Sata vuotta Ilmari Vienosen syntymästä 16.3.1922

 

Isäni sota-aikaan.

 

Elämme kovia aikoja, mutta kovempia elettiin sata vuotta sitten kun isäni syntyi kirvesmies Rikhard Vienosen ja vaimonsa Alinan kahdeksantena yhteisenä lapsena maailman- ja sisällissodassa itsenäisenä kuoriutuneeseen Suomeen. Sisaruksia oli lisäksi jo yksi Alinan oma ja yhdessä tuli vielä kolme lisää, tusina täyteen. Elo oli köyhää Angelniemellä varsinkin kun isä ja isoisä kuolivat jo 1934 parin viikon välein. Koulu jäi kansakouluun ja työt alkoivat isojen talojen mailla jo kesken kouluvuosien. 

 

Tauteja riehui niihin aikoihin, isän isän vei keuhkotauti ja  hän itse sairastui polioon pian tämän jälkeen. Isä oli vahva, suorastaan urheilullinen ja selvisi mutta toinen jalka jäi pysyvästi toista lyhemmäksi. Armeija tuli vastaan jatkosodan alkaessa, jalka esti marssimisen mutta kuljetustehtävissä kului koko sota rauhantekoon asti. 

 

Sodan jälkeen töitä löytyi Turun telakalta, sitten maatöissä ja maitoauton kuljettajana Salon seudulta. Siinä tuli sitten iskettyä silmänsä erääseen Viipurista tulleeseen evakkotyttöön ja naimisiin  mentiin saman tien. Nuorenparin asuntoina oli huoneita ullakoilla tai talojen päädyissä ja sellaiseen synnyin sitten minäkin vuonna 1951. Velikin piti tulla mutta hän syntyi kuolleena vuotta myöhemmin. Vasta vuonna 1956 syntyi toinen ja viimeiseksi jäänyt poika perheeseen. Pari vuotta syntymäni jälkeen isä sai keuhkotaudin ja joutui lähes vuodeksi Paimion parantolaan. Sinne jäi iso osa keuhkoja joten raskaita töitä ei enää voinut tehdä. Isä kulutti sairasteluvuotensa lukemalla Paimiossa englannin kielen alkeita ja radiotekniikkaa. Noiden avulla löytyi töitä Saloran radiotehtaalta. Siellä työ koulutti opinhaluista ihmistä ja koko valmistusprosessi tuli pian tutuksi, samoin televisiot heti kun niitä alettiin siellä valmistaa. 

 

Vaikka isä ei itse saanut kouluja käydä, hän luki paljon ja oli kovin myönteinen koulutukselle. Hyllyssäni olevasta kirjasta huomaan että juuri isä on kirjoittanut minun varhaislapsuudestani ja opettanut minutkin kirjoittamaan ja lukemaan. Hän tunnisti pian että minussa oli lukupäätä ja voisin edetä pitkälle, mikä ehkä olisi ollut hänenkin haaveensa jos siihen olisi ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia. Opettajana hän on ollut yllättävän joustava koskapa opin kirjoittamaan vasemmalla kädellä, mikä sitten kansakoulussa oli opettajalle pieni kauhistus. Hän keräsi kotiin myös runsaasti kirjoja, alennusmyynneistä kai eniten. Sieltä löytyi muun muassa Tietojen kirja -sarja, Heiskasen Tähtitiede I-II, Gallen-Kallelan kuvittama Kalevala, Waltarin tuotanto, Juhani Ahon lastuja, Cervantesin Don Quijote, Nortamon Raumlaissi jaarituksi, P.G. Wodehousea, Ollin pakinoita, matkakirjoja Afrikasta ja Kaukoidästä, maailmanhistoria, autojen tekniikasta ja paljon muuta. Erityisesti hän esitteli minulle Linnan Tuntemattoman sotilaan, juuri sen enempää sodasta hän ei kyllä sitten puhunutkaan. Isälle oli helppo hankkia lahja, kirja kelpasi aina, MacLeanit ja Ian Flemingin 007:t taisivat tulla sitä kautta hyllyyn. Valokuvia hän myös otti innokkaasti. Muutenkin hän seurasi aikaansa tiiviisti, olimme koko perhe illalla pihalla katsomassa kun ensimmäinen sputnik lensi yli lännestä itään. Televisio tuli meille ensimmäisenä kylässä heti kun lähetykset Suomessa alkoivat ja se veti meille illasta toiseen naapureita katsomaan lähetyksiä kunnes he ostivat itselleenkin oman laitteen.

 

Poliittisesti hän liikkui vasemmistossa mutta äärilaitaa hän vierasti, erityisesti Prahan kevään tapahtumien jälkeen. Kekkosta hän kannatti rauhan takuumiehenä mutta Mauno Koivistosta hän ei oikein tykännyt, oli kai saanut hänestä aika huonon kuvan kun Turun telakalla oli yhtä aikaa tovin ollut. Tosin Kekkosenkin hän muisti takinkääntäjänä, Pekka Peitsenä sodan aikaan. Sain turpiini kun kerran hänen mielestään haukuin häntä kommunistiksi. Oma päätelmäni perustui kai siihen että hän joskus puhui hyvin myönteiseen sävyyn Paavo Aitiosta.

 

Alivuokralaisasunnoista perhe siirtyi toisen lapsen synnyttyä vuokralle rintamamiestaloon Uskelaan. Siinä samalla vuokrattiin myös ne pari hehtaaria maata talon ympäriltä. Saloran työn ohella viljeltiin vuokramailla sokerijuurikkaita, sokeri oli ollut pitkään kortilla ja menekki oli valtava. Tilejä ei kuitenkaan käytetty nykymuodin mukaisesti kulutusjuhliin vaan kaikki talletettiin huolella pankkiin. Niinpä 1966 tilillä oli niin paljon rahaa että isällä oli varaa ostaa asunto Salon kaupungista, juuri Mököistenmäkeen valmistuneesta tornitalosta. Vuokramaat isällä olivat vielä seuraavanakin kesänä ja sadolla kuitattiin pankkivelkaa. 

 

Me lapset kasvoimme ja lähdimme omillemme, isä eteni Salorassa lopputarkastajaksi ja kohta työnjohtajaksi. Nousukausi kesti 1980-luvun alkuun jolloin Saloran johdossa tapahtui sukupolvenvaihdos. Se johti melkoiseen kriisiin, firma hukkasi rahojaan tankkereihin, suihkukoneisiin, helikoptereihin ja muuhun ökyilyyn, tehdas valui pankkien haltuun. Saneeraustoimet veivät sen mutkien kautta Nokian omistukseen. Noissa järjestelyissä isäkin sitten siirtyi 60-vuotiaana putken kautta eläkkeelle. 

