan hän pääsee henkilökohtaisesti maata johtavaan eliittiin. Ongelma on vain siinä että samurain tie johtaa kuolemaan. Tämä asia pitää oppia hyväksymään ja siitä pitää oppia jopa pitämään. Me tavalliset kuolevaiset pidämme elämäämme tärkeimpänä, samuraille opetetaan että kaikki muu, kuten kunnia ja kuuliaisuus, on elämää tärkeämpää, että kuuliaisuus koskee myös käskyjä joita ei voi noudattaa kuolematta ja että elämänsä uhraaminen on usein sotilaan ainoa keino säilyttää kunniansa. Jos kuolema tuntuu liian jännittävältä, etsiytyköön samuraisäätyinen kirjanpitäjän hommiin, muistaen että kunniansa pitää silloinkin säilyttää.

Kirjassa käsitellään tietysti samurain varusteet, haarniskat ja aseet sekä niiden käyttötaidot ja nekin taidot joilla voi jatkaa taistelua vaikka ilman aseita. Tuliaseita ei samurain ole sopiva käyttää vaan miekkoja, keihäitä, jousta ja nuolia. Rauhan aikana samurai on joko lääninherransa suora alainen tai sitten jopa tämä lääninherra tai hänen valtuuttamansa sijainen siviiliasioiden hoitajana. Rauhanaikainen kurinpito on yhtä ankaraa kuin sodanaikainenkin, kaikki rikollisuuden siemenet kaivetaan esiin, tunnustus haetaan kiduttamalla niin kauan kuin tarvitaan, kirjassa esitellään viisi toimivaa kidutuskikkaa, ja sen jälkeen kun tunnustukseen on saatu nimi annetaan alhaison pohjasakkaan kuuluvan pyövelin hoitaa loput. Nimi on saatava jotta tuomio olisi lainvoimainen, kiduttamalla ei saa kuulusteltavaa tappaa. Samurai noudattaa pidättyvyyttä halujensa suhteen, noudattaa tarkasti perinteisiä uskontoja ja sivistää itseään lukemalla oikeita kirjoja, kirjoittamalla runoja, pelaamalla strategiapelejä, hoitamalla puutarhaa ja harjoittaa keskittymistä ja sielunsa sopusointua teeseremoniassa.

Sodan aikana samurain odotetaan osallistuvan siihen varustamalla riittävästi väkeä, sitä enemmän mitä vauraampi on. Tehtävät vaihtelevat rivimiehestä lääninherran eliittijoukkoon ja yksiköiden komentajiin syntyperästä ja erityisesti osoitetuista kyvyistä riippuen. Itse sotatilanteessa ylipäälliköt antavat käskynsä sotaviuhkoin ja käskyt välitetään lipuin yksiköiden komentajille. Joskus viestitään myös rummuin ja torvin. Itse taistelussa kukin samurai todentaa menestyksensä keräämällä tappamiensa vastustajien päät, tietäen että jonakin päivänä myös hänen oma päänsä on jonkun toisen hallussa ja esitetään ylipäällikölle palkkion toivossa. Tietysti tämän voi välttää tekemällä itsemurhan, kirja neuvoo neljätoista mielenkiintoista tapaa sellaisen tekemiseen. Itsemurhan tekemisessä ei pidä hötkyillä, joskus voi voittaa pahastakin ahdingosta huolimatta. Voitettujakaan ei tarvitse kaikkia tappaa tai pakottaa itsemurhaan vaan kun heidän kuuliaisuutensa kohteet on tapettu tai he ovat tehneet itsemurhan, johtajitta jääneet alaiset voivat vannoa kuuliaisuutta voittajille ja jatkaa näiden komennossa.

Taistelun lopussa on perinteisesti päidenkatseluseremonia, johon kerätyt päät on pesty, kammattu ja merkitty sekä menettäjän että ottajan nimillä. Seremonia pidetään joko sisätiloissa tai sitten sotakentällä kenttäverhojen suojassa. Perinteisesti tämän jälkeen pää luovutetaan kuolleen omaisille, koska vain ehjä ruumis pääsee buddhanuskoisten samuraiden taivaaseen, Valkoisesta Jadepaviljongista Läntiseen Paratiisiin. Samurain pitää muistaa että irrotetun pään ilmettäkin tarkastellaan ja päätellään kuoliko päänsä menettänyt  onnellisena vai onnettomana, kunnon samurai osallistuu päidenkatseluseremoniaan yhtä tyytyväisenä oli hän sitten ottaja tai menettäjä, siis aika aikaansa kutakin, sanoi samurai kun päätä leikattiin... Joka tapauksessa, jos kuolet ja sinua käsitellään oikein, 34 vuoden päästä tultuasi Läntiseen Taivaaseen pääset jumalaksi ja sinua aletaan palvoa ja kunnioittaa yhtenä lukemattomista esi-isistä. Tai ainakin voit uskoa siihen...

