Menneitä muistellen LXXV

(kesäkuun pinnalle viimeinen mahdollinen päivä, ja onnistui)

30.6.1994: Oli suunnattava kohti tuntureita, retki lähestyi puoliväliä, Ruka oli jo nähty ja Lapin paljaat laet mielessä. Kätkytvaara oli kuitenkin sopivasti Kemijärven tien varressa. Aamukahdelta marssimme laajojen hakkuuraiskioiden läpi kohti ”vaaraa” joka oli matala ja laakea kumpare, sen ”huipun” merkkinä oli kolmiomittaustorni. Tornille kun tulimme, naapurikuusessa lauloi sinipyrstö. Lintu oli kovin arka näyttäytymään, kuvia siitä oli toivotonta yrittää eikä se erotu videollanikaan, vaikka se istuu ihan keskellä ruutua ja näkyy vasta kun lähtee pois toiseen kuuseen.

Hyttysiä parveili varmaan kilon verran kuutiometrissä, ja Jarin valkea hattu peittyi kokonaan niihin kun istuimme tornin vieressä sinipyrstöä kuunnellen. Katteeks käy, kuten Jari asian ilmaisi. Toinen asia mitä Jari mietti oli se, oliko hän saanut täältä kolme elämänpinnaa lyhimmässä ajassa koskaan, viidessä tunnissa eilen aamulla. Komppasimme lopuksi takaisin autolle ja ajoimme vielä vähän matkaa jääden nukkumaan Käsmäjoen varteen.

(edelleen ainoa kuvani sinipyrstöstä, nuori syksyinen Oulusta)

Päivällä herättyämme jatkoimme matkaa. Savukosken Kuoskulla olimme muutaman tunnin myöhässä, aamulla oli paikalla laulanut lapinuunilintu. Värriöltä erään navetan edustalta löytyi kuitenkin iltaneljän aikaan ruusukottarainen. Sade tavoitti meidät juuri samalla hetkellä, tuuli oli jo ehtinyt yltyä sitä ennen.

Jatkoimme yhä pohjoisemmas. Sodankylän Ilmakkiaavalla teimme pitkoksilla pienen kävelyretken, tornista havaitsimme lapasotkan ja mustalintuja järvellä, suon yllä lensi jänkäsirriäisiä. Ajo jatkui kuitenkin Saariselälle asti. Kaunispään huipulla pojat söivät illalliseksi poronkäristystä. Itse etsin silmänruoaksi tunturin laelta piekanan, kapustarinnan ja keräkurmitsan, kahdesta lajista tuli kesäkuun pinnakin. Ja kun pojat olivat syöneet, matka jatkui.

***

(kesäkuun pinna tuli vaikka sopulit puuttuivat kokonaan)

Menneitä muistellen LXXIV

(kuvassa naaras Kuusamosta myöhemmiltä vuosilta, kuten lastista arvaa, pesäkin löytyi)

29.6.1994: Yö meni lähes hampaat irvessä tallaa polkien, puoli viiden aikaan aamulla olimme Kuusamossa, Valtavaaran parkkipaikalla. Toiveissa oli tietysti nähdä sinipyrstö jonka vakituisena paikkana tämä oli ollut jo runsaat kaksi vuosikymmentä sitten kun Jarin kanssa ensi kerran täällä pistäydyimme. Silloin oli ollut heinäkuun loppupuoli emmekä tietenkään olleet lajia havainneet koska emme vaaraa kompanneetkaan. Nyt lähdimme polkua kiipeämään.

Onnemme meillä oli edelleen matkassamme emmekä tietysti nytkään lajia löytäneet, emmekä lapinuunilintuakaan sellaisesta paikasta missä Seppo oli sen edellisellä kerralla käydessään kuullut. Sepolla oli siltä reissultaan havainto sinipyrstöstäkin, kehuskeli miten oli sitä tuossa parkkiksen luona kuvannut, mutta me muut emme olleet semmoista koskaan kuulleet saati nähneet. Olimme kovin tyytymättömiä Sepon nuotituksiin ja sanoimme jopa maksavamme auton hinnan kokonaan itse jos vain saisimme jostakin pätevän retkioppaan.

Seppo sitten yritti skarpata otetta, soitti Hautalan Hannulle parikin kertaa kysellen lisätietoja paikallisista lajeista. Täällähän oli järjestetty juuri runsas viikko sitten linturalli ja sen jäljiltä tiedettiin kaikenlaista. Väsyneinä ajelimme seuraavaksi Oulangan Kiutakönkäälle. Sää oli jo tosi lämmin ja hellettä jo pukkasi.

Päässä vain surisi unettoman yöajon jälkeen kun kävelimme leveää polkua könkään partaalle. Koskikarat huomasimme heti ja pesänkin näimme kun lintu sen meille näytti, mutta virtavästäräkistä emme saaneet mitään vihiä. Toki meitä koko ajan kiusasi kosken jylinän yli kantautuva outo linnulaulu jonka pistimme metsäkirvisen piikkiin, mutta emme sellaista välittäneet silmiiimme etsiä.

Sitä västäräkkiä etsien komppasimme joenvartta vielä pari kilometriä ennen kuin taas pettyneinä palasimme takaisin könkäälle. Vielä kaikui siinä tuo outo laulu, ja nyt se häiritsi jo sen verran että etsin lintua kiikarilla. Siinähän se istui, komea virtavästäräkkikoiras, ihan kosken vastarannan männyn oksalla avoimesti ja lauloi. Piiitkä raitapyrstö vain väpätti sirityksen tahdissa. No, miehän otin koko ajan retkeä videolle ja siihen oksaan kamera oli hetimmiten käännettävä. Laulu oli videon taustalla kuuluvana jo aiemmalla käynnillämme ottamassani pätkässä. Siinä lintu teki kosken yllä soidinlennon tapaisia pyrähdyksiä kun kutsuin Jarin ja kumppanit kauempaa katsomaan elämänpinnaa. Sitä siinä haltioituneina päivittelimme todella pitkään koska kaikki olivat kuulleet koko ajan tuon saman laulun. Pitäähän virtavästäräkillä olla sen verran ääntä että se kantaa kosken pauhun yli.

Vaikutti siltä että olimme karistamassa onnemme kannoiltamme kun kymmenen aikaan aamulla menimme nukkumaan Oulangan opastuskeskuksen parkkiksella. Päikkärien jälkeen suunnistimme kohti Kuusamon kirkonkylää. Hautalan Hannun mukaan Torankijärven selältä voisi vielä löytää amerikanjääkuikan ja rannassa olisi pikkusirkkuja jo vanhalla vakiopaikalla Torangin kotiseutumuseon reunakoivikossa. Tuon paikan miekin muistin kun Ornis Fennicassa oli jo vuosia sitten ollut tutkimus niiden pesinnästä ja tutkimuspaikkana oli ollut juuri tuo sama museon ympäristö. Sirkut löytyivätkin sieltä ja lisänä varsin vaisusti ääntelevä idänuunilintu.

