Tilapäinen paluu bongaukseen

 

 Tämän nykyisen asuinpaikan valitsin sen perusteella että täällä on katsottavaa vaikkei lähtisi merta edemmäs sitä etsimään. Jatkuvasti Suomesta kuitenkin löytyy sen verran erikoisia lintuja että houkutus lähteä niitä katsomaan käy ylivoimaiseksi. Viime vuonna en käynyt katsomassa mitään Poria kauempana, tänä vuonna on tullut tehtyä muutama pidempi kierros. 

 

Ensimmäisen kerran hermo petti Kajaaniin ilmaantuneen vihermehiläissyöjän takia. Sellainen asettui päiväkausiksi erääseen pihapiiriin ja kun muistelin miten laji oli jäänyt hoitamatta viime vuosituhannella jolloin se oli edellisen kerran ollut bongattavissa, tosin silloinkin kaukana Kalajoella, tulin kysyneeksi Seijalta, lähdetäänkö katsomaan. Vastaus oli välittömästi myönteinen, ehkä vaihtelun kaipuuta oli vähän hänelläkin. Tosin ei hän minun kanssani kovin usein retkeile, hoitelee hevostaan ja keikkailee kotihoidossa tallimaksut ja heinät kustantaakseen. Meidän Nipsukin oli sopivasti viety kesälomalle laitumelle, joten siitä ei ollut estettä lähdölle. 

 

Matkaa oli kohtalaisesti mutta kun retkeilyauto on edelleen pihassa, ei tarvinnut murehtia retkimajoituksesta ja ruoankin voi valmistaa siinä samalla. Supermeropsin  onnistuimme löytämään heti autosta noustuamme ja vähän odotellen sitä sai ihailla kunnolla. 

 

 

Vihermehiläissyöjä poseeraa minullekin.

 

Olisihan siellä Kajaanin liepeillä ollut siihen aikaan paljon muutakin bongattavaa mutta käännyimme kuitenkin jo samana iltana  kotiin päin. Yötä vietimme jossakin Lestijärven tietämillä. Minä nukuin sikeästi mutta Seija oli tovin yöllä hereillä ja kuuli helmipöllön puputtavan. Minulla ei ole sellaista vielä tämän vuoden pinnoissa. Supermeropsin kannalta olimme liikkeellä viime hetkellä, seuraavana päivänä se taisi lähteä jatkamaan matkaansa.

 

Seuraava houkutus ilmaantui Halikonlahdelle, harrastukseni alkuaikojen päänäyttämölle. Elokuinen avosetti keräsi sinne kovasti väkeä. Sellaisenkin olin joskus joutunut jättämään väliin kun toukokuussa 1972 piti osallistua johonkin tenttiin Turussa just silloin kun lahdella oli kaksi avosettia. En kerää Halikonlahden pinnoja, mutta kyllä niitä pitää käydä katsomassa jos laji on tarpeeksi houkutteleva. Seija lähti taas mukaan, hän kun on nähnyt avosetteja retkillämme Espanjassa ja pitihän hänen sellainen Suomessakin nähdä. Salo on niin lähellä että siellä käynti sujuu päiväretkenä, varsinkin kun lintu oli tälläkin kertaa suosiollinen eikä turhia piilotellut. 

 

 

Siinä avosetti parin vuosikymmenen takaa Suomesta.

 

Elokuun lopussa samaiselle Halikonlahdelle ilmaantui nyt keisarikotka. Seppo Turusta oli vienyt autonsa huoltoon ja haikaili kovasti paikalle käymään. No, minä lähdin sitten Porista Turkuun ja hain hänet Mikaelin kirkon kulmilta. Ruuhkassa junnasimme moottoritielle ja sitä pitkin Halikonlahdelle. Juuri Halikon kirkon kohdalla tuli tieto että lintu ottaa korkeutta ja on lähdössä etelään päin. Sanoin että lähdetäänkö Perniöön ottamaan se vastaan. Seppo päätti että mennään lahdelle. No, mäherryshän siitä tuli. Oli siellä joku kotka mutta mielestäni kyllä merikotkia kaikki, eikä Seppokaan niistä lajia ottanut. Perniön aseman lähellä se oli nähty suuntanaan Kemiönsaarta kohti. Odottelimme pitkään tietoa mihin heliaca olisi hävinnyt, etelärannikolta ei kuulunut mitään ja jatkuvat sadepäivät pitivät kotkat paikoillaan. 