 

Eläkkeellä isällä oli vihdoin hyvää aikaa harrastuksilleen. Kalastamassa kului enin osa aikaa, veneellä Halikonlahdella ja talvella pilkillä. Tiiviiisti hän kävi katsomassa myös sukulaisia Halikossa ja lähistöllä, välillä auttamassa maatöissä. Veli rakensi omakotitaloa ja isä käytti paljon aikaa tuohon rakennusprojektiin. Samalla me veljekset ihmettelimme miten ennen vahva ja hyväkuntoinen mies alkoi selvästi laihtua ja heikentyä. Kunto putosi ihan silmissä. Rakennustyö ei häntä rasittanut, joku tauti taas. Hän kävi sitä terveyskeskuksessa ihmettelemässä mutta minkäänlaisia kokeita tai analyysejä asiasta ei tehty. Pian äidillä todettiin syöpä, terminaalivaiheessa. Isä oli häntä hoidellut jo pidemmän aikaa pahaa epäillen, ja kun äiti joutui sairaalaan, hän sanoi epäilevänsä että hänellä oli sama tauti. 

 

Viikon päästä veljeni vei hänet väkisin sairaalaan, sinne hänet otettiin ja jo viikon päästä hän oli kuollut. Tauti oli aivan sama, haimasyöpä. Äiti seurasi häntä kolmen viikon päästä. Kuollessaan isä oli vasta 67-vuotias. Heille molemmille olisi suonut kyllä paljon pidemmän elämän mutta tämä maailma ei ole reilu. 

 

 Isäni 60-luvulla. 

 

 Kesällä 1980 kävimme yhdessä isän kanssa rengastamassa Johdesuon kaakkuriparin poikaset.

 

Retkiauton koeajolla

 Ostimme retkiautomme kuin sian säkissä, näkemättä ja kokeilematta. Niinpä koeajoksi tuli sitten retki Forssaan, missä oli kaupan meille sopiva täytettävä kaasutankki, millä tulee toimeen pitkin Eurooppaa vaan ei oikein Suomessa. Saa siihen täytettä Lohjalla ja Oulussa, ehkä vielä Hyvinkäälläkin joskus, mutta muuten Suomessa on paras olla perinteinen sivuventtiilillä varustettu suomi-pullo jolla taas ei tee maan rajojen ulkopuolella oikeastaan mitään. Noita kahta käyttäen oli muuan kaveri kierrellyt Eurooppaa vuoden, joten se oli testatusti toimiva kokonaisuus. 

 Kaveri asensi tankin paikalleen, tilaa jäi vieressä sille suomi-pullolle joka tässä vielä pitäisi hankkia. Tuolla tankin kaasulla kuitenkin pääsimme alkuun, saimme periaatteessa lämmityksen ja lieden toimimaan, muu toimiikin sitten aurinkopanelin lataamalla sähköllä. Ja Forssassa kun olimme, ei kun ajamaan läheiselle Torronsuolle, no, siihen parkkipaikalle. Päätien varren paikka oli täysi joten jatkoimme saman tien suon etelälaidalle Torron kylän lähellä olevan lintutornin parkkipaikalle. Siellä oli tilaa enemmän, vain pari autoa. Laavulla  oli pari retkeilijää, torni tyhjä, myös linnuista. Maisemat suolle olivat avarat ja kaukana näkyi sentään yksi laulujoutsenkin. 

 

 (automme lintutornin parkkipaikalla)

 Lähdimme komppaamaan merkittyä polkua ensin läheiselle louhokselle ja sieltä hiljan korjattuja pitkoksia kulkien kiertämään suota. Metsä oli varsin hiljainen, mustikoita, juolukoita ja tatteja kyllä löytyi paljon.  Avosuon poikki kulkevat pitkokset odottivat vielä korjaamistaan ja olivat paikoitellen jo aika hajalla. Linnut pysyivät piilossa, vain kapustarinnan ääniä, pari kurkea, korppeja ja kiertelevät valko- sekä mustaviklo. Nuolihaukka etsi saalista suon pohjoispuolella. Kävimme katsomassa pääparkkipaikan laavut ja lähitienoot ja palasimme samoja pitkoksia takaisin louhoksille ja lopuksi vielä etelän lintutorniin. Nyt siellä riitti siivekkäitä, muurahaisia tosin. Niitä tunki joka paikkaan joten poistuimme pian alas. Joku retkeläinen oli tullut viereiselle laavulle kai yötä viettämään. Sitä mekin ajattelimme viettää, autossa. Koska tämä parkkipaikka oli aika epätasainen, lähdimme päätien varren parkkipaikalle. Siellä oli ennestään yksi matkailuauto mutta muuten oli tyhjää, päiväretkeläiset olivat lähes täysin kadonneet. Kävimme vielä viereisessä isossa luontotornissa katselemassa maisemia ja vetäydyimme sitten iltateelle ja yöpuulle. 

 

 

 Laitteet toimivat hyvin ja yö sujui mainiosti. Aamupalan nautimme herättyämme ja lähdimme etsimään Liesjärven kansallispuistoa. Viitoitus sinne oli hyvä mutta navigaattoreilla oli väärää tietoa ja ne vedättivät meidät ensin tuon risteyksen ohi. Pieni u-käännös osoitti että auto oli koostaan huolimatta aika näppärä ja palasimme takaisin. Heti päätien varressa oli hieno parkkialue, ruudut isoja ja vieressä ruokailukatos. Ketään vain ei ollut paikalla. Eteenpäin johti kuoppainen tie jota kuitenkin näytti ajetun runsaasti, jokunen auto ohitti miedätkin sitä kävellessämme. 

 Viittojen mukaan arvoimme reittiämme ja tulimme lopulta järvenrantaan ja sieltä Korteniemen perinnetilalle. Siellä tuntui olevan iso joukko joitakin talkoolaisia menossa puuhastelemaan sinnepäin mistä me tulimme.  Me katselimme pihapiirin lampaita, pääskyjä ja västäräkkejä ja jatkoimme rantapolkua eteenpäin. Vastaan tuli metsälaidun ja siellä muutama suomenlehmä. Yksi vasikoista oli livahtanut aidan väärälle puolelle ja Seija joutui soittamaan Metsähallitukseen asti saadakseen tiedon tilan väelle jotta kävisivät noutamassa vasikkansa takaisin aidan oikealle puolelle. Järvi oli iso mutta lähes linnuton, muutama isokoskelon poikanen sentään etsi kaloja matalasta rantavedestä. Kauempana kuului sääksien piiskutusta, ehkä lentopoikue siellä taivaalla oli. Metsä oli hyvin ryteikköistä ja ainakin pari peukaloisreviiriä oli varattu kaatuneiden puiden joukosta. 

Kuljimme pitkään järven rantaa kunnes lähdimme yrittämään takaisin auton suuntaan. Muutamaa sinne vievää polkua etsimme mutta ne kai olivat kasvaneet umpeen kun emme löytäneet. Kaikki käyttökuntoiset polut johtivat takaisin lähelle Korteniemen tilan viereistä parkkipaikkaa joka tuntui olevan kaikkien muiden suosiossa. No, kävelimme sieltä samaa tietä mitä olimme tulleetkin ja automme oli edelleen yksin hienolla ja tilavalla pysäköintialueella. Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä että oli aika suunnata keula kohti kotia. 