Paikan päällä olleelta vanhemmalta mieheltä saimme tietää että Rukajärven tiellä olisi laulanut yöllä lapinuunilintu. Sekin selvisi ettei tänä kesänä kannattanut Valtavaaralta sinipyrstöä etsiä, ne olivat vähissä ja kai ainoa voisi löytyä Kätkytvaaralta. Gaviastaijia harrastimme parissakin niemennokassa mutta turhaan, emme kai osanneet käydä oikeassa paikassa kun vain kuikkia näimme. Isolokki kuitenkin ui Torankijärvellä lokkiporukassa ja välillä lensikin mukavasti esittäytymässä.

Rukajärven tielle ajoimme illalla. Seppo avasi kylmälaukkunsa kun ajattelimme pitää ruokailutauon samalla kun odottelimme linnun laulua. Kylmälaukusta tulvahti kuitenkin autoon niin paha mädäntyneen löyhkä että aikaa meni pitkä tovi ennen kuin saimme sen haihtumaan autosta ja Seppo laukustaan. Ei sitä lapinuunilintua kuulunut vaikka sitten kävelimme paikalla pitkän aikaa. Paluumatkalla sentään tien poikki auton editse lensi ilmeinen lapinpöllö. Tuosta löyhkää vastaan taistelusta tein kuitenkin oman elokuvaversioni Rukajärven tiestä.

***

(näin läheltä olin nähnyt pikkusirkun jo vuosikymmentä aikaisemmin)

Menneitä muistellen LXXIII

(tällaista emme siis nähneet)

28.6.1994: Jaspi-tiimin ensimmäinen Lapin matka jatkui Siikalahdella, missä teimme herättyämme uuden kierroksen. Aamuviideltä kurkistimme ulos ja kuulimme kuhankeittäjän mutta sää oli huono ja jatkoimme unia seitsemään asti. Tuuli oli kovanlaista, aurinko pilkotteli pilvien välistä. Lintutornilta poimimme 12 mustakurkku-uikkua ja ainakin seitsemän uiveloa. Kuhankeittäjiä oli parikin, kaulushaikara kuului taas. Pedoista eniten oli ruskosuohaukkoja, nuolihaukkoja ja mehiläishaukka näyttäytyi ja myös todennäköinen haarahaukka.

Aamupalan jälkeen lähdimme katsomaan Kerimäen kirkkoa. Syynä oli kyllä se, että kirkon laiturin vaiheilla piti olla paikallinen mustakaulauikku. Seppo päivysti ahkerasti laiturilla, mutta ei näkynyt oikeaa uikkua, silkkiuikkujen seurana oli vain härkälintu. Me kulturellimmat kävimme muiden turistien joukossa Suomen suurimmassa puukirkossa. Tuuli oli kovaa joten kai se piti uikun piilossa kaislikon katveessa. Iltapäivällä lopulta pitkien palaverien jälkeen päätettiin jatkaa pohjoisemmas, kohti Sääperiä, aikataulu oli tiukka eikä Kerimäki tarjonnut kerrassaan mitään katsottavaa muutaman pullasorsan, tinttien, varpusten ja varisten lisäksi .

Sääperille tultuamme iltakahdeksalta tuli Sepon piippariin viesti että uikku oli tullut juuri esiin. Se kiristi tilannetta entisestään, sekin ettei paikalla ollut sitä kultasirkkua jota sieltä haettiin. Ottamani videon taustalla se kyllä laulaa mutta taitaa olla mukana kannettu atrappi. Yksi peltosirkku siellä kyllä lauloi kovin oudosti parin tavallisemman lisäksi, joten ehkä sen oli joku väärin tunnistanut, paikalla kun takavuosina oli ollut säännöllisesti kultasirkkuja. Jotakin hyvää sentään oli, sää oli kirkastunut ja tuulikin vaimennut.

Tähän mennessä oli Seppo menettänyt jo pari kovaa elislajia, Pepe ja Jari puoli tusinaa. Ankarasti meitä koeteltiin ja marpatusta riitti mutta into nousi jälleen tappiin kun lähdettiin ajamaan yötä myöten kohti Kuusamoa.

***

Menneitä muistellen LXXII

(miulla ei ole kuvia tuolta retkeltä, vain videoita. Tämä kuva on viisitoista vuotta myöhemmin tehdyltä lapinreissulta, auto on vähän samannäköinen, mutta ilman mm. Ikkunapisteen logoja)

27.6.1994: Vakiotiimillämme oli tänä kesänä paljon yhteisiä retkiä. Ensialkuun oli Sepellä ollut 40-vuotispäivänsä jota hän vietti Anna-laivalla risteilemällä Airistolla tutun porukkansa kanssa, siinä oli sukulaisia nuoremmasta päästä, Radio Sadan väkeä, hänen aseharrastajatuttujaan ja lintuporukasta sitten mie ja Jari vaimoinemme sekä Ilkan siippa Marita.  Ilkka jäi joukosta pois, koska hänellä oli samaan viikonloppuun sovittuna kilpapurjehduskierros Suursaaren ympäri. Käynnin itse saaressa esti kuulemma joku sotalaiva. Musiikistakin huolehti tuttu bändiporukka joka oli säveltänyt Sepelle oikein synttärilaulun josta muodostui keikan suurin hitti. Pepellä oli muita kiireitä, seuraavaksi meidän porukastamme Jari ja mie siippoinemme menimme nimittäin hänen häihinsä Kaarinaan kunhan yön yli nukuimme, Jari kotonaan ja me siellä Kaarinassa, hääpaikalla kun järjestyi majoituskin.

Kun oli juhannus juhlittu tuli kiire Lappiin. Aamusta piti lähteä matkaan, mutta kun Seppo kävi hakemassa vuokraamamme asuntoauton, se olikin rikki, ja vara-auton järjestämisessä kului sitten aamupäivä. Samasta liikkeestä sekin löytyi, oli jopa isompi mutta hinta tietysti sama kuin oli jo sovittu. Jos Sepolla joku taito on niin taito käydä kauppaa. Kahdeltatoista Seppo lähti Turusta, ja poimi sitten Pepen ja Jarin matkaan Salosta, mie odotin iltakolmeen Vantaalla kunnes pojat kurvasivat paikalle ja mie sinne mukaan. Ilkka ei tullut tälle retkelle mukaan mutten muista enää mistä syystä, olisivatko olleet vielä työesteet.  Lähdimme saman tien itään Porvoontietä, ja vasta hyvän aikaa mentyämme Sepe muisti että olisi ollut keltahemppo bongattavissa Helsingissä. Takaisin ei enää käännytty. Pepellähän oli sellainen vuosien takaa pihapinnanakin Salosta.

