Vanhoja merimuistoja

Tuuli puskee nyt lunta mereltä ja pakkasta idän tundralta, kevättä löytääkseen pitää esittää menneiden kaivelijaa,




Joskus keväällä lintuja katsellessa oli näinkin rauhallista





joskus taas huomattiin kiinnitysten pettäneen.





Joskus paatissa oli mastokin





ja majakkasaarella oli rauhallista.





Entisistä ajoista muistoina olivat bunkkerit




ja sotilaat harjoittelivat tappamalla aikaa.





Sen verran tappajan vikaa löytyy meidänkin porukasta




kun iltataivas herkistää mielen.

Uhanalainen talvivieras

Tundran ja tunturijärvien allit ovat tulleet.



Parvet pysähtyvät mertemme matalikoille missä ne sukeltavat ruokaansa porukalla pohjasta



kesyinä, vaivautumatta jättämään pinnalle vartijaa mahdollisten vaarojen varalle.



Näillä vesillä partioi lähistöllä pesinyt merikotkapari jälkikasvuineen



ja alli on niille tähän aikaan helppo saalis.



Metsästäjätkin verottavat parvista osansa



vaikka laji on niin kesy että rauhallisesti lähestyvä vene pääsee halutessaan ihan parven viereen.



Ehkä kesyydestä johtuu että allien määrä on sinä aikana, jonka minä niitä olen seurannut, pudonnut selvästi. Entisaikojen suurmuutot keväällä ja syksyllä ovat jääneet historiaan.

Järvet ovat jäätymässä mutta meri pysyy sulana vielä pari kuukautta, ehkä läpi talven, ja niin kauan kun ulkokivien edustalla on sulaa, linnut viihtyvät siellä kevättä odottamassa.

Merellä nyt

01.11.2010 - 21:36

Aurinkoa näkee nyt harvoin



tuulta sitäkin useammin.



Rannalla on helppo katsoa



kun merellä myrskyää.



On silti väkeä jotka pyrkivät joukkoon



heti kun vain mahdollisuuden saavat. (Tarkkasilmäinen saattaa tunnistaa kuvasta tuoreen purjehdusmaajoukkueemme  valmentajan)



Näin intiimi tuntuma mereen vaatii märkäpuvun



joskus mikään ei enää riitä.



 (Drakenin haaksirikon uhrien muistomerkki, takana luotsivene poistumassa aluksen luota, kuvat parin vuoden takaa Utöstä)

Sokkotreffit

Kello lähestyi yhdeksää. Naista ei näkynyt missään. Tero oli tapansa mukaan tullut laiturille jo varttia ennen bussin merkittyä lähtöaikaa, ja piti tiukasti viereistä penkkiä varattuna. Auto alkoi jo olla täynnä.

Pari minuuttia ennen lähtöä Tero päätti vielä kurkistaa ulos. Laiturilla seisoi yksinäinen nainen hyvästelijöiden ja matkalaukkujen lastaajien joukossa.
- Sirkka?
- Tero?
- Hei. Luulin ettet aio tullakaan. Käy äkkiä sisään ennen kuin paikkasi viedään ja auto lähtee.

- Tunsit sentään? Sirkka kysyi jotakin kysyäkseen asettuessaan ikkunapaikalle.
- Olihan kuva, ja retkikamppeissa täällä ei koskaan ketään näe. Oliko hankala löytää?
- Helppo kuin mikä. Ajattelin vain, että odottaisit ulkona.
- Ei täällä voi. Paikat menevät heti. Mutta hyvä että ehdit.

Bussi oli lähtenyt heti kun he olivat sisään astuneet ja suuntasi koilliselle ulosmenoväylälle. Rahastaja suoritti lähtökuulutuksen ja lähti keräämään matkalippuja. Tero maksoi molempien puolesta.

Keskustelu vapautui hiljalleen. Sirkka kertoi olevansa alkuaan pohjalaisia. Oli ollut täällä jo kymmenisen vuotta, heti valmistuttuaan oli tullut. Tero kertoi tulleensa vasta vähän aikaa sitten, hänkin opintojen päätyttyä. Maisemat, minne nyt oltiin menossa, olivat tätä kaupunkia tutumpia hänelle, mutta kotipaikoille oli sieltäkin vielä toistasataa kilometriä. Hän oli tottunut liikkumaan kaiken vapaan aikansa ulkona. Sirkkakin oli tyttönä ollut partiossa. Opiskeluaikoina tilalle olivat kuitenkin tulleet urbaanimmat riennot.

Sirkka silmäili Teroa, ja oli tyytyväinen näkemäänsä.
- En kyllä yhtään arvannut, millainen hirviö täällä odottaisi.
- Et sentään säikähtänyt nähdessäsi?
- En yhtään, hyvin menettelee. Vähän laiha olet. Etkö syö kunnolla?
- Totta kai kun itse teen ruoan. Työssä ja vapaalla saa runsaasti liikuntaa.

Naisen olemusta hallitsi pitkä, paksu, aaltoileva hiekanvärinen tukka. Muuten hän oli pieni ja laiha, vähän menninkäisen näköinen mataline jalkoineen, joku kai olisi sanonut rumaksikin. Jutellessa Tero kuitenkin huomasi, että heillä oli oikeastaan yllättävän paljon yhteistä. Paljon huonommin hän ehti tässä jo ennakoida käyneen.

Puolitoista tuntia meni nopeasti keskustellen. Pariskunta jäi autosta Järventaustan pysäkillä. Tero availi karttaa ja laskeskeli. Jos he lähtisivät takaisin viiden autolla, he ehtisivät hyvin kiertää järven ja käydä läheisellä kalliolla maisemia katsomassa. He lähtivät kulkemaan pientä hiekkatietä, jolta parin kilometrin päässä erkani polku.

- Täällä on aamulla vielä satanut. Heinikko ja puun lehdet ovat vielä märkiä.
- Ei se haittaa.
- Villapuserosi kastuu. Ota tuo siihen päälle. Tero kaivoi repustaan keveän sadeviitan ja ojensi sen Sirkalle.
- Kiitos, ei olisi tarvinnut.

Viitta oli pian tarpeen. Polku hävisi kokonaan, ja oli suunnistettava kuusikon läpi kallion laelle vievälle reitille. Taivas oli vielä pilvessä ja pelkän kartan kanssa suunnistaminen tiheässä metsässä oli hankalaa. Edestä kuului rytinää. Kolmen hirven ryhmä siirtyi retkeläisten tieltä syvemmälle kuusikkoon.

Hakkuulle tultaessa suunta oli jo helpompi ottaa.
- Yksinkö täällä aina retkeilet?
- Täällä toisinaan, muualla enemmänkin. Noita kaupunkipaikkoja en ole oppinut suosimaan. Mutta yksinään – kyllä.
- Kai sinulla nyt on naisystäviä ollut?
- Enemmän tuli luettua koulussa ja opiskellessa. Nyt aika kuluu työssä. Missäs noita ehtii?
- Kai sentään kursseilla ja töissä naisia tapaa?
- Eipä oikeastaan, kiinnostavia. Entä itselläsi?
- No, töissä näkee miehistä kaiken kun sairaalassa on. Ja onhan siellä tuttuja tietysti. Ja tulee välillä iltaa istuttua…
Teron kulmakarvat nousivat aavistuksen.
- …mutta ei mitään sen kummempaa. Kunhan nyt vähän kiusoitellaan liian innokkaita yrittäjiä. Sirkka jatkoi ja rypyt Teron otsalta silisivät.

Kirkkaana hehkuva kantarellirykelmä sammalella sai Teron kaivamaan repustaan järjestelmäkameransa. Hän ryömi pitkään eri puolilla ryhmää, kunnes löysi mieleisensä kuvakulman, ja sai napattua otoksensa. Sirkkaa kiinnosti kuvaaminen.
- Paljonko sinulla on luontokuvia?
- On niitä kohta kaappi täynnä. Linnuista olen aloittanut, perhosilla jatkanut. Nyt olen ottanut kasveja ja sieniäkin. Ja tietysti kaiken aikaa maisemia. Täytyy katsoa, saako kalliolta otettua mitään järvelle päin.

Reitti vahvistui poluksi, kun se kääntyi kohti kallion lakea. Teron johtamina he tulivat perille.
- No voi harmi! Siinäkin pitää olla sauna rannassa kiinni. Ei tuosta kehtaa kuvaa ottaa.
- Istutaan syömään eväät. Tässä on hyvä paikka. Sirkka asetti saamansa sadeviitan sammalikolle parikymmentä metriä metsän sisään.

Tero oli jäänyt istumaan kallion reunalle. Järven toisessa päässä sukelteli kaakkuri.
- Anna kaakkurin olla. Tule jo!

Sirkan äänessä oli jotain joka sai Teron kääntymään. Hän säikähti lähes istualleen. Sirkka istui sadeviitalla vaatteidensa päällä pelkät hiukset vartalonsa peittona.
- Nautimmeko aamiaista ruohikolla, vai sammalella? Tero yritti olla nokkela.
- Tasa-arvoisemmin. Saanko katsoa kun sinä riisut vai joudunko auttamaan?
- Joku näkee vielä.
- Eikä näe. Ota pois vain vai otanko minä?
Tero pudotteli kainona vaatteitaan. Sirkka istui lootusasennossa ja hyväili sormillaan häpynsä huulia. Tero lehahti tulipunaiseksi huomatessaan, että Sirkka oli ajanut ne karvattomiksi!