 Auto oli toiminut hyvin ja kun vähän aikaa sillä ajeli, tuntumakin löytyi eikä ohjaus ollut enää mitenkään outo. Vaikka tuuli reippaasti sivusta, ajo oli vakaata. Painoahan meillä oli selvästi vähemmän kuin normaalissa samankokoisessa jakeluajossa olevalla pakulla. Kyllä tähän ajamalla tottuu... 

 

 

Kesän kiireitä

Ei tämä kesä mitenkään hiljainen ole ollut. Joka päivä tässä on ulkona oltu, kuvattu ahkerasti lintuja ja muuta luontoa. Seija on puurtanut töissä viimeisiä kuukausiaan.

Omalle Youtube-kanavalleni olen nyt koonnut jo runsaat parisataa luontovideota, eniten linnuista. Taitaa niitä olla noin yksi jokaista tämän vuoden toistaiseksi kulunutta päivää kohti. Kun linnut ovat nyt kesällä hiljaisia, olen ottanut kohteeksi esimerkiksi perhoset ja korennot.

Muutenkin on korona muokannut tulevaisuuden suunnitelmia. Joskus ajattelimme matkustaa etelään talvehtimaan kun ei töissä enää tarvitse olla. Matkustuksesta korona teki hankalaa ja selvästi kalliimpaakin kuin ennen. Niinpä mietimme että jos lennot maksavat, majoitus maksaa ja ajoneuvon vuokraus maksaa, tulee varmaan halvemmaksi yhdistää ne.

Yhdistävä tekijä onkin keksitty, matkailu- tai retkeilyauto. Sillä pääsee tarvittaessa vaikka sinne etelään asti, siinä voi yöpyä ja vaikka asua jos ei ole kovin vaatelias. Tietysti sillä voi myös vaihtaa paikkaa perillä ja tutkia kaikkia niitäkin paikkoja joissa ei vielä ole käynyt, ja jos tiet ovat kovin huonoja, taakse voi laittaa pari polkupyörää joilla pikkuteidenkin tutkiminen onnistuu.

Netillä hoituvat yhteydet, navigaattorilla ei eksy ja aurinko tuottaa panelin kautta sähköä. Lämmittää voi vaikka kaasulla jos sähkö on kallista. Kun on sisävessa, liesi ja jääkaappi, jopa koronakaranteenikin sujuu mikäli tilanne siihen ajautuu.

No, keväällä sitten tilasimme tuollaisen kun huomasimme ettei uuden ja vähän käytetyn välinen hinnanero ole juur mittä. Huhtikuun jälkipuoliskolta saimme odottaa heinäkuun puolivälin tuntumaan ennen kuin tilauksemme saapui autoliikkeen pihaan ja siellä sitä sitten tuunattiin tilauksen mukaiseksi niin että voimme noutaa sen kotiin heinäkuun viimeisenä päivänä.

Tuossa parkkipaikan ruudukossa ovat nyt sitten rinnan meidän kauppakassi ja menopeli. Hauskaa kyllä että yläkerran naapurit hankkivat ihan samankokoisen samaan runkoon rakennetun retkiauton jo vähän aiemmin, se kun sattui olemaan valmiina jossakin Kuopiossa mistä se sitten tänne ajettiin. Nyt ne sitten ovat rinnan, samankokoisina, väri vähän erilainen ja sisustuskin hieman toinen kun tarkkaan tutkii. Onhan niissä muutakin eroa, heillä on automaatti, vahvempi moottori ja tuumaa isommat aluvanteet, meillä käsivaihteet, pienemmät pyörät ja vähemmän tehoa mutta toisaalta navigaattorina paras mahdollinen ja pyöräteline, aurinkopaneli sekä markiisi toisella sivulla. Jääkaappi ja vessakin tuntuvat olevan meillä isommat.

Kaikkiaan tuo on kuitenkin sellainen Teltta, versio 3.0 jolla pitänee kyllä käydä ihan oikeassa suihkussa vaikka sellainenkin autossa on, ja tietysti pesemässä pyykit jossakin aina määrävälein. Siitä olemme varmoja että lämpimämpää siinä on talvi viettää kuin keskivertoespanjalaisessa kämpässä.

Siinä automme juuri maahan tulleena...

Siinä kauppakassimme ja menopelimme rinnan parkkipaikalla...

Ja tässä se rinnan naapurien retkiauton kanssa.

Pitkä marssi

Puhelin tiedotti eilen että olen kävellyt se mukanani yli 10 miljoonaa askelta. Tarkkaan ottaen se raja ylittyi viime sunnuntaina kun lähdimme Suvin kanssa kävelylle Petikon metsään Vantaalla. Nyt laskuri näyttää jo yli 64000 askelta yli tuon rajan. Matkaa on sen mukaan kertynyt yli 7300 kilometriä eli maratonin verran kertyy alle kolmessa päivässä. Kilokaloreita kuluu noin 600 päivässä kävelyyn.

Kohtalaista ja korkeaa rasitusta puhelin on viimeksi kuluneiden täysien 12 kuukauden aikana mitannut yli 18000 minuuttia, päivää kohti keskimäärin 57 minuuttia eli noin 321 päivänä vuodessa. Näin pimeään aikaan kävelyvauhti lisääntyy kun ei ole lintuja liikaa katsottavaksi ja kuluvan marraskuun aikana olenkin kävellyt tehokkaasti yhtä vaille joka päivänä, keskimäärin 112 minuuttia päivässä. Toki päivittäinen kävelylenkki vie selvästi pidempään, nykyisin on aikaa kävellä ulkona kolme, neljä tuntia kun töitäkään ei enää tarvitse tehdä.

Ei tämä mitään poikkeuksellista ole. Miulla on tallella linturetkihavaintoja kohta kuuden vuosikymmenen verran joista näkee että ahkerasti olen ulkona liikkunut. Nykyvauhdilla vuodessa on kertynyt noin 7,5 miljoonaa askelta joten tuo 10 miljoonaa kertyy vuoden ja neljän kuukauden aikana. Jos nyt vähän keventää ja arvioi sen kertymisajaksi puolitoista vuotta, sata miljoonaa kertyy siis viidessätoista vuodessa, kuudessakymmenessä siten neljäsataa miljoonaa. Voi olla ihan käypä arvio kun vauhti on selvästi hidastunut nuoruusvuosista. Matkaa on kertynyt viimeisen täyden vuoden aikana 5500 kilometriä, sillä vauhdilla maapallon kiertäisi selvästi alle 8 vuodessa ja 60 vuodessa siis jo seitsemän ja puoli kierrosta.

Kuvituksena oleva hiiripöllö saalisteli Keimolan golfkentän tuntumassa sunnuntain retkellä.

Elämysmatkailua Tarifassa ja muuallakin

Kämppämme los Majalesissa.