Syyskuun kymmenentenä Seppo ilmoitti että Hämeen pohjoisrajalla Mänttä-Vilppulassa olisi paikallinen isoliitäjä. Kerrassaan Suomen ensimmäinen ja valtamerilintuna poikkeuksellinen harhautuminen sisämaajärvelle. Seuraava maanantaiaamu oli Porissa sumuinen ja täysin tyyni. Ajattelin ettei lintu sieltä tyynellä mihinkään lähde joten kun Seija lähti keikkavuorolleen, minä lähdin ajelemaan Parkanon ja Virtain kautta kohti Kolhoa. Kylään johtavan tien varressa oli koko joukko autoja joten oli helppo arvata missä lintu olisi. Näkemisessä oli haasteensa kun matkaa oli pari kilometriä ja sumu sentään hälvennyt huomattavasti. Tyynessä lintu löytyi uimassa, mutta teki mieli katsoa sitä lähempää. Palasin kylälle ja viitta opasti paikalliselle uimarannalle. Sen laiturilta lintu näkyi jo paremmin mutta kuvausmatka oli edelleen liian pitkä. Kävelin kalustoineni läheiselle venerannalle. Siellä olikin taas paljon väkeä. Lintu ui kilometrin päässä mutta kuvattavaksi se oli liian vaisu. Kuvan olisi kyllä saanut hankkiutumalla venekyytiin, mutta siihen en lähtenyt. 

 

Palasin takaisin kotiin illaksi ja samana päivänä oli keisarikotka palannut takaisin Halikonlahdelle. Nyt päätin lähteä ihan itsekseni paikalle, Sepolla oli jo oma autonsa käytössä joten hänellä oli vapaus tehdä kuten haluaa. Tiistaiaamu sujui Saloon ajaen Huittisten ja Auran kautta, ja kun paikalle tulin, lintua ei ollut nähty vielä missään. Parkkipaikat olivat täynnä bongarien autoja, matonpesupaikan liepeiltä löytyi sentään vähän tilaa minullekin. Komppasin vanhojen lietealtaiden välisiä polkuja kohti torneja ja parempaa näkyvyyttä. Tuolloin lintu kai löytyi ensin paikallisena ja sitten lennossa Joensuun kartanoiden peltojen yltä. Kun tulin avarammille näkymille, se oli kadoksissa, epäiltiin että laskeutunut jonnekin pellolle. 

 

Päätin jäädä päivystämään paikalle, kyllä se vielä lentäisi uudestaankin. Seppokin ilmaantui paikalle, lajihan oli hänelle peräti elishaaste. Vanhan Timalitornin vieressä meitä seisoskeli vajaa kymmenkunta yrittäjää, tornin parkkipaikalla kai moninkertainen määrä väkeä. Näkyi merikotkia, ruskosuohaukkoja, mehiläishaukkakin muttei just sitä. Jostakin tuli kuitenkin häly että lintu olisi lähtenyt pellosta ja jatkanut kohti luodetta. No, me näimme siellä vain merikotkan, vanhan vielä joten ei varmasti ollut se lintu. Joku linnun nähnyt tuli paikallemme ja väitti sen laskeutuneen vastarannan puihin, emme sitä sieltä kuitenkaan onnistuneet tunnistamaan. Aikaa kului, ja yllättäen ilmaan nousi ensin merikotka ja sitten keisarikotkakin. Putkella sitä oli hyvä seurata mutta etäisyys oli tälläkin kertaa liikaa hyvälle kuvalle. Se oli syönyt hyvin pellolla, kai istutusfasaanien raatoja ja kupu kaarella se keräsi korkeutta korpin kiusatessa ja poistui jälleen korkealla etelään. Tällä kertaa olimme sentään paikalla. Ja historia toistaa itseään, lintua ei ole tänään havaittu ainakaan toistaiseksi missään. Viimeinen tieto oli että se jatkaa Perniön yllä kai itään. Päiviä myöhemmin havaittiin Porvoon tienoilla samanikäinen keisarikotka matkalla kohti itärajaa. Sieltä se todennäköisesti oli tullutkin, ehkä keväällä, ehkä kesällä.

 

Siinä Espanjasta paikallinen nuori keisarikotka, samannäköinen mutta nykyisin eri laji.