Vapisevin käsin Tero sai vaatteet yltään kunnes jäljellä olivat vain vanhanmalliset pitkät alushousut, hitto, näitä nyt ei ollut tarkoitus kenellekään näyttää, tuskaili itsekseen ja kääntyi syrjittäin tehdäkseen mitä oli tehtävä.
- Rintamasuunta tämä. Tule lähemmäs. Kai minä saan ottaa ne pois? Sirkka suoristi ryhtiään ja heilautti päällään hiukset selkäpuolelleen. hänen laiha ja pieni, lähes rinnaton vartalonsa oli kuin pikkutytön. Vain jalkovälin vaativan punaiset huulet ja niiden välistä tummana pistävä kieli olivat kuin aikuisen naisen, ja tietysti päämäärästään tietoiset kasvot.

Teron kurkkua kuristi, korvissa suhisi, sydän takoi hurjasti. Hän oli lähes tunnoton kun Sirkka veti hänen housunsa nilkkoihin. Nyt mennään jo liian kovaa, takoi päässä. Tahdottomasti hän nosti jalkojaan kun vaatteiden suoja lopullisesti lähti. Sirkka hyväili hänen reisiään, pakaroitaan ja jäykkänä seisovaa kaluaan.
- Käy tähän viereen. Ei sinulla ole kumia mukana? Ei se mitään, minä otin mukaan, kaiken varalta. Sirkka kaivoi repustaan käyttämättömän kondomipaketin, otti sisältä yhden ja alkoi rullata sitä Teron ylle. Kun hän sai varren kokonaan peittoon, hän huomasi Teron mieskunnon pahasti laskeneen.
- No, mikä nyt tuli? Sirkka hiveli Teron vatsaa.
- Ei mikään, muru, jatketaan.

Kuin hereille havahtuneena hän alkoi kiireesti suudella ja hyväillä naisen kasvoja, rintaa, pieniä pakaroita ja kosteutta tihkuvia häpyhuulia. Sirkka hiveli sormillaan Teron reisiä, näykki hellin hampain kivespusseja, yritti imeä elämää kalun varteen, mutta mikään ei tuntunut auttavan.
- Mikä nyt on? Olenko minä noin ruma?
- Ei, olet ihana, uskomattoman hellä ja hyvä.
- Onko täällä kylmä? Sitäkö se on?
- Ei, jatketaan. Kyllä se siitä.

Tilanne ei kuitenkaan muuksi muuttunut.
- Syödään nyt kuitenkin eväät pois. Jatketaan sitten illalla kaupungissa.
Tero nyppäisi pois turhanaikaisen kondomin ja hautasi sen sammaleiden alle. Hän häpesi kaluaan, joka muutenkin nuhraantuneena näytti kuin Hurstin pöydästä oikeisiin linnan juhliin eksyneeltä. Syytönhän se, vain vailla puolustajaa. Kaakkurilta pääsi valitus. Puiden välissä koillisessa nousi sinimusta sadepilvi.

- Saanko ottaa sinusta kuvan?
- Jos minä saan vastavuoroisesti ottaa sinusta.
- Onko sinulla kameraa mukana?
- Kotona on.
- No, sopii se, sitten myöhemmin. Ottaisin vain sellaisen, jossa istut kuten istuit äsken kun kutsuit minut tänne syömään.
- Tässäkö?
- Käy tuohon sammalelle. Ota vaikka tuo allesi, se ei näy kuvassa.
Sirkka istui. Tero kierteli pitkään kuvakulmaa valiten, ja kuvasi sitten menninkäisensä tummaa pilveä ja punaisia männynrunkoja vasten, tarkasti varoen ettei kuvassa näy mitään säädytöntä. Samassa tipahtivat ensimmäiset pisarat.

Tuli kiire pukeutua ja pakata tavarat reppuihin. Männikkö ei antanut suojaa sadekuurolta. He laskeutuivat nopeasti polkua alaspäin ja hakkuuaukean poikki kuusikon laitaan, missä oli parempi pitää sadetta. Alkoi jo olla aika lähteä tienvarteen odottamaan bussin tuloa. Tero halusi aina olla paikalla mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Sadepilven perässä muutteli parvi kurkia etelään.
- Tuolla, kolmisenkymmentä. Kaartelevat nyt pilveä vasten.
- En minä näe noin kauas. Silmät ovat hiukan likinäköiset. Pitäisi oikeastaan käyttää laseja.
- Mikset ottanut mukaan?
- Ei niitä aina viitsi. Kastuvat ja likaantuvat, ja niissä on niin kamalat sarvisangatkin.
- Väliäkö niiden ulkonäöstä jos ne auttavat näkemään paremmin?
- No, en nyt vain pidä niistä.
Koivut alkoivat olla latvoistaan keltaisia, poistuvaa pilveä vasten ne loistivat kuin liput.

Bussi tuli, aivan täynnä. Piti jäädä käytävälle seisomaan. Vasta vähän ennen kaupunkia tuli penkeille sen verran tilaa, että Sirkka pääsi istumaan. Hän vinkkasi Terolle että hehän voisivat istua sylikkäin. Tero sen kuin seisoi eikä ollut huomaavinaan.

Asemalla Sirkka kääntyi Teron puoleen.
- Lähdetään ratikalla meille. Minun piti saada se kuvani. Eväitäkin jäi vielä yli.
- Voi, täytyy lähteä vielä yöksi töihin.
- Lauantai-iltana?
- Joskus on tällaisiakin vuoroja.
- Pääsethän sinä töihin sieltäkin.
- Mutta pitää käydä vaihtamassa vaatteet.
- No, toiste sitten.
Sirkka nousi ratikkaan. Tero lähti kävelemään asunnolleen. Kumpikin tiesi, että toista kertaa ei enää tulisi.

Kosketus

Pari poikaa istui pihamaan hiekalla. Muutaman metrin päässä koivun juurella hyppeli peippo maasta siemeniä etsien ja istujista välittämättä. Aikansa peipon puuhia seurattuaan pojista toinen otti varovasti maasta pienen hiekanmurun, laittoi sen peukalonkynnelle ja näpäytti korkeassa kaaressa ilmaan kai tarkoituksena säikyttää lintu lentoon. Muru teki korkean kaaren, putosi peipon selkään ja siitä maahan. Lintu jäi niille sijoilleen, ja kun pojat ryntäsivät sen luo, se oli kuollut.

Kesäaamun blues

Kostea heinikko kasteli jalat, yöllä oli satanut. Saderintaman jälkeinen koillistuuli sai aamun puistattavan koleaksi. Lauantai ei luvannut hyvää viikonlopuksi, mutta työssäkäyvän ei auta valittaa. Jos ulos haluaa, on mentävä silloin kun ehtii. Muita ei pitkospuita kiertämässä näkynyt, lienevätkö laiskempia vai olisiko jossakin ollut vetävä häly. Projektiretkille ei nyt ollut hinkua. Ajoneuvo oli vietävä huoltoon, ylikilometrejä tulisi pitkästä maakuntakierroksesta liikaa eikä oikein ollut paineitakaan, mitään todella upeaa ei tuntunut olevan tarjolla missään.

Pari hölkkääjää oli sentään jo näinkin varhain liikkeellä, taitaa heilläkin olla samoja paineita – viikoittaiset lenkit kasautuvat viikonlopuille. Laulavat linnut olivat jo hiljenemässä, sorsien ja lokkien torailua kuului ruoikon ulkoreunalta. Putkea olen laiska kuljettamaan mukanani, mutta nyt se sentään oli matkassa, ajattelin ehtiä laskemaan aamun vesilinnut tornista ennen kuin pitäisi lähteä perheen kanssa maalle anopin syntymäpäiville. Sieltä poisjäänti hiljentäisi vaimon varmaan kuukausien mykkäkouluun.

Varhaisesta aamusta huolimatta kanahaukka oli jo ehtinyt lähteä rantametsästä saaliin hakuun. Se pyyhkäisi matalalta ylitseni ja lähti ylittämään lahtea. Lokit ja sorsat kohahtivat heti siivilleen ja huusivat närkästystään niin, että teki mieli peittää korvat. Haukka sai edestään ilmaan pari harmaahaikaraakin, ja jonkin... No, onhan kummallinen, kai sekin ardea... No ei helvetissä, pienempi, muttei kaulushaikarakaan. Tumma on, ja siivillä iso vaalea alue... Perhana, ei voi olla, ihan on kyllä yöhaikaran näköinen.

Pakko tässä oli pysähtyä, laittaa putki jalustalle ja ottaa lintu tähtäimeen. Kyllä se vain oli niin siisti yöhaikara kuin vain voi olla. Haukka oli jo hävinnyt ruoikon taa, haikarat ottivat pari kierrosta avoveden yllä ja harmaa kaksikko lähti soutamaan siivillään kohti rantalepikkoa pari kertaa vihaisesti rääkäisten. Yöhaikara vaikutti selvästi hermostuneemmalta, erkani muista, teki laajan kaarroksen koko ruovikkoisen lahden pohjukan yllä ja lähti sitten yksin lounaaseen.

Hitsi, tämä jos mikä kuuluu ilmoitusvelvollisuuden piiriin, välähti mieleeni, ja samassa muistin, että puhelin on auton laturissa. Sekin vielä, pitääkö tässä nyt ennen aikojaan autolle puhelinta hakemaan, kun päivä muutenkin on menossa pilalle anoppilaan ajellessa. No, käväisen ainakin ensin tornissa. Kai siellä näkee jonkun tutun, voi saman tien laittaa viestin hänen puhelimestaan.

Tornista hallitsi lahden pohjoispään hyvin. Haukka oli ajanut sorsat kasvustosta paremmin näkyviin avoveteen, eivätkä ne vielä olleet kiirehtineet takaisin, vaikka saalistaja olikin kadonnut. Oli täällä aiempina kesinä enemmänkin sorsia ollut, viime vuosina joku oli pienentänyt jatkuvasti pesijöiden määrää, ja nytkin kolkko alkukesä hävitti monta pientä poikuetta. Lokeilla näytti menevän vielä huonommin, pesijöitä ei enää monta ollut, pääosa linnuista oli ravinnonhakumatkalla kauempaa saaristosta.