Taas tässä piti käydä etelässä kun täällä kesästä on jäljellä vain muistoja jos niitäkään. Lauantaina 21.9. aamukuudelta lähdimme ensin Malagaan ja sieltä Tarifaan. Majapaikkamme oli ihan maalla, La Pena-vuoren itärinnettä reunustavan tien varressa Los Majalesissa. Raitilla kävelivät vapaana hevoset, muulit, aasit, lehmät, siat ja kanat, kissat ja koirat, kolme ensinmainittua kurkistelivat säännöllisesti myös sisään terassin ikkunasta vaikkemme niitä porkkanoilla palkinneetkaan kuten kai jotkut olivat aiemmin tehneet.

Seija seuraili näitä, mie lintuja.

Sää tullessa oli etelässäkin hieman suhmurainen ja tihkua jatkui sunnuntaihin. Sen jälkeen selkeni ja loppuaika kuluikin täysin auringon paahteessa. Edustan salmen yllä oli kyllä sitkeää matalalla pysyttelevää merisavua monena päivänä niin että vastaranta Afrikassa näkyi yleensä vain matalan pilven yli kohoavana vuorivyönä.

Ensi päivät kävelimme majapaikan lähitienoolla ja tietysti kaupungin länsipuolen Los Lancesin luontopolulla ja vähän rannallakin. Ranta oli päivällä ja illalla täynnä varjosurffaajia ja purjelautailijoita jotka karkottivat linnut tienoolta mutta aamuisin paikalta löytyi kahlaajia sekä lokkeja. Luontopolun varressa pyöri pikkulintuja. Niistä näkyi yleensä vain mustapäätaskuja ja töyhtökiuruja (kuvista kun niitä joutui täällä määrittämään), piilossa kähmi samettipää- ja heinäkerttuja. Hevosia täälläkin tuli itsekseen polulla vastaan, taisivat hoitaa kasvuston lyhentämisen. Alue oli periaatteessa suojeltu, katselukojuineen kaikkineen mutta villit surffariporukat, irtokoirat ja vapaakävelijät olivat ihan jokapäiväinen näky vaikkapa just piilon edessä, irtokoirat pitkoksillakin. Muutaman videonkin noista taisin ilokseni ottaa.

(lokki, lokki, välimerenlokki...)

Aurinkoisella säällä oli tietysti tarkoitus käydä katsomassa kuulua muuttoa salmen yli Afrikkaan. Tuuli määrää täällä kaiken, alkuviikon se puhalsi lounaasta ja lännestä, lopulla viikkoa se kääntyi itään ja kaakkoon. Länsituulilla muuttoa tarkkailtiin kaupungin itäpuolella, Algecirasista tulevan tien varressa on monta paikkaa joista säännöllisesti miehitetyin oli Cazallassa. Sieltä näki lintuja paljon mutta määrittäminen vaati usein kaukoputkea, päältä tuli harvemmin muuta kuin pienempiä lajeja. Paikka oli meidän kannaltamme vielä vilkkaan tien väärällä puolella joten sinne päästäkseen oli käytävä vähintään pari kilometriä edempänä erään kioskin pihalla kääntymässä, tie oli todella liian vilkas ja mutkainen mihinkään inspiroituihin uukkareihin. Kääntöpaikka oli itsessään sopiva staijailuun, Mirador del Estrecho nimeltään. Siinä emme kuitenkaan muuttoa tarkkailleet vaan jos siihen jäimme, kävelimme tien toiselle puolelle Observatorio del Cabriton tarkkailupisteelle tai siitäkin edemmäs länteen aukeavan puuttoman mäen rinteeseen. Tämäkin paikka oli miehitetty, paikalla kai luonnonpuiston omaa henkilökuntaa laskemassa muuttajia aamusta iltaan, harvemmin muita. Paikalta näki sitten isompaa lajistoa, korppikotkia varsinkin mutta myös pikkukotkien muutto oli täällä vilkasta. Rannassa pian Tarifan keskustan jälkeen piti oleman myös hyvä tarkkailupaikka, jonka löysimme vasta kolmannella yrittämällä kun osasimme kääntyä oikealle pikkutielle. Kaupungista piti sinne johtaa kävelypolku mutta sitä emme onnistuneet koskaan alkua pidemmälle etenemään ennen kuin vastassa oli joku piha.

( pikkukotka siinä, liekö sama nuorukainen jonka kasvamista pesässään kesällä netistä seurasimme...)

Vuorilla tuli myös käveltyä, tietysti majapaikkamme lähimäen laidan luontopolku ensiksi, sitten luoteen puolella Punta Paloman hiekkadyyneiltä Betisin vuorta kiertävällä maisemapolulla ja lopuksi vielä Tarifan itäpuolella tienvarressa olevan El Bujeon rinteillä. Joka paikassa oli kiinnostavaa linnustoakin, joka mäellä tiaiset, tulipäähippiäiset, etelänpuukiipijät ja nakkelit, La Penalla punapyitä, Betisillä pikkukäpylintuja, El Bujeolla pyrstötinttejä ja nuori maakotka. El Bujeolla näki muutenkin mainiosti petomuuttoa kävelyn lomassa, aamusta kävelyä häiritsi hieman maastopyöräilijöiden ralli mutta keskipäivän helteessä ei poluilla niitä enää ollut jos ei lisäksemme muitakaan.

Kävelin pariin kertaan myös majapaikkamme edustalla avautuvan Rio Jaran jokilaakson peltoaukeilla, Seijan kanssa ja ilmankin. Tien varressa oli iso karjatila ja sen käytössä lähes kaikki avomaa tien ympärillä. Netistä huomasimme että tuolla tilalla kasvatetaan taisteluhärkiä ja esimerkiksi niitä härkiä jotka lasketaan juoksemaan pitkin Pamplonan katuja nuorten miesten perässä. Tila on kasvattanut niitä jo vuosisatoja. Laitumet olivat silmämääräisesti vain pystyyn kuivunutta kivikovaa ohdaketta täynnä joten häristä tulee kai aika karuja tuolla dieetillä, komeita kyllä olivat ja hyviä juoksemaan. Lintujakin oli, töyhtökiuruja, harmaasirkkuja, punapyitä, viiriäisiä ja heinäkerttuja, runsaiden varpusparvien piristeenä pensasvarpusia kuten myös jo majapaikkamme vaiheilla. Yli muutti tuollakin petolintuja ja myös katto- ja mustahaikaroita.

Syysen ensi, ruostepääskytkin poies kohta lensi...

Kun tuuli kääntyi vihdoin itään, petolintuja alkoi näkyä paljon jo majapaikkammekin luona, kilometrin päässä siitä olikin ihan virallinen tarkkailupiste, Observatorio de Santuario, mistä näki hyvin paitsi pikkukotkia, myös hanhikorppikotkia. Pikkulintuja, varsinkin pääskyjä ja kiitäjiä näki myös tuosta hyvin. Kiitäjistä alppikiitäjiä oli vielä jonkin verran muutolla, majapaikan lisäksi näimme vain yhden sellaisen Cazallan muutontarkkailupaikalla, senkin kaukaa kun lähimäen linnut menivät päältä.