Totuttelua porilaiseen kevään kulkuun

 Jo pari viikkoa sitten tuntui siltä että kevät lähtee käyntiin, kun ensi kertoja yöllä lämpötila jäi hitusen plussan puolelle. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen, tuuli on pysytellyt sitkeästi pohjoisen ja luoteen puolella. Lunta ei ole sentään aikoihin näkynyt täällä Yyterin niemen nokalla, kaupungin keskustassa ja kauempana rannasta kylläkin. 

 Toista vuotta olen sitkeästi pysytellyt täällä, oikeastaan ainut retki kauemmas oli viimekeväinen Bengtskärin 50-vuotiskäynti. Tänä vappuna tuli sitten tehtyä virhe ja lähdettyä Salon suuntaan muka bongausretkelle. Kelit olivat siellä jos mahdollista vielä ankeammat kuin täällä ja vaikka koko päivän ruskosotkaa Omenajärvellä odottelin ja kaikki paikalliset vesilinnut tarkistin, en sellaista nähnyt. Olen varma että se oli jo lähtenyt muualle siltä lokkisaarelta missä sen muka piti olla. Voi se järvellä olla muttei ainakaan siinä missä sen väitettiin olevan. Halikonlahdellakaan ei näkynyt siellä ollutta punakaulahanhea saati pussitiaista. Ihmetellä pitää mitä noista olisin edes itselleni saanut, olenhan noita jo muutenkin nähnyt, tosin ruskosotkasta on aikaa, edellisestä jo 23 vuotta. 

 Luoteis- ja pohjoistuuli pitää muuttajat vaisuina mutta sepelrastaat ovat siitä huolimatta menossa Lappiin pesimään. Vuosi sitten katselin koirasta tässä lähellä Levon pallokentällä. Nyt sain sellaisesta peräti ikkunapinnan. Kirjaimellisesti, se nimittäin taisi törmätä makuuhuoneen ikkunaan. Tömähdyksen kuulin ja Seijan kanssa lähdimme pihalle katsomaan mitä tapahtui. Polkupyöräni vieressä istui pöllämystynyt sepelrastaskoiras. Tietysti kurotin kättäni sitä kohti sen poimiakseni ja tarkistaakseni mikä oli sen kunto, mutta tämäpä väisti puolen metrin päästä käden ja livisti viereisen hiekoitussoralaatikon taakse tarkkailemaan. Puhelimella yritimme siitä kuvaa kun muutakaan kameraa ei käsillä ollut, dokumentit tulivat sentään silläkin. Lähestyessäni uudestaan se kiersi laatikon toiselle puolelle ja lensi hieman vasenta puoltaan varoen pihan poikki takamaastoon. 

 

 

 (kuva: Seija Salminen)

 

Tammikuun linnusto Kymenlaaksossa omin havainnoin

 Kulunut tammikuu on ensimmäinen kuukausi jonka vietimme kokonaan Kymenlaaksossa. Pääosassa oli lähiretkeily Korialta ehkä kymmenkunnan kilometrin säteellä, kävelyt pysyivät hyvinkin Vilppulan ja Alakylän kylärajojen sisällä, autolla sitten pistäydyimme kauemmas vanhan Elimäen alueella, Kouvolan ja Kuusankosken tienoilla, Myllykosken ja Anjalan liepeillä ja pari kertaa Iitin, vanhan Jaalan ja etelämpänä Kotkan ja Haminan suunnalla. Retkipaikat olivat meille käytännössä uusia joten seurailimme vähän Tiirasta missä täkäläiset tapaavat lintuja katsella ja löysimme jos ei nyt hirveästi lintuja, ainakin monesti paikkakuntalaisia lintuharrastajia niitä etsimässä. Kymijoen itäpuolella emme juuri rantaa pidemmällä käyneet, emmekä Valkealan suunnassakaan.

Heinäsorsia näkyi näin runsaasti vain Kotkassa, kuvassa näkyvät myös jokapäiväiset varis ja naakka.

Vantaaseen verrattuna lintuja näkyy täällä aika mukavasti. Tammikuun aikana löytyi täältä 60 lajia, saman määrän löytämiseksi täytyy pääkaupunkiseutua kiertää jo aika laajasti. Päivittäinen lajimäärä nousi joka kerta yli kymmenen, kuukauden keskiarvoksi tuli 16. 