Aurinko oli jo niin korkealla, että se alkoi tuulensuojassa lämmittää. Pääskyt ilmaantuivat ruoikon ylle etsimään ensimmäisiä lentoon heränneitä hyönteisiä. Kotiin alkoi olla kiire, luulin toisten jo heränneen, ties vaikka olisivat soittaneetkin, mutta puhelinhan oli autossa.

Aamulenkkeilijöitä alkoi ilmaantua lisää. Lintuväkeä ei juuri näkynyt, vaikka oltiin suurkaupungin laidalla, vain jokunen vanhempi pariskunta, joiden kiikareista heti näki, etteivät nämä olleet todellisia alan harrastajia. Noille jo minkä tahansa linnun näkeminen saati tunnistaminen olisi saavutus sinänsä.

Saavuin autolle, heitin optiikat takapenkille ja naputtelin viestin puhelimeen. Päivittyneistä viesteistä päätellen muut näkyivät olleen yöllä viiriäisiä etsimässä. Niistä oli tullut puolisen tusinaa tietoa eri puolilta eteläistä Suomea. No, nukkuivatpahan sitten onnensa ohi, ajattelin, ja lähdin ajamaan kohti kotia.

Kymmenen minuuttia kului, ensimmäinen soitto tuli. Keravalta joku sattumatuttu oli jo ajamassa paikalle, kyseli tarkennuksia. Sanoin uudestaan: lintu lähti yksin lounaaseen, ei hallinnassa. Lisäsin, että olen poistumassa – force majeure, anopin synttärit. Vähän jätkä narisi, että myöhässä laitoin tiedon eikä jaksanut kuunnella kun selitin että puhelin jäi auton laturiin. Kohta seurasi uusia soittoja, etsijöitä oli tulossa pitkin etelärannikkoa, Tamperetta myöten. Vuosikisaajilla oli painetta, samoin alue- ja kuntabongareilla. Nuoremmilla elisbongareillakin näytti olevan reikä lajin kohdalla.

Kotona oli heräilty laiskaan tahtiin. Tultuani kesti vielä tunnin ennen kuin olimme valmiita lähtöön. Bongarit kiersivät sillä välin lahtea yöhaikaraa etsien. Pari kertaa soiteltiin uudestaan minullekin, tarkenneltiin nuotteja ja kyseltiin lahden muistakin linnuista, erityisesti harmaahaikaroista. Puhelimesta kuittasin ärsyttävän viestin, jossa todettiin paikalla nyt olevan kolme harmaahaikaraa aamuisen kahden sijasta. Aina pitää yrittää mitätöidä toisen havainto, jos ei itse pysty sitä näkemään, eikä tässä ole kuin sana sanaa vastaan.

Suututti, varsinkin kun nyt olimme vihdoin menossa anoppilaan. Kaasulla jalka tuntui turhankin raskaalta, vauhtia riitti. Tiellä pysyttiin kuitenkin hyvin, vaikka se mutkineen vaikuttikin tieinsinööri Mansikin suunnittelemalta. Anoppi asusti aivan meren rannassa, itse asiassa jo saaressa, viimeiset kilometrit kulkivat välillä rantaa, välillä siltoja matalien salmien yli. Edellä ajoi isonpuoleinen kuormuri, liian leveä ohitettavaksi, varmaan viemässä jollekin mökkiläiselle rakennustarpeita. Äkkiä huomasin salmea pitkin lentävän linnun, suurehkon, törmäävän kuorma-auton lavan kulmaan, kimpoavan siitä tielle ja kolahtavan automme puskuriin, konepellille ja siitä yli. Pysähdyin levikkeelle ja lähdin katsomaan, kuinka linnun kävi. Kuollut oli kuin kivi, yöhaikara.  Taisi pari perkelettä päästä, otin vielä lämpimän, elottoman linnun maasta ja kannoin sen auton takakonttiin. Kirjasin sitten viestin puhelimeen: ”H NYCNYC KIRKKO Medvastö ad törmäsi autoon ja kuoli, oli tulossa matalalla idästä, ilmeisesti aamuinen”. Sen unohdin mainita, että itsekin lintuun törmäsin. Bongarien vihaa se tuskin nykyisestään kasvattaisi – vaikka lintu löytyi, kuolleesta ei enää pinnaa heruisi. Parikin tuttua Eläinmuseolta soitteli tuota pikaa ja kyseli lintua kokoelmiinsa. Tuon arvasin itsekin ja siksi olin linnun talteen laittanutkin. Muita kommentteja en enää välittänyt kuunnella, vaan suljin puhelimen ja siirryin vuorostaan kuuntelemaan vaimon ja anopin sanailua, siihen tämä aamu oli taas tuonut virikettä.

Profeetta

Kunpa maailma
pysyisi tällaisena,
kalastajat näin
kiskomassa venettä
joen töyrästä ylös.

(Sanetomo/Anhava)

Ensitapaamiseni Profeetan kanssa olivat kirjallisia. Luin hänen kirjoittamiaan artikkeleita ja pamfletteja niin paljon kuin onnistuin löytämään, olihan hän harrastukseni Suuri Guru, auktoriteetti, jolle ei ollut haastajaa.

Profeetta oli hylännyt yliopistouran ja myynyt sielunsa lintujen ja luonnon suojelulle. Hän oli luonut uudet standardit lintujen maastomääritykselle, hän oli aloittanut tehorengastuksen, lintuasematoiminnan, populaatiotutkimuksen ja ties minkä harrastukseeni liittyvän. Luonnonsuojelun nimissä hän oli paiskannut kaupunkilaiseliitin linnakkeiden ovet kiinni takanaan, muuttanut maalle kalastamaan ja mökistään luotsasi meitä turvallisesti menneisyyteen. Se sopi meille. Vihasimme teknologiaa ja ihmistä joka raiskasi Luontoa ja olimme valmiit orjuuttamaan insinööreistä puhdistetun uuden ihmiskunnan siedettävät rippeet johtajamme hahmottelemaan agraaridiktatuuriin.

Opiskeluaikana tapasimme henkilökohtaisesti ensi kerran Hämeenlinnassa lyseon miesten vessassa, kun kevensimme itseämme vierekkäin kusirännillä ennen lähtöämme mielenosoitukseen. Luonto-Liitolla oli talvipäivät, ja mielenosoituksesta jokunen vietiin todella putkaankin. Profeetalla oli ohjelmassa esitelmä. Pääosa siitä oli polemiikkia siihen aikaan noussutta elohopeakeskustelua vastaan. Hänen halveksimansa laboratorioiden saastetutkijat olivat löytäneet Suomen luonnosta puunjalostusteollisuuden sinne työntämän metyylielohopean kasautuneena petokaloihin ja niitä syöviin petolintuihin sekä ihmisiin. Profeetta piti elohopeakeskustelua turhana. Hänestä oli mitattu Suomen korkein metyylielohopeapitoisuus, ja kaikkihan me tiesimme miten legendaarisen kova kunto hänellä oli. Meille hän edusti ainoaa totuutta. Toki meitä huoletti muuttohaukan, merikotkan ja tuulihaukan katoaminen lähes sukupuuttoon, mutta häviämisen syytä olisi siis etsittävä jostakin muualta. Kala oli ihmisille terveellistä, ja nauroimme byrokraateille, jotka määrittelivät syöntirajoituksia sisävesien petokaloille.

Profeetta hallitsi julkisuuden. Hän oli meidän Unabomberimme joka karismallaan veti puoleensa paitsi oikeaa elämää pelkääviä nuoria haaveilijoita, myös toimittajia jotka sitten välittivät hänen kirjepommejaan joka puolelle mediaa. Lehdet julkaisivat haastatteluja ja kirjallisuuttakin häneltä syntyi. Vielä enemmän liikkui legendaa, suuria juttuja. Olipa kerran hän saanut kohtalaisen kirjoituspalkkion. Vaimo oli ehdottanut kotimökin sähköistämistä, mies lahjoitti rahat luonnonsuojeluun. Olipa kerran hän päättänyt viettää kesäloman matkaillen, pakannut perheen sekä vähät eväät soutuveneeseensä ja lähtenyt näyttämään näille Saaristomeren ulkoluotoja ja nuoruusvuosiensa linturetkikohteita Ahvenanmaan lintuasemasaarilla. Myrskyt, sateet ja kurjuus – evääthän oli tarkoitus ottaa pääosin merestä – saivat perheen karkaamaan tiehensä kesken performanssin, kun poikettiin niin lähelle asutusta, että sieltä pääsi yhteysaluksella mantereelle. Yksin suuruutensa kanssa jätettynä hän jatkoi soutamistaan nuoruutensa pyhille paikoille. Perhe haki samaan aikaan avioeroa.

