Kirjahyllystäni löytyi tämäkin.
Kulttuurin legitiimisyys on tutkimuksen pääulottuvuuksia, se on vallalla olevien normien, arvojen ja uskomusten mukainen kollektiivinen käsitys asian (tässä tapauksessa kulttuurin) oikeutuksesta ja hyväksyttävyydestä. ”Hyvä maku” on tutkimuksen gurun Bourdieun mukaan legitiimiä siinä mielessä ettei sitä tarvitse perustella, nekin joilla sitä ei ole tietävät mitä se on ja ettei heillä sitä ole. Hyvä maku on kuin uskonnon omatunto, kolkuttaa koko ajan takaraivossa arvottamassa sitä mihin ihminen kiinnostustaan kohdentaa.
Legitiimisyyden mittaus on kuitenkin kehäpäätelmä. Tutkimuksen mukaan legitiimiä on määritelmällisesti se mitä yhteiskunnan koulutetuin osa pitää hyvänä tai harjoittaa eniten suhteessa sen vähiten koulutettuun osaan ja se on laskettu tutkimusvastauksista. Tähän olisi ilman muuta pitänyt saada aineistosta riippumaton objektiivinen mittari. Sellainen on kyllä luotavissa. Populaarikulttuuri arvottaa itsensä ihan suosiolla ja myyntituloilla. Eliitti sitten rahoittaa sitä kulttuurin osaa joka sen mielestä tukea tarvitsee käyttäen yhteisiä verovaroja, julkisia palkintoja ja tunnustuksia ja tilauksia. Legitiimiin kulttuuriin kuuluu siis sen tuottavin osa eli taide joka rahoittaa itsensä ja sen lisäksi se osa joka saa yhteiskunnan rahoitusta tai tunnustusta. Tämän osan pitäisi olla selvitettävissä kevyesti: luetteloidaan vain julkisten rakennusten arkkitehdit ja rakennukset, julkisten patsaiden tekijät ja teokset, museoiden maalausten tekijät ja teokset, kirjastojen teosten kirjoittajat ja kirjojen nimikkeet, kansallisoopperan, -baletin ja julkisrahoitteisten konserttitalojen ohjelmistot jne. Tietysti pitää myös ottaa mukaan Yleisradio ja sen rahoittama tuotanto sekä sen Areenassa esillä oleva kulttuuritarjonta. Tuota kaikkea pitäisin itse legitiiminä kulttuurina, verovarat kun tulevat niidenkin taskusta jotka eivät varmasti noihin kaikkiin niitä itse kohdentaisi. Sama tietysti on sovellettavissa ruumiinkulttuuriin, urheilu erityisesti huipulla saa paljon julkista tukea vaikka suuri osa siitä on muutenkin itsessään kannattavaa. Tavallisen väen kuntoliikunta ei juuri julkista tukea saa, penkkiurheilu sen verran kuin sitä Ylen kanavilla näkee.
Sanoisin että epälegitiimiä urheilukulttuuria samoin kuin muuta kulttuuria on esimerkiksi fanittaminen, se että mennään kiljumaan lavan eteen tai jalkapallo- tai jääkiekkokatsomoon, solvaamaan tuomareita ja vastapuolen pelaajia sekä kannattajia. Stadioneilla ja festarilavojen edessä on sattunutkin maailmalla kuolemaan johtaneita kahakoita yms onnettomuuksia, fanit ovat tappaneet toisiaan ja urheilijoitakin jos tulokset eivät ole miellyttäneet. Samoin selvimmin epälegitiimiä kulttuuria on se mitä tämä tutkimus ei huomannut käsitellä ollenkaan. Otetaan nyt elokuvista, kirjallisuudesta, lehdistä sekä kuvataiteesta esiin vaikkapa pornografia, tosin netissä sillä tehdään kovasti rahaa joten pelkästään sillä kriteerillä sekin olisi legitiimiä jos raha tulisi ilman rikoksia. Yli neljäsataa sivua luin enkä nähnyt koko sanaa mainittavan. Epälegitiimisiksi pornon ja kovan väkivallan määrittelee jo elokuvasensuuri, tällaistahan siellä on kautta aikain leikelty vaikka tietysti pääkohteena on ollut estää vallanpitäjiin kohdistuva kritiikki. No, arkkitehtuuri ja kuvanveistotaidekin on tainnut jäädä kirjasta pois jollei nyt sitten niitä rivien välistä etsi kotimiljöön tai matkailun kuvauksista. Niille löytyy kyllä yllämainitsemiani legitiimisyyskriteerejä. Graffitit ovat mukana vain takakansikuvan pienessä nurkassa, ne lienevät epälegitiimiä kulttuuria vaikka muuan apulaispormestari onkin yllätetty niitä tekemästä. Muraalit ovat myös kirjalle tuntemattomia, ne vuorostaan lienevät osa legitiimiä kulttuuria. Missä lienevät sarjakuvat, entä piirretyt filmit, kai epälegitiimejä vaikka myönnän kyllä niitä lukeneeni ja katsoneeni, jopa joltisenkin kokoelman keränneeni, tosin sen olen jo ehtinyt hävittää. Myös kirjamessuilla nykyisin divariosaston pääosassa alkavat olla sarjakuvalehdet ja -albumit. Ja liputetaanhan jo Tove Janssonin päivänäkin...