Kun tien Tarifan itäpuolen rannalle löysimme, piti kävellä rantapolkua tavoitteena Guadalmesi, mutta kun Seijaan oli iskenyt kesäflunssa, jäi matka puolitiehen ja palasimme takaisin polun alkupäähän missä oli hyvä virallinen tarkkailupiste, Observatorio del Estrecho. Paluumatka oli kyllä erikoinen. Tien varteen saapui muuan maasturi, siinä miehiä joista yksi pukeutui sukelluspukuun ja vermeineen, muun muassa harppuunapyssy, lähti kohti rantaa. Auto körötteli ohitsemme eikä tervehtinyt, kunhan mulkoili, aika erikoista tuossa maassa. Kun tulin paikalle, otin tuosta sukeltajasta pienen videopätkän ja kohta alkoi takaa kuulua kova autontorven tööttäily ja kiroilu ettei saa kuvata. No, päätimme poiketa polulta hieman karheikon puolelle kun tuo auto palasi välittömästi takaisin ja pari äijää nousi sieltä peräämme uhkailemaan. Heilautimme vain kättä ja jatkoimme matkaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin alkoi edestämme tulla vastaan poliisiautoja. Eivät ne meistä piitanneet vaan jatkoivat noiden miesten suuntaan, merellä näkyi tulevan matalalla helikopteri ja pari poliisivenettä, samaan suuntaan. Kopteri jäi pörräämään juuri sukeltajan yläpuolelle. Ihmettelimme että onpa täällä varaa jahdata salakalastajia, mutta kun pääsimme observatoriolle, perässä tuli pari poliisia taas yhdellä autolla, korttinsa näytettyään pyysivät lainaksi kiikariani ja seurasivat sitten miten poliisiveneet saattoivat satamaan erään pikkupaatin. Siinä heidän mukaansa oli iso huumelasti ja tuolla operaatiolla kai saatiin kiinni paitsi aineet, myös koko joukko pahiksia.

Observatorio del Cabrito

Tuon episodin jälkeen ehdimme katsella muuttoakin. Pikkukotkat tulivat täällä aivan yläpuolelle, kirsikkoina kakussa muutama isohaarahaukka ja mustahaikaraparvi, kermana mehiläissyöjiä ja pääskyjä. Kuvia tuli paljon, linnut täällä tulivat välillä ihan pään vierestä, varpushaukka yritti kai jäädä hatulle istumaan.

Viimeinen päivä Tarifassa oli taas lauantai. Kämpän tyhjensimme ennen kymmentä ja kävelimme vielä puolitoistatuntisen kierroksen lähimaisemissa. Yhdentoista aikaan alkoi petomuutto toden teolla ja päätimme lähteä palaamaan kohti Malagaa. Tarkoitus oli katsella petomuuttoa vielä jossakin matkan varrella, Cazallaa Seija toivoi, flunssaisena siinä ei tarvitsisi kävellä. Mie nyt kuitenkin junailin meidät ensin kioskille ja siitä Cabriton observatoriolle kun toivoin vielä isoja lintuja näkeväni. Mukana pelkkä kiikari ja kamerana Coolpix lähinnä videoita varten kiipesimme ylös. Siellä oli paitsi paikallinen puistovahti kirjaamassa lukuja, myös joku englantilainen pariskunta. Muutto oli erittäin hyvää, kai parasta koko retkellä. Rannassa meni pikkukotkien parvia, niitä meni vuorellakin ja selvästi Cazallaa kaukaa kiertäen. Korppikotkia näkyi hyvin, vielä kolme yksittäistä pikkukorppikotkaa yksin tai muiden mukana itään matkaten, niiden reitti meni aivan vierestä. Käärmekotkia muutti paremmin kuin yhtenäkään päivänä, nytkin yksi isohaarahaukka ja ylivoimaisesti parhaana nuori suomukorppikotka aivan suoraan päältä vain muutaman kymmenen metrin korkeudelta itään. Kai saman linnun olin nähnyt jo neljä päivää aiemmin samalla paikalla, tosin paljon kauempaa, nyt sen tunnisti ihan paljain silmin. Kun rinteestä löytyi pois lähtiessä vielä elämäni ensimmäinen rusotasku, päivä oli tosi hyvä.

Malagaan tulimme niin ajoissa että perinteiselle Guadalhorcen suistokierrokselle jäi hyvin aikaa. Auton tosin epäluuloisena siirsin vähän tavallista kauemmas, meitä kun jäi kyttäämään lähelle joku kai tyhjiä pulloja keräävä rähjäinen tyyppi. Itse suistossa oli ihan eri lajistoa kuin mitä retkellä tähän asti oli vastaan tullut, pikku-uikut, flamingot, pitkäjalat, harjalinnut ja silkkikerttuset muiden mukana retkilajeiksi kuten tietysti myös munkkiaratit. Ajatus oli kiertää kaikki observatoriot, mie ehdotin että kuljetaan polkuja pitkin, Seijan mielestä oikaisisimme jos kiertäisimme rantahietikon kautta. Se olikin taas todella jännä valinta. Huomasimme nimittäin pikapuoliin että paikalle oli kerääntynyt jo hyvä joukko homonudisteja ja lisää taisi tulla koko ajan, sitä oli tosikiva kompata kiikarit ja kamerat mukana loikoilijoita väistellen ja lenkkarit täynnä löysää hiekkaa. No, onhan siinä hietikon laitaa kiertävässä aidassa ollut aina iso taulu missä kielletään tallomasta munia, mutta se on mielestämme viitannut aidan toisella puolella pesivien mustajalkatyllien munapesiin.

No, pois selvisimme ihan elävinä ja autonkin saimme luovutettua kunnialla. Lentoa Suomeen jouduimme sitten odottelemaan tavallista pidempäänkin koskapa tulomatkalla koneessa oli pari häirikköä joiden hoito vei puoli tuntia ja lähtevässä porukassakin yksi häirikkö viivästytti nousua vielä vartin lisää. Sateisessa Suomessa olimme kuitenkin jo seitsemän maissa ja kolean tihkun takia otimme taksin joka toi meidät kotiin ennen puolta kahdeksaa.

***

Afrikka siellä takana siintää.

Ikää tulee

(juhlaväkeä Teijon kansallispuistossa kodan edustalla, Jari eturyhmässä oikeanpuolimmainen )

Ikää tulee ja helpoin paikka huomata se on käydä sukulaisten tai tuttujen hautajaisissa. Toiseksi helpoin on käydä sukulaisten tai tuttujen syntymäpäivillä. Harrastukseni alkuaikojen retkikavereista jo kesällä 70 vuotta täytti Lähteenojan Jari, hän ei sentään juhlinut syntymäpäiväänsä. Nyt vajaata kahta kuukautta myöhemmin samat vuodet täyttyivät Karhumäen Juhanilla. Hän oli järjestänyt juhlat lintuharrastustutuilleen ja tapojeni vastaisesti kävin miekin siellä kun kutsun sain ja kuulin että Jarinkin siellä näkee.