Eron Profeetta otti raskaasti. Hän jyrkkeni yhä kannoissaan, joutui häädetyksi kalavesiltään Päijänteeltä, haki uusia Suomenlahdelta ja sitten taas Hämeestä. Puoluepolitiikkaa hän oli perinteisesti karsastanut, mutta nyt vihreän liikkeen orastaessa hänkin lähti mukaan tarkoituksenaan kehittää siitä puolue ja varmistamaan että hänen linjansa olisi puolueen ohjelmana. Maailma oli muuttunut. Elohopeasaastuminen oli ajat sitten tieteellisesti vahvistettu ja saasteettoman talviravinnon tarjoamiseen perustuva merikotkien suojelukampanja oli alkanut tuottaa hyviä tuloksia. Tuuli- ja muuttohaukatkin olivat alkaneet paluunsa. Profeettakin huomasi, että vihreä liike oli täynnä maripaitaisia munattomia viherpiipertäjävätyksiä, jotka vain symppasivat luontoa ja väkivallattomuuttaan eivät halunneet tuhota teknokratiaa, ja joutui näitä julkisesti jopa lyömällä ojentamaan. Minä muutuin hitaammin, olin edelleen tiukasti kulutusyhteiskuntaa vastaan ja hakeuduin opintojeni jälkeen mahdollisimman kauas kapitalismin oravanpyörästä. Hyvä opiskelukaverini alkoi Gurun jälkiä seuraten suorastaan kalastajaksi. Häneltä puuttui kuitenkin kokonaan karisma. Hänen ratkaisunsa kiinnosti vain hyvin pientä piiriä, eikä hänestä ollut edes sen joukon profeetaksi. Hän oli kuitenkin valinnassaan aito, ja pakosta vertasin tästedes aina häntä ja Profeettaa.

Oma työurani eteni puoliväkisin, vaikken sitä itse aktiivisesti edistänytkään. Perhettäkin syntyi heti kun vihdoin uskalsin sellaista jollekin naisenpuolelle ehdottaa. Kun vanhempani alkoivat olla tiensä päässä, ja heitä tuli käytyä katsomassa viikoittain runsaan sadan kilometrin bussi- ja junakyydin takaa, hankin autonajokortin – parikymmentä vuotta olinkin sinnitellyt ilman sitä – ja ostamallani kotterolla liikuin ensin kohtuullisesti noita 'hyötyajoja', sitten jo enemmän huviksikin. Työnikin vaihtui maan ainoan kansainvälisen lentokentän laitaan hoitamaan firman ulkomaan liikenteen toimintoja. Ekologisuudestani oli enää se vähä jäljellä, että lentämään en itse alkanut, toisten lentolippuja kyllä makselin senkin edestä. Syyllisyyteni on siten välillisesti suuri jos ja kun maailma tuhoutuu, eikä siitä pelasta enää oravanpyörästä pois hyppääminenkään, josta siitäkin on jo jokunen vuosi aikaa.

Pasifismini oli aikanaan vienyt minut sivariksi, silloin, kun se ei vielä ollut muotia. Profeetta oli kirjoittamastaan pasifistisesta pamfletista huolimatta käynyt normaalin armeijan, ja alkoi kalastajamökissään romantisoida keskieurooppalaista vasemmistoterrorismia kulutusyhteiskunnan vastaisen kapinan nousuna. Hänen lausuntonsa  alkoivat liehitellä kaikkea yhteiskunnassa esiintyvää ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei ollut diktaattoria tai kansanmurhaajaa, joka ei olisi häneltä julkista sympatiaa vainotoimilleen saanut. Koska oma väkivallaton vakaumukseni perustui jo sodan käyneiden vanhempieni kokemuksiin, ajauduimme tässä asiassa Profeetan kanssa hyvää vauhtia erilleen.

Henkilökohtaisesti tapasimme parikymmentä vuotta ensitapaamisen jälkeen uudestaan virolais-suomalaisessa ornitologikongressissa. Muhun saarella kongressin ekskursiolla kuljimme museoidussa kylämiljöössä, jota hän jaksoi ylistää tulevan yhteiskunnan tavoitteena. Minulle paljastui, että hän oli jo vuosia retkeillyt kesäisin ulkomailla. Minä olin oikeastaan ensimmäisellä kunnon ulkomaanmatkallani, eikä se ole saanut mainittavaa jatkoa senkään jälkeen. Iän myötä ihmiseen iskevä pragmaattisuus oli ajanut Profeetankin jo auton rattiin. Hyviä hevosia ei kuulemma enää ole, vaikka täällä etelässä on nykyisin moninkertaisesti enemmän hevosia kuin muuta karjaa.

Itse muutuin yhä kriittisemmäksi hänen julistukselleen. Mielestäni hän ei ollut muita ihmisen suojelijoita kummempi, ja hän tarvitsi totalitaarisen diktatuurin ihmiskunnan epäkriittisen, alistuvan vähemmistön puhdistamiseksi toiveikkaista enemmistöaineksista. Minun puolestani ihmiskunta jouti kuolemaan sukupuuttoon, jos se ei kykene elämään säilyttämällä demokraattiset ja humaanit ihanteensa.

Tyttäreni vietti kerran kesää kaverinsa vanhempien mökillä, joka oli aivan Profeetan ensimmäisen asuinpaikan naapurina. Perheen mies oli Profeetan tyttärien ikäinen ja tunsi nuoruudestaan hyvin naapuriperheensä. Kuva yksinäisestä jääräpäästä taistelemassa muuta maailmaa ja perhettään vastaan vahvistui. Kävi lopulta täysin selväksi, että suvun suuri historia tieteen huipulla ja varhain havaittu kyvyttömyys täyttää isän suuria saappaita oli ajanut kalastajaraukan tähän itse valitsemaansa loukkoon, missä hän ehdottomuudellaan osti joka päivä uudestaan omanarvontuntonsa. Hänenlaisensa ryhtyisi Lähi-Idässä varmasti imaamiksi värväämään itsemurhapommittajia, Keski-Euroopassa tai Etelä-Amerikassa vasemmistoterroristeja yllyttäväksi rosvopäälliköksi. Hän jäi lopulta itse rakentamansa linnakkeen vangiksi, pienen heimon shamaaniksi, joka karhuntaljansa ja puunaamionsa uumenista puhuu uskovilleen parantavaa pötyä. Maailma on mikä on ja siitä tuli mikä tuli sentään vähäiseltä osin hänen antamansa varoittavan esimerkin johdosta, onhan siinä elämäntyötä kerrakseen.

Varmaa tietoa

Hämärä alkoi vaaleta. Parikymmentä minuuttia ja auringon laki nousisi koillisesta. Ensimmäisten muuttolintujen äänet kuuluivat taivaalta. Mies poimi kiikariinsa niitä, jotka sattuivat lentämään riittävän lähellä erottuakseen.


Miestä eivät linnut yllättäneet. Hän oli seisonut tässä samalla saaren rantakalliolla neljäkymmentäkuusi vuotta käytännöllisesti katsoen kaiken valveillaolonsa ajan. Alusta asti hänen tavoitteensa oli ollut selvittää, mitä lintuja tämän saaren kautta muuttaa ja nyt hän oli varma että tehtävä oli ratkaistu.


Jaa, ette usko? Ettei kukaan muka voi elää tuolla tavalla? Hänpä voi. Rikkaiden vanhempien ainoana poikana hänet oli koulutettu ylioppilaaksi ja kun opiskelupaikka oli löytynyt provinssiyliopiston luonnontieteellisestä tiedekunnasta, vanhemmat ostivat lakkiaislahjaksi pojalle asunnon kaupungin keskustasta.


Nuorukainen aloitti opiskelun ja ryhtyi miettimään pikapuoliin mistä tekisi lopputyönsä. Biologian opintojen alkuvaiheessa oli kenttäkurssi linnuista ja siitä syntyi ajatus tehdä gradu rakentamalla malli joka laskisi näkyvän muuton perusteella paikan yli tapahtuvan todellisen muuton lajeittain ja yksilöittäin.


Malli kuin malli, hän ajatteli alussa, mutta huomasi kohta että variaabeleita hänen yhtälöissään oli niin paljon etteivät ne toimineet kunnolla ilman vahvaa perusaineistoa. Kun vielä eri havaitsijoiden tulokset poikkesivat kovastikin toisistaan, hän päätti kerätä kaiken aineiston itse eliminoidakseen mahdollisimman paljon satunnaisuutta. Näin hän päätteli selviävänsä tehtävästä helpommalla.


Opiskelija kun oli, kukaan ei maksanut hänelle palkkaa. Niin hän päätti myydä asuntonsa - eihän hän sitä tarvitsisi koska hän teki nyt tutkimusta tällä hyväksi arvioimallaan saarella. Asunnokseen hän pystytti talviteltan, vuoteekseen sijasi untuvamakuupussin. Asunnosta saamansa rahat hän talletti pankkiin ja hoiteli kulut maksupalvelun kautta. Ruoakseen hän sopi kauppatorin grillikioskin kanssa kahdesta isosta lihapiirakasta ja maitotölkistä päivittäin hänelle saareen toimitettuna. Tutkimuksen venyessä oli kioskinpitäjä ehtinyt kuolla ja viimeiset kaksi vuosikymmentä perikunta oli lähettänyt paikalle tulleesta pizzeriasta perhekoon kinkkupizzan ja ison cokiksen. Valituksia he eivät olleet asiakkaalta saaneet.


Sisukkaasti seurasi mies taivasta, kirjasi havaintoja ja samalla muotoili mallinsa yhtälöitä. Niitä testatakseen hän laski aina seuraavaa päivää varten ennusteen. Siinä vaiheessa kun ennusteet pitäisivät yhtä havaintojen kanssa, malli olisi valmis. Ensimmäiset kymmenen vuotta hän mietti miten malli ennustaisi ne lajit joita paikalla vielä ei ollut havaittu, lopulta hän päätti lisätä yhtälöihin todennäköisyydet ensin kaikille kotimaassa havaituille lajeille, sitten Euroopassa havaituille ja lopulta kaikille maailman lintulajeille.