Loviisan takana soi puhelin, joku Sepon ohjelmaa kuunnellut soitti Turusta että kerrostalon pihalla hyppii outo lintu, joka näyttää ihan kirjan kivikkorastaalta. Mehän ajoimme eteenpäin, Seppo soitti Turkuun Flidelle, Laineen Jarmolle siis, jotta hän kävisi katsomassa mikä lintu siellä pihalla hyppii. Iltakuudelta olimme Ylämaalla. Pysähtelimme Haaskuunsalmella, Väkevänniityillä ja Sammalisella etsimässä kiljukotkaa tai mustahaikaraa, mutta pilvistä ja tuhruista säätä karttoivat nuo leveäsiipiset lentäjät ja olihan kellokin jo kovin pitkällä illassa noita lintuja ajatellen.

Lähdettyämme jatkamaan kohti Siikalahtea, Flide soitti takaisin ja totesi että lintu tosiaan on komea koiraspuolinen kivikkorastas, vasta kolmas havainto Suomesta. Hammasta purren jatkoimme kuitenkin Siikalahden suuntaan. Oli alkanut sadellakin, taivas paksussa pilvessä, tuuli navakkaa. Iltayhdentoista aikaan tulimme Siikalahden parkkipaikalle, teimme huonossa säässä parin tunnin yökävelyn joka tuotti luhtakanan ja kaulushaikaran.

***

(ensimmäinen päivä meni suunnilleen tällaisten lintujen parissa, meriretkien kirous jatkuu maallakin)

Menneitä muistellen LXXI

(vertaa kuvaa aiemmassa jutussa olevaan valkoviklon kuvaan, on siinä eroja)

Vähän toisenlaista juhannusta vietin 1991. Olimme perheporukalla lähteneet kesälomakierrokselle Oulun tienoille 18.6. ja suunnistimme tietysti ensialkuun Tauvon lintuasemalle mitä tukikohtana käyttäen kävimme milloin Liminganlahdella, milloin Oulussa Rannikoita moikkaamassa, milloin parin päivän pistäytymisellä Kuusamossa.

Kovin perhepainotteinen tämä retki oli. Suvi oli täyttänyt vuoden viikkoa ennen lähtöämme ja kulki tietysti mukanamme joka paikassa. Olipa hän selässäni kantorinkassa ratsastamassa silloinkin kun löysin Liminganlahden pitkosten tuntumasta kultasirkun pesän. Nythän tuokin laji on kadonnut Suomesta kokonaan. Samassa rinkassa hän ratsasti mukana kun Tauvossa laskin päivittäin hulppeiden hiekkarantojen kahlaajia ja muita pesimälintuja, muun muassa pikkutiiroja. Itse asiassa Tauvon lintuaseman keittiön lattialla hän oppi kävelemään ensi kerrat ilman mitään tukea.

Toisena lapsena perheessämme oli tuolloin Miska-koira. Hän olikin innoissaan siitä että päivittäin kävelimme pitkät tovit aseman ympäristössä. Siellä riitti tutkittavaa ja erityisen innostuneeksi Miska riehaantui kun löysimme metsänlaidan koivuvyöhykkeestä riekkopoikueita. Tietysti meidän oli tuolloin käännyttävä muualle, koska koiramme oli tavattoman metsästysverinen ja olisi varmasti nitistänyt ainakin jonkun noista maassa vipeltävistä poikasista vaikka siipirikkoa teeskentelevä emo tuntuikin pitävän itsestään hyvää huolta ja vain kiusoitteli meitä räpistelemällä siinä edessämme. Miulla on muistona tuostakin retkestä videokasetti ja tuon kohdan jossa tapaamme riekot joudun aina kuuntelemaan ilman ääntä koska koiran haukku on niin korvia särkevää.

Tuo 24.6. oli tavallinen peruspäivä asemalla. Kävelimme kahlaajalaskentakierroksen koko perheen voimin , tehtävänämme oli paitsi laskea lintuja, myös pitää huolta siitä että juhannusta viettävä väki pysyy poissa rauhoitusalueelta. Väkeä riitti, koska ihan lähituntumassa oli ja taitaa vieläkin olla Raahen kaupungin virkistysalue, missä nimenomaan juhannuksen tuomina oli tuolloin paljon varsinkin nuorisoa ja heillä paha tapa yrittää ajella motorisoituine laitteineen pitkin hietikkoa. Päiväkin oli täällä pilvetön, mantereella sisempänä näkyi korkeita kumpupilviä, ehkä ihan ukkospilviksi kasvavia. Kahlaajia oli paitsi pesiviä ja hietikolla ruokailevia myös muuttavia, pitkin päivää yli lensi parvia lounaaseen tai etelään.

Hietikon länsipäässä tuli vastaan kahlaaja jonkalaista en ollut ennen nähnytkään. Lampivikloksi sen heti kirjojen perusteella tunnistin. Se oli punajalkaviklon kokoinen mutta paljon sirompi, vaaleampi ja eloisampi. Tähyilimme sitä kaukoputkella hyvän aikaa kunnes joku häiriö ajoi kaikki kahlaajat ilmaan ja sekin lähti niiden mukana kauemmas hietikolle. Ehkä se häiriö oli vain tuota yleistä kahlaajien muuttolevottomuutta.

Seuraavana päivänä aamumuuton ja kahlaajakierroksen jälkeen pakkasimme autoon varusteet ja lähdimme käymään Kuusamossa. Edellinen retkeni sinne oli ollut vuonna 1973 joten tutkimusmatkailuksi tämä meni. Mökin saimme helposti Rukan lähistöltä kun mikään sesonki ei nyt ollut menossa. Sää ei kyllä retkeämme sinne suosinut, vettä satoi välillä rankastikin, ja ulkona kävin vain mie ja tietysti Miska. Muu perhe viihtyi paremmin mökissä ja Suvi vielä erityisesti terassilla kylpemässä. Sateenkin seasta löysin koko joukon Kuusamon lajistoa kuten pohjantikan, tilhiä, lapintiaisen ja taviokuurnia. Paljon jäi vielä löytymättäkin, mutta näitä Kuusamoon suuntautuvia kesäretkiä alkoi tulla miulle tästä lähin melkein vuosittain pitkälle 2000-luvun puolelle, seuraava oli jo 1994.Siitä ehkä seuraavaksi...

***

Menneitä muistellen LXX

23.6.1973: Tämä oli kesä jonka jouduin viettämään alkupuoleltaan Paimion parantolassa. Vuodenvaihteen jäätävä paluumatka Jurmosta oli nostanut miulle jo tuolloin kovan keuhkokuumeen jonka jälkiseurauksena paljastui että keuhkoissani oli joku tulehdus joka keräsi sinne koko ajan nestettä. Tuberkuloosina sitä hoidettiin ja tavan mukaan piti sitten menemän parantolaan.

Siellä jouduin olemaan, mutta kun tauti ei ollut mitenkään tarttuvassa vaiheessa, sain lomaa juhannukseksi, ja tietysti käytin sen sitten vanhempien luona Salossa. Muuta kämppäähän miulla ei sillä hetkellä ollutkaan, syksyksi pitäisi hankkia taas opiskelukämppä Turusta. Juhannusaattoiltana olin vanhempieni mukana kun he autolla kävivät nuoruusaikojensa juhannuksenviettopaikoilla ja isän suvun vanhoilla asuinpaikoilla Halikon, entisen Angelniemen ja Sauvon maisemissa. Kokkilassa oli tietysti kokko ja muutakin ohjelmaa, mutta en ole oikein tanssilavaihmisiä ja väki oli muutenkin aika lailla minua vanhempaa.