***

Elizabeth Costello

Elizabeth Costello on viides ja viimeinen J.M. Coetzeen kirja joka hyllyssäni lukemistaan on odottanut. Teos on koostettu kuudesta aiemmin erillisinä ilmestyneestä osasta ja sitä on täydennetty kahdella lisäluvulla, pohjana olevat kirjoitukset on tehty 1997-2002 ja kirja on ilmestynyt 2003. Suomennos on vuodelta 2005. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjailijan filosofisista pohdinnoista, luennoiksi tai niiden jälkeisiksi keskusteluiksi rakennettuina. Kirjailija on jo ikääntynyt australialainen rouva, sopivan vieraannuttava valinta tekijän omakuvaksi. Esikoisromaani herätti jo huomiota ja neljäs loi kansainvälistä kuuluisuutta muodostaen tavallaan tekijänsä käyntikortin. Nyt hänet mielletään siksi kirjailijaksi joka teki James Joycen Odysseuksen naisnäkökulmasta, Marion Bloomin kokemana.Tekihän Coetzeekin oman mukaelmansa Robinson Crusoesta, tavallaan naisnäkökulmasta.

Ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan paitsi kirjailijan käsityksiin realismista, myös hänen poikaansa, Johniin, joka perheytymisestä ja omasta urastaan huolimatta vaikuttaa aika lammasmaisesti äitiinsä sitoutuneelta vähän Michael K:n päähenkilön tapaan ainakin tällä matkalla kun äiti saapuu Australiasta Yhdysvaltoihin noutamaan hänelle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa. Poika asuu myös Yhdysvalloissa. Äiti hallitsee kyllä tällaiset tilaisuudet, illalliset, haastattelut, median ja kiitospuheet. Eniten häntä tuntuvat ahdistavan epäviralliset osuudet, jatkokysymykset ja kaikenlaiset utelut hänen mielipiteistään milloin mistäkin. Tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään muita kummempia mielipiteitä, ei mitään ohjelmaa tai julistettavaa. Realismia on shekki kädessä, nimi palkinnonsaajien luettelossa ja kirjat keskuskirjastossa. Nämäkin häviävät aikanaan, tulevien sukupolvien muistia rasittaa kovin harva nykyinen nimi Homeroksen, Shakespearen ja Dostojevskin lisänä, ei sinne mahdu paljon ja tarjonta on valtava. Coetzee itse kuvaa realismia ideoiden ruumiillistamisena ja antaa esimerkkinä Defoen, juurihan Foessa seurasimme miten hänen maltillinen realisminsa nitisti Susanin realismin, sen sellaisen jolla ei ole ideoita ollenkaan.

Seuraavan luennon romaanista Afrikassa pitääkin eräällä laivaseminaarilla hänen takavuosien tuttunsa, Emmanuel Egudu, nigerialainen kirjailija joka sittemmin on vakiinnuttanut tällaiset luento- ja keskustelutilaisuudet omaksi leipäpuukseen. Hänen esitelmänsäkin on puolustuspuhe elämäntavalleen. Hän ei kirjoita, koska se ei kannata. Jos joku afrikkalainen romaani on, se on suullinen romaani. Se avaa voitokkaan taistelun eurooppalaista kirjoitetun sanan ylivaltaa vastaan. Myöhemmin keskustelussa Elizabeth kyseenalaistaa tuttavansa teesit, ja syyttää afrikkalaisten romaanien huonosta menestyksestä niiden takertumisesta eksotismiin, siihen etteivät afrikkalaiset kirjoita afrikkalaisille vaan muulle maailmalle, kirjoittamisen lisäksi kirjailijat joutuvat esittämään afrikkalaisuuttaan ulkopuoliselle yleisölle. Emmanuel kiittelee häntä näkemyksestään, heidän keskusteluaan seuraa brittiläinen pariskunta eikä nyt voi provosoitua. Elizabeth kärjistää vielä mainiten että australialaisillakin kirjailijoilla on ollut sama ongelma joka ratkesi vasta kun maanosaan syntyi oma lukijakunta. Emmanuelkin yrittää provosoida mutta turhaan, tässä vaiheessa. Hän onnistuu siinä vasta myöhemmin kun pokaa yöseurakseen laivalla esiintyvän venäläisen laulajan. Elizabethkin on vuosia sitten ollut hänen yöseuraansa ja ikä ei estä häntä tuntemasta mustasukkaisuutta, hän kun oli saanut näytteen siitä mitä suullinen runoilija osaa.