Ensialkuun havainnot poikkesivat valtavasti hänen ennusteistaan, lajeja tuli liikaa tai liian vähän, yksilömäärät olivat kymmenkertaisia tai vain kymmenesosa ennusteen antamasta. Hiljalleen tulokset tarkentuivat, ja kahdenkymmenenkahden vuoden, kolmen kuukauden ja kuuden päivän jälkeen tuli ensimmäinen päivä joka oli täysin ennusteen mukainen. Riemu vaimeni kuitenkin seuraavana päivänä kun ennusteen lupaama uusi Suomen pinna jäi löytymättä, ja seuraava päiväkin meni pilalle kun se suomenpinna tulikin päivää myöhässä.


Mies korjasi ehtimiseen yhtälöitään ja nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden työn jälkeen, ennuste antoi jo kolmatta viikkoa täysin todenmukaisia arvioita. Näytti siltä että tutkielman voisi tältä pohjalta kirjoittaa. Kirjoittaminen oli kuitenkin kova ongelma koska hänen piti jatkaa taivaan tarkkailua voidakseen olla varma että malli vihdoinkin toimi. Päivittäin saaressa käyvältä pizzakuskilta hän kyseli, voisiko tämä kirjoittaa tutkielman hänen sanelunsa mukaan, mutta irakilaismies kieltäytyi koska ei ollut oppinut mielestään riittävän hyvin kirjoittamaan suomen kieltä. Mies kokeili kirjoittaa tutkielmaansa sokeiden pistekirjoituskoneella, mutta laskukaavat ja yhtälöt eivät häneltä onnistuneet.


Jatkuvaan pyytelyyn kyllästynyt pizzalähetti neuvoi miestä palkkaamaan itselleen sihteerin. Sitä mies jäi miettimään, lintuja ennusteensa päivätulosteesta rastiessaan. Mies mietti. Pankistakin kyseli, mutta totesi sen palvelut aivan liian kalliiksi jo vähiin käyneille varoilleen. Yliopistoltakin mies tiedusteli, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Pizzalähettinsä päähänpistosta hän päätti sanella ilmoituksen nettiin, sen lähetti lupasi naputella, olihan hän laittanut sentään muutaman esittelyn treffipalstoille itsestään ja treffipalstalle joutui tämäkin tutkijamiehen palvelukseen halutaan -ilmoitus.


Ilmoitukseen tuli vastauksia. Pääosa niistä oli miehen mielestä käsittämättömiä härskejä tarjouksia vaihtelevan ikäisiltä homoilta. Muutama vastaus oli ikääntyneiltä leskinaisilta, jotka eivät tekstistä päätellen olleet kaksisia kirjoittajia. yksi oli kuitenkin nuorelta naiselta, biologian opiskelija hänkin oli ja selvästi aiheesta innostunut. Siihen mies tarttui.


Hän lähetti tarjouksen tulla haastatteluun, nainen suostui ja tuli saareen parin päivän päästä pizzalähetin mukana. Neuvottelut johtivat työsopimukseen, tosin mies katseli niitä käydessään koko ajan taivaalle ja rasti lintuja listastaan, virheitä ennusteesta ei tuntunut vieläkään löytyvän.


Varsinainen työ voitiin alkaa. Mies saneli tutkimustaan ja nainen kirjoitti sitä muistiin koneelleen. Koko teoreettisen mallin seitsemänkymmensivuinen esittely valmistui parissa päivässä. Siihen liitteeksi oli laittaa jo täysi mapillinen virheettömiä päiväennusteita. Parin hiljaisimman yötunnin aikana pahan sadekuuron yllätettyä mies lukaisi tarkkailunsa ohessa työnsä tuloksen ja se näytti hyvältä. Nainen sai tehtäväkseen toimittaa tutkielma yliopiston hyväksyttäväksi, ja lähti pizzalähetin kanssa sitä suorittamaan. Mies jäi jatkamaan ennusteensa testaamista.


Puolen vuoden kuluttua mies muisti asian ja kysyi yliopistolta, mitä hänen gradulleen kuului. Vastausta ei tullut. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän tiedusteli asiaa uudestaan, vastausta ei tullut vieläkään. Viikkoa myöhemmin hän pyysi pizzalähettiä selvittämään asiaa yliopiston nettisivuilta. Luonnontieteellisen tiedekunnan sivuilta hän huomasi ensimmäiseksi uusien tohtorien joukossa sihteerinsä. Hän oli juuri väitellyt lintujen muuton ennustamismalleista.


Mies palasi takaisin kalliolle. Linnut noudattivat edelleen virheettömästi ennustetta.




Mies oli vanhentunut saarellaan. Hänen elämäntyönsä oli viety ja viime vuodet hän oli yrittänyt turhaan etsiä kehittämästään muuttolintuennusteesta heikkouksia voidakseen korvata sen paremmalla saadakseen edes jotakin siitä omiinkin nimiinsä.


Miehen vanhemmat olivat kuolleet, hän ainoana perijänä oli ensi kertaa varakas. Terveys alkoi kuitenkin rakoilla, olihan ikää jo yli seitsemänkymmentä ja ankea elämä teltassa luonnon armoilla alkoi näkyä.


Mies oli lukenut tähtiharrastajien automatisoiduista havaintoasemista, ja innostuneena alkoi suunnitella samanlaista saarelleen lintuja puolestaan seuraamaan, vihdoinkin oli luvassa vähän vapautta tähän orjuuteen. Tarvittiin lyhyt- ja pitkäpolttovälistä optiikkaa, moottoroidut seurantajalustat, virtalähteet, suojarakennelmat sekä yhteydet tietokoneelle mistä kiikareita ja putkia voisi ohjailla haluttuun suuntaan ja tallentaa kiinnostavia kohteita tutkimusta ja muita havainnoista kiinnostuneita varten.


Kaikesta selvisi rahalla, myös mökistä minkä kuistilla mies nyt seuraili saarensa muuttolintuja mukavasti läppärinsä näytöltä. Ennuste toimi edelleen kirotun moitteettomasti. Terveyttä rahalla ei kuitenkaan saanut. Sydän alkoi eräänä aamuna oireilla, ja kun pizzakuski tuli jokapäiväiselle käynnilleen, miehen oli pakko lähteä hänen mukaansa lääkäriin. Läppärin mies otti mukaansa ja seurasi siitä mustasukkaisen intensiivisesti saaren lintumuuttoa niin matkalla, vastaanotolla kuin sairaalassakin, minne hänet kiireesti passitettiin.


Riitaahan tuosta tuli. Sairaalassa on sääntönsä eikä mies halunnut tinkiä missiostaan piiruakaan. Sängyssä hän makasi läppäri sylissä myös toukokuisena perjantaina, kolmantenatoista, illan taittuessa yöksi.


Kiikarin kuvasta hän huomasi jotakin outoa, vedenpinnassa, parin kilometrin päässä. Käännettyään kaukoputken osoittamaan siihen hän huomasi heti ettei se ollut hylkeen pää. Pyöriäinenkään se ei ollut vaikka eteni reipasta haipakkaa uiden itään. Ei se ollut pingviinikään, ne hänellä oli ennusteessaan mutta sellaista ei ollut tälle päivälle, vuodelle tai edes vuosikymmenelle luvassa eikä tuo sellaiselta näyttänytkään. Maksimisuurennuksella kuvaa seuratessaan hänelle sitten vihdoin välähti, mikä se oli: siivetön ruokki!


Senhän piti olla sukupuuttoon kuollut jo aikoja sitten. Ei sellaista löytynyt ennusteesta, koska mahdotonhan sen piti olla. Missä lie niitä sitten onkin pystynyt piileskelemään tähän asti, nyt sellainen pitäisi lisätä ennusteeseen, ja mahdollisesti muitakin sukupuuttoon kuolleita lajeja sen lisäksi. Kiihtyneenä mies ryhtyi pöyhimään yhtälöitään kunnes muisti ettei hänellä ollut vielä mitään dokumenttia havainnostaan.

Yöhoitaja astui sisään. Miehen kovaäänisistä estelyistä huolimatta hän otti sylimikron, vei mukanaan yhtälöitä sisältävän kansion ja totesi ykskantaan että nyt nukutaan, naapurit valittavat jatkuvasta häiriöstä. Jatketaan sitten aamulla.


Kun yökkö tuli parin tunnin päästä takaisin seuraavalla kierroksellaan, hän löysi miehen kuolleena samoilta jalansijoilta mihin hän hänen muisti viimeksi jääneen. Miehen naapurit nukkuivat rauhallisina sängyissään omaa kuolemaansa odotellen.




 

Opastusta huonoksi linnunkatsojaksi

Jaa että miten hankin elämän? Simon Barnesin kirjasta How To Be a Bad Birdwatcher, alaotsikoltaan To the greater glory of life, saa tarkemmat ohjeet. Kirja kertoilee tekijänsä oman historian lintujen harrastuksen lavealla tiellä. Kun minä olen niitä, joiden elämäntapaan lintujen seuraaminen ja niiden touhuihin perehtyminen on kuulunut lapsuudesta alkaen, toimittaja-kirjailija Barnesin kertomus kuvaa paremmin sitä tapaa, millä nykyisin tavallisimmin tullaan mukaan lintuihmisten kiltaan.

Kaikkihan me lintuja tunnemme, nekin, jotka väittävät etteivät tunne linnun lintua. Heikkoina hetkinään he kuitenkin lipsauttavat suustaan jotakin sorsasta, tai lokista, tai puluista tai naakoista. Käenkin ovat kuulleet kukkuvan jos sopivaan aikaan maalle ovat sattuneet. Tästähän ei enää ole tuntijaksi kuin vähäinen askel, se, että huomaa jo tietävänsä yhtä ja toista. Shakespearen Hamletkin huomasi etelätuulella erottavansa haukan haikarasta, vaikka muuten itseään hulluksi epäili.

