Kesäaamun blues

Kostea heinikko kasteli jalat, yöllä oli satanut. Saderintaman jälkeinen koillistuuli sai aamun puistattavan koleaksi. Lauantai ei luvannut hyvää viikonlopuksi, mutta työssäkäyvän ei auta valittaa. Jos ulos haluaa, on mentävä silloin kun ehtii. Muita ei pitkospuita kiertämässä näkynyt, lienevätkö laiskempia vai olisiko jossakin ollut vetävä häly. Projektiretkille ei nyt ollut hinkua. Ajoneuvo oli vietävä huoltoon, ylikilometrejä tulisi pitkästä maakuntakierroksesta liikaa eikä oikein ollut paineitakaan, mitään todella upeaa ei tuntunut olevan tarjolla missään.

Pari hölkkääjää oli sentään jo näinkin varhain liikkeellä, taitaa heilläkin olla samoja paineita – viikoittaiset lenkit kasautuvat viikonlopuille. Laulavat linnut olivat jo hiljenemässä, sorsien ja lokkien torailua kuului ruoikon ulkoreunalta. Putkea olen laiska kuljettamaan mukanani, mutta nyt se sentään oli matkassa, ajattelin ehtiä laskemaan aamun vesilinnut tornista ennen kuin pitäisi lähteä perheen kanssa maalle anopin syntymäpäiville. Sieltä poisjäänti hiljentäisi vaimon varmaan kuukausien mykkäkouluun.

Varhaisesta aamusta huolimatta kanahaukka oli jo ehtinyt lähteä rantametsästä saaliin hakuun. Se pyyhkäisi matalalta ylitseni ja lähti ylittämään lahtea. Lokit ja sorsat kohahtivat heti siivilleen ja huusivat närkästystään niin, että teki mieli peittää korvat. Haukka sai edestään ilmaan pari harmaahaikaraakin, ja jonkin... No, onhan kummallinen, kai sekin ardea... No ei helvetissä, pienempi, muttei kaulushaikarakaan. Tumma on, ja siivillä iso vaalea alue... Perhana, ei voi olla, ihan on kyllä yöhaikaran näköinen.

Pakko tässä oli pysähtyä, laittaa putki jalustalle ja ottaa lintu tähtäimeen. Kyllä se vain oli niin siisti yöhaikara kuin vain voi olla. Haukka oli jo hävinnyt ruoikon taa, haikarat ottivat pari kierrosta avoveden yllä ja harmaa kaksikko lähti soutamaan siivillään kohti rantalepikkoa pari kertaa vihaisesti rääkäisten. Yöhaikara vaikutti selvästi hermostuneemmalta, erkani muista, teki laajan kaarroksen koko ruovikkoisen lahden pohjukan yllä ja lähti sitten yksin lounaaseen.

Hitsi, tämä jos mikä kuuluu ilmoitusvelvollisuuden piiriin, välähti mieleeni, ja samassa muistin, että puhelin on auton laturissa. Sekin vielä, pitääkö tässä nyt ennen aikojaan autolle puhelinta hakemaan, kun päivä muutenkin on menossa pilalle anoppilaan ajellessa. No, käväisen ainakin ensin tornissa. Kai siellä näkee jonkun tutun, voi saman tien laittaa viestin hänen puhelimestaan.

Tornista hallitsi lahden pohjoispään hyvin. Haukka oli ajanut sorsat kasvustosta paremmin näkyviin avoveteen, eivätkä ne vielä olleet kiirehtineet takaisin, vaikka saalistaja olikin kadonnut. Oli täällä aiempina kesinä enemmänkin sorsia ollut, viime vuosina joku oli pienentänyt jatkuvasti pesijöiden määrää, ja nytkin kolkko alkukesä hävitti monta pientä poikuetta. Lokeilla näytti menevän vielä huonommin, pesijöitä ei enää monta ollut, pääosa linnuista oli ravinnonhakumatkalla kauempaa saaristosta.

Aurinko oli jo niin korkealla, että se alkoi tuulensuojassa lämmittää. Pääskyt ilmaantuivat ruoikon ylle etsimään ensimmäisiä lentoon heränneitä hyönteisiä. Kotiin alkoi olla kiire, luulin toisten jo heränneen, ties vaikka olisivat soittaneetkin, mutta puhelinhan oli autossa.

Aamulenkkeilijöitä alkoi ilmaantua lisää. Lintuväkeä ei juuri näkynyt, vaikka oltiin suurkaupungin laidalla, vain jokunen vanhempi pariskunta, joiden kiikareista heti näki, etteivät nämä olleet todellisia alan harrastajia. Noille jo minkä tahansa linnun näkeminen saati tunnistaminen olisi saavutus sinänsä.

Saavuin autolle, heitin optiikat takapenkille ja naputtelin viestin puhelimeen. Päivittyneistä viesteistä päätellen muut näkyivät olleen yöllä viiriäisiä etsimässä. Niistä oli tullut puolisen tusinaa tietoa eri puolilta eteläistä Suomea. No, nukkuivatpahan sitten onnensa ohi, ajattelin, ja lähdin ajamaan kohti kotia.

Kymmenen minuuttia kului, ensimmäinen soitto tuli. Keravalta joku sattumatuttu oli jo ajamassa paikalle, kyseli tarkennuksia. Sanoin uudestaan: lintu lähti yksin lounaaseen, ei hallinnassa. Lisäsin, että olen poistumassa – force majeure, anopin synttärit. Vähän jätkä narisi, että myöhässä laitoin tiedon eikä jaksanut kuunnella kun selitin että puhelin jäi auton laturiin. Kohta seurasi uusia soittoja, etsijöitä oli tulossa pitkin etelärannikkoa, Tamperetta myöten. Vuosikisaajilla oli painetta, samoin alue- ja kuntabongareilla. Nuoremmilla elisbongareillakin näytti olevan reikä lajin kohdalla.

Kotona oli heräilty laiskaan tahtiin. Tultuani kesti vielä tunnin ennen kuin olimme valmiita lähtöön. Bongarit kiersivät sillä välin lahtea yöhaikaraa etsien. Pari kertaa soiteltiin uudestaan minullekin, tarkenneltiin nuotteja ja kyseltiin lahden muistakin linnuista, erityisesti harmaahaikaroista. Puhelimesta kuittasin ärsyttävän viestin, jossa todettiin paikalla nyt olevan kolme harmaahaikaraa aamuisen kahden sijasta. Aina pitää yrittää mitätöidä toisen havainto, jos ei itse pysty sitä näkemään, eikä tässä ole kuin sana sanaa vastaan.

Suututti, varsinkin kun nyt olimme vihdoin menossa anoppilaan. Kaasulla jalka tuntui turhankin raskaalta, vauhtia riitti. Tiellä pysyttiin kuitenkin hyvin, vaikka se mutkineen vaikuttikin tieinsinööri Mansikin suunnittelemalta. Anoppi asusti aivan meren rannassa, itse asiassa jo saaressa, viimeiset kilometrit kulkivat välillä rantaa, välillä siltoja matalien salmien yli. Edellä ajoi isonpuoleinen kuormuri, liian leveä ohitettavaksi, varmaan viemässä jollekin mökkiläiselle rakennustarpeita. Äkkiä huomasin salmea pitkin lentävän linnun, suurehkon, törmäävän kuorma-auton lavan kulmaan, kimpoavan siitä tielle ja kolahtavan automme puskuriin, konepellille ja siitä yli. Pysähdyin levikkeelle ja lähdin katsomaan, kuinka linnun kävi. Kuollut oli kuin kivi, yöhaikara.  Taisi pari perkelettä päästä, otin vielä lämpimän, elottoman linnun maasta ja kannoin sen auton takakonttiin. Kirjasin sitten viestin puhelimeen: ”H NYCNYC KIRKKO Medvastö ad törmäsi autoon ja kuoli, oli tulossa matalalla idästä, ilmeisesti aamuinen”. Sen unohdin mainita, että itsekin lintuun törmäsin. Bongarien vihaa se tuskin nykyisestään kasvattaisi – vaikka lintu löytyi, kuolleesta ei enää pinnaa heruisi. Parikin tuttua Eläinmuseolta soitteli tuota pikaa ja kyseli lintua kokoelmiinsa. Tuon arvasin itsekin ja siksi olin linnun talteen laittanutkin. Muita kommentteja en enää välittänyt kuunnella, vaan suljin puhelimen ja siirryin vuorostaan kuuntelemaan vaimon ja anopin sanailua, siihen tämä aamu oli taas tuonut virikettä.