Halikonlahdella ja lähitienoilla kiertelin sitten juhannuspäivänä. Lahden naurulokkien poikaset olivat jo lentokykyisiä, kalasääski kävi etsimässä ruokaa hautovalle siipalleen, suokukko ja liroja oli jo syysmuutolla. Joensuun kartanon puistossa oli pikkutikalla poikaset lähdössä kolosta maailmalle, kultarinta, sirittäjät ja mustapääkertut lauloivat edelleen. Palasin illemmalla uudestaan Halikonlahdelle, ja nyt löysin Viurilanlahden puolelta lietteeltä ruostesorsan. Hienohan se havainto oli, ei toki ensimmäiseni koska jo kaksi vuotta aiemmin heinäkuun alussa oli yksi yksilö kierrellyt yhden päivän ajan lahden maisemissa.

( siinä se ruostesorsa )

Seuraavakin päivä oli vielä käytettävissä retkeilyyn. Tein taas saman kierroksen Halikonlahdella ja Joensuun puistossa. Tilanne tuntui olevan suunnilleen ennallaan. Kahlaajia oli tullut yön aikana lisää, valko-, musta- ja metsäviklot olivat uusia, samoin tylli ja suosirri. Suokukkokoiraitakin oli jo kolmattakymmentä. Ruostesorsa viihtyi eilisellä paikallaan ja onnistuin jopa kuvaamaan sen, harmikseni kuvat taitavat olla nykyisinkin vain dioina, joita en toistaiseksi pysty digitoimaan.

Viurilanlahden puolella vastaan tuli myös peltopyypoikue, emolla ainakin 8 poikasta. Fasaanipoikue pyrähti esiin Joensuun puistossa ja päivän kolmas kanalintupoikue oli pyitä, se löytyi käynnillä vanhoille kotikulmille, Karjaskylästä Pettilän tien tuntumasta. Samalla kierroksella löytyi laulava punavarpunen ja muuten vain äänekäs palokärki.

Iltasella sitten piti lähteä takaisin Paimioon, missä toki päivisin ehdin myös lenkkeillä. Lenkkeily siellä olikin sitten enemmän maastojuoksua, aika hyvässä kunnossa olin taudista huolimatta kun päivittäin tein kymmenen kilometrin kierroksen neljässäkymmenessä minuutissa.

Halikonlahden ruostesorsa jäi sitten pidemmäksikin aikaa paikalliseksi tuonne Viurilanlahdelle ja siitä tuli siihen aikaan hyvin suosittu bongauskohde turkulaisten alan harrastajien keskuudessa. Mahtoikohan se viimein kadota vasta heinäkuun lopulla...

***

Menneitä muistellen LXIX

(Mustavuoren eilinen peke)

Mittumaarin aika viisi vuosikymmentä sitten sujui samantapaisten linturetkien merkeissä kuin nytkin. Sekin oli yhteistä että pääosa valveillaolon aktiviteeteista oli työntekoa. Tämä viikko on jälleen yötyöviikko, tosin juhannuksen takia yhtä vuoroa tavanomaista lyhyempi. Tuohon aikaan työ oli juurikkaiden harvennusta ja rikkaruohojen kitkentää pelloilla.

Viisi vuosikymmentä sitten 21.6.1966 lähiretki suuntautui juuri työmaan eli pellon laitaan. Siinä oli Vähäjoki ja sen notkon rantaniityt. Heinää siinä pääasiassa kasvoi mutta rehevämmissä paikoissa esiin nousi mesiangervoa ja muita rantakasveja sekä tietysti pajupusikkoa aina sopivin välein. Tuossa maisemassa kiinnitti huomiota pari varoittelevaa pensaskerttua. Oikein tarkkaan lintujen liikettä seuraten huomasi miten toinen emo hävisi kasvustoon toisen jatkaessa varoittelua. Kun kasvustoa sitten lähestyi, ilmaantui toinenkin emo taas varoittelemaan. Pari kertaa kun tuon toisti, huomasi mihin toinen emo hävisi, ja sitten menemällä suoraan sitä paikkaa kohti huomasi miten emo lähti pesältä karkuun.

Viisi munaa siinä pesässä oli, pesä itse angervonvarsien varaan punottu heinäkori, noin 25 senttiä maanpinnan yläpuolella. Kävin veli Arto mukana paikalla lyhyesti päivittäin katsomassa että emot olivat edelleen paikalla eikä kauan tarvinnutkaan odottaa kun munien tilalla olikin eräänä päivänä eli 29.6. jo viisi pientä kaljua ja sokeaa poikasta. Niille kävi lopulta hyvin eli lähtivät pesästä maailmalle.

Tuo tuli mieleen kun eilen eli 21.6.2016 kävelin Mustavuoren laitaa. Siinäkin varoitteli pensaskerttupari parissa puskassa vatukon laidassa. Pesähän niilläkin oli mutta en lähtenyt tallomaan kasvustoa vaan seurasin niitä polulta ja pari kuvaa otettuani jätin emot rauhassa puuhaamaan pesälleen. Täällä on liikaa variksia ja muita pesärosvoja jotka mielellään hävittävät kaiken minkä löytävät ja osaavat seurata ihmisiä ja heidän koiriaan nähdäkseen mitä ne edestään esiin pelottelevat. Tuolloin viisi vuosikymmentä sitten orava tuhosi juuri näihin aikoihin niinikään seuraamani mustarastaan pesän läheisessä metsänreunassa.Nyt metsässä näkyi vielä muutama juuri lentoon lähtenyt mustarastaan poikanen, koiraat tuntuivat laulavan jo kakkospesyeen aloitusta.

***

(tämäkin eilinen Mustavuorelta)

Iltapäiväkävelyllä

(kova tuuli puhaltaa niskaan...)

Tuhruinen keli tuntuu jatkuvan. Kävin sunnuntaina vakituisimmalla tämänhetkisellä lähiretkikohteellani eli Vanhankaupunginlahdella. Siellä saa tällaisena keskikesän huonosäisenä päivänä kävellä aika lailla itsekseen, vain Pornaistenniemen piilokoju on täynnä kamerankanniskelijoita, siellä ei taida tyhjää olla koskaan, siksi en siellä käy, en nytkään käynyt.

Kamera miullakin oli mukana noita pitkoksia kävellessä. Lähellä pesineiden sittisten poikaset taitavat olla jo lähtemässä tai lähteneet pesästä, koska emot varoittelvat nyt kovin ärhäkästi aivan pitkospolun vieressä. Rauhaa niillä ei ollut, koska tavallista sunnuntaikävelijäväkeä kulkee yhtenään perhekunnittain saaren mökeille ja takaisin ja muutenkin maisemakävelyillä. Kovin hyvää ennustetta ei tuosta saa noille pesästään lähteville poikasille, emot eivät pääse niitä ruokkimaan kuin hetkittäin.