Harrastuksen puhkeaminen tarvitsee vain otollisen tilaisuuden. Joskus se on matka, joskus muutto uusiin ympyröihin, toisinaan tuttu joka sattuu myös olemaan kiinnostunut linnuista. Monet seurailevat pihansa ja puutarhansa elämää, ja siinä missä myyrät ja ötökät saavat huutia, tinteille laitetaan pönttö tai lintulauta.

Lintujen katseleminen on samalla tavalla itsestään selvää kuin takkatulen tai nuotion liekkien, ne lentävät, liikkuvat tavalla jota emme voi kuin kadehtia. Lintuja näkee myös usein. Kuten me, ne suosivat päiväsaikaa, ja jopa elottomassa kivikylässä silmämme hakeutuvat vaistomaisesti kaikkea sellaista kohti joka elää ja liikkuu, ja jos se ei ole ihminen, seuraavaksi todennäköisimmin se on lintu. Lisäksi, jos meillä on mahdollisuus katsella mitä tahansa lintua tarkemmin, yleensä ällistymme siitä, miten hienopiirteinen se lopulta on. Tuollaisesta elämyksestä ei enää ole pitkä matka siihen, että alamme etsiä niitä lisää ja hankimme kiikarin siihen tarkoitukseen jos ei sellaista jo ennestään satu olemaan veneessä, oopperaa, raveja, urheilukilpailuja tai naapurien vakoilua varten.


Simon Barnesinkin ensimmäinen sytyke lintuihin tuli isältä, joka sattui ostamaan hänelle lintukirjan, koska sattui itsekin pitämään linnuista vaikkei niitä sen syvällisemmin harrastanutkaan. Poika luki kirjan, ja yhtä sekä toista muutakin lintuihin liittyvää, mutta harrastuksen käynnistyminen vaati enemmän. Hänen tapauksessaan siihen johti sattumien polku: muutto oman elämän alkuun Hong Kongiin, jämähtäminen suunniteltua pidemmäksi venyneelle työmatkalle Ceylonille, ja sattumahavainto ensimmäisestä lintukirjasta tutuksi tulleesta avosetista. Hong Kongissa oli helppo aloittaa lintuharrastus, koska lintuja on kohtuullisesti, ei liikaa, ja katseluun sopivia paikkoja vielä vähemmän joten tutuista tilanteista tulee nopeasti rutiinia, ja uutta ilmaantuu sen verran rauhalliseen tahtiin että tapauksia ehtii seurata riittävän hyvin voidakseen oppia niistä enemmän. Lisäksi muut alan harrastajat keskittyivät samoille paikoille, joten luonnollinen verkostoituminen auttoi myös aloittelevaa Barnesia saamaan enemmän irti puuhastelustaan. Ja kun mukana oli kavereita samasta krikettijoukkueesta, kävelyn ja tarkkailun lomassa voi keskustella halutessaan muustakin. Mikä stressiä enemmän lievittäisi?

Kun tie on johtanut tähän pisteeseen - sinulla on kiikari, kirja lintujen tunnistamiseksi, tietoa paikoista missä lintuja voi nähdä ja tuttuja, jotka harrastavat kanssasi samaa -  väylä edessäsi voi vain laventua. Parhaimmillaan siitä tulee koko elämän mittainen.

Bongauksen hurma

Bongauksen hurma (Sammakko 2010, 278 s. antologia, toim. Ari Linna)

Olen joskus täällä maininnut että turkulaiset ovat maassamme innokkaimpia lintuharrastus- ja -tiedeyhteisön kartoittajia. Ari Linna toimitti jo vuonna 2003 Tammen kustantamana antologian Rakkaudesta lintuihin, missä 44 lintuihin hurahtanutta harrastajaa kertoivat harrastuksestaan, pakkomielteestään, elämäntavastaan, miten vain. Tutkijat eivät tuossa kirjassa juuri äänessä olleet, ehkä he eivät tunteneet tarvetta tilittää valintojensa taustoja. Tänä vuonna Linna sai Sammakon kustantamana ulos  toisen antologiansa lintuharrastuksen maailmasta, tällä kertaa sama määrä ihmisiä kertoi lintujen bongauksesta.


Oma suhteeni aihepiiriin näkyy kai siinä että ensimmäisessä kirjassa olen mukana omalla jutullani, toiseen en sitten mitään valmistellut saati tarjonnut. Maailma on toki muuttunut. Minäkin olen bongannut lintuja jo kohta 20 vuotta, laiskasti ja valikoiden mutta kuitenkin, ja kuulun jopa Bongariliittoon ja sen Lintutiedotukseen. Viimeksi sunnuntaina kävin hakemassa elämänpinnan vääksyläisestä tammitikasta. Silti jokainen runsaat 10 vuotta aktiivisesti bongannut noviisi on varmasti nähnyt enemmän lajeja kuin minä jo kohta 50-vuotisen harrastushistoriani aikana.


Ehkä olen yllä sanomani takia vähän jäävi mutta mielestäni tuo ensimmäinen antologia onnistui kirjana paremmin. Tämä tämänkertainen on kyllä oivallinen johdatus bongauksen eri tapoihin. Se tuo yksiin kansiin paljon tietoa ilmiön lyhyen historian alkuhämärästä ja havainnollistaa sitä suorituskeskeistä elämyskulttuuria mikä tässä pohjana on. Kuten asiaan perehtynyt tietää, jutuissakin pääosassa on projektin suunnittelu ja toteuttaminen, itse linnut jäävät sivuosaan. Onnistumisia juhlitaan ja epäonnistumiset joko unohdetaan tai analysoidaan tulevien projektien kehittämiseksi. Kriittistä näkökulmaa kirjasta on vaikea löytää, pientä itseironiaa sentään paikoitellen. Fakta kuitenkin on että lintuharrastajien yhteisö on muuttunut juuri bongauksen johdosta valtavasti neljän vuosikymmenen takaiseen verrattuna ja että bongaus on lintuharrastamisen muodoista luonnolle riskialttein sekä kuormittavin. Fossiilisia polttoaineita kuluu bongauksessa paljon, erityisesti jos harrastus on eskaloitunut maan rajojen ulkopuolelle asti. Pinnaturismi tuo paljon tuhoavaa painetta arimmille ja uhanalaisimmille biotoopeille ja lajeille. Kotimaassa kiire tuo ensin hankaluuksia liikenteessä, ylinopeussakot ja kolarit eivät ole harvinaisia. Perillä sitten läheskään kaikki eivät pidä pelloillaan tai tonttinsa kulmalla seisoskelevista satapäisistä kiikariporukoista.

Listaaminen johtaa tiedostamattomanakin kasvuhakuisuuteen ja kilpailuun, nämä taas monenlaisiin ongelmiin joista vähäisimmät eivät ole henkilöiden, joko bongarien keskinäisiä tai bongarien ja suuren yleisön välisiä kahnauksia. Bongarien väliset erimielisyydet ovat vanhaa perua. Kirjassa sitä kuvaa juttupari kahdesta erillisestä turkulaisesta bongariyhteisöstä ja jutut bongauksen yhteisen kattojärjestön syntymän vaiheilta. Huomiotta on häveliäästi jätetty se kaikkien alalla pidempään olleiden harrastajien tiedossa oleva fakta että vain osa aktiivisimmistakin bongareista todella julkistaa tuloksensa, toiset, kovinta kärkeä myöten, tyytyvät loistamaan sammutetuin lyhdyin, kateuden ja asiattoman vihamielisenä koetun kritiikin pelossa. Toisten listojen ruotiminen on aina ollut osa keskinäistä kilpailua ja jos joskus on jonkun maineen päälleen saanut - sellainen ei vaadi välttämättä kuin yhden sattumatapauksen eikä senkään tarvitse olla tosi - siitä on mahdoton enää eroon päästä, se leviää ja kukoistaa erityisesti selän takana. Onpahan tuollainen ehtinyt johtaa jo käsirysyyn ja käräjille asti. Paha rikos on pimittäminen ja se on rikos myös niille jotka eivät itse bongausta harrasta. Tiedon antaminen välittömästi on velvollisuus jos vain joku sattuu bongarin tuntemaan ja vaikka ei tuntisikaan. Minuakin on nimettömästi kyllä mutta Hesarissa kuitenkin moitittu siitä että satuin kerran takavuosina ilmoittamaan tekemästäni havainnosta postikortilla tutulle enkä soittanut heti jollekin silloin minulle täysin tuntemattomalle tyypille joka kuitenkin sinä vuonna sattui yrittämään - onnistuneesti - Suomen vuodenpinnaennätyksen tekemistä, en tiennyt edes siitä silloin. Erään listalukemansa salaavan kuuluisan kärkibongarin sanoin bongaus on epäsosiaalisten ihmisten sosiaalinen harrastus.

Kohtuudella nautittuna bongaus lisää elämän laatua. Piha- tai parvekepinnalistan pitäminen ei liene tuhonnut vielä yhtään avioliittoa (naapuruussuhteista en mene vannomaan, jotkut saattavat ymmärtää väärin sen kiikaroinnin, kaukoputket ja kamerat) ja jos lähdöt pysyvät kurissa ei niistä kärsi työ tai toimeentulo. (Päinvastaisesta voin taas kertoa omakohtaisen tapauksen missä siihen aikaan suomalaista pinnakärkeä edustava bongari jätti eräänä päivänä saapumatta työpaikalleen. Sattuma osui täsmälleen samaan päivään jolloin jossakin napapiirin tuntumassa oli havaittu Suomen ensimmäinen vihermehiläissyöjä. Soitteli sitten seuraavana päivänä minulle ja valitteli olleensa sairaana ja kun kyselin olisiko jotakin todistusta tulossa totesi ettei ollut jaksanut lääkäriin mennä. No, kun ei kehdannut asiastaan rehellisesti kanssani puhua, laitoin poissaolon luvattomaksi. Ei muuten sitten edes nähnyt sitä lintua.) Jos kunto huononee, voi laskea lajeja televisio-ohjelmista tai vaikka autojen rekisterilaatoista. Odottavat äidit voivat laskea raskauspinnoja ja onnelliset isät lastenvaunupinnoja. Lintuja löytyy postimerkeistä, sävellyksistä, runoista ja romaaneista, elokuvien ja mainosten taustatehosteista. Missä tahansa on laskettavaa kunhan on tarkkana ja kuittaa sen heti löytäessään. Alkoholismiin, maksullisiin naisiin tai hermoromahdukseen harrastusta ei tarvitse vaihtaa tai lopettaa, vaikka tällaisiakin henkilöhistorioita entisten kärkibongarien joukosta löytyy.