Pari vuotta on kulunut ja Elizabeth on käymässä poikansa luona, kutsuttuna pitämään vuosittainen Gates-esitelmä samassa collegessa missä John toimii fysiikan ja tähtitieteen apulaisprofessorina. Tällä kertaa äiti ei tule puhumaan itsestään ja tuotannostaan vaan eläinten oikeuksista. Toki hän aloittaa viittamalla parin vuoden takaiseen esitelmäänsä, missä hän puhui Kafkasta ja tämän novellista ”Selonteko akatemialle” missä puhujana oli apina, päästäkseen rinnastamaan itsensä tuohon apinaan. Sitten hän jatkaa rinnastamalla eläinten kohtelun siihen miten natsit kohtelivat juutalaisia leireillään, Kafka kun oli juutalainen ja hänkin novellissaan taisi puhua itsestään apinana. Tavallistahan on verrata juutalaisten kohtelua keskitysleireillä eläinten kohteluun, rinnastuksen kääntäminen leimaa sieluttomiksi pahiksiksi koko lihaa syövän ihmiskunnan, ei vain jotakin saksalaista sukupolvea joka hurahti natsismiin. Järkevä ihminen korottaa järjen jumalakseen ja päättää että eläimillä ei järkeä ole, siten ihminen voi hyödyntää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Me syömme eläimiä, emme toisia ihmisiä (vaikka viimeksimainittu dieetti voisikin pelastaa maailman ylikansoitukselta, ihan järkevästi ajatellen).

Järkevät ihmiset kieltävät eläimiltä järjen ja muun kuin käytännöllisimmän mahdollisen ajattelun. Rationalismi on aina pitänyt eläimiä koneina jotka toimivat vain yhdellä tavalla. Mutta emmehän me sitä voi tietää, emme voi tietää moniko eläin on mielessään päätynyt samaan kuin Descartes, luonnostaan eikä koska ei muutakaan epäilyltään voi, kuten Descartes.

Järki johtaa myös sääntöihin ja tabuihin. Kun kirjailijalta kysytään, halusiko hän kieltää eläinten pidon, eläinkokeet, lihansyönnin, hän ei halua ottaa kantaa. Itse hän ei syö, koska haluaa pelastaa sielunsa, kuten hän myöhemmin pöytäkeskustelussa asian ilmaisee. Pöytäkeskustelussa asiaan palataan. Elizabeth tarkentaa että jumala on keksitty antamaan meille lupa sotkeutua epäpuhtaisiin asioihin, jumala antoi meille luvan käyttää kaikkea elävää ravinnoksi. Pöytäkeskusteluun osallistuva Wunderlich vie ajatuksen loppuun huomauttamalla että vaikka vauvoilla ei ole enempää henkisiä ominaisuuksia kuin eläimillä, niiden tappaminen on vielä törkeämpää kuin aikuisten. Lopulta on siis kyse vain oman lajin puolustamisesta, ei epäpuhtaudesta, ei itsetajunnasta tai ajattelusta.

Seuraavana on seminaari aiheenaan Runoilijat ja eläimet. Poika on kotona kovilla äitinsä mielipiteiden vuoksi, vaimo on kovasti niitä vastaan, ajatuksiltaan lähinnä descarteslainen. Hän on koulutukseltaan filosofi ja siksi ylenkatsoo kirjailijaa joka touhuaa täysin amatöörina hänen tontillaan. Poika puolustaa äitinsä ideaa siitä että järki on yhteistä kaikille, ihmiselle ja oravalle. Siltä se vaikuttaisi jos olisi joku järjen ulkopuolinen tarkkailija. Vaimo tietysti väittää ettei sellaista voi olla.