Kaikkein ikävintä niiden kannalta on kun siinä vieressä seisoo tiiviisti näitä aloittelevia bongareita ja lintujen kuvaajia, joiden tavoitteena on tietysti mahdollisimman isoja lähikuvia mutta pääosan ajasta kuluttavat lässyttämällä toistensa kanssa. Nuo tämän jutun kuvat sain eilen lähes pysähtymättä ohi kulkien, ei siihen tarvitse seisomaan jäädä. Lähellä on tarkkailulava, sieltä sen pinnan saa yhtä helposti kuin tuosta vierestäkin, mutta lintuja häiritsemättä ja tilaa juorupalavereillekin on enemmän.

Kun paikalla on rauhallisempaa, lähipensaassa päivystää varis tai harakka, ne ovat tuolla oppineet seuraamaan kuvaajia ja etsimään niiden avulla saalista. Onhan niilläkin omat poikaset, yhtä tyhminä ja aina nälkäisinä. Koiria tai kissoja ei onneksi saa saareen viedä. Sen ansiosta tuon pitkospolun varrelta näkee muutakin. Timalit pöristelevät samoin pesilleen ja pois, punavarpusia ja kerttuja varoittelee sekä laulaa ympärillä ja sorsatkaan eivät väistele usein metriä enempää.

Gardenian puolelta tein sitten kävelyn lähitorneille kaukoputken kanssa. Vesi on noussut ja peittänyt rannan lietteet suurelta osalta, mutta kyllä siellä vielä tilaa riittää sulkiville sorsaporukoille, kalastaville haikaroille ja syysmuuttoaan aloitteleville kahlaajille. Toinen lahden merihanhipoikueistakin tuntuu kasvaneen isoksi tappioitta, valkkari- ja kanadanhanhipoikueet kasvavat siinä vieressä. Kettu noilla niityillä kiertelee, mutta sen saaliit eivät tuossa porukassa suuremmin tunnu.

Kanahaukka käy saalistamassa päivittäin, odottamalla senkin näkee. Samoin matalikkojen yllä kiertelee sääksi, se samoin kuin räyskät kalastelee näin tuulisina aikoina ruoikon keskellä olevilla lampareilla, niistä kai on helpompi erottaa kalojen liike.

***

(kaikki kuvat eiliseltä runsaan tunnin kamerakierrokselta)

Kesämyrskyn kainalossa

(mihinkäs minä sen piilotin...)

Vapaa viikko on taas jäämässä taakse. Tähän aikaan on osunut runsaan puolen vuosisadan mittaan retkiä miltei missä tahansa tässä maassa ja vielä Jäämeren rannallakin, joten kun tulee tällaisia sadepäiviä ja viettää aikaansa täällä kotikulmilla, voi olla haastavaa motivoida itsensä ulos joka päivä kohtuulliselle retkelle. Kaikki bongattavakin on jossakin maan äärissä minne ei nyt tee mieli lähteä, jopa päivänpinnatason havaintoja pitäisi lähteä kauempaa hakemaan jos pää niin paljon sekoaisi että niitä keräämään lähtisi.

Niin tänäänkin, aamulla satoi ravakasti ja sitä tuntui jatkuvan pitkin päivää. Iltapäivään osui kuitenkin parin tunnin tauko jolloin vesisade oli joko tihkua tai peräti piti paussia. Tuuli oli kuitenkin koko ajan kovaa, merellä varmasti myrskyistäkin. Kun sadetutka ehdotti että länsisuunta olisi kuivempi, lähdin käymään perinteisen kierroksen Pitkäjärven ja Matalajärven lintutorneissa ja Träskändan puistossa.

Kova tuuli oli ajanut tiirat joukolla kalastamaan järville, meren ranta oli varmasti liian tyrskyinen niille. Kymmeniä tiiroja pyöri molemmilla järvillä, Matalajärvellä joukossa oli myös muutama räyskä. Lyhyt vähätihkuinen hetki sai liikkeelle nuolihaukan Pitkäjärvellä ja hiirihaukan Överbyssä. Matalalla veden pinnan tuntumassa kierteli myös tervapääskyjä ja haarapääskyjä. Joutsenperheet taisivat olla paikalla molemmilla järvillä vaikka koko perhe näkyi vain Matalajärvellä. Pitkäjärven perukan ruoikko kätki sikäläisen parin poikaset sisäänsä. Kaukana vastarannalla näkyi myös kyhmyjoutsen joten lienee sekin menestynyt pesinnässään.

(no tännehän se jäi...)

Tuuli vei pikkulintujen äänistä valtaosan, mutta varoittelevat niittykirviset ja keltavästäräkit olivat sen verran lähellä että ne oli helppo huomata. Träskändaan tullessa sade oli taas yltynyt, puusto sentään suojasi siltä samoin kuin navakoituneelta tuulelta. Yllättävän pimeää oli tuolla lehvästön alla ja pikkulinnutkin olivat pudottautuneet joukolla lähelle maanrajaa. Kai hyönteisiä oli turha etsiä korkeuksista tällä ilmalla.

Punakylki- ja laulurastaat lauloivat jo toinen pesintä mielessään, nurmikolla hyppeli räkättejä ja mustarastaita poimien sateen nostattamia matoja. Nyt vuorostaan sylviat ja kirjosiepot olivat vaienneet, ja niitä näkyi jonkin verran hyönteisjahdissa kasvustossa, kai poikasille ruokaa etsimässä. Sirittäjätkin varoittelivat, ja ihan vanhasta muistista pysähdyin polulle odottamaan toviksi ja niin näin kun emot veivät ruokansa pesän poikasille. Kävin lähellä kurkistamassa että pojat olivat jo aika isoja.

Viime retkellä olin katsellut miten nakkeli oli tyhjentämässä talvisia ruokakätköjään ilmeisesti myös poikasten ravinnoksi, nyt en sitä havainnut, tosin en kovin tarkkaan tuota puistomaista tammistoa tarkastanutkaan. Pikkutikkapoikue oli lähtenyt kolostaan ja yhden junnun huomasin tammen rungolla, kauempana piipitti emolintukin. Keväiset kottaraiset olivat lähteneet mutta nurmikolla käveli nyt sekä aikuisia että nuoria sepelkyyhkyjä, joukossa jopa jokunen pulu, kaupungissa kun ollaan.

Sade oli tullut takaisin vahvana joten päätin lähteä kotiin syömään, kovat puuskat tuntuivat reippaina heilahduksina kun ajoin kehäkolmosta itään. Tiellä sentään pysyttiin.