Vantaan koti-ikkunasta löytyi päivittäin neljä vakiolajia, tali- ja sinitiainen, varis ja harakka. Koriankin koti-ikkunasta näkee päivittäin neljä vakiolajia, talitiainen, varis ja harakka ovat yhteisiä Vantaalle mutta sinitiaisen tilalla on naakka. Lähes päivittäisiä ovat sinkkari ja keltasirkku, pari päivää jäi ilman merkintää. 20-28 päivänä teimme havaintoja myös pikkuvarpusesta, varpusesta, käpytikasta ja punatulkusta. Ryhmään 10-19 kertaa kuukaudessa havaitut saimme myös 8 lajia, näistä viereisen avoimena virtaavan Kymijoen ansiosta neljä oli vesilintuja, laulujoutsen, telkkä, isokoskelo ja jo Vantaalta tuttu sinisorsa. Pulu ja viherpeippo olivat tuttuja kotitaajamasta, närhi ja korppi tulivat vastaan tavallisesti hieman kauempana. 

 Puukiipijää näki harvoin, ja puolet havainnoista oli ruokinnoilta kuten tämäkin.

Kuten arvata saattaa, vähälukuisia lajeja oli siis eniten. Yhden päivän lajeja tuli retkillä vastaan peräti 18. Osan noista kävimme vasiten bongaamassa mutta enemmän tuossa näkyy se että pyrimme tutustumaan monipuolisesti uuteen alueeseen. Kahtena päivänä vastaan tuli kuusi, kolmena samoin kuusi lajia. Noissakin on bongauksia mukana, esimerkiksi tuo Kuusankosken ohotanlokki ja samalla paikalla viihtynyt tavinaaras, Myllykosken pilkkasiipi ja Mustilan pähkinänakkeli. Loppuun 4-9 päivänä kuukaudessa vastaan tulleisiin jää siten noin tusina lajia. Marjoja ei ollut juuri lainkaan, ei myyriäkään joten pedot, pöllöt, rastaat ja tilhet jäivät tuonne sattumaseuraan. 

Pilkkasiipiä oli Kymijoessa useita, tämä tuli tutuksi Myllykoskella.

Runsaimmat linnut Kymenlaaksossa olivat hyvin suurpiirteisen muistiinkirjaukseni mukaan naakka (2016 yksilöä), keltasirkku (1733) ja sinisorsa (1254), neljäntenä urpiainen (987). Kaikkiaan tammikuussa merkitsin nähdyksi 9856 lintua, keskimäärin 318 päivässä parhaan päiväsumman ollessa 786 lintua. Kaksi kärkilajia olivat tasaisen runsaita, kahdella seuraavalla oli pari suurta keskittymää vaikka muuten yleisin päivätulos oli nolla. Jos katsoo lajikohtaisia parhaita päiväsummia, kärki onkin toisenlainen: ykkösenä urpiainen (545), seuraavana heinäsorsa (500), kolmantena keltasirkku (380) ja neljäntenä naakka (150), kaikki muut jäivät maksimissaan reippaasti alle sadan. Peltoa ja avomaata täällä on paljon, tyypillisesti linnutonta. Metsissäkin on hiljaista, kuun puolivälin pakkaskausi tuntuu vieneen mukanaan hippiäiset, käpylintuja en ole nähnyt vielä ensimmäistäkään. Mäntyihin tulee käpyjä ja ne kelpaavat käpytikoille, mutta oravat joutuvat jo tyytymään kuusenkerkkiin.

Teeriä oli Tiira-havainnoissa paljon, mutta meni kuun lopulle ennen kuin meitä vastaan sellaisia tuli. Tämä ruokailee epätyypillisesti kuusen latvassa.

Retkiauton koeajolla

 Ostimme retkiautomme kuin sian säkissä, näkemättä ja kokeilematta. Niinpä koeajoksi tuli sitten retki Forssaan, missä oli kaupan meille sopiva täytettävä kaasutankki, millä tulee toimeen pitkin Eurooppaa vaan ei oikein Suomessa. Saa siihen täytettä Lohjalla ja Oulussa, ehkä vielä Hyvinkäälläkin joskus, mutta muuten Suomessa on paras olla perinteinen sivuventtiilillä varustettu suomi-pullo jolla taas ei tee maan rajojen ulkopuolella oikeastaan mitään. Noita kahta käyttäen oli muuan kaveri kierrellyt Eurooppaa vuoden, joten se oli testatusti toimiva kokonaisuus. 

