Menneitä muistellen LXXIV

(kuvassa naaras Kuusamosta myöhemmiltä vuosilta, kuten lastista arvaa, pesäkin löytyi)

29.6.1994: Yö meni lähes hampaat irvessä tallaa polkien, puoli viiden aikaan aamulla olimme Kuusamossa, Valtavaaran parkkipaikalla. Toiveissa oli tietysti nähdä sinipyrstö jonka vakituisena paikkana tämä oli ollut jo runsaat kaksi vuosikymmentä sitten kun Jarin kanssa ensi kerran täällä pistäydyimme. Silloin oli ollut heinäkuun loppupuoli emmekä tietenkään olleet lajia havainneet koska emme vaaraa kompanneetkaan. Nyt lähdimme polkua kiipeämään.

Onnemme meillä oli edelleen matkassamme emmekä tietysti nytkään lajia löytäneet, emmekä lapinuunilintuakaan sellaisesta paikasta missä Seppo oli sen edellisellä kerralla käydessään kuullut. Sepolla oli siltä reissultaan havainto sinipyrstöstäkin, kehuskeli miten oli sitä tuossa parkkiksen luona kuvannut, mutta me muut emme olleet semmoista koskaan kuulleet saati nähneet. Olimme kovin tyytymättömiä Sepon nuotituksiin ja sanoimme jopa maksavamme auton hinnan kokonaan itse jos vain saisimme jostakin pätevän retkioppaan.

Seppo sitten yritti skarpata otetta, soitti Hautalan Hannulle parikin kertaa kysellen lisätietoja paikallisista lajeista. Täällähän oli järjestetty juuri runsas viikko sitten linturalli ja sen jäljiltä tiedettiin kaikenlaista. Väsyneinä ajelimme seuraavaksi Oulangan Kiutakönkäälle. Sää oli jo tosi lämmin ja hellettä jo pukkasi.

Päässä vain surisi unettoman yöajon jälkeen kun kävelimme leveää polkua könkään partaalle. Koskikarat huomasimme heti ja pesänkin näimme kun lintu sen meille näytti, mutta virtavästäräkistä emme saaneet mitään vihiä. Toki meitä koko ajan kiusasi kosken jylinän yli kantautuva outo linnulaulu jonka pistimme metsäkirvisen piikkiin, mutta emme sellaista välittäneet silmiiimme etsiä.

Sitä västäräkkiä etsien komppasimme joenvartta vielä pari kilometriä ennen kuin taas pettyneinä palasimme takaisin könkäälle. Vielä kaikui siinä tuo outo laulu, ja nyt se häiritsi jo sen verran että etsin lintua kiikarilla. Siinähän se istui, komea virtavästäräkkikoiras, ihan kosken vastarannan männyn oksalla avoimesti ja lauloi. Piiitkä raitapyrstö vain väpätti sirityksen tahdissa. No, miehän otin koko ajan retkeä videolle ja siihen oksaan kamera oli hetimmiten käännettävä. Laulu oli videon taustalla kuuluvana jo aiemmalla käynnillämme ottamassani pätkässä. Siinä lintu teki kosken yllä soidinlennon tapaisia pyrähdyksiä kun kutsuin Jarin ja kumppanit kauempaa katsomaan elämänpinnaa. Sitä siinä haltioituneina päivittelimme todella pitkään koska kaikki olivat kuulleet koko ajan tuon saman laulun. Pitäähän virtavästäräkillä olla sen verran ääntä että se kantaa kosken pauhun yli.

Vaikutti siltä että olimme karistamassa onnemme kannoiltamme kun kymmenen aikaan aamulla menimme nukkumaan Oulangan opastuskeskuksen parkkiksella. Päikkärien jälkeen suunnistimme kohti Kuusamon kirkonkylää. Hautalan Hannun mukaan Torankijärven selältä voisi vielä löytää amerikanjääkuikan ja rannassa olisi pikkusirkkuja jo vanhalla vakiopaikalla Torangin kotiseutumuseon reunakoivikossa. Tuon paikan miekin muistin kun Ornis Fennicassa oli jo vuosia sitten ollut tutkimus niiden pesinnästä ja tutkimuspaikkana oli ollut juuri tuo sama museon ympäristö. Sirkut löytyivätkin sieltä ja lisänä varsin vaisusti ääntelevä idänuunilintu.

Paikan päällä olleelta vanhemmalta mieheltä saimme tietää että Rukajärven tiellä olisi laulanut yöllä lapinuunilintu. Sekin selvisi ettei tänä kesänä kannattanut Valtavaaralta sinipyrstöä etsiä, ne olivat vähissä ja kai ainoa voisi löytyä Kätkytvaaralta. Gaviastaijia harrastimme parissakin niemennokassa mutta turhaan, emme kai osanneet käydä oikeassa paikassa kun vain kuikkia näimme. Isolokki kuitenkin ui Torankijärvellä lokkiporukassa ja välillä lensikin mukavasti esittäytymässä.

Rukajärven tielle ajoimme illalla. Seppo avasi kylmälaukkunsa kun ajattelimme pitää ruokailutauon samalla kun odottelimme linnun laulua. Kylmälaukusta tulvahti kuitenkin autoon niin paha mädäntyneen löyhkä että aikaa meni pitkä tovi ennen kuin saimme sen haihtumaan autosta ja Seppo laukustaan. Ei sitä lapinuunilintua kuulunut vaikka sitten kävelimme paikalla pitkän aikaa. Paluumatkalla sentään tien poikki auton editse lensi ilmeinen lapinpöllö. Tuosta löyhkää vastaan taistelusta tein kuitenkin oman elokuvaversioni Rukajärven tiestä.

***

(näin läheltä olin nähnyt pikkusirkun jo vuosikymmentä aikaisemmin)