***

(tämän jälkeen kuluu yleensä vain jokunen minuutti siihen kun pesä löytyy)

Menneitä muistellen LXVIII

(huuhkajan kotimäellä)

17.6.1976: Yritin uudelleen lähteä tekemään sen laskentalinjan, mutta tuuli pysyi yhä häiritsevän kovana. Lähdin nyt pyöräilemään Kokkilan suunnan metsiin. Aamu oli eilisen kaltainen mutta puoleen päivään mennessä alkoi jostakin tulla pilviä jotka peittivät lähes koko taivaan.

Olin viikko sitten luvannut Karhumäen Jussille etsiä vihjeitä Kokkilan huuhkajan pesäpaikasta. Kartalta olin arvioinut sopivan paikan ja kun mäelle tulin, vastassa oli ensimmäinen vihje, tämänvuotinen sulka. Seuraava vihje löytyi saman mäen länsilaidan jyrkänteeltä, tuore sontaläikkä. Tuota jyrkännettä ei muuten ollut kartassa ollenkaan vaikka se näytti hyvinkin lupaavalta. Noista vihjeistä huolimatta yllätyin toden teolla kun laskeuduttuani alemmas totesin vieressäni istuvan kaksi sähäkkää huuhkajanpoikaa! Ikää nuoremmalla taisi olla tasan kuukausi, vanhemmalla vähän enemmän, tavat hurjat jo molemmilla.

(siinä ne Kokkilan huuhkajan pojat)

Samassa ilmaantui emokin paikalle, ihan lähipuuhun nokkaa napsuttelemaan ja pörhistelemään. Siitä välittämättä otin poikasista pari kuvaa, 35-millinen laajakulmani ei sopinut aikuisen linnun kuvaamiseen vaikka se lähellä olikin, kukkia olin ajatellut kuvata tällä retkellä kuten eilenkin, 300-millinen teleeni oli jäänyt peräti Helsinkiin. Pesääkään ei tarvinnut kauaa etsiä, se oli parinkymmenen metrin päässä todella suojaisessa onkalossa. Samaa paikkaa oli ilmeisesti käytetty vuosikausia. Lähitienoo oli täynnä tuoreen asumisen jälkiä mutta ei juurikaan tuoreita saalisjätteitä. Emo oli siirtynyt edustan hakkuuaukon toiselle laidalle odottelemaan ja päätin lähteä jatkamaan muualle. Palokärki hermoili mäen ympärillä, lähimetsästä löysin vielä pajulinnun pesän ja jopa rautiaisen pesän missä oli kuusi munaa. Kun vielä vastaan tuli laulurastaan pesä ja laulava mustapääkerttu, oli ruudun atlaskaavakkeellekin taas paljon kirjattavaa.

(tämä huuhkaja tuli niin lähelle että päätyi syliin)

Pyöräilin takaisin päin, Jokiniemessä tietysti pitää aina käydä. Keväällä olimme laskeneet senkin pesivät vesilinnut, lähes sata paria oli sielläkin, joista puolet nokikanoja, lisänään silkkiuikkuja, heinäsorsia, kolme taviparia ja kuusi punasotkaparia. Nyt paikalla puhalteli kaulushaikara ja ruskosuohaukkakoiras lähti saalistamaan Halikonlahden pohjukan suuntaan. Selkälokkipari varoitteli, ja rantaruoikossa lauloi sen kesän ensimmäinen rytikerttuseni. Pesiä kun etsin, löysin täältäkin sekä västäräkin että keltavästäräkin pesät.

Joensuun puistossa pistäydyin seuraavaksi, sirittäjistä pari lauloi ja yksi hätäili ilmeisesti pesäänsä. Lehtokertun viisimunaisen pesän onnistuin löytämäänkin. Jokirannassa lauloi satakieli ja puiston puolella kolme mustapääkerttua. Oli aika palata syömään ja pakkaamaan.

Palattuani Saloon löysin vielä Asemapuistosta tiklin pesän, poikasten ääntely paljasti sen. Viherpeipolla oli jo lentopoikue. Kultarintapari varoitteli mutta pesää ei silmiini sattunut, kai oli liian korkealla ja aikakin käymässä vähiin. Kello oli jo iltayhdeksän, piti lähteä Helsinkiin, Asemapuistossa tässä jo oltiinkin ja juna lähdössä justiinsa.

***

Menneitä muistellen LXVII

(perinteinen pohjoinen altifrons-kapula yöttömässä yössä)

16.6.1976: Neljä vuosikymmentä sitten oli taas vapaa viikonloppu ja mie aamuneljältä menossa Halikon pohjoisosiin. Oli aikomus suorittaa Eläinmuseolle linjalaskenta mutta muuten kaunista ja lämmintä päivää vaivasi kova tuuli, joten jätin linjalaskennan toiseen kertaan ja kävin Kakossuon maisemissa.

Fillarointi Salosta Märyn ohi suolle oli jo tuottanut kolme kultarintaa, pari punavarpusta ja kaksi laulavaa kangaskiurua puolen kilometrin välein Kylässuon hiekkakuopan laitakallioilla. Pikkutyllillä oli hiekkakuopalla juuri kuoriutunut poikue ja rantasipi varoitteli myös ankarasti omista poikasistaan. Äijässuon laitarämeellä soidinteli metsäviklo ja sillä oli vielä parikin, aika myöhässä aikoivat vielä aloittaa. Sepelkyyhkyltä löysin munapesän, tuon lajin pesälle ei aina tarvitse kiivetä, se on niin hatara että munat näkyvät pohjankin läpi toisinaan. Käpylintuja oli paikalla myös pieni parvi.

Vaskiolla, äskettäin kuolleen serkkuni asuinsijoilta löysin kaksi punavarpusta lisää. Itse Kakossuon laidassa miut otti vastaan hätäilevä metsäviklo. Suolle mennessä huomiota herättävin laji oli kapustarinta. Niitä suon parhaissa osissa hätäili yhteensä viitisen paria. Niistä ainakin yksi oli selvästi eteläistä nimirotua eli meillä tutumpaa pohjoista selvästi hailakampi ja vaaleampi yleisväriltään. Sen ”kapusta” oli vain normaalia pienempi valkeansekainen mahalaikku, kaulassa tai päässä ei ollut lainkaan mustaa. Kovin nämäkin varoittelivat mutten yrittänyt etsiä niiden pesiä tai poikasia. Hyyppiäkin suolla oli kolme paria, kurkea en huomannut vaikka merkkejä sen oleskelusta olikin runsaasti.

En ollut ainoa pesien etsijä suolla. Kettu juoksi myös suota ristiin rastiin, lähimmillään minusta sadan metrin päässä mutta oli niin keskittynyt omaan jahtiinsa ettei huomannut minua, kai siinä auttoi tuo kahlaajien kova meteli ja myös kova tuuli. Kaksi pedon syömää raatoa löysin, töyhtöhyypän ja teerikoiraan jäännökset, joten kai ketulla oli joskus ollut onneakin mukana. Viisi elävää heinäsorsaa oli myös yhdessä suon allikossa, kai pesijöitä nekin. Hiirihaukka nousi ilmaan suon pohjoislaidan puista. Pesää ei paikalla kuitenkaan ollut, piti sekin tarkistaa. Pyy pörähti ilmaan samasta metsiköstä. Itse suon yleisimmät linnut olivat keltavästäräkki, niittykirvinen ja pensastasku, niitä hätäili joka puolella suota, kai poikaspesät tai jo maastopoikueet näillä. Nyt harvinaistunut keltavästäräkki oli suon yleisin lintu.