 Kaveri asensi tankin paikalleen, tilaa jäi vieressä sille suomi-pullolle joka tässä vielä pitäisi hankkia. Tuolla tankin kaasulla kuitenkin pääsimme alkuun, saimme periaatteessa lämmityksen ja lieden toimimaan, muu toimiikin sitten aurinkopanelin lataamalla sähköllä. Ja Forssassa kun olimme, ei kun ajamaan läheiselle Torronsuolle, no, siihen parkkipaikalle. Päätien varren paikka oli täysi joten jatkoimme saman tien suon etelälaidalle Torron kylän lähellä olevan lintutornin parkkipaikalle. Siellä oli tilaa enemmän, vain pari autoa. Laavulla  oli pari retkeilijää, torni tyhjä, myös linnuista. Maisemat suolle olivat avarat ja kaukana näkyi sentään yksi laulujoutsenkin. 

 

 (automme lintutornin parkkipaikalla)

 Lähdimme komppaamaan merkittyä polkua ensin läheiselle louhokselle ja sieltä hiljan korjattuja pitkoksia kulkien kiertämään suota. Metsä oli varsin hiljainen, mustikoita, juolukoita ja tatteja kyllä löytyi paljon.  Avosuon poikki kulkevat pitkokset odottivat vielä korjaamistaan ja olivat paikoitellen jo aika hajalla. Linnut pysyivät piilossa, vain kapustarinnan ääniä, pari kurkea, korppeja ja kiertelevät valko- sekä mustaviklo. Nuolihaukka etsi saalista suon pohjoispuolella. Kävimme katsomassa pääparkkipaikan laavut ja lähitienoot ja palasimme samoja pitkoksia takaisin louhoksille ja lopuksi vielä etelän lintutorniin. Nyt siellä riitti siivekkäitä, muurahaisia tosin. Niitä tunki joka paikkaan joten poistuimme pian alas. Joku retkeläinen oli tullut viereiselle laavulle kai yötä viettämään. Sitä mekin ajattelimme viettää, autossa. Koska tämä parkkipaikka oli aika epätasainen, lähdimme päätien varren parkkipaikalle. Siellä oli ennestään yksi matkailuauto mutta muuten oli tyhjää, päiväretkeläiset olivat lähes täysin kadonneet. Kävimme vielä viereisessä isossa luontotornissa katselemassa maisemia ja vetäydyimme sitten iltateelle ja yöpuulle. 

 

 

 Laitteet toimivat hyvin ja yö sujui mainiosti. Aamupalan nautimme herättyämme ja lähdimme etsimään Liesjärven kansallispuistoa. Viitoitus sinne oli hyvä mutta navigaattoreilla oli väärää tietoa ja ne vedättivät meidät ensin tuon risteyksen ohi. Pieni u-käännös osoitti että auto oli koostaan huolimatta aika näppärä ja palasimme takaisin. Heti päätien varressa oli hieno parkkialue, ruudut isoja ja vieressä ruokailukatos. Ketään vain ei ollut paikalla. Eteenpäin johti kuoppainen tie jota kuitenkin näytti ajetun runsaasti, jokunen auto ohitti miedätkin sitä kävellessämme. 

 Viittojen mukaan arvoimme reittiämme ja tulimme lopulta järvenrantaan ja sieltä Korteniemen perinnetilalle. Siellä tuntui olevan iso joukko joitakin talkoolaisia menossa puuhastelemaan sinnepäin mistä me tulimme.  Me katselimme pihapiirin lampaita, pääskyjä ja västäräkkejä ja jatkoimme rantapolkua eteenpäin. Vastaan tuli metsälaidun ja siellä muutama suomenlehmä. Yksi vasikoista oli livahtanut aidan väärälle puolelle ja Seija joutui soittamaan Metsähallitukseen asti saadakseen tiedon tilan väelle jotta kävisivät noutamassa vasikkansa takaisin aidan oikealle puolelle. Järvi oli iso mutta lähes linnuton, muutama isokoskelon poikanen sentään etsi kaloja matalasta rantavedestä. Kauempana kuului sääksien piiskutusta, ehkä lentopoikue siellä taivaalla oli. Metsä oli hyvin ryteikköistä ja ainakin pari peukaloisreviiriä oli varattu kaatuneiden puiden joukosta. 