Teosta löytynee tälläkin hetkellä kaupoista ainakin pehmeäkantisena painoksena.

Kaksi maakuntalinnustoa

Uudenmaan linnusto (toimittaneet T.Solonen, A.Lehikoinen ja E.Lammi, Tringa 2010, 509 s.)

Varsinais-Suomen linnut (toimittaneet Esa Lehikoinen, Esko Gustafsson ja muut, TLY 2003, 416 s.)

Vuonna 1985 syttyi lamppu yhtaikaisesti sekä varsinaissuomalaisten että uusmaalaisten lintuharrastajien päässä: kumpikin joukko tahoillaan alkoi valmistella maakuntansa linnustosta kertovaa kirjaa. Ideasta toteutukseen oli kuitenkin pitkä matka. Turkulaiset joutuivat käynnistämään hankkeensa vielä kahdesti uudestaan, vuosina 1990 ja 1995 kunnes se sai niin paljon voimaa taakseen että kantoi lopulta kirjaksi joka ilmestyi Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen (TLY) kustantamana vuonna 2003. Helsinkiläiset mähersivät oman hankkeensa kanssa vielä vuosia pidempään ja vasta täksi jouluksi postiluukustani(!) kolahti luettavaksi yli 500-sivuinen, niin ikään paikallisen lintuharrastajien yhdistyksen Tringan kustantama Uudenmaan linnusto -teos.

Tringalaisten teos välttelee tarkoin vertaamasta itseään turkulaisten aikaansaannokseen, joten jonkun - siis minun - pitää sekin tehdä. Paikallisfauna ei ole kovin omaperäinen kirjan aihe, se näkyy siinä että kaupalliset kustantajat eivät ole kiinnostuneet ja kumpikin hanke on toteutunut käytännössä omakustanteena. Kummankin kirjan lähtökohta ja runko on alueen linnuston lajikohtainen esittely joka vie molemmista teoksista lähes saman, 62-63% käytetystä sivumäärästä. Lajiesittelyissä on eroa, turkulaiset ovat laittaneet tavallisten lajien alkuun niiden ajallista esiintymistä kuvaavan vuosikellon ja sen jälkeen vielä, mikäli laji on muuttolintu, keväisten ja syksyisten saapumis- ja lähtöaikojen äärirajat ja keskiarvot sekä tiedon miten monen vuoden havaintoihin fenologiatiedot perustuvat. Helsinkiläiset ovat kuitanneet fenologiatiedot liitteellä missä esitetään kustakin lajista muutama varhaisin ja myöhäisin havainto, kattavat sarjat ja keskiarvot ovat toimituskunnalta karanneet tietymättömiin. Tämä tuskin johtuu materiaalin puutteesta, heijastellen enemmänkin nykyistä harrastamisen muotia keskittyä poikkeuksiin, harvinaisuuksiin ja ennätyksiin. Jos lajin levinneisyydessä ja paikallisessa esiintymisessä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia tunnettuna aikana, ne kuitataan kummassakin teoksessa samantapaisella lyhyellä kappaleella minkä jälkeen palataan vielä sanallisesti esiintymisen vuodenaikaisvaihteluihin. Jos lajin levinneisyydessä on tapahtunut muutosta - esimerkkinäni on nyt edessä satakieli - turkulaiset esittelevät historialliset muutokset huomattavan paljon seikkaperäisemmin. Molemmilla on antaa lisäksi viime vuosikymmenten ajalta vuosikohtaisia vaihteluita kuvaavia pylväikköjä alueidensa lintuasemilta, turkulaisten sarjat tulevat Jurmosta, tringalaisten Hangon lintuasemalta ja molemmat käyttävät lajien maakunnallista pesimäaikaista levinneisyyttä selvitellessään valtakunnallisten Lintuatlas-kartoitusten tuottamia karttoja, helsinkiläiset turkulaisia ahkerammin. Esimerkkilajini satakielen osalta pylväiköt näyttävät samaa suuntaa, runsastumista, tosin melkoisin vuotuisin vaihteluin. Turkulaiset käsittelevät suurimmat keräytymät muuton, pesinnän ja talvehtimisen ajalta tekstissään, helsinkiläiset ovat koonneet näistäkin erillisen liitteen kirjan loppuun. Harvinaisten lajien osalta teokset ovat aika identtiset, niistähän nyt ei ole varsinaisten havaintojen luettelemisen lisäksi yleensä mitään erityisempää kerrottavaa.

Kirjojen loput sivut ovat toimituskunnat käyttäneet liikenevien resurssien mukaan. Turkulaisilla on ollut käytössään vahva luonnonhistoriallinen asiantuntemus ja se näkyy heidän paikallisfaunassaan jopa esihistoriallisten ja arkeologisten tietojen käsittelynä omina artikkeleinaan. Historiallinen aika 1600-luvulta alkaen saa jo runsaasti tilaa ja TLY:n oma aika vuodesta 1966 liittyy saumattomasti pitkään tutkimustraditioon. Turkulaisten paukut historiasta eivät loppuneet tähän teokseen vaan he saivat viime vuonna ulos aihetta käsittelevän erityisteoksen Suomen lintutieteen synty, alaotsikoltaan Turun akatemian aika (Faros 2009, 407 s.). Uusmaalaisten historia näyttää paria väläystä huomioon ottamatta alkavan Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen nuorisojaoston konkarien harrastuksen alkuajoista, eihän tämä totta ole mutta asiaan paneutunut tutkimus näyttää puuttuvan. Kumpikin kirja käy läpi maakuntansa biotoopit ja niiden muutokset lähivuosikymmeninä lintujen levinneisyyden ja suojelun kannalta, helsinkiläiset seikkaperäisemmin. Siinä missä turkulaiset esittelevät muutaman maakuntansa eturivin linturetkikohteen uusmaalaiset kirjoittavat lintujen muuttoa ja talvehtimista maakunnassaan käsittelevät yleiskatsaukset ja lyhyen katsauksen maanosan, maan ja maakunnan tasolla uhanalaisten lajien nykytilanteeseen. Oma artikkelinsa on myös maankäytön vaikutuksesta linnustoon Uudellamaalla. Alue on maamme nopeimmin kasvavaa ja luonnonarvot jäävät täällä yhtenään taloudellisten intressien jalkoihin, rauhoitus ei täällä takaa vielä suuriakaan kuten esimerkkinä käytetty Vuosaaren sataman tapaus osoittaa. Totta kai samanlaisia tapauksia löytyy Turustakin, mutta kirjan tyylin mukaan siihen on valittu historiallinen esimerkki, satama täytti Linnanlahden jo vuosikymmeniä aikaisemmin.

Kumpikin kirja täyttää hyvin tehtävänsä ja perehdyttää mainiosti maakuntansa linnustosta tietoja haluavan lukijan tämänhetkiseen tilanteeseen. Tutkimuksellisessa perspektiivissä turkulaisten kirja on minusta antoisampi, ilmestyessään se antoi minulle sellaistakin tietoa mitä minulla ei aiemmin aktiivisesta harrastuksesta huolimatta ollut, helsinkiläiset jäivät vielä tällä kertaa haastajiksi, kirjan tiedot ovat lähinnä päivitys siihen kokonaiskuvaan mikä alueella aktiivisesti lintuja pitkään seuranneella jo ennestään on.



Tällä hetkellä Tringa myy omaa maakuntalinnustoaan tarjoushintaan, 25 euroa, kiinnostunut löytänee lisätietoa yhdistyksen sivuilta.

Utö - Syksy ja kevät ulkosaaressa

Juha Laaksonen: Utö - syksy ja kevät ulkosaaressa (Maahenki 2011, 264 s.)

Utön saari on minulle tuttu retkipaikka jo 1970-luvun lopulta. Veneporukan retket ulottuivat tuolloin loppukeväisin sinne, armeijataustaa retkeilylläni ei ollut toisin kuin monella muulla syntyjään lounaissuomalaisella lintuharrastajakollegalla. Huomattavasti enemmän retkeilin noihin aikoihin ja jo paljon aiemminkin naapurisaaressa Jurmossa. Kehitys noilla saarilla on ollut päinvastainen. Kun Jurmo oli noihin aikoihin vapaa kulkea kauttaaltaan, nyt kansallispuiston mailla on tiukkoja kulkukieltoja. Kun Utö noihin aikoihin oli pääosin armeijan aluetta ja siten kulkukiellossa, se vapautui varuskunnan lähtiessä 2005 niin että suurimmalla osalla saarta voi retkeillä vapaasti, tietysti asukkaita ja luontoa koskevat huomaavaisuusssäännöt mielessään pitäen.