Oma määritelmäni hyvälle maulle on se miltä tekemäni ruoka nykyisin maistuu. Runsaat viisi vuosikymmentä sitten kun aloin opetella ruokani laittoa en voinut vielä sanoa näin, oli tyydyttävä Bourdieun intuitioon. Nyt ruoka on kuulemma jo liian hyvää, paino uhkaa nousta kun liikunta näin iän myötä vähenee. Asuinkumppanilla on keliakia ja sen huomioon ottaminen on pitänyt opetella kun samaa ruokaa pääpiirteissään kuitenkin syömme.
Legitiimisyydelle valitusta määritelmästä johtuu kai myös se että suomalaisten makua ja elämäntyyliä väitetään jyrkemmin hierarkkiseksi kuin vanhan luokkayhteiskunnan Iso-Britannian. Hierarkkisuus on siis sitä missä määrin luokitteluiden eriytyminen liittyy vallan ja arvostuksen mukaisiin eroihin. Rohkenen epäillä tuota tulosta. Esimerkiksi brittiläiset jalkapallohuligaanit ovat jo maabrändi, suomalaiset ovat ilmiön suhteen aivan noviiseja. Toisekseen brittiläinen korkeakulttuuri on todella perinteikästä, meidän tasomme kelpaa heille jonakin vierailevana kapellimestarina, ei juuri muuten. Joulu- ja joulupukkiturismi heille kelpaa mutta se ei olekaan korkeakulttuuria vaan rahalla legitimoitua populaarikulttuuria. Ikävä tai hieno totuus on että maamme on edelleen äärimmäisen tasa-arvoinen. Meillä tutkimuksenkin korkeimpaan tuloluokkaan pääsi viiden tonnin kuukausituloilla ruokakuntaa kohti, oikeasti se on pikkurahoja näihin aitoihin luokkayhteiskuntiin verrattuna. Britanniassa tuollaiset tulot eivät riitä kunnolla edes ylempään keskiluokkaan. Mielestäni yhteiskuntien vertailussa yksilöiden resurssien pitäisi luokittain olla puolin ja toisin samat. Tutkimustuloshan voisi olla ettei meillä ole sellaista eliittiä kuin Britanniassa, heihin verrattuna olemme kaikki keskiluokkaa ja havaittu kulttuurimaun vaihtelu meillä onkin vain keskiluokan diversiteettiä. Meidänkin ruokakuntamme tulot riittäisivät ylimpään tuloluokkaan tutkimuksessa mutta en todellakaan saa päähäni sitä että yksikään oikean eliitin jäsen olisi päässyt sinne tekemällä viisi vuosikymmentä ns paskaduuneja (eliitin nimitys töille jotka eivät heille kelpaa) postissa, lehtiä jakamalla, mielisairaita ja vanhuksia hoitamalla yms. Eliitin hommat ovat niitä joita minä en edes töiksi tunnista.
