Maailmanlopun sota

Mario Vargas Llosan romaani Maailmanlopun sota (Otava 1983, 711 s. ) on ilmaantunut kirjahyllyyni jo ajat sitten kirjaston poistohyllystä hankittuna heräteostona, poistopäivä oli jo 22.10.1999. Teos on pitkä, väkivaltainen ja siihen pääsee kunnolla sisälle vasta kun on jo lukenut satoja sivuja. Siksi se on vältellyt minua ihan tähän asti ja ymmärrän hyvin ettei se ollut lainaajien suosikki. Olen viime aikoina totutellut itseäni lukemaan raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tämä on silti suuri hyppy noista edellisistä käsittelemistäni kirjoista eteenpäin. Teos oli raskas mutta monella tapaa palkitseva.

Koillis-Brasiliassa kulki 1800-luvun lopulla muuan maallikkosaarnaaja kylästä toiseen kunnostaen kirkkoja ja siinä samalla saarnaten vuosisadan vaihteen tuovan mukanaan maailmanlopun. Kun ihmiset jo kärsivät arolla ankarasta kuivuudesta, oli helppo uskoa lopun lähestyvän ja pelastus Hyvän Jeesuksen tullessa oli monen mielestä parasta mitä nyt kannatti tavoitella. Kansa uskoi hänen puheitaan ja hän alkoi saada peräänsä seuraajia. Antonio Vicente Mendes Macielista kuoriutui Neuvonantaja jolla tuntui olevan suora yhteys Hyvään Jeesukseen. Samoihin aikoihin Brasilia luopui keisariudesta joka oli juuri lakkauttanut orjuuden ja muuttui tasavallaksi, Neuvonantaja piti tasavaltaa paholaisen – Koiran – valtakuntana jota uskovien piti vastustaa. Sen rahaa ei saanut käyttää, sen väestönlaskentaan ei pitänyt osallistua eikä sen käyttöön ottamaa siviilivihkimistä pitänyt hyväksyä.

Opetuslapsiakin tuli mukaan. Tuli murrosiässä uskoon herännyt orpopoika jota virallisempi kirkko ei halunnut papikseen äpärätaustan takia. Tuli lapsenmurhaan syyllistynyt nainen joka halusi saada syntinsä anteeksi muttei kokenut pyhiinvaelluksen ja itsekidutuksen siihen riittävän. Tuli iso neekerinuorukainen joka oli tappanut tilanomistajan vanhapiikasisaren joka tuntui kiintyneen häneen vähän kuin omaan lemmikkieläimeensä, ja musta jätti oli nyt omantunnontuskissa päättänyt seurata Neuvonantajaa. Tuli setänsä ja tätinsä kasvattama orpo, joka oli kostanut kasvatusvanhempiensa kuoleman vanhalle kotikylälleen tappamalla siellä kaikki kiinni saamansa ja ryhtymällä rosvoksi joka tappoi ja ryösti ilman vähäisintäkään säälin häivää kuten päähenkilö hänen lapsuudessaan ulkoa oppimassa legendassa Robert Paholaisesta. Sen ohjaamana hän ajautui kuuntelemaan Neuvonantajaa, joka tilaisuuden lopussa suorastaan kutsui rosvon seuraajakseen. Legendassa Robert Paholainen pelastui, niin varmasti kävisi hänellekin Neuvonantajan johdatuksella. Seuraajaksi tuli myös ruumiiltaan rujon epämuodostunut poika jota kyläläiset kammoksuivat mutta joka oli erittäin älykäs ja kaipasi tulla kohdelluksi ihmisenä. Ensimmäinen joka näin toimi oli Neuvonantaja, viime hetkellä, koska häntä oltiin jo polttamassa kostoksi erään nuoren tytön kuolemasta. Vielä mukaan tulivat kauppiasveljekset perheineen, huoltamaan sekalaista katrasta joka Neuvonantajan ohjaamana oli tullut valtaamaan maakunnan mahtimiehen omistaman suurtilan missä veljespari oli käynnistänyt taas kaupan muutaman kuivuuden ja tulvien aiheuttaman takaiskun jälkeen. Vielä mukaan tuli lähikylän pappi, jonka synnintunnon Neuvonantaja oli myös saanut heräämään. Neuvonantaja ei halunnut itseään kohdeltavan pappina vaan häät ja hautajaiset järjestettiin tämän oikean vihkimyksen saaneen papin johdolla. Pappi piti samalla yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan kertoen mitä siellä oli tekeillä ja tarpeen mukaan auttaen saamaan tavaraa mitä vain ulkoa voi saada. Mukaan tuli myös papin jalkavaimo, kaivonkatsojana ja ennustajana mainetta saanut nuori nainen, hänkin syntejään katuvana. Edelleen Neuvonantajan seuraajiin liittyivät seudun pahimmat rosvojoukot johtajiensa Pajeun ja Pedraon johdolla. Heillä oli kokemusta taistelusta armeijan yksiköitä vastaan ja kohta sitä taitoa tarvittiin.

Neuvonantaja ei ollut mikään Jeesus, joka puhui johdonmukaisesti vain omasta taivaan valtakunnastaan jättäen maallisen hallinnon niille jotka katsoivat sen itselleen kuuluvan vaan hyökkäsi puheissaan suoraan tasavaltaa vastaan. Samoin maan valtaaminen paikalliselta mahtimieheltä Canabravan paronilta lahkon asuinpaikaksi oli selvä laittomuus. Valtio ei tarvinnut enempää syytä vaan lähetti kapinaa kukistamaan armeijan yksiköitä. Luutnantti Pires Ferreiran johtama komppania oli ensimmäinen. Se kohtasi Neuvonantajan seuraajat mutta piti joukkoa uskonnollisena kulkueena. Joukko kuitenkin hyökkäsi suoraan sotilaiden kimppuun ja neljän tunnin taistelun jälkeen ajoi sen pakosalle. Jo sitä ennen häiriköintiä taltuttamaan oli lähetetty joukko poliiseja mutta nämäkin oli löylytetty pahoin, kolme jopa kuollut.