Runoseminaarinsa Elizabeth aloittaa sillä perinteisellä runoudella missä eläimille annetaan ihmisen ominaisuuksia ja jatkaa sitten runouteen missä ihmistä kehotetaan asettumaan eläimen nahkoihin, eläytymään eläimeen. Sitä voi kutsua primitivismiksi, toteaa hän. Asenne on tietysti perinjuurin idealistinen, ekofilosofinen ajatus kaiken elämän ykseydestä jonkun korkeamman maaimanjärjestyksen kourissa, sellaisen järjestyksen jonka vain ihminen pystyy tajuamaan. Kun ihminen tajuaa, hän luo myös säännöt, joita sitten soveltaa muihin paitsi juuri itseensä.

Keskustelussa palataan taas eiliseen, onko ihmiskunnalta liikaa vaadittu että eläimiä kohdellaan ilman hyväksikäyttöä tai julmuutta. Jonathan Swiftiä käsitellään ja huomataan että jo hän oivalsi minkälaisiin mahdottomuuksiin ajaudutaan kun ihmiselle luodaan erityisasemaa. Se vain ihmisen tajuama ja vaalima maailmanjärjestys järkkyy ja rankaisee häiritsijäänsä, ihmistä.

Viimeisenä on väittely. Collegen filosofian professori esittää kolme väitettä joihin Elizabeth sitten vastaa. Eläinoikeusliike on yksi länsimainen ristiretki muun maailman käytäntöjä vastaan. Vastauksena kirjailija myöntää länsimaisen ylimielisyyden mutta toteaa että reilua olisi jos ne jotka ensin teollistivat eläinten hyväksikäytön myös ensiksi siitä luopuisivat. Toinen väite on tuttu, eläinten ajattelu on niin vajaata etteivät eläimet voi nauttia samoja laillisia oikeuksia kuin ihmiset. Ne eivät ole edes potentiaalisia ihmisiä kuten sikiöt. Siinäkin ongelma on se että ajattelua ja älyä mittaavat vain ihmiset, itselleen sopivin mittapuin. Kanakin protestoi kun sen kaula katkaistaan ja niin että sen ymmärtää ihminenkin. Kolmantena vastaväitteenä professori sanoo uskovansa että eläin ei anna samaa arvoa elämälleen kuin ihminen, ei ymmärrä kuolemaa samoin kuin ihminen, mutta eläinsuojelu pelkästään asiaa tuntematta kuvittelee voivansa laventaa ihmisen käytännöt kaikkiin eläimiin, sellaisiin otuksiin joiden kanssa meillä ei ole juuri mitään yhteistä kokemuspohjaa. Elizabethin vastaus on saman umpikujan päähän kävelyä. Hän ei usko väitteeseen että eläin välittäisi elämästään vähemmän, eläin ei järkeile vaan tuntee, koko ruumiillaan. Hän kärjistää myös siten että ihmisen ja eläimen ero on veteen piirretty viiva, on filosofeja jotka näkevät ihmisen ja ei-ihmisen eron jo ihon väristä. Hän toteaa että keskustelu on mahdollista vain jos on yhteistä pohjaa ja joskus yhteiseksi pohjaksi tarjotaan vain järkeä ja jos tuo järki erottaa hänet eläimestä, heidän käsityksensä järjestä eivät ole yhteiset. Tilaisuus siis näyttää epäonnistuneen täysin. Umpikuja on täydellinen, se herättää riitoja myös pojan kotona. Vaimo ei voi sietää tuota ruokavillitykseksi sanomaansa vallankäyttöä. Hänestä ei ole reilua että anoppi yrittää muuttaa yksityisen oikkunsa julkiseksi tabuksi, hän pelkää omien lastensa kapinaa. Eikä äidillä ole sen helpompaa, hänkin alkaa jo kauhistua sitä jyrkkyyttä mihin hänen ajattelunsa on hänet vienyt. Vakaumukset pettävät aina. Kyllä se siitä, lohduttaa poika itkua pidättelevää äitiään.