Kai itsensäkin voi sitten ottaa esimerkiksi siitä minkälainen kulttuuriharrastaja on tavallinen suomalainen. Olen aina määritellyt itseni lintuharrastajaksi: kahta en vaihda, linnut ja … mikä lieneekään se toinen, en tiedä. Isäni opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan vähän yli neljä vuotta täytettyäni. Vanhempani olivat kansakoulun käyneitä. Isän koulu loppui hänen isänsä kuolemaan ja polioon, äiti taas kävi koulunsa loppuun evakossa. Hänenkin isänsä kuoli juuri talvisodan kynnyksellä joten molemmat joutuivat mahdollisimman pian töihin tienaamaan elantoaan. Kaikesta huolimatta meillä oli pieni kirjahylly ja siinä kolmisen hyllyllistä kirjoja. Aika pian luin niistä suuren osan, ja alakansakoulussa takaseinällä olleesta hyllyllisestä siellä olleet kirjat. Sain aina jouluna lahjaksi jokusen uuden kirjan, luin ne saman tien. En tehnyt juurikaan eroa tietokirjojen ja kaunokirjallisuuden välillä vaan luin niitä kaikkia. Oppikouluun pääsin ja sen vieressä oli kauppalan, myöhemmin kaupungin pääkirjasto. Sen nuorten puolen kirjat luin nopeasti ja iän karttuessa siirryin aikuisten puolelle. Siellä vihdoin oli niin paljon luettavaa että oli valittava mitä luki. Siihen mennessä olin jo valinnut nuo linnut. Luonnontieteen hyllyt luin ensin, sitten historiaa, yhteiskuntaa ja lopulta fiktiotakin, aloitin historiallisista romaaneista...
Kuudentoista iässä aloitin työt lehdenjakajana ennen kouluun menoa ja niin minulla oli omaa rahaa, jota käytin tietysti kirjojen ostoon. Ihan ensimmäisiä ostoksiani taisi olla muuan tietosanakirjasarja, naiivisti kuvittelin siitä voivan olla hyötyä koulunkäynnissä, mutta vähäiseksi se hyöty jäi. Sittemmin hankin itselleni sellaisia kirjoja jotka olin löytänyt jo kirjastosta ja lainannut useampaan kertaan. Aloin kasvattaa itselleni käsikirjastoa lähinnä tietokirjoista. Vuosittaisista alennusmyynneistä löysin sitten muitakin herätteitä. Tapa on jäänyt loppuiäksi, alennusmyynnit ovat korvautuneet kirjamessuilla ja divareilla, välillä kirjastojen poistojakin hankkimalla. Tila on käynyt rajoittavaksi ja olen poistanutkin jo satamäärin huonokuntoisimpia ja ei niin keskeisiä niteitä, muun muassa tuon ensiksi ostamani tietosanakirjasarjan. Kirjastoissa kävin edelleen kun muutin pääkaupunkiseudulle ja sitten Kouvolaan muka eläkepäiviksi. Täällä Porissa, varsinaisessa loppusijoituspaikassani, kirjastokortti on vielä hankkimatta mutta hankin sen kyllä. Kirjastoauto pysähtyy tuohon viereen ja Meri-Porin sivukirjasto Pihlavassa ei ole kaukana. Pääkirjastoon keskustaan on sitten enemmän matkaa. Kirjallisuusmakuani pidän legitiiminä koskapa valintani ovat tyypillisesti kirjastojen omilla valinnoillaan sertifioimia.
Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen menin Turun yliopistoon lukemaan matemaattisia aineita. Kemiassa ja biokemiassa etenin laudaturopintoihin mutta lopputyöt jätin tekemättä ja menin postiin töihin, lajittelukeskukseen. Turusta ei kokopäivätöitä löytynyt joten muutin Helsinkiin. Opintojen ohessa olin tehnyt jatkuvasti töitä joten pääkaupunkiseutulainen työkulttuuri oli järkytys. Proletariaatista karisi hohto, juoppoja tai lusmuja olivat mielestäni kaikki. Työuraa kesti 66-vuotiaaksi asti, puolet kotimaan, puolet ulkomaan postin puolella, lähes kaikki käytännön työt tuli kokeiltua paitsi jakelu ja sitten suunnittelijana ja päällikkönä tuotannossa ja taloudessa, budjetteja ja seurantoja joskus kolmellekin postitehtaalle samaan aikaan, ja viimeiset vuodet taas käsittelyssä. Duunariksi kyllä itseni lasken ja duunarimiljöötä tämä nykyinenkin asuinpaikkani on vaikka olen tänne juurikin lintujen takia muuttanut.