Seuraavaksi sai yrittää majuri Febronio de Brito kuusi kertaa suuremmalla joukolla. Taistelusta tuli tiukempi mutta kapinalliset voittivat jälleen. Tappio sai tasavaltalaiset raivoihinsa. He eivät uskoneet että joku kerjäläisjoukko voittaa armeijoita vaan arvelivat kyseessä olevan keisarimielisten ja ulkovaltojen yhteinen salaliitto ja kutsuivat nyt suuren sotasankarinsa eversti Moreira Cesarin tekemään lopun kapinasta, mielellään lopun jokaisesta kapinallisestakin, everstillä oli kurkunleikkaajan maine edellisten kapinoiden kukistajana. Vaikka sotilaita oli toista tuhatta ja kalustoa riitti, tappio tuli jälleen ja kurkunleikkaaja joutui itse menettämään päänsä. Neljäs hyökkäys tehtiin taas parin kenraalin johtamin moninkertaisin joukoin ja nyt väistämätön vihdoin tapahtui, koko yhteisö tapettiin lukuun ottamatta seitsemää henkeä ja armeijan mukaan lähtenyttä kirjeenvaihtajaa joka joutui viimeisen sodan kokemaan kapinallisten joukossa.

Kirja on kuvaus siitä mitä tapahtuu kun ihmiset aatteidensa voimasta sulkevat silmänsä ja ryhtyvät taistelemaan mielikuvituksensa luomaa vihollista vastaan. Sota on puolin ja toisin käsittämättömän julmaa, jopa luettuna kuvottavaa. Tappaminen ei riitä, päiden katkominen ei riitä, ruumiita häpäistään vielä kuolemankin jälkeen sen minkä pystytään. Kolme ensimmäistä armeijan retkikuntaa sortuu johtajiensa ylimielisyyteen, he eivät vaivautuneet ottamaan selvää vihollisestaan. Eivät ottaneet neljännenkään hyökkäyksen komentajat mutta heillä riitti aseita, ammuksia ja miehiä tapatettavaksi moninkertaisesti enemmän kuin kapinallisilla. Poliitikot valehtelivat asioista omaksi edukseen sen minkä pystyivät aivan nykyisten vaihtoehtoisten faktojen hengessä. Tasavaltalaiset puolustivat käytännössä enemmän sotilasdiktatuuria kuin kansanvaltaa.

Kirjan alkuosuudessa käytetään paljon aikaa erään skottilaisen anarkistin touhujen seuraamiseen. Hän on kuitenkin vain sivuhenkilö, yhtä lailla sokea, näkee vain sen mitä toivoo. Kun hänet halutaan tappaa lavastettuna ulkomaiseksi agentiksi joka tuo aseita kapinallisille, hän pelastuttuaan raiskaa oppaansa vaimon. Opas on toinen surullisen hahmon ritari ja kunniaansa puhdistaessaan nämä narrit tappavat toinen toisensa. Koko sota oli samanlainen farssi joka käytiin tuollaisten donquijotemaisten narrien kesken, sotilaat kuvittelivat hyökkäävänsä englantilaisten tukemien keisarimielisten salaliittolaisten kimppuun ja Canudosin tilanvaltaajat taas puolustautuvansa antikristuksen joukkoja vastaan. Lopulta niitä jotka eivät sokeutuneet on kirjassa vain muutama, toimittaja joka raportoi sotaretkistä, anarkistin oppaan vaimo ja ainoana kiertävästä sirkuksesta henkiin jäänyt kääpiö. Noille kolmelle oli yhteistä että suunnaton kuolemanpelko piti heidät valppaina eivätkä he antaneet kummankaan puolen propagandan vaikuttaa itseensä. Myös Canudosin kapinallisista sosiaalisesti huolta pitäneet kauppiasveljekset jäivät vaimoineen henkiin. Niitä joiden silmät olisivat sodan aikana auenneet näkemään oman aatemaailmansa mielettömyyden ei tainnut olla yhtään, ehkä luutnantti Pires Ferreiraa lukuunottamatta. Hän osallistui kaikkiin neljään sotaretkeen, menetti kasvonsa, näkönsä, kätensä ja lopulta uskonsa elämään.

Tähän päivään on tapauksesta helppo vetää rinnastuksia. Tuo maailmanlopun lahko toimii oman totuutensa viemänä vähän kuin ISIS tänä päivänä. Edelleen tänä päivänä populismi sokaisee ihmiset aivan samalla tavalla kuin toistasataa vuotta sitten, omiin kauhukuvitelmiin uskotaan enemmän kuin siihen mitä edessään näkee. Sama tilanne voi edelleen toistua. Kun köyhyys ja toivottomuus kasvavat riittävän suuriksi, ne eivät enää tunnusta lakeja eivätkä rajoja. Tällä kertaa hyväosaiset joutuvat linnoittautumaan jatkuvia hyökkäyksiä vastaan, ne vyöryvät päivästä toiseen USA:n ja Euroopan etelärajojen yli ja tuloksena saattaa hyvin olla taas uusi maailmanlopun sota.

***