Jari olikin Erja-vaimonsa seuranaan kierrellyt kolmen viikon ajan kesällä kansallispuistoja etelästä pohjoiseen kuten nykyisin tapanaan on ollut. Lintuja oli ollut vähänpuoleisesti mutta maakotka sentään näyttäytynyt hienosti, siten kuin sitä takavuosina aina kaivattiin. Merelle ei enää ollut tänä kesänä lähtenyt, veneen kunnostaminen olisi vienyt paljon enemmän aikaa kuin oli ollut käytössä. Retkeilytottumukset muuttuvat iän myötä ja yleisesti juuri veneily jää vähemmälle ja autoilu valtaa siltä tilaa.

(sankari keskimmäisenä )

Jussin rengastushistoria oli nähtävissä juhlapaikkana toimivan kodan seinällä. Sen painopisteet olivat tutut jo siltä ajalta kun miekin noilla rengastusretkillä mukana olin, petolinnut, pöllöt, uuttukyyhky, korppi, palokärki ja myöhemmin mukaan tulleina vaikkapa kurki, metsot ja merikotka. Siinä samalla hän piti lyhyen katsauksen menneeseen, sekä henkilö- työ- että harrastushistoriaansa, seikkaperäisempi selvitys olisikin vienyt varmasti koko päivän. Henkilöhistoriaa havainnollistivat paikalla ollut perhe ja veljet. Pojalta kuulimme myöhemmin läheisellä sääksenpesällä käydessä että puussakiipeilyssä sukupolvi on vähitellen vaihtumassa nuorempaan ja poikaset käsitellään nykyisin useimmiten maassa.

(sääksen pesää katsomassa )

Paikalla oli paljon väkeä, keski-ikä silmänvaraisesti arvioiden omaani selvästi korkeampi. Se yllätti miten harva miut enää tunnisti. No, yhteiset retkemme Jussin kanssa loppuivat jo 35 vuotta sitten ja monia jotka mie tunnistin en ollut nähnyt vielä pidempään aikaan. Joukossa oli kuitenkin monta sellaista jotka ovat tavanneet miut myöhemmin ja jos he kerran eivät enää tunteneet tai olleet tuntevinaan, onhan väärin miunkaan sanoa enää tuntevani heitä.

( Puolakkajärven kuikka, tämänhän mie oikeastaan halusin nähdä ja kuvata )

Atrapeista avaudun

siinä serinus laulaa juuri pari metriä yläpuolellani ilman mitään atrappia...

Noin viikko sitten täällä pääkaupunkiseudulla retkeillessäni kävin Vuosaaressa. Paikka kuuluu säännöllisiin retkikohteisiini, joten varsinaisesti bongaamassa en ollut vaikka siinä parkkipaikalla lauloi jo kolmatta päivää keltahemppo. Seijan kanssa kävelimme peruskierroksen Horisonttiin ja takaisin, takaisin tullessa paikalla oli bongareita ja vielä enemmän valokuvausharrastajia. Kuvia piti saada ja siinä sitten soittivat atrappia kovaäänisesti linnulle joka väliin ruokaili aidan takana rikkaruohoissa, väliin tuli lähipuskiin laulamaan.

Tuo atrappi kuului jo kauas, lintu vain läheltä. Sisälläni kiehui ja piti sitten avautua tuolle soittelijalle, miksi hän väkisin yrittää häätää linnun muualle. Soittelija oli juuri joku kaiketi ikäluokkaani oleva papparainen, ostanut uuden kameran ja jonkun kolmesatasen sen päähän arvatenkin eläkeharrastukseksi, tuskin kuvannut lintuja kauaakaan saati harrastanut lintuja vähääkään. Intti siinä että haluaa kuvia siitä ja houkutella sen lähelle, kuulemma muutkin olivat siten onnistuneet.

No, sanoin sitten vähän tylymmin että atrappi tehoaa vain lintuihin jotka ovat pariutuneet ja aloittaneet pesinnän, silloin, eivätkä välttämättä silloinkaan, ne hyökkäävät tulokkaiden kimppuun niitä pois häätämään. Yksinäiset juuri paikalle tulleet koiraat pelästyvät atrappia ja vaihtavat paikkaa. Tosiaan, vaikka nyt olikin Helsingissä Pride-viikko, tuokaan ei tullut tänne etelästä poikaseuraa hakemaan vaan vapaata reviiriä ja naarasta.

Pahin oli kuitenkin jo tapahtunut. Kaveri oli siirtynyt soittamaan atrappiaan juuri sen puskan luokse missä lintu lauloi, kas kun lintu lauloi piilossa puskan sisällä. Hän ei tajunnut että lintu piilotteli juuri tuon atrapin takia. Idiootin suora hyökkäys linnun reviirin ytimeen tehosi, lintu siirtyi takaisin aidan takaiselle ruderaatille ja hetken perästä hemppojen perässä jonnekin mäen toiselle laidalle ja sieltä sitten kauemmas. Sen koommin sitä lintua ei sitten paikalla enää nähty.

Lyön vetoa ettei tuo papparainen kuitenkaan tapauksesta oppinut yhtään mitään vaan jatkaa samaan malliin kunhan tilaisuus taas tulee. Vastaavia esikuvia on aivan liian paljon jopa jonkun tason ornitologeina itseään pitävissä.

***

ja siinä vaihtaa maisemaa.  (Mainittakoon että kuvat eivät ole kumpikaan kyseessä olevasta linnusta, eivät edes Suomesta eivätkä tältä vuodeltakaan... )

Uutta lelua testaamassa

Lintuharrastuksessa on alusta asti ollut ongelmana että ne kiinnostavimmat tirpat ovat aina liian kaukana, aina pitäisi olla vähän pidempi putki. Ensimmäinen nollaversio oli mielessä jo 70-luvun alussa, Seppo kuvassa esittelee pitkää putkea jolla ei kuitenkaan saa kuvia.

Seuraava versio oli hankkia telejatke putken ja kameran väliin. Sellainen oli 70-luvun puolivälissä kaikilla. Kun meitä salolaisia oli samanmerkkisten kameroiden kanssa harrastavia koko joukko, piti kerrankin syksyllä Lövön kalliolla Kemiön etelälaidalla rakentaa kunnon tele. Viisisataisesta 1:8 kiinteäaukkoisesta peiliteleestä sai kolmen jatkeen kanssa nelituhatmillisen "superteleen", joka kuitenkin tarvitsi tuekseen peräti kaksi jalustaa. Kohdennus oli erittäin vaikeaa koska valovoimakin putosi lähes mustaan aukkoon 1:64 eli oikeasti laitteen läpi ei näkynyt juur mittä. Muistaakseni testikuva tuolla otettiin horisontissa näkyvästä Bengtskärin majakasta. En löytänyt sellaista omista kuvistani joten taitaa olla Sepolla tai Ilkalla tai molemmilla. Mitähän mahtoi olla valotusaika, sekunnin?  Itse asiassa Jarikin taisi olla mukana ja niin muodoin kasasimme peräti 8000-millisen putken, mutta sen valovoima 1:128 oli niin mitätön ettei siitä nähnyt läpi yhtikäs mitään.