Kuljimme pitkään järven rantaa kunnes lähdimme yrittämään takaisin auton suuntaan. Muutamaa sinne vievää polkua etsimme mutta ne kai olivat kasvaneet umpeen kun emme löytäneet. Kaikki käyttökuntoiset polut johtivat takaisin lähelle Korteniemen tilan viereistä parkkipaikkaa joka tuntui olevan kaikkien muiden suosiossa. No, kävelimme sieltä samaa tietä mitä olimme tulleetkin ja automme oli edelleen yksin hienolla ja tilavalla pysäköintialueella. Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä että oli aika suunnata keula kohti kotia. 

 Auto oli toiminut hyvin ja kun vähän aikaa sillä ajeli, tuntumakin löytyi eikä ohjaus ollut enää mitenkään outo. Vaikka tuuli reippaasti sivusta, ajo oli vakaata. Painoahan meillä oli selvästi vähemmän kuin normaalissa samankokoisessa jakeluajossa olevalla pakulla. Kyllä tähän ajamalla tottuu... 

 

 

Edelleen julmaa kuin huhtikuussa

Kevät jatkuu ajankohtaan nähden kylmänä. Korona on pitänyt retkeilyn yksityisenä ja henkilökohtaisesti myös hyvin paikallisena. Viime viikonloppuna oli sekä äitienpäivä että perinteinen tornien taiston kisapäivä. Kumpaakin vietettiin hyvin matalalla profiililla, tornikisa oli peruttu. Jotkut puhuivat korvaavasta pihakisasta mutta eniten taisi kuitenkin olla väkeä perinteisillä retkipaikoilla, lintutorneissakin. 

Sepon kanssa sovimme korvaavamme kisan parvekekisalla, kello 5-13 tai soveltuvin osin siltä väliltä, lähinnä sen mukaan miten kumpikin viitsii herätä. Miun etu oli herätä aikaisin kun liikenteen melu oli vielä vähäistä. Se tuottikin hyvin, ensi minuuteilla jo kymmenkunta lajia ja ensi tunnin loputtua jo parikymmentä. Muuttoa ei kuitenkaan juuri ollut, koko loppuaika olikin aikamoista sitkistelyä. Miulla oli mukana kirja, Juha Hurmeen Niemi, Finlandiavoittaja jokusen vuoden takaa. Ja taisinpa käydä parikin kertaa teetä juomassa sekä peräti torkahtaa joksikin aikaa aurinkoiseen lepotuoliin. Kello yhteen mennessä sain kuitenkin kasaan 40 lajia ja kun Sepon kanssa tilit selvitettiin, se riitti vahvaan voittoon. Turussa ei ollut muuttoa senkään vertaa vaikka Seppo tähysteli viidennessä kerroksessa ja mie toisessa. 

Äitienpäivä kului lähiretkeillen Vantaalla. Seuraava maanantai oli taas jääkylmä, luntakin satoi peräti viisi senttiä Vantaalla joten lähdin Salon suuntaan etsimään retkipaikkaa saderintaman takaa. Kesken matkan tuli tieto että Halikonlahdella oli havaittu kiljuhanhi, pian senjälkeen että se oli värirengastettu eli ilmeinen ruotsalaisten istutuslintu. No, päätin kuitenkin käväistä sitä katsomassa, ihan sen muistoksi että pari päivää yli 50 vuotta sitten oli samassa paikassa ollut luonnonvaraisten kiljuhanhien parvi. Kylmää oli Salossa, pari kolme astetta ja tuuli jäätävää. Suosirrejä, lapinsirrin ja mustaviklon huomasin kiljarin lisänä. Kiljukas oli vaikea löytää tundrahanhien joukosta, putkella nuo värirenkaat kuitenkin auttoivat ja ne näkyvät kyllä ottamissani videoissakin.  

Kylmä sää pysäytti muuton, käyntini Emäsalon kärjessä arktikan toivossa oli turha. Vain saderintama tuli siellä vastaan ja hääti miut takaisin Vantaalle.  Tiistain retkellä Seutulan peltoaukeilla oli kylvöt jo tehty ja mulloksilla ruokaili lukuisia kivitaskuja, joukossa pari pensastaskujakin. Molempia videoin ja samanlaisia videoita olen tässä ehtiessäni koostanut muistakin lähilinnuista. 

 

Kuvia maaliskuun retkeltä Tarifaan II

Kevät oli eteläisessä Espanjassa parhaimmillaan maaliskuun alussa ja kattohaikarat muuttivat isoina parvina takaisin Eurooppaan. Paikallinen kanta oli jo ehtinyt paikalle ja hätäisimmät jo pesimäänkin. 