Pyöräily maistui, joten fillaroin takaisin Saloon ja vielä lapsuusajan maisemiin Toravuoren tienoille. Ihan lapsuusaikoja muistellen kävelin Vähäjoen rannan vanhoille kulleropaikoille ja siellä niitä yhä oli, kuvasinkin niitä kun kamera mukaan oli otettu. Lähistön leppälehdon laidassa varoitteli kaksi metsävikloa! En koskaan ennen ollut niitä tässä nähnyt joten pesinnän aitoutta hieman epäilin, mutta onhan siinä kosteikko siinäkin. Viisimunaisen lehtokertun pesän löysin, samoin viherpeipon pesän. Kaksi punavarpusta vihelteli samalla paikalla mistä olin joskus runsaat yksitoista vuotta aiemmin saanut lajista elämänpinnankin.

Vielä iltasella käväisin Halikonlahdella, Salonjoen suistossa. Metsäviklo oli täälläkin, muuttaja jo matkalla etelään. Liro oli myös tullut jo altaille muuttonsa aluksi. Punajalkaviklo varoitteli omaa jälkikasvuaan suiston niityllä. Kuovi muutti etelään, pesiviä varoittelijoita olin huomannut jo aamulla viitisen Vaskion peltojen ja jokinotkon maisemissa. Palasin iltayhdeksältä vanhempien asunnolle nukkumaan, huomiseksikin oli mielessä ohjelmaa.

***

(varoittelevaa punajalkavikloa ei voi olla huomaamatta)

Menneitä muistellen LXVI

(tämä piilokuva koppelosta muistuttaa tuota Toravuoren havaintotilannetta)

14.6.1967: Päätyönä oli junttien harvennus, sitä ennen ehdin käydä aamusella Halikonlahdella. Sinne oli kertynyt jo sadan tavin koirasparvi, pesintä oli edennyt. Lapasorsiakin näkyi viitisenkymmentä, koiraita niistäkin yhdessä parvessa kaksikymmentä. Tylli, pikkutylli ja taivaanvuohi olivat kahlaajat, näistä tylli muuttaja. Altailla saalisteli paikallinen tuulihaukka. Läheiseltä Viitanmäeltä kuului helmipöllön puputusta.

Harventelun jälkeen kävin lähimetsissä Toravuorella ja Ilmusmäellä. Edelliseltä löytyi koppelo, jälkimmäiseltä parvi isokäpylintuja. Kaksi parvea määrittämättä jääneitäkin käpylintuja lensi yli.

Vuonna 1968 tai 1969 en tuona päivänä retkellä käynyt, mutta viidentenätoista vuonna 69 lahdella kävin. Sen retken oudoin havainto oli tiira jonka lajia en tiedä vieläkään. Se oli ainakin naurulokin kokoinen, sillä oli nokassa suoraan altakatsottuna punaista ja musta kärkiosa, tukeva ja räyskämäinen, siis lyhytpyrstöinen, se oli muttei kuitenkaan räyskä. Sen ääni oli vaimea ”kjet”. Päältäni lensi, kuva olisi ollut kiva muttei miulla ollut tuolloin vielä kameraa. Kai henkisesti helpointa on unohtaa se kalatiiraksi...

Vuonna 1970 olimme retkellä jo kesäkuun neljännentoista alkaessa. Yökierrokselle olimme lähteneet Karhumäen Jussin ja Lintuvuoren Jarin kanssa edellisiltana. Ensin oli käyty huuhkajan pesä tarkastamassa Salon Merikulmalla. Tämä pesä oli helppo, aina samassa paikassa mukavan luolamaisen kalliohyllyn suojassa. Nytkin siellä oli kaksi poikasta ja emokin kävi katsomassa mitä paikalla puuhataan. Pojat rengastettiin, sitäpä siellä. Käet kukkuivat ja lehtokurpat kurnuttelivat illan kääntyessä yöksi. Jopa helmipöllö äänteli pari kertaa lähellä huuhkajien rengastuspaikkaa.

(satku oli ennen harvinaisuus)

Yölaulajia piti oikeastaan etsiä, niitä haimme Halikonlahden toiselta rannalta enemmän. Luhtahuitti huuteli Viurilan kartanon alapuolen niityllä, rytikerttusia lauloi tuolla rannalla kolme. Samalta paikalta löytyi retken ja muuten elämänikin ensimmäinen luhtakerttunen. Se oli tosin aika vaisu lajinsa edustaja, matkintoja oli vähän ja tahti aika laimea. Ehkä se oli vasta tullut reviirilleen. Prosu lajista tuli jo samalla retkellä kun ehdimme Vartsalaan. Siellä lauloi jo tyypillisen taitava koiras, vauhti oli kova ja matkinta-arkisto varmaan parinkymmenen lajin kokoinen. Vartsalassa surisi myös pensassirkkalintu. Toukokuun viimeisenä, lakkiaispäivänäni tekemälläni yöllisellä pyöräretkellä oli ollut toinenkin, mutta kai se oli sitten jatkanut matkaa. Myös paikallinen satakieli sahan metsikössä oli laulutuulella.

Jatkoimme edemmäs Kokkilan ohi Toppjoelle. Siellä oli saalisteleva lehtopöllö ja toinen keskikokoinen pöllö lähti tuosta havainnosta kilometriä kauempaa tienvarren puista, sen laji jäi auki. Kehrääjiä havaitsimme reitillämme kolme eri yksilöä.

Palaamisella oli kiire koska miun piti mennä lehtiä jakamaan kolmen aikaan. Ennen sitä ehdimme pistäytyä Joensuun kartanon puistossa. Siellä meidät yllätti varsinainen aamun avaus: kuhankeittäjä. Se oli meidän tietääksemme ensimmäinen havainto Salon seudulta ja tietysti elis ainakin miulle. Se huilutteli soidinhuutoaan puiston keskiosissa ja välillä kuului myös sen rääkynää. Kiikaroimalla tammien latvoja voimme todeta sen komeaksi vanhaksi koiraaksi.

Kiire oli Turun Sanomia jakamaan ja sen jälkeen nukkumaan, toiset jatkoivat retkeä vielä toiselle huuhkajan pesäpaikalle, missä ei kuitenkaan tänä vuonna ollut pesitty. Iltapäivällä tein vielä yksin kierroksen Halikonlahdelle ja tietysti katsomaan myös oliko kuhankeittäjä paikallaan, olihan se. Kaverina sillä oli toinen keltainen lintu, kesän ensimmäinen kultarinta.

