Erkki Melartin: Minä uskon (Otava 1928, 94 s.)
Taas huomasin miten pieni aforismikirjanen paljastaa kaiken paitsi tekijästään, myös lukijastaan. Paavo oli saanut Annaltaan lahjaksi jo ennen syntymääni Erkki Melartinin aforismikokoelman "Minä uskon". Paavo oli arvatenkin kiittänyt kohteliaasti ja vielä ehkä puhunut siitä myöhemmin kysyttäessä jotakin ympäripyöreää. Hyllyyni sattuessaan kirjan sivut olivat kuitenkin vielä painon jäljiltä irti leikkaamatta, sisältöä ei ole kukaan tutkinut.
En tiedä huomasiko perikunta Paavon unohduksen kun aikanaan vei hänen jälkeenjääneet kirjansa divariin. Koen kuitenkin jälleen velvollisuudekseni käydä läpi tämänkin kirjan. Erkki Melartin on nykyaforistiikankin harrastajalle tuttu. Samanniminen mies kirjoittaa myös mietelauseita ja lienee vain ajan kysymys koska nekin suljetaan yksiin kansiin.
Vanha Erkki on tunnetumpi säveltäjänä ja musiikkipedagogina, kovin monet hääparit tässä maassa ovat marssineet avioliittoon hänen luomansa Prinsessa Ruususen juhlamarssin tahdissa. Aforismikokoelmaansa hän lienee halunnut koota maailmankatsomuksensa suuntaviivat. Teosofina ja ruusuristiläisenä hän ei niitä dogmatisoinut, kovien väitteiden sijaan hän esitti paljon henkilökohtaisia havaintojaan ja kysymyksiä. Klassiselle aforismille uskollisena hän rakensi ne poluiksi, joiden päässä aukesi näköaloja moneen suuntaan. Opettajana häntä pidettiin kilttinä, mutta paitsi sävellystaitoaan hän pystyi välittämään oppilailleen myös ruusuristiläisyyttä.
Kirjailija numeroi teoksen kappaleet roomalaisittain I-VII antamatta niille muita nimiä kuin viimeiselle Coda, joka on siis ellei aivan loppuhuipennus niin ainakin yhteenveto aiempien lukujen teemoista. Siten hän lie halunnut esittää projektinsa sävellyksenomaisena, ja samaa korostaakseen hän antoi sille opusnumeronkin.
Laitanpa taas muutaman esimerkin kirjasta niin tiedätte mihin kirjailija uskoo:
Toivotamme usein ystävillemme "onnea ja menestystä" emmekä ajattelekaan, kuinka usein nämä seikat ovat vastakohtia.
Me kysymme: minne on nuoruutemme hävinnyt? Emmekä huomaakaan, että se on piiloutunut syvälle meihin itseemme.
Ankarimmin rankaisee Jumala meitä - kuulemalla rukouksemme sellaisenaan.
Tiemme maailmassa: iloisin mielin yhä uudestaan ja uudestaan epäonnistua.
Todella suuren sielun ihmishalveksintaan sisältyy monin verroin enemmän rakkautta kuin keskinkertaisten ihmisten ystävällisyyteen.
Pelko ja rakkaus ovat vastakohtia eivätkä toimi yhdessä. Viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia.
Kateus on se kunnioituksen muoto, jonka me useimmin ja helpoimmin annamme niille, jotka ovat meitä etevämmät.
Me leikittelemme vapaudella kuten lapset ladatulla revolverilla.
On olemassa muutamia henkilöitä, joita emme voi sietää sen vuoksi, että he hermostuttavalla tavalla aina ovat oikeassa.
Todellinen taideteos on aina - uhri.
Moni luulee olevansa itsenäinen sen vuoksi, että hän pilkkaa esikuvaansa.
Tuhannesti parempaa on yhä uudestaan ja uudestaan pettyä kuin aina kulkea epäilevin mielin.
Ikävystyminen on tyhjäntoimittajan ainainen pelko ja - ainainen seuralainen.
Rakkaus on kuin jalo musiikki, se antaa meidän välittömästi tajuta taivaan.