Musiikkimakuni alkoi kehittyä joskus 60-luvun alussa kun ryhdyin kaivamaan vanhempien radiosta esiin merirosvoradioita ja 208-Radio Luxemburgia. Rokin klassikot ja popmusiikin alku tuli sitä kautta tutuksi, yleisradiosta ei juuri kuulunut kiinnostavaa musiikkia. Lehdenjakotuloilla ostin itselleni kelanauhurin ja nauhoitin suuren määrän keloja täyteen blues- soul- ja muuta mustaväritteistä rytmimusiikkia. Opiskeluaikana Turussa löysin sitten omasta radiostani jazzin ja klassisenkin kun proge näivettyi purkaksi ja heviksi, niistä vieraannuin. Joskus 80-luvun alussa Helsingissä tulivat mukaan kaapelikanavat ja musiikkivideot. Edelleen myöhemmin cd-aikana ryhdyin sitten keräämään itselleni levyjä. Klassisesta aloitin ja myös 60-luvun vaikuttaneimmista muistoistani, esimerkkeinä Cream ja Jimi Hendrix. Levyjä kertyi nelinumeroinen määrä, puolet klassista, toinen puoli r&b-painotteista ja klassista rokkia, jazzia ja vähän latinoa, kuubalaista, brasilialaista, etnoa ja jopa joululauluja – nämä klassiselta puolelta ja etelämpää Euroopasta. Olen pakana, uskonnoton mutta tykkään erityisesti (J.S.) Bachin tuotannosta, kuuntelen musiikkia musiikkina. Nyt en juuri enää levyihin koske, musiikkivideoita löytyy mielin määrin YouTubesta. Tässä makututkimuksessa mainitun Philip Glassin Einstein on the Beach -esityksen löysin sieltäkin ja nyt olen katsonut sen jo kahtena esityksenä ja sieltä löytää partituurinkin ja paitsi tanssiesityksiä, myös musiikkiotoksia. Musiikkina Philip Glassin minimalismi on jo aiemmin tuttua ja sitä vaivaa vähän sama ongelma kuin teknoa rokin puolella, esitykset venyvät liian pitkiksi sanomaan verrattuna. Konserteissa käynti ei ole ollut tapani harrastaa musiikkia, tytär käy keikoilla paljon tiiviimmin. Yhdessä olemme käyneet Savonlinnassa (tytär fanitti siihen aikaan Waltteri Torikkaa) ja joskus olen käynyt siellä nykyisen asuinkumppanin kanssa. Ehkä täällä Porissa tulee käytyä vielä jazzeissakin, ken tietää.
Kirjoittamisesta piti tulla minulle peräti ammatti, toivoi kai isäni kun osti minulle Hans Dominikin kirjan John Workmannista. Kirjoitin kyllä lintujuttuja paikallislehteen ja tutkielmia, lintuasemakatsauksia ja jopa pakinoita Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen Tiedon Antajaan mutta toimittajan ammatista en enää haaveillut. Toimittajan työ oli mielestäni tylsää ja ahdistavaa, lehdenjakaja-aikani esimiehenä oli Turun Sanomien paikallistoimittaja jonka työtä läheltä seurasin ja hän päätyi lopulta itsemurhaan. Lintumuistiinpanoja minulla on kuuden vuosikymmenen verran ja muunlaistakin kirjoitusta olen aina harrastanut. Alkuaikojen tuotokset olen kyllä hävittänyt jo kauan sitten. Netin yleistyessä löysin sieltä kirjoittajayhteisöjä joihin sitten lähdin mukaan, siellä oppi antamaan palautetta toisten töistä ja saamaan samaa omistaan. Kun 2000-luvun alussa Paimiossa järjestettiin ensimmäisen kerran Aforismipäivät, olin mukana ja kun myöhemmin perustettiin Suomen aforismiyhdistys, olin siinäkin mukana ensimmäisenä sihteerinä viitisen vuotta. Tuo tiivistys ja lyhytsanaisuus on ollut mielestäni tavoiteltava ominaisuus ja sitä harjoittelin aforismien lisäksi kirjoittelemalla haikuja ja tankoja, tosin hyvin vapaamuotoisia, vain tavujen määrästä kiinni pitäen. Yhdistystoiminnassa olen ollut sihteerinä myös Turun lintutieteellisessä yhdistyksessä. Pöytäkirjoja pidin runsaasti myös työpalavereissa ja työryhmissä eikä tyylini niissä ollut lyhyt, kirjasin ylös kaikki puheenvuorot ja tapahtumat. Omaa blogia aloin pitää vuosituhannen alun jälkeen ja tässä sitä vielä jatkan, tosin paljon olen täältä poiskin karsinut. Tämänhetkinen blogi esittelee lähinnä linturetkiäni, kuvia linnuista ja viime aikoina olen keskustellut tekoälyn kanssa, tasan vuosi sitten yleissivistyksestä ja kulttuuristakin. Tämän henkilökohtaisen kulttuurihistoriani voi tarkistaa ainakin osin tästä blogistakin...
Kuvaaminen on ollut harrastukseni jo yli viiden vuosikymmenen ajan.Toisin kuin isäni, veljeni ja veljenpoikani olen käsistäni kömpelö ja huono piirtäjä. Joskus vuonna 70 ostin lehdenjakorahoilla teleobjektiivin ja sitten opintolainasta säästyneillä rahoilla kamerarungon ja aloin valokuvata lintuja. Pian homma eskaloitui muuhun luontoon, ja 90-luvun alussa kun tytär syntyi, videoihin. Mustavalkofilmejä kehittelin itse ja vedostin myös kuvia. Filmiajan tuotoksista valtaosa on jo kadonnut, jäljelle jääneet kuvat ja negatiivit olen digitoinut. Tilasin valokuva-alan lehtiä ja kirjoja koti- ja ulkomailta, lehdet, muun muassa Camera-lehden vuosikerrat, olen jo hävittänyt, kirjat kuten Time-Lifen valokuvauskirjasarja, ovat yhä hyllyssä. Kalustot ovat vaihtuneet, kai ne vielä kerran voisi vaihtaa. Lintuvideoita olen koonnut ja lataillut YouTubeen ja nyt talven aikana olen ladannut sinne myös muutaman koosteen digilintukuvistani.
Maalauksia on seinällä tällä erää vain yksi, 50-vuotislahjaksi kavereilta saamani maisema Jurmosta, missä lintuasemalla olen joskus paljon aikaa viettänyt. Lintutauluja oli muutama ja ne ovat Vantaan kämpässä missä tyttäreni nykyisin asuu, hän sen periikin kunhan tästä ehdin kuolemaan. Kirjahyllyssä on taidekirjojakin ja hakuteos Suomen ja Maailman Taide. Kuukausi sitten tuli viimeksi luettua Stonen Michelangelo -elämäkerta.
Sitten se liikunnallinen puoli. En ole koskaan ollut urheilullinen, mutta olen aina liikkunut luonnossa. Pitkän aikaa ajattelin pärjääväni kokonaan ilman ajokorttia, liikkuen vain jalan, pyörällä tai sitten julkisilla. Vanhempieni kunnon huonontuessa 80-luvun loppupuolella hankin sitten ajokortin ja auton jotta pääsin heitä katsomaan Vantaalta Saloon. Kumpikin heistä kuoli jo runsaan vuoden kuluttua ja auto jäi perheeseen. Sille tuli käyttöä kun tytär syntyi ja piti perhettä kuljettaa. Tuohon aikaan retkeily oli joko lähiretkeilyä kävellen tai sitten pidempää ajoa lähinnä jotakin harvinaista tirppaa katsomaan ja jonkin verran rengastusretkillä, vaikkapa pönttöjä viemään. Eläkeiän lähestyessä päätin etten aio elämääni ralliin tuhlata vaan yritän löytää kodin sieltä missä voi retkeillä taas jalan ja pyörällä kuten joskus aiemminkin. Tämä Meri-Pori oli mielestäni juuri sellainen paikka, ja muutto tänne tapahtui sitten kun se sopi tälle nykyiselle asuinkumppanillekin. Kouvolaa kokeilimme mutta siellä meno meni liikaa ajeluksi, tämä on loistava paikka liikkuvalle ihmiselle jonkalaisia molemmat olimme. Nyt hevonen onnistui vääntämään häneltä polven hajalle joten jonkinlainen elämänmuutos on taas edessä. Tosin vielä vuonna 2020 luulimme kaiken menevän toisin: olimme vahvasti muuttamassa täältä etelämmäs Espanjaan mutta korona sotki silloin suunnitelmat, ja tässä ollaan.
Varsinainen urheilu on ollut penkkiurheilua. Lapsuudenkodissa oli televisio - isä oli töissä Saloran tehtaalla - jo 50-luvulta Tesvision ajoista lähtien joten Rooman olympialaiset, sitten Tokion ja vielä Meksikon muistan hyvin katselleeni tiukasti televisiosta. Opiskeluaikaan en televisiota katsonut, ei sellaiseen ollut varaa, satunnaisesti kävin isän kanssa katsomassa salolaista jalka- ja koripalloa tai jääkiekkoa. Turun lintutieteellisen yhdistyksen jalkapalloharjoituksissa kävin säännöllisesti, samoin maastojuoksulenkeillä. Kuntoni oli silloin hyvä mutta pelaajana taisin olla todella huono. Työelämässä Helsingissä hankin taas television, mutta urheilua aloin vähän enemmän seurata vasta vuosituhannen vaihteessa kaapeliverkon maksullisten urheilukanavien myötä. Jalkapalloa lähinnä katsoin, mutta pian jätin senkin taas pois. Mielestäni tuo on aikaa jonka voi käyttää paremminkin. Sama tuomio on tullut jo aikaa sitten sanomalehdille ja suurelle osalle muita lehtitilauksia. Mieluummin kuin Hesaria luen kirjoja, mieluummin kuin formuloita katson lintuja. Tosin tällaisina päivinä kuin nytkin, kun sataa vettä, räntää ja lunta, olen opetellut jo pysymään rauhallisena ja sisätiloissa.
Lintujen lisäksi olen katsellut kiikareillani ja kaukoputkillani korkeammallekin taivaalle, tähtiin. Jo kymmenvuotiaana ihastelin maalla talvi-iltana ulkovessassa käydessä yllä kaartuvaa Linnunrataa samalla kun kuuntelin huuhkajan puhaltelua vastapäiseltä mäeltä. Jurmon lintuasemalla katselimme kerran 80-luvulla täydellisen kuunpimennyksen aikaan tähtitaivasta, olin hankkinut itselleni Celestronin pikku peilikaukoputken, lintuja varten mutta kun se oli oikeasti tähtiä varten rakennettu, pitihän sen kyvyt testata. Vähän sen jälkeen vieraili Halleyn komeetta ja bongasin sen Vantaalta kotini parvekkeelta. Se piti löytää putkella, myöhemmät komeetat kuten Hyakutake ja Hale-Bopp olivat niin isoja että näkyivät kiikarilla ja paljain silminkin. Alkuperäinen syy tähtitaivaan tutkimiseen taitaa olla lapsuuskodin kirjahyllyssä olleissa V.A. Heiskasen Tähtitiede I-II -kirjoissa jotka luin jo nuorena mutten ymmärtänyt niistä juur mittä. Palasin niihin myöhemminkin niin monta kertaa että lopulta jotain ymmärsinkin. Ursan jäsen olen ollut jo vuosikymmenet ja hyllyssäni on runsaasti tähtitieteen alan teoksia, karttoja ja luetteloita, puhelimessa sovellus tähtitaivaan katseluun. Noita ajattelin enemmänkin etelässä voivani seurata, mutta kun nyt jäimme näille rannoille harrastus pysynee entisellään. Uuden avaruusteleskoopin myötä kosmologia on joutunut melkoiseen myllerrykseen ja sitä koskevia uutisia seuraan aktiivisesti erityisesti netistä minne tuo uusi tieto ensiksi päivittyy. Ensimmäisen sputnikin bongasin isän avustuksella jo vuonna 1957 ja sen jälkeen olen seurannut enemmänkin noita avaruusasemia ja muita tuonne lähetettyjä kulkijoita. Netistä löytyvät paitsi Ursan, myös monen muun tahon tekemät tähtitieteelliset yleisöluennot. Niistäkin oppii.
(teos: Semi Purhonen ja työryhmä: Suomalainen maku Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus 2014)