Kirjailijalla on vanhempi sisar, Blanche, klassinen humanisti mutta kouluttautunut sen jälkeen lähetyslääkäriksi ja nyt johtaa lähetyssairaalaa Zulumaassa, keskittyen syntymästään aidsiin sairastuneiden hoitoon. Työ on tuonut kuuluisuutta ja sisar, ihan nunnajärjestön sisar Bridget nykynimeltään, vihitään kunniatohtoriksi. Elizabeth on saapunut paikalle Johannesburgiin Intian valtameren takaa. He tapaavat aika muodollisesti ennen tilaisuutta, missä vanhempi sisar pitää esitelmän valmistuneille. Sisaret ovat samanlaisia provokaattoreita. Esitelmässä Blanche käy läpi pikaisesti humanististen tieteiden syntyhistorian, sen miten ne olivat aluksi Raamatun tekstin tutkimusta, sitten horjahtivat kreikan kielen kautta hellenismiin ja antiikin esikristillisiin teksteihin. Se oli Blanchen mielestä virhe, hän näkisi mielellään että humanistinen tiede palaisi takaisin juurilleen, Raamattua tutkimaan ja kirkastamaan sen sanomaa. Aplodit eivät ole kaksiset.

Virallisella lounaalla asiaan taas palataan. Elizabeth korostaa että hän kuuli sisarensa viestin toisin, ei niin että siinä uskoa kaupataan vaan niin että humanistisilta tieteiltä odotettiin enemmän kuin mitä saatiin, tosin hän ei ole samaa mieltä odotusten pettämisestä. Herää pieni väittely, missä Blanche pitäytyy lähellä alkuperäistä viestiään ja dekaanin yllyttäessä saa vastaväittäjäkseen nuoren miehen jonka teesinä on että koska kirkko kanonisoi ihmisen hengentuotteen jumalan sanaksi joka siksi oli kritiikin yläpuolella, humanismin oli pakko etsiä välineitä ihmisen nousulle muualta. Keskustelu katkaistaan kuitenkin ennen kuin se kärjistyy liikaa. Sisarusten kesken käy ilmi että Blanche on tosiaan yhtä tiukasti pelastuksensa loukossa kuin Elizabeth juuri oli eläinaktivisminsa vanki. Kuuluukohan tuo ikääntymiseen...

Ennen lähtöään takaisin Elizabethin pitää vielä käydä siskonsa sairaalassa, pakkohan se on vaikkei haluaisi. Voihan olla että tässä nähdään viimeistä kertaa ennen jommankumman hautajaisia. Ei siellä ole niin kamalaa kuin hän pelkäsi, siistiä ja potilaat hyväntuulisia. Rujo krusifiksi herättää huomiota, ja Elizabeth tutustuu sen tekijään. Sisaret jatkavat taas samaa keskustelua, Elizabeth kaipaa kuvaa elävästä eikä kärsivästä Kristuksesta, Blanche puolustaa valintaa: täällä on enemmän kärsimystä ja siksi kärsivä Kristus vetoaa enemmän tähän väkeen. Täällä ei tarvitse luvata parempaa elämää tuonpuoleisessa, ihmisille riittää että joku auttaa heitä kantamaan ristinsä. Näyttää siltä että Blanche on kukistanut nuoremman sisarensa kun siskokset vielä seuraavat katedraalissa miten seurakuntaväki villiintyy jumalanpalvelussa. Elizabeth ei kuitenkaan niele tappiotaan. Kuukausi tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa Blanchelle kirjeen, tosin ilman aikomusta lähettää sitä, tarkoituksenaan vain saada selväksi itselleen miksi hän pitää kreikkalaista ihmisihannetta kärsivää Kristusta parempana. Kirjeen sisältönä on pari intiimiä takavuosien kohtausta heidän äitinsä kuolemansairaan miesystävän kanssa, esimerkkinä siitä miten humanismi opettaa inhimillisyyttä, löytämään taas inhimillisen kauneutemme. Hän tietää ettei Blanche tuota ymmärtäisi, muuri heidän välissään ei osoita merkkiäkään murenemisesta, he eivät voi enää puhua toisilleen suoraan ja rehdisti.

Vuosi eläinoikeuspolemiikin jälkeen hänet kutsutaan puhumaan pahuuden ongelmasta Amsterdamiin. Syynä on juuri tuo polemiikki, missä häntä syytettiin holokaustin vähättelystä, antisemiitiksi. Puhelinterrori alkoi, nykyisin kai someraivo kiehuisi netissä. Vuosi lisää ikää on vienyt ärhäkkyyttä ja ärsytyshalua, mutta pahaksi onnekseen hän sattui lukemaan kutsun saadessaan erään Paul Westin kirjaa Hitleriä vastaan suoritetusta murhayrityksestä ja salaliittolaisten kohtalosta. Se oli hänestä jostakin syystä liian kuvottavaa, sellaista ei olisi hänen mielestään saanut kertoa. Sen hän aikoisi kertoa Amsterdamissa. Aiheena on Silminnäkijä, vaikeneminen, sensuuri. Vapaamielisistä sensuurikannoistaan hän on alkanut lipsua, ehkä juuri tämän lukemansa teoksen johdosta. Hän teki siitä rankan arvostelun jota ei kuitenkaan sitten lehdelle lähettänyt.

