Uutta lelua testaamassa

Lintuharrastuksessa on alusta asti ollut ongelmana että ne kiinnostavimmat tirpat ovat aina liian kaukana, aina pitäisi olla vähän pidempi putki. Ensimmäinen nollaversio oli mielessä jo 70-luvun alussa, Seppo kuvassa esittelee pitkää putkea jolla ei kuitenkaan saa kuvia.

Seuraava versio oli hankkia telejatke putken ja kameran väliin. Sellainen oli 70-luvun puolivälissä kaikilla. Kun meitä salolaisia oli samanmerkkisten kameroiden kanssa harrastavia koko joukko, piti kerrankin syksyllä Lövön kalliolla Kemiön etelälaidalla rakentaa kunnon tele. Viisisataisesta 1:8 kiinteäaukkoisesta peiliteleestä sai kolmen jatkeen kanssa nelituhatmillisen "superteleen", joka kuitenkin tarvitsi tuekseen peräti kaksi jalustaa. Kohdennus oli erittäin vaikeaa koska valovoimakin putosi lähes mustaan aukkoon 1:64 eli oikeasti laitteen läpi ei näkynyt juur mittä. Muistaakseni testikuva tuolla otettiin horisontissa näkyvästä Bengtskärin majakasta. En löytänyt sellaista omista kuvistani joten taitaa olla Sepolla tai Ilkalla tai molemmilla. Mitähän mahtoi olla valotusaika, sekunnin?  Itse asiassa Jarikin taisi olla mukana ja niin muodoin kasasimme peräti 8000-millisen putken, mutta sen valovoima 1:128 oli niin mitätön ettei siitä nähnyt läpi yhtikäs mitään.

Lintuja sillä ei saanut kuvattua. Nykyaika on tuonut uusia ratkaisuja. Järkkäreissä harvoin on enää tarjolla pidempää putkea kuin 500-800 -millistä, ne ovat sikakalliita ja painavia. Jatkeita on edelleen, ja lintumiehillä niitä näkee, tavallisimmin kuitenkin suurennukseltaan pienempiä kuin entisajan kaksinkertaistavat, valovoimalla on merkitystä enemmän kuin ennen. Digiskouppausta on harrastettu pidempäänkin, kaukoputkea teleenä käyttäen pokkarilla tai puhelimen kameralla on saatu kuvia kaukaa, mutta senkin konstruktion valovoima on aina pysynyt pienenä, tärinäherkkyys on ollut suuri ja ainakin omalla kohdalla tarkentaminen usein täysin toivotonta. Erilaisia kohdistimia ja virityksiä kyllä on myynnissä mutta nykyiseen puhelimeeni sellaista ei taida saada, ja puhelimiin on yleistymässä tapa ottaa kuva samanaikaisesti useammalla kameralla ja koostaa se niistä. Putkikin on sen verran vanha ettei siihen enää saa mitään lisävarusteita, kaupoissa ei sitä ole ollut enää aikoihin.

Nikonista ei tarvinnut tinkiä kun markkinoille on tullut uusi Coolpix P1000. Sen objektiivi on 4,3-539 millin 125-kertainen zoom, valovoima 1:2,8-8. Kinokokoon suhteutettuna tuo tarkoittaa 24-3000 milliä optisesti ja digitaalisesti tuota voi vielä venyttää 6000 milliin asti. Siis löytyy laite jolla voittaa tuon rakentamamme kahden jalustan konstruktion, sitä voi käyttää vapaalta kädeltäkin ja valovoima on ihan kohtuullinen, senaikaisen perusviissataisen peiliteleen tasoa.