Lintuja sillä ei saanut kuvattua. Nykyaika on tuonut uusia ratkaisuja. Järkkäreissä harvoin on enää tarjolla pidempää putkea kuin 500-800 -millistä, ne ovat sikakalliita ja painavia. Jatkeita on edelleen, ja lintumiehillä niitä näkee, tavallisimmin kuitenkin suurennukseltaan pienempiä kuin entisajan kaksinkertaistavat, valovoimalla on merkitystä enemmän kuin ennen. Digiskouppausta on harrastettu pidempäänkin, kaukoputkea teleenä käyttäen pokkarilla tai puhelimen kameralla on saatu kuvia kaukaa, mutta senkin konstruktion valovoima on aina pysynyt pienenä, tärinäherkkyys on ollut suuri ja ainakin omalla kohdalla tarkentaminen usein täysin toivotonta. Erilaisia kohdistimia ja virityksiä kyllä on myynnissä mutta nykyiseen puhelimeeni sellaista ei taida saada, ja puhelimiin on yleistymässä tapa ottaa kuva samanaikaisesti useammalla kameralla ja koostaa se niistä. Putkikin on sen verran vanha ettei siihen enää saa mitään lisävarusteita, kaupoissa ei sitä ole ollut enää aikoihin.

Nikonista ei tarvinnut tinkiä kun markkinoille on tullut uusi Coolpix P1000. Sen objektiivi on 4,3-539 millin 125-kertainen zoom, valovoima 1:2,8-8. Kinokokoon suhteutettuna tuo tarkoittaa 24-3000 milliä optisesti ja digitaalisesti tuota voi vielä venyttää 6000 milliin asti. Siis löytyy laite jolla voittaa tuon rakentamamme kahden jalustan konstruktion, sitä voi käyttää vapaalta kädeltäkin ja valovoima on ihan kohtuullinen, senaikaisen perusviissataisen peiliteleen tasoa.

( telkkäkoiras soidinmielellä käsivaralta kuvattuna )

Tulin tässä ostaneeksi tuollaisen ja täytyy sanoa että se on koukuttava lelu. Sen paino on puolitoista kiloa joten sitä kantaa mukanaan ihan eri tavalla kuin selkärepussa monen kilon järkkäriä optioputkineen. tuo mahtuu pikkulaukkuun joka miulle tuli aikoinaan ihan ensimmäisen digijärkkäripaketin mukana. Huomaa eron jos aikoo kantaa mukanaan vielä kiikarin lisäksi kaukoputkeakin. Onhan miulla jalustakin ja toisen teleen pohjasta otin alustalevyn kokeeksi kiinni tähän. Kävi kuitenkin pian selväksi että perusasennossa kiinnitettyä kameraa ei voikaan kiinnittää jalustaan, akkukotelo on tiellä. Käänsin levyn vastakkaiseen suuntaan ja kiinnitin jalustaan, niin päin käsittely oli hankalaa, en saanut jalustaa muuten viritettyä tarpeeksi joustavaksi ja kohteet karkailivat. Näyttääkin siltä että alle täytyy laittaa yksijalkainen tuki. Sellaisia jonkin verran maastossa näkeekin, jopa järkkärien alla. Toinen tapa tietysti on hakea ympäristöstä tukea, milloin lintutornin kaiteesta, milloin kiven päältä tai oksasta, puun rungosta tms. Voi kokeilla vapaaltakin kädeltä mutta ennen kaikkea etsiminen on kyllä sillä tavoin hankalaa, lintu ei pysy paikallaan näkökentässä jos teleen pituus alkaa olla selvästi yli normaalilukemien, kuvakulma on todella kapea ja automaattitarkennus hukkaa kohteensa yhtenään.

( räkätti käsivaralta kuvattuna )

Lentokuvat ovat hankalia, tarkennus osuu jos osuu, tärähdykset näkyvät jäljessä selvästi, tulee mieleen se taso jolla joskus 70-luvulla lintuja kuvasin. Paras tilanne on jos lintu on paikallaan, saa tarkennella rauhassa ja kun kuvan ottaa, voi yrittää perään parempaa. Tuntokuvia sillä kyllä saa, selvästi parempitasoisempia ja helpommin kuin digiskouppaamalla. Siihen tarkoitukseen mie sen itselleni hankinkin, lähinnä tuonne matkoille jos kaukaa haluaisi dokumentteja lajin määrittämisen avuksi.

( merikotka käsivaralta 6000 millin maksimipolttovälillä, tärinä näkyy selvästi suttuisessa kelissä ja kuva hajoaa jo aika muruiksi)

( silkkiuikku käsivaralta kaukaa, sattumalta rapsuttamassa korvallistaan, seuraavassa ruudussa lintu olikin jo ihan kuvan alalaidassa leikkautumassa pois...  )

( käsivaralta toimintaa tuossakin, varis kiusaa halia muutaman sadan metrin päässä, variksesta ei näy mitään yksityiskohtia kun liike sumentaa sen kokonaan.) 

( pikkutikka naputtelee puuta, käsivaralta, pitkä valotusaika jättää pääpuolen epäselväksi )

( merihanhipari laskeutuu, hyvä että edes osuivat ruutuun, siipi jäi ulos... )

( uivat hanhet näyttävät jo paremmilta )

Tietysti laitteen varsinainen pointti on siinä että sillä voi ottaa niin laajakulmaa vaativat maisemat, normaalit tilannekuvat retkeltä kuin sitten noita ultratelekuviakin. Järkkärissä pitää useimpiin tarkoituksiin valita oma putkensa, tällä onnistuvat vielä makrokuvatkin. Salama on yhdysrakenteinen ja videokin onnistuu. Tosin mikään salama ei kanna satojen metrien päähän... Yökuvauksessa tämä kannattaa kiinnittää jalustaan ja suunnata vaikka kohti Kuuta, siinä on paitsi lintukuvausasetus, myös asetus kuukuvaukselle.

Järjestelmäkamera on kuitenkin ylivoimainen nopeissa tilanteissa ja kuvan laadussa. Käyneekin niin että kumpikin löytää oman lokeronsa kuvausharrastuksessani. Ajatuksiani päivittää edelleen järkkärivarustustani tämä ostos ei muuksi muuttanut.

Lintujen ruokinnasta

Paikallislehdessä on taas ollut jonkun kaupungin virkahenkilön vuodatus siitä ettei lintuja saisi talvella ruokkia. Sellainen kuulemma ruokkii vain rottia.

 Mie nyt olen rikkonut tuota sääntöä lähes koko sen ajan kun olen Vantaalla asunut, pitämällä aina talvisin parin lintulautatason kokoista ruokapistettä joko ihan metsässä tai asutusta lähempänä metsän suojassa.