Pahaksi onneksi vieraslistalta löytyy myös Paul West, jonka teosta Elizabethin oli tarkoitus riepotella yli puolet esitelmänsä ajasta. Nyt iskee pikainen itsesensuuri, voisiko aiheen vielä hoitaa toisin, mainitsematta tuota kirjaa ja sen tekijää. Ei tunnu onnistuvan. Vielä sattuu niin että tuo West asuu juuri samassa hotellissa hänen kanssaan. Elizabeth käyttää koko yön mutta tulosta ei synny. Sen sijaan hänen muistinsa työstää muuatta nuoruusajan kokemusta, missä torjutuksi tullut mies pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon ja poltti vielä hänen vaatteensakin. Koskaan hän ei puhunut tapauksesta kenellekään eikä se ole näkynyt hänen tuotannossakaan, oliko se se syy miksi hän halusi myös Westin vaikenevan raakuuksista jotka nyt kuitenkin olivat kirjaan tulleet. Ei kai, mutta kunnon sensorin tapaan hänkin alkaa pitää tarinoita henkinä joita ei noin vain voi vapauttaa maailmaan mellastamaan, on asioita joita hänen mielestään ei sovi näyttää. Jos palaamme tähän oikeaan kirjoittajaan, Coetzeehen, kirjassa Barbaarit tulevat on aivan samanlaisia rujoja väkivaltakuvauksia. Kun West on oikea kirjailija ja kirjakin on todellinen, ilmestynyt 1980, herää epäilys että Coetzee kirjoittaa Elizabethille omia tuntemuksiaan.

Elizabeth tapaa Westin vähän ennen tilaisuuden alkua, ajanpuute pakottaa hänet toteamaan mitä hän aikoo esitelmässään sanoa. Mies ei vastaa mitään. Elizabeth pitää esitelmänsä, sen osan joka käsittelee Westiä, mutta sitten hän joutuu niin ankaran tunnekuohun valtaan että lopettaa esityksensä siihen, ties montako liuskaa jää vielä lukematta. Vastaanotto on vaisu. Yhden kysymyksen hän saa, siihen vastaaminen sujuu myös vaisusti, ajatus katkeilee. Selvästikin pahuus tuntuu olevan aihe mistä hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tämä kuvotusreaktio varmaan on myös iän tuomaa, sievistelyä oman kuoleman edessä toivoen että sekin on sievä. Hän jää miettimään mennäkö murehtimaan itsekseen huoneeseensa, seuraamaan toista esitelmää tai sitten yrittää keskustella tämä ongelma kirkkaaksi, mieluiten Paul Westin kanssa. Kolmatta vaihtoehtoa ei nyt kuitenkaan näy.

Eros on kirjoitus jonka Coetzee on tehnyt juuri tähän kirjaan. Puhutaan jumalien ja ihmisten välisestä rakkaudesta, siis seksistä. Jo kreikkalainen mytologia on sitä täynnä ja onhan meidänkin Jeesuksemme syntyperäksi sanottu samanlainen yhdyntä. Syyksi miksi jumalat jaksavat etsiä ihmisiä petikumppaneikseen annetaan ihmisten kuolevaisuus, se, että he sen takia tuntevat jumalia enemmän. Jumalat tunnetusti vahtivat ja kontrolloivat ihmisten seksuaalisuutta joka uskonnossa, se osoittaa jumalien kadehtivan. Se taitaa myös osoittaa meidät samanlajisiksi jumalien kanssa, vain se pieni ero, kuolemattomuus. Seksi ja intohimo on kuolemassa ihmisten väliltä, toisaalta kuolemassa ovat jumalatkin. Ehkä jumalten ja ihmisten välisen seksin aika on jo ohi. Taisin tähän loppuun kirjoittaa enemmän omiani kuin Coetzeen mietteitä...