Itse lahdella kävi sääksi kalastamassa, Halikonjokisuussa lauloi kaksi rytikerttusta. Kahlaajista parhaat olivat kolme pikkusirriä, Jussi oli nähnyt ne jo eilen. Tyllejä oli yhdeksän, muutolla pohjoiseen, mustavikloja yksi ja suokukkokoiraita kaksi, muutolla etelään.

***

(jonkun tutkijan mukaan helmarit pesivät myyrien riittäessä kahdesti kesässä, siitä nämä kesäpuputtajat)

Elämä alkaa ja päättyy

Maasto on nyt täynnä linnunpoikasia, osaa ruokitaan mutta osa saa jo tulla toimeen omillaan koska emoilla on kiire aloittaa toinen pesue.

Joskus kaupungissa on kovin suojatonta vaikka emokin olisi vielä lähellä.

Eilen havahduin mustarastaan varoitteluun puistonurmella.

Harakkaa se varoitteli, ja syystä.

Tuo mikä sillä on nokassa kuului hetki sitten vielä tälle.

Harakka koki seurani häiritsevän ruokarauhaansa ja siirtyi pensaaseen.

Siellä se nokki pään sisäänsä ja kun siirryin kauemmas, palasi vielä etsimään lisää.

Harakat eivät ole ainoat vaarat, kaupungissa riittää petoja. Tämäkin västäräkki huomasi juuri eilen yhden.

Kanahaukka se oli ja sillä kyydissä nuori rastas, menossa omien poikasten ravinnoksi. Haukka on muuten rengastettu, ehkä samoilla tienoilla syntynytkin.

Koiras tiedotti tulostaan pesän väelle

ja jatkoi sitten saaliineen perille missä naaras sai hoitaa poikasten ruokinnan.

Menneitä muistellen LXV

(lapasorsaa löytää paitsi reheviltä lintuvesiltä myös ulkosaaristosta)

Keväällä 1976, neljä vuosikymmentä sitten, käytin viikkovapaani pääasiassa Salon seudun pesimälinnuston selvittämiseen. Suomen ensimmäinen lintuatlaskartoitus jatkui kolmatta vuottaan ja Maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimisto keräsi valtakunnallista rekisteriä Suomen arvokkaista kosteikoista, siis soista, lähteistä ja tietysti lintuvesistä. Kaikkia noita kartoitimme pienellä porukalla myös Salon seudulla. Kuluvan kevään kohteina olivat erityisesti paikalliset lintujärvet, ja emme todellakaan arvanneet että noihin aikoihin Suomen lintujärvillä pesivien vesilintujen parimäärät olivat huipussaan. Tällä hetkellä kaikki lintuvedet näyttävät kovin köyhiltä verrattuna noihin aikoihin.

Salon seudulla oli ainakin kolme valtakunnallisestikin tärkeää lintujärveä. Näistä tunnetuin on aina ollut Kiikalan-Suomusjärven Omenajärvi. Se kuului ainoana täkäläisenä kohteena kansainväliseen lintuvesien suojeluohjelmaan ”Project Mar” sekä Pohjoismaiden Neuvoston julkaisemaan luetteloon Pohjoismaiden tärkeimmistä lintuvesistä. Kuluneena kesänä pesivän vesilinnuston tiheys oli varmasti suomalaista huippuluokkaa, koska 190 hehtaarin kokoisessa järvessä pesi 413 paria 12 eri lajista. Valtalajeina olivat sotkat joita oli pesijöistä lähes puolet. Runsaita olivat myös sinisorsa ja nokikana. Harvinaisemmista vesilintulajeista järvellä pesi mustakurkku-uikku. Rantalinnuston erikoisuuksia olivat luhtahuitti, kurki ja satakielet. Ruskosuohaukka piti järvellä reviiriä mutta pesälöytöä ei taidettu tehdä.

(onko laji katoamassa Suomen luonnosta)

Perniön etelärajalla olevan Saarenjärven olivat hyväksi lintujärveksi tienneet paikalliset harrastajat mutta kohde oli kauempana asuville jokseenkin tuntematon. Kesän 1976 laskennat osoittivat järven valtakunnallisen arvon. Tuona kesänä järvellä pesi 191 vesilintuparia kymmenestä lajista, valtalajeina telkkä, sinisorsa ja haapana. Heinätavin löytyminen järveltä osoitti sen kelpaavan vaateliaimmillekin lajeille.

Teijon lähellä sijaitseva Hamarinjärvi poikkesi täysin muista salonseutulaisista lintujärvistä. Sen länsiosa oli asutuksen valtaama eikä siellä viihtynyt lintuja. Itäpää on luonnontilainen, kauttaaltaan matalan itäosan rannat olivat laajalti nevoittuneet ja muille lintujärville tyypilliset ruoikot puuttuivat lähes kokonaan. Pesivä vesilinnusto koostuu valtaosaltaan neljästä lajista, sinisorsasta, tavista, tukka- ja punasotkasta. Kaikkiaan parimäärä oli 115 yhdeksästä eri lajista. Ruoikonsuosijat kuten nokikana ja silkkiuikku puuttuivat pesijöistä mutta niiden tilalla oli kirkkaiden vesien suosija kuikka. Rantanevoilla pesi kaksi kurkiparia.

Salon seudun paras lintuvesi ei kuitenkaan ollut mikään näistä vaan Halikonlahden perukka. Tuon kevään aikana tehdyt laskennat tuottivat tulokseksi 527 vesilintuparia 13 eri lajista. Valtalajeina olivat nokikana ja heinäsorsa, myös silkkiuikkujen määrä oli erittäin suuri, noina vuosina pesi vedenpuhdistusaltailla tiheä lajin yhdyskunta ja lisää vielä Halikonjoen länsipuolen ruoikkovyön ulkoreunalla. Erikoisuuksia olivat vuoden 76 pesimäkautena kaulushaikara ja jouhisorsa ja liejukanoja pesi tuona kesänä kaksi paria.

Nykyisin jäädään joka paikassa kauas jälkeen noista lukemista. Ehkä tärkein syy pesivien vesilintujen vähenemiseen on kasvuston väheneminen. Jatkuva päästöperäinen rehevöityminen on johtanut pohjan happikatoon minkä seurauksena kasvuston juuret ovat kuolleet ja kasvit kadonneet. Nykyisin lisäksi muotiin tullut tapa laiduntaa noilla rannoilla nautakarjaa on selvästi hävittänyt monin paikoin myös ruoikon, esimerkin näkee vaikka Halikonlahdelta. Ruoikon ja osmankäämikasvuston kuolema on vienyt mukanaan noihin aikoihin erittäin runsaat naurulokkien koloniat joissa pesi varsinkin sotkia. Punasotka onkin tainnut harvinaistua jo lähes uhanalaiseksi tässä maassa. Lintuvesien tulevaisuus onkin niiden harvojen paikkojen varassa jotka ovat luonnostaan ravinteikkaalla maaperällä ja joiden pohjassa on lähteitä tai joiden vesi muuten pysyy hapekkaana.

***

(Lapin sorsaksi sanottu mutta on lukuisa etelässäkin)