Käsillä oleva kirja kertoo tekijänsä ja perheen retkikokemuksista tässä armeijan jälkeeensä jättämässä ulkosaaressa, missä kylä etsii tulevaisuutta nyt luontomatkailusta. Saaren väki on aina ollut vähintään kahta leiriä. Aiemmin oli armeija ja ”muut”. Nyt ovat ”muut” ja ne jotka yrittävät pitää kylää hengissä turismilla. Armeijan tilat on myyty ja kunnostettu hotellikäyttöön, ja muutakin majoitustilaa saaresta löytyy kohtalaisesti. Kauppa ja koulu kuuluvat oman etunsa takia uudistajiin kuten nuori ja työikäinen väki yleensä. Luotsit ja vanhempi jo eläköitynyt väki ovat sitten ”muita” jotka haluavat elää kuten ennenkin ja pitää saareen tulevat sivulliset tiukassa kontrollissa kun eroonkaan niistä ei enää pääse. Turisteja saarella käykin paljon, varsinkin kesäaikaan, mutta lintu- ja luontoharrastajia erityisesti keväin syksyin. Syy lintuturismin huomattavaan kasvuun on hyvässä tiedottamisessa, päivittäin saaren havainnoista voi lukea joko Lintutiedotuksesta, BirdLifen Tiirasta tai saarella osaeläköityneenä asuvan Jorma Tenovuon blogista. Hyvinä aikoina saaressa seikkailee viikonloppuna toistakin sataa bongaria etsien ja löytäenkin harvinaisuuksia aivan suomenpinnoihin asti.

Rakenteeltaan kirja on yksinkertainen päiväkirja kolmesta retkestä syksyllä 2009 sekä talvella ja keväällä 2010. Teksti kertoo jokaisesta päivästä jotain ja kuvat on ryhmitelty sitten vapaammin. Kuvitus on lähes pääosassa, sivut ovat isoja, paperi hyvää ja taitto tarkoin harkittu. Joskus kuva täyttää sivun tai aukeaman kokonaan, joskus kirjan teksti on viety kuvan sisään, joskus kuvaan liittyvä päiväkirjamerkintä kulkee tekstissä kuvan vieressä. Saari on hyvä paikka kuvata lintuja, Tenovuon esimerkkiä noudattaen monet jopa ammatikseen lintuja tai luontoa kuvaavat käyvät tiiviisti paikalla työtään tekemässä. Piilokojuja ja muita kuvaussuojia tulee vastaan toistuvasti.

Sekä merkinnät että kuvat kertovat perheellisen luonto- ja lintuharrastajan kokemuksista. Perhettä, luontoa, maisemaa ja kylää on yritetty muistaa tasapuolisesti niin sanoin kuin kuvin. Vaikutelmasta tulee kieltämättä siloiteltu, postikorttimainen kuten useimmista luontodokumenteista tai matkakirjoista. Se voi johtua tietysti ostajien toiveista mutta myös lajityypin perinteestä. Ne ilmiöt jotka eivät näihin kirjoihin pääse ovat sitten fiktion käyttöainesta. Niistä uskalletaan puhua vain mahdollisuuksina, niin todellisia kuin nekin kuitenkin ovat.

Kuolema tulee

Sitten pieni eläinsatu Kuubasta:

Mies ja vaimo asuivat onnellisina kotonaan kunnes eräänä päivänä mies sairastui vakavasti. Vaimo hoiti uutterasti miestään niin ettei muuta ehtinyt tekemään. Joka päivä hän rukoili jumalalta että jos tauti olisi kuolemaksi, kuolisipa hän miestään ennen.

Vaimo toisti samaa myös ahkerasti tuttavilleen. Hyvä ystävätär totesi vaimolle että tunnet kyllä kuoleman kun se tulee hakemaan jotakin tästä talosta, se tulee kynityn kukon hahmossa.

Vaimo jatkoi valitustaan päivästä toiseen, jumalalle ja varsinkin tuttavilleen: Kuolema. älä vie miestäni, vie mieluummin minut.

Viikon kuluttua ystävätär osti torilta kukon, kyni sen höyhenet ja jätti sen pariksi tunniksi auringonpaisteeseen lämmittelemään. Hulluksihan siinä helteessä kukko tuli, ja kun ystävätär päästi sen vapaaksi, se ryntäsi kovasti kiekuen juuri miehen ja vaimon kotiin. Vaimoparka putosi tuolilta, karkasi keittiön oven taakse piiloon ja ovenraosta osoitteli sormella makuuhuoneeseen huutaen: Älä tule tänne! Se sairas on tuollapäin!

(Graeme Gibsonin kokoamasta kirjasta The Bedside Book of Birds, An Avian Miscellany. Hitusen otin vapaudekseni värittää. Kirja on täynnä mukavia iltasatuja lintuharrastajalle. )


 

Kansansatu varpusesta

 (hottisnuorisoa)

***

Ne, jotka laillani kuuntelevat joululauluja, muistavat varmasti laulun varpusesta jouluaamuna. Monet laillani saavat siihen halutessaan henkilökohtaistakin sisältöä. Minullakin oli veli joka kuoli heti syntymänsä jälkeen. Laulun tarina muistuttaa perinteistä skotlantilaista kansansatua, jonka loppu ajoittuu uudenvuoden yöhön.





Olipa kerran... pieni tyttö. Eräänä päivänä hänen äitinsä halusi tytön noutavan meijeristä kannullisen maitoa. Tyttö otti kannun ja kysyi, saako hän ottaa hyppynarunsakin mukaan.  Äiti vastasi äkäisesti ettei se käy. Tytär vannoi ettei kaataisi kannua. 'No', sanoi äiti, 'ota sitten narusi, mutta jos särjet kannun, tapan sinut'.

Niin tyttö otti narunsa mukaan, hyppeli meijerille, sai maidon kannuun, ja lähti hyppelemään takaisin kotiin. Silloin kannu kaatui ja särkyi. Tyttö etsi uutta kannua. Vastaan tuli kiltti vanha mummo joka etsi kotoaan uuden kannun ja antoi sen tytölle. No, tyttö lähti taas meijerille, sai kannunsa täyteen ja tällä kertaa toi sen kiltisti hyppelemättä täytenä kotiin.

Äiti kysyi, toiko tyttö maitoa. 'Kyllä, äiti, toin'. Äiti sanoi, 'Näytäpäs. Eihän tämä ole minun kannuni. Minun kannuni reunassa oli sininen raita, tässä on punainen.'

Niin äiti tappoi tytön ja leipoi hänestä piiraan. Isä tuli kotiin. Hän kysyi, 'Missä pikku tyttöni on'. Vaimo sanoi, 'Taitaa olla ulkona leikkimässä'. Isä sanoi että lapset pitäisi kutsua kiireesti syömään. Vaimo sanoi, 'Antaa lapsen leikkiä', ja kantoi miehen eteen pöydälle tekemänsä piiraan. Kun mies oli syönyt piiraasta hyvän palan, hän huomasi edessään pienen sormuksen.

'Hei! Tämä on tyttäreni sormus, miksi se on tänne joutunut?'

Vaimo sanoi, 'No, minä varoitin että jos hän särkisi kannuni, tappaisin hänet. Hän särki, siispä minä tapoin'.

'Katso nyt, mitä olet mennyt tekemään. Minulla olisi hyvä syy tappaa sinut. Mutta saat elää', sanoi isä.

Perheen kaksi poikaa tulivat kotiin, etsivät siskoaan, ja isä kertoi heille mitä oli tapahtunut. Ja he kaikki alkoivat itkeä ja surra tyttöä.

No, tuli joulu, ja jouluaamuna ikkunan taakse ilmestyi pikkulintu laulamaan. Pojat toivat sille pihaan leivänmuruja ja ruokaa ja pikkulintu söi. Jouluyönä tuli sitten aika saada lahjat. Savupiipusta kuului ääni, 'Veli, veli, katso ylös, mitä saat lahjaksesi'. Ja kun veli katsoi ylös, sieltä tuli säkillinen leluja ja karamelleja. Ääni kutsui toistakin veljeä, ja hänkin sai toisen samanlaisen säkin. Sitten ääni kutsui isää, ja kun isä katsoi ylös, alas tuli uusi puku ja suljettu kirjekuori. Ääni varoitti, että kuoren saisi avata vasta seuraavana päivänä kaksi tuntia auringon nousun jälkeen. Sitten ääni kutsui äitiä, ja kun äiti katsoi, mitä hän saisi, ylhäältä tuli kivi suoraan päähän ja tappoi hänet.

Seuraavana päivänä kaksi tuntia auringon nousun jälkeen isä avasi kirjeen ja luki mitä siinä sanottiin. 'Tämä on tyttäreltäsi. Taika on nyt murtunut. Koska tapoin äitini, tulen luoksenne uuden vuoden aattona'.

Niin tuli uuden vuoden aatto, ja isä sekä pojat odottivat. Tytärtä ei kuulunut. Kolme minuuttia ennen puoltayötä ikkunaan koputettiin. Kun ikkuna avattiin, sisään tuli pikkulintu joka sanoi, 'Olen kotona, isä'.

Isä sanoi, 'Miksi, olet vielä pikkulintu'. 'Tiedän', sanoi lintu, 'mutta jos otatte äitini sormuksen hänen oikean käden pikkusormestaan, muutun taas tytöksi'.

Niin isä meni paikalle mihin vaimonsa hautasi, otti kuolleelta sormuksen hänen oikean käden pikkurillistään ja samassa lintu muuttui taas tytöksi. Tyttö otti sormuksen ja sanoi, 'Ei äitini oikeasti ollut paha, piru hänet riivasi. Nyt kun sormus on poissa, äiti pääsee taivaaseen'. Ja niin tyttö otti sormuksen joka oli ollut hänen sormessaan, laittoi sen äitinsä sormuksen kanssa pikku rasiaan ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se.

***





Kuten huomaatte, sadussa ei varsinaisesti puhuta varpusesta, joten kuviksikin käynevät pikkuvarpuset.