Luvussa kahdeksan ollaan portilla. Siitä ei kuljeta läpi selvityksettä. Pitää selvittää mihin uskoo, mikä on vakaumus. Ihmisillä kuulemma on sellainen. Kirjailija kun on, Elizabeth tarjoutuu kirjoittamaan jäljitelmän sellaisesta, se ei kelpaa. Sivullinen voisi ihmetellä mihin hän on hukannut vakaumuksensa eläinten oikeuksista, joka toi hänelle paljonkin palautetta vielä jokunen vuosi sitten. Vakaumusta ei löydy, sellaiset selitykset hylätään automaattisesti, tutkimatta. Kiirastulihan tämä taitaa olla, kuten katoliselle sopii. Pyynnöstä hänelle raotetaan porttia, hyvin varovasti. Valoa siellä on, liekö taivaan vai helvetin lieskojen loimotusta.

Kun homma ei etene, rouva siirtyy asuntolaan. Se on kuin vankileirin parakki. Aika kuluu ja koittaa päivä jolloin hän joutuu kuulusteluun. Hänen istuuduttuaan paikalle tulevat tuomarit, arvioijat, ihmisiä, miehiä, vanhoja kaikki. Yksi tuomareista toistaa jälleen että ilman vakaumuksia emme ole ihmisiä. Näille ei nyt vain kelpaa selitys ettei kirjailijan tai sihteerin ammatissa sovi olla vakaumuksia. Täällä pitää olla. No, hän myöntää että onhan hänellä vakaumuksia mutta hän ei usko niihin. Siinä hän luovii aikansa kunnes häneltä kysytään uskooko hän jumalaan. Se on liian yksityinen asia, hän ei halua häiritä jumalaa ja toivoo ettei jumala häiritse häntä, toisin kuin nuoruudessaan kun hän haaveili seksistä Eroksen kanssa...

Asuntolassa taas, miettimässä uskoaan. ”Minä uskon lannistumattomaan ihmissieluun”, niin hänen piti uskonsa ilmaista. Pitäisikö teeskennellä ja koittaa onneaan. Hän alkaa mieluummin laitostua tähän kiirastuleensa, haaveilee elämästä kuin ennen, ehkä jopa kirjoitellen. Asuntolan siivooja, joka ei koskaan tee työtään, avittaa häntä kirjoittamaan intohimostaan, se riittäisi uskoksi tai vakaumukseksi. Niinpä Elizabeth kirjoittaa kertomuksen Dulgannonin sammakoista, joihin hän sanoo uskovansa. Vaikuttaa lupaavalta, nyt kysytään onko hän luopunut sihteerikertomuksesta ja uskoo nyt luomakuntaan. Liian vaikea kysymys, hän sortuu taas venkoiluun. Hänet nauretaan ulos.

Hän pyörii nyt ulkona, vaivaa portinvartijaa. Kyselee, tapaako hän paljonkin ihmisiä jotka ovat hänen tilassaan, pyrkimässä vaan ei pääsemässä. Alinomaa, kuuluu vastaus. Hän katsoo porttia, ja näkee mielessään sen toiselle puolelle, siellä makaa kolhittu koira, god-dog, kliseiden klisee kuten kaikki tässä paikassa, liian kirjallista... Ikuinen välitila tässä kafkalaisessa helvetissä jatkuu, kaiketi kunnes rouva on kasvanut ulos kirjailijuudestaan jolle täällä ei anneta mitään arvoa. Koira, kuulustelut ja paluu lähtötilanteeseen muistuttavat kaikki Coetzeen aiempia romaaneja, Häpeäpaalua nyt ainakin.  Erityisesti tuo Elizabethin käytös kuulusteluissa on aivan samaa kuin David Luriella Häpeäpaalussa, ylimielistä, kirjailijuus on noussut niin pahasti päähän ettei hän tajua jo olevansa kuollut. 

Jälkikirjoitus on Elizabethin, lady Chandosin, kirje Francis Baconille. Se on kirjoitettu Hugo von Hoffmansthalin tekemän ”Lordi Chandosin kirjeen lordi Baconille” pohjalta. Sen allekirjoitus, Elizabeth C. sopii myös tämän kirjan päähenkilön nimelle ja sisältö myös hänen kirjailijantyölleen. Ehkä sillä olisi voinut kokeilla kuulustelijoidenkin armeliaisuutta.

***