 Kun nuo eväät roikkuvat laudalla irti maasta, ruokavieraat ovat tyypillisesti tiaisia ja siis asutuksen lähellä sini- ja talitinttejä.

Varsin kranttuja tintit täällä ovat, pitää olla pähkinää tai jotakin vastaavaa erityisherkkua, sitten vasta kuluvat kuorelliset auringonkukansiemenetkin joita tuossa laudalla on.

 Rasvapötköillä käyvät myös tiaiset, aiempina vuosina tosin myös tikatkin. Joskus Petikon metsässä olleen ruokintapisteeni lähellä käpytikat tottuivat valmisruokaan niin hyvin että kesällä sitten kävivät hakkaamassa kaikki lähistölle ripustamani tiaispöntöt hajalle poikasia metsästäessään.

Muutama rinnakkainen vaihtoehto pitää olla, muuten joku yrmy talitintti valloittaa itselleen koko paikan ajaen muut linnut pois.

 Laudalla on reunat, joten siemeniä putoaa maahan varsin vähän, syyllisiä ovat pääasiassa nirsoilevat ruokailijat jotka heittelevät pois siemeniä kunnes löytävät mielestään parhaan.

Maahan pudonneet siemenet eivät mene hukkaan saati rotille, punatulkut ja peipot sekä mustarastaat ruokailevat niillä maassa

ja käyvät tiaisetkin maassa niitä etsimässä, ainakin jos ovat vasta paikan löytäneitä ja sen takia vielä arkoja tunkemaan parhaille paikoille. Kun ruokintapiste on metsässä, sinne eivät tule varikset tai harakat. Ei siellä näy rottiakaan jolleivät sitten osaa lentää jälkiä jättämättä. Petikon metsässä näkyi ruokinnan liepeillä toisinaan metsämyyriä, erityisesti jos ruokintapiste oli maassa. Pitkään aikaan en ole sellaista harrastanut, olen aika lailla keskittynyt tiaisten hyvinvoinnin turvaamiseen.

Noilla ruokintapaikoilla käy kyllä muitakin eläimiä, oravia eniten, vähän myös rusakoita ja parilla lähitienoon muiden ylläpitämällä paikalla näkyy öisin saalistavan jonkun lähitalon irrallaan kulkeva leikkaamaton kolli, sen käynnit on helppo huomata jäljistä ja äkeän hajuisista reviirimerkeistä. Öisin sen saaliiksi joutunevat juuri nuo jyrsijät jos niitä paikalla käy.

Ainoa paikka missä on ollut todellinen rottaongelma, tulee mieleeni Salosta missä tuttavani on pitkään pitänyt aika isoa ruokintapistettä linnuille, aiemmin juuri isoa maassa seisovaa säiliötä. Sinne rotat tulivat jokusen kilometrin päästä ilmeisesti erään ökykartanon suurista fasaanitarhoista. Kaveri taisi hoitaa rotat pois ampumalla, aseharrastaja kun myös oli, tosin rotta on perin ovela eikä niitä ole helppo saada saaliiksi parin ensimmäisen jälkeen ellei muuta taktiikkaa ahkerasti.

Kotiinpaluu lomaretkeltä kolme vuosikymmentä sitten.

Lähdimme siis Tauvon lintuasemalta 10.8.1988 puolilta päivin ja iltakuudelta saavuimme sitten Kiuruvedelle, missä Maskulaisten perhe asui. Sattumalta juuri oli alkamassa Kaukon organisoima runoilta paikallisen lukion juhlasalissa, joten vietimme sitten illan kuunnellen lehmärunoja. Kiuruvesi taisi olla tuohon aikaan maan kärjessä maitopitäjänä.

Yön jälkeen lähdimme sitten perheporukalla mökkiretkelle juuri ja juuri Pielaveden puolelle, Lampaanjärvelle. Se oli 12 kilometriä pitkä kapea järvi missä tuohon aikaan oli vain tämä yksi mökki, muut saaret rakentamattomia. Siellä kului koko päivä aamuyhdeksästä iltayhdeksään.

Mökin edustalla,

rannassa grillataan

ja ongitaan kaloja,

täällä haetaan vettä.

ja välillä soudetaan järvellä.

Illalla palasimme taas Kiuruvedelle missä nukutun yön jälkeen lähdimme ensin Iisalmelle, sieltä Kuopion kautta etelään. Illaksi ehdimme Mikkeliin, Annen isoäidin luo kylään. Siellä viivyimme kolmannentoista päivän puoleenpäivään asti ennen kuin ajoimme suoraan kotiin.  Kaikkiaan kolmen viikon retkellä olin nyt saanut autolla-ajo-oppia 2385 kilometrin verran, miullahan oli vielä kasikympin lätkä takaikkunassa kuten siihen aikaan noviiseilla piti olla.

Seuraavana päivänä meidän Miskalla oli edessä osallistuminen kansainväliseen koiranäyttelyyn Helsingissä ja sen verran hyvin olimme hänen kunnostaan huolta pitäneet että hän tuli ikäluokkansa ykköseksi kaikista roduista.

( Miska viimeistelee kuntoaan Lampaanjärven saaressa )

( emäntä Anne, kasvattaja Pirkko Peippola sekä Miska ja ruusukkeita näyttelystä )

Kuntoiluvinkkejä staijareille ja komppaajille

Teimme Seijan kanssa päivittäisen lintukierroksen, tällä kertaa Viikkiin. Olihan siellä taas neljä jalohaikaraa ja runsaasti muitakin lintuja. Siinä katsellessa Seija päätteli että voi tuossa samaan aikaan myös suorittaa hieman kevyttä jumppaa. Kiikari oli hänen mielestään mainio käsipaino, vähän kahvakuulan tapaan, kevyempi vain. Ja voihan sillä välillä katsella lintujakin.

Videot ovat aika raskaita ladata tänne, joten seuraavan linkin takana on sitten muutama lisää.

 komppaajille ja staijareille. 

Lomakierrokselta kolme vuosikymmentä sitten

Lintukurssin alta olimme heinä- elokuun vaihteen 1988 poissa Tauvon lintuasemalta. Lintuja olimme käyneet katsomassa myös Oulussa mutta kävimme sitten samalla Hailuodossa.

 Minkä kaupan edessä tässä lienemmekään, kortteja lähettämässä tai eväitä ostamassa...

 Ja ei kun lautalla merelle,

Ukkoskuuro yllätti keskellä merta, piti mennä autoon sisälle

 ja pilvi jatkoi matkaa pohjoista kohti.

Rysiä sieltä löytyi

ja verkkoja,

 Kova hinku merelle, pitää vetää niin että maapallokin kallistuu...

 Hietikkoa ei tarvitse hakea.

Kalasatamalta näyttää

työveneitä ja isompiakin laivoja.

Lintupaikalla Kirkkosalmessa, linnut piilossa

Alavaa ja matalaa.