Laitoin tuohon vielä vuoden takaisen koosteen Algaidan metsän isojen haikaroiden pesäkoloniasta, siellä kattohaikaran komennossa oli koko joukko kapustahaikaroita sekä harmaahaikaroita, videon taustalla kuuluu paikalla yhdyskuntana pesivien haarahaukkojen hirnuntaa. 

Barbaten luontopolun vaiheilla tutustuimme kunnolla iibiksiin. Pronssi-iibikset ruokailivat joukolla polunvarren laitumilla ja lätäköillä, välillä hyvin luottavaisinakin. 

Barca de Vejerin töyhtöiibiksiä kävimme myös katsomassa, pesintä oli hyvässä vauhdissa ja lintuja paikalla paljon. Ruokailupaikoilla jäi vielä käynti tekemättä. 

Tarifan vieressä Los Lancesin polulla huomasimme joen yli kulkevaltta sillalta runsaasti kaloja, jotka olivat tulleet nousuveden myötä jokeen ruokailemaan, tosin perässä oli tullut isompiakin kaloja jotka kai mielivät ruokailla noiden pienempien kustannuksella. 

 

Kylmä kevät jatkuu

Viikon piti alkaa lämpimällä päivällä mutta taivas pysytteli pilvessä ja meren äärellä leijui jo toista päivää tympeä sumu. Sunnuntaina kävin Vuosaaressa Kallvikinniemen kärjessä ja Auringonnousunrannassa. Tuulta oli sen verran että lämpö pysytteli alle kymmenen asteen ja näkyvyys oli sen verran heikko ettei mereltä mitään erikoista näkynyt. Helposti en periksi anna joten maanantainakin lähdin rantaan, Porkkalan kärkeen. Sama oli sielläkin, ei sentään kaksista tuulta mutta koleaa kyllä. Vasta iltapäivällä alkoi näkyvyys riittää pariin kilometriin. 

Mielenkiinto oli kuitenkin lähilinnuissa, haahkoissa ja alleissa jotka touhusivat innokkaina eri puolilla rantoja. Allit olivat vaihtaneet kevätpuvut päälle ja koiraat jahtasivat toisiaan omaa nimeään änkyttäen. Koirashaahkat, kalkkaat, taas huhuilivat soidinhuutoaan vaikka valtaosa naaraista taisi jo istua jonkun katajan alla munia hautomassa. Muutama sentään ui vedessä, vieressä jo varattu kaveri joka sai jatkuvia käskyjä siipaltaan häätää kilpakosijoita kauemmas edestä, takaa ja sivuilta. Tilanne rauhoittui vain niiksi hetkiksi kun naaras sukelsi näkymättömiin. 

Koivut ovat alkaneet kukkia jo kotikulmilla, niin kylmää ja hämärää ei ole että kasvit eivät alkaisi jo vihertää. Maiseman väri vaihtuu tällä hetkellä nopeasti hieman kauempana rannasta ja erityisesti isojen rakennusten suojassa kaupungeissa ja lähiöissä. 

Kasvosuojien käyttö olisi tähän aikaan suotavaa paitsi koronaa pelkääville myös koivuallergikoille. Siitepöly ei tule normaalin kasvosuojuksen läpi eikä se taida läpäistä edes noita kankaasta tehtyjä kotitekoisiakaan naamareita. Naamarit herättävät muutenkin närää, huvittavin tapaus kävi eilen iltasella kun ajoimme Jumbon parkkitaloon tarkoituksena käydä hakemassa hieman ruokaa. Parkkeerasimme auton toisen viereen, siellä sisällä oli kaksi pientä koiraa. Kun puimme päälle kasvosuojat ja kertakäyttöhanskat, toinen koirista tyrmistyi, herätti toisen joka sitten alkoi ankarasti haukkua meitä niin kauan kun meidät näki. Kun sitten aikanaan tulimme kaupasta takaisin, molemmat koirat alkoivat haukkua meitä jo heti saavuttuamme parkkihallin tasolle ja räkytys jatkui niin kauan kunnes olimme ajaneet näkymättömiin. 


