7.3.2013

Vuosipäivää viettämässä




Olin jälleen kuusi päivää ulkosaaristossa. Tällä kertaa jäin ainoana lintuharrastajana yhteysalus Eivorin kyydistä Jurmoon, kaikki muut jatkoivat vielä tunnin eteenpäin Utöseen tarkoituksenaan tietysti bongata kettusirkku maaliskuunkin pinnalistoilleen.

Minä en etsinyt mukavuuksia enkä pinnoja, tarkoituksenani oli viettää aivan perinteinen linturetki vähän siihen malliin kun nuoruudessa tapa oli, ehkä jopa nauttia nostalgiasta. Tämän harrastukseni virallinen alkupäivä oli 4.3.1963 jolloin aloin merkitä säännöllisesti päivän lintuja ensin maastossa muistivihkoon ja niihin aikoihin vielä sitten kotona erityiseen havaintokirjaan. Tuona päivänä tein retken kodin lähimetsään Uskelan Sirkkulassa. Lajisto oli perinteistä, tiaisia, varislintuja ja kai muistettavimpana pyy. Seuraavina päivinä havaintoja kertyi koulumatkoilla, pääasiassa variksista ja harakoista, toisinaan naakoista ja harvakseen kevään ensi muuttolinnuista.

Retkeilykohteet löytyivät kotikylästä ja koulumatkan varresta. Tunnistukset tapahtuivat tyypillisesti paljain silmin ja tietysti jonkun talitiaisen laulun jo niihin aikoihin tunsi. Perheemme eli noihin aikoihin vielä maalla, vuokralaisina sodan jälkeen rakennetussa rintamamiestalossa joka lämpeni olohuoneen kakluunilla ja keittiön puuhellalla minkä päällä tehtiin samalla ruokakin. Vesi haettiin kaivosta pihapellon takaa, ja jos se oli joinakin kesinä kuiva, parisataa metriä kauempaa metsänlaidan lähteestä joka ei kuivanakaan kesänä ehtynyt. Tarpeet käytiin hoitamassa puuseessa pihan perällä, talvisin sai istua kylmällä reiällä ja tulomatkalla voi ihailla täydellistä Linnunrataa ja joskus kuunnella myös naapurivuoren huuhkajaa.

Tämä nykyinen Jurmon lintuasema on paljossa juuri samanlainen kuin tuo kotitalokin. Tilaa on tosin vähemmän, tässä on lisänä sauna, sitä varten piti lapsuudessani käydä naapurissa asti lauantai-iltaisin. Nytkin tein ruokani puulieden päällä keittäen tai paistaen - olihan käytettävissä kyllä kaasuhellakin ja tosi laiskalle peräti mikroaaltouuni. Minä kuitenkin otin mukaan raakaa lihaa, kalaa, vihanneksia ja juureksia sekä juhlan kunniaksi kantarelleja enkä mitään valmiseineitä ja käytin hyvän osan illastani hellan ääressä. Tuo ruoanlaitto hellalla on kuulemma länsisuomalainen tapa. Olisihan tuossa ollut uunikin, mutta sen käyttö pitää minun opetella vielä erikseen, nyt ei ollut käytettävissä kunnon uuninkestävää kalustoakaan. Vesikin haettiin kaivosta, niitä oli kaksikin, lähemmän vesi kelpasi pesuun ja ruokaan tai juotavaksi kelpaava piti sitten hakea naapuritalon kaivosta. Puusee oli täälläkin, tosin moderni kompostoiva käymälä ja rengaskin styroxia, tuntui pyrstöpuolen nahalle selvästi nuoruuteni jäistä puuta ystävällisemmältä. Taivaallakin loisti tähtiä aivan eri tavalla kuin valosaasteen ja pilvien vaivaamalla pääkaupunkiseudulla. Huuhkaja sentään pysytteli hiljaa, vaikka sellainenkin maisemissa oli.






Jurmo oli nuoruudessani ensimmäinen tärkeä retkikohde kotipiirin ja lähitienoiden ulkopuolella.  Saarella opin käymään kun muutin Turkuun opiskelemaan. Silloisen asemanhoitajan, Myrskyn Hannun, löysin yliopistolta ja sovin kolmen viikon havainnointijaksosta silloisella asemalla joulun ja uudenvuoden pyhien ympärillä. Yksin ei tuolloin tarvinnut aikaa viettää. Varsin moni turkulainen lintumies tuli tutuksi jo tuolla ensiretkellä ja seuraavien viidentoista vuoden aikana turkulaisten lisäksi vielä moni kauempaakin tullut.

1980-luvun puolivälissä työ ja velkaorjuus veivät ajan ja pääkaupunkilaistuneena sekä perheytyneenä en enää jaksanut pitkiä, lähes päivän kestäviä matkoja julkisten matkustusvälineiden ketjutuksella Jurmoon asti. Saarella tuli käytyä satunnaisesti vain vakioporukan veneretkillä, käymäseltään tuokokuun lopussa ja viikonloppuisin syyspuolella. Vasta tämän vuosituhannen puolella vakioporukkamme innostui taas retkeilemään tällä suunnalla, ensin talviretkillä Utössä. Jurmossakin käytiin kerran, Mattssonin Klasun vuokramökissä, mutta jo pahasti ukkoutunut porukkamme koki saaren tuolloin liian rankaksi ja Utö enemmän kuin puolta pienempänä ja vielä palveluiltaan houkuttelevampana veti sitten porukkaamme sinne jo keväin ja syksyinkin.

Aivan aluksi majapaikka Utössäkin oli perusaskeettinen lintuparakki kylän itälaidalla, siihen viisihenkinen joukkueemme hädin tuskin mahtui. Kun varuskunta lakkautettiin ja tilalle tuli hotelli, majoituskin väljeni ja alkoi muistuttaa mantereen elämää, hyvässä ja pahassa. Minusta televisiot tai ravintolat eivät kuulu oikeaan linturetkeen, joten ei auta kieltää että olen kaivannut takaisin Jurmoon. Käymäseltään vietin viikon uudella lintuasemalla viime vuoden heinäkuun alussa, ja nyt sitten uudestaan, odottamassa talven taittumista kevääksi.

Jurmon asemarakennus on kyllä kodikas ja kaikin puolin hyvin suunniteltu, ehdottomasti viihtyisin ja asuttavin lintuasema niistä joilla olen käynyt. Näin yksin talvella ollen koleaa täällä on, vain 12-13 astetta jos ei viitsi ihan tuntikausia puita pesässä polttaa. Jos porukkaa olisi enemmän, lämpöäkin olisi ja tietysti myös vastuuta saaren kiertämisessä voisi jakaa, yksin tätä saarta ei hallitse kukaan.

Vanhuus ei tule yksin. Saari on todella iso, ja kun olen yksin, sen kiertäminen edes jotenkin kattavasti on rankkaa puuhaa. urakkaa ei helpota vähääkään tämäntalvinen lumipeite ja se, että saaren kasvusto on vahvistunut huomattavasti neljän vuosikymmenen takaiseen verrattuna, se sitoo lunta paljon tuonaikaista paremmin. Pahasti puhki olen ollut jokaisen päivän jälkeen. Aikaa on tosin ollut levätä, päivä on vielä vuoden lyhyemmällä puolella.

Merkkipäiväni koitti. Aamu oli kylmä, vedet saaren ympärillä jäätymässä. Kohta nousi tuuli lounaasta, ja kun lähdin länteen, alkoi pyryttää. Vaakasuoraan lensi lumi terävinä piikkeinä kuten useimpina päivinä tällä retkellä on tapa ollut.  Etsin pyyn korvikkeeksi saarella lymyilevistä teerikukoista edes yhtä, mutta mistä lie arvasivat pysyä koko päivän visusti piilossa. Komppasin itseni aivan loppuun, pari kertaa jopa kaaduin johonkin katajanjuurakkoon kompastuen kuten italialainen jalkapalloilija. Nousin kuitenkin ylös nopeammin, koska olen oma vastustajani, erotuomarini ja vielä yleisöni.

Siitä tässä on kysymys. On lopulta yksi ja sama missä olen ja mitä näen. Kun saan kasaan päivittäiset kymmenen lajiani ja kun olen ollut ulkona vähintään tunnin, olen todistanut itselleni olevani elossa ja vielä kohtalaisesti tolkuissanikin. Merkkipäivää ei tarvitse viettää maailman äärissä tai hakien jotakin eksoottista ikimuistoiselta vaikuttavaa harvinaisuutta. Naapurisaaren sirkkubongarit voivat härnätä rauhassa että täällä se laulaa, minä kyselen vain että laulaako se foksia vai foxtrottia vai peräti vanhaa Jimi Hendrix-klassikkoa Foxy Lady, jolla ainakin nuoruudessani sai hyvin naaraiden huomiota.

Kun saavuin lopulta asemalle, olin nukahtaa pöydän ääreen. Samalla alkoi ulkona aurinko paistaa, tuulikin tyyntyi, kai jossakin lensi vielä se teerikin. Sitä en nähnyt, saunan lämmitin ja istuin pitkään raukean pehmeässä löylyssä, siinä palkintoa tarpeeksi ensimmäisen viisikymppisen täyttymisestä lintuharrastajana.