( telkkäkoiras soidinmielellä käsivaralta kuvattuna )

Tulin tässä ostaneeksi tuollaisen ja täytyy sanoa että se on koukuttava lelu. Sen paino on puolitoista kiloa joten sitä kantaa mukanaan ihan eri tavalla kuin selkärepussa monen kilon järkkäriä optioputkineen. tuo mahtuu pikkulaukkuun joka miulle tuli aikoinaan ihan ensimmäisen digijärkkäripaketin mukana. Huomaa eron jos aikoo kantaa mukanaan vielä kiikarin lisäksi kaukoputkeakin. Onhan miulla jalustakin ja toisen teleen pohjasta otin alustalevyn kokeeksi kiinni tähän. Kävi kuitenkin pian selväksi että perusasennossa kiinnitettyä kameraa ei voikaan kiinnittää jalustaan, akkukotelo on tiellä. Käänsin levyn vastakkaiseen suuntaan ja kiinnitin jalustaan, niin päin käsittely oli hankalaa, en saanut jalustaa muuten viritettyä tarpeeksi joustavaksi ja kohteet karkailivat. Näyttääkin siltä että alle täytyy laittaa yksijalkainen tuki. Sellaisia jonkin verran maastossa näkeekin, jopa järkkärien alla. Toinen tapa tietysti on hakea ympäristöstä tukea, milloin lintutornin kaiteesta, milloin kiven päältä tai oksasta, puun rungosta tms. Voi kokeilla vapaaltakin kädeltä mutta ennen kaikkea etsiminen on kyllä sillä tavoin hankalaa, lintu ei pysy paikallaan näkökentässä jos teleen pituus alkaa olla selvästi yli normaalilukemien, kuvakulma on todella kapea ja automaattitarkennus hukkaa kohteensa yhtenään.

( räkätti käsivaralta kuvattuna )

Lentokuvat ovat hankalia, tarkennus osuu jos osuu, tärähdykset näkyvät jäljessä selvästi, tulee mieleen se taso jolla joskus 70-luvulla lintuja kuvasin. Paras tilanne on jos lintu on paikallaan, saa tarkennella rauhassa ja kun kuvan ottaa, voi yrittää perään parempaa. Tuntokuvia sillä kyllä saa, selvästi parempitasoisempia ja helpommin kuin digiskouppaamalla. Siihen tarkoitukseen mie sen itselleni hankinkin, lähinnä tuonne matkoille jos kaukaa haluaisi dokumentteja lajin määrittämisen avuksi.

( merikotka käsivaralta 6000 millin maksimipolttovälillä, tärinä näkyy selvästi suttuisessa kelissä ja kuva hajoaa jo aika muruiksi)

( silkkiuikku käsivaralta kaukaa, sattumalta rapsuttamassa korvallistaan, seuraavassa ruudussa lintu olikin jo ihan kuvan alalaidassa leikkautumassa pois...  )

( käsivaralta toimintaa tuossakin, varis kiusaa halia muutaman sadan metrin päässä, variksesta ei näy mitään yksityiskohtia kun liike sumentaa sen kokonaan.) 

( pikkutikka naputtelee puuta, käsivaralta, pitkä valotusaika jättää pääpuolen epäselväksi )

( merihanhipari laskeutuu, hyvä että edes osuivat ruutuun, siipi jäi ulos... )

( uivat hanhet näyttävät jo paremmilta )

Tietysti laitteen varsinainen pointti on siinä että sillä voi ottaa niin laajakulmaa vaativat maisemat, normaalit tilannekuvat retkeltä kuin sitten noita ultratelekuviakin. Järkkärissä pitää useimpiin tarkoituksiin valita oma putkensa, tällä onnistuvat vielä makrokuvatkin. Salama on yhdysrakenteinen ja videokin onnistuu. Tosin mikään salama ei kanna satojen metrien päähän... Yökuvauksessa tämä kannattaa kiinnittää jalustaan ja suunnata vaikka kohti Kuuta, siinä on paitsi lintukuvausasetus, myös asetus kuukuvaukselle.

Järjestelmäkamera on kuitenkin ylivoimainen nopeissa tilanteissa ja kuvan laadussa. Käyneekin niin että kumpikin löytää oman lokeronsa kuvausharrastuksessani. Ajatuksiani päivittää edelleen järkkärivarustustani tämä ostos ei muuksi muuttanut.