 

Vanhankaupunginlahden ja Viikin vetonauloja

Eilen en viitsinyt arotaskua bongaamaan lähteä mutta tänään lähdin aamupäivän retkelle sitä kautta. Ei ollut kovin vaikea huomata mistä sitä piti etsiä, tietä reunusti tasainen bongarien jono parin metrin välein katsoen samaan suuntaan, mullospellolle. Lintu löytyi aivan paljain silmin katsoen, ainoa multakokkare joka liikkui. Se liikkui vilkkaasti mutta vain juosten, silti lyhyessä ajassa kymmeniä, satakin metriä sinne tänne. 

Merikotkan pesää en tällä kertaa käynyt katsomassa vaan jatkoin retkeäni ensin Vuosaareen Kallvikinniemeen ja sieltä Porvooseen Emäsalon kärkeen. Kallvikissa lauloi kevään ensimmäinen hernekerttuni, myös pari pajulintua. Paikalta löytyi myös Salosta tullut Knaapin Jorma seuralaisineen, olivat käyneet taskua katsomassa ja jatkoivat pian Vantaalle Seutulan Isoniitylle katsomaan siellä kuulemma olevaa tunturikiurua. Emäsaloon lähdin koska lännestä päin oli luvassa sadetta ja toivoin että jotakin olisi ehkä vielä idässä muuttanut. Kovaan vastatuuleen meni kala- ja lapintiiroja, joukossa yksi räyskä, rivakasti vedenpintaa viistäen. Myös kolme valkoposkihanhien kaarta taisteli vastatuuleen mantereelle. Vuodelle uusina lajeina huomasin riskilän ja lehtokurpan joka käveli tien poikki kärjen lähellä. 

Videoistani työstin kolme koostetta Vanhankaupunginlahden merikotkien elämästä, ensimmäinen viime kesän lopulta kun ne asettuivat alueelle. Toinen koostuu pätkistä joissa ne kunnostavat itselleen pesää haikaran rakentamasta ja välillä tutustuvat naapureihinsa variksiin lahden rantalietteellä. Kolmannessa sitten jo pesitään, ja kavereiksi ovat tulleet sekä haikarat että merimetsot naapuripuihin. 

 

Karanteenivappu

Väittivät että tämä vappu olisi ollut jotenkin poikkeuksellinen. No ei se sitä minulle ollut, enhän minä sitä yleensäkään vietä, kaikki vapaa aikani kuluu yleensä lintujen perässä retkeillen. Retkeni suuntautuivat lähitienoolle eikä siinäkään mitään poikkeuksellista ole vaikka on vappuretkiä tehty useammallakin lintuasemasaarella tai joskus maan rajojen ulkopuolellakin. 

Torstain eli vapunaaton retkikohteina oli ensin Espoon Matalajärvi ja sen lähitienoot, pensastasku oli miulle uusi kevätsaapuja, pikkulokkeja olin jo ehtinyt aiemminkin nähdä mutta nyt niitä oli järven yllä jo toistakymmentä. Naapurijärvelle suunnistin seuraavaksi, lintutorni oli tyhjä joten sinne siis. Joutsenpari hautoi täälläkin, edellisellä niitä oli ollut kaksikin. Kaulushaikara huuteli, paikallinen kurki ilmaantui rantaluhdalle. Kauempana selällä saalisteli kymmeniä tiiroja ja vähän lähempänä kolme haarapääskyä, nekin miulle vasta kevään ensimmäiset. 

Lähdin sitten vähän muihin maisemiin, Seutulan peltolakeuksille. Peräjänkulman pelloilla ruokaili tuttu joutsenpari, missähän se aikoo joskus pesiä. Tuulihaukkapari pyöri läheisen pesälaatikon tuntumassa ja välillä koitti löytää jotakin syötävää. Siihen aikaan kun väki kokoontuu perinteisenä vappuna Mantan patsaalle, saavuin Isoniityn laitaan. Isokuovit ruokailivat ja huutelivat pelloilla mutta kuului myös pikkukuovin ääntä. Löysinkin niitä peräti kahdeksantoista linnun parven niityltä poraamassa reikiä maahan ja vetelemässä sieltä isoja kastematoja retkievääksi. Kauempaa mullokselta kuului kapustarintojen ääntä, enimmillään neljän linnun parven näin mutta mahdollisesti niitäkin oli tuota enemmän. 

Vapunpäivänä lähdin ulos kävelykierrokselle. Hanabölen pelloilla seisoskeli hyyppiä, muokatuilla mulloksilla ruokaili toistasataa sepelkyyhkyä naakkojen ja lokkien seurana. Hiekkaharjun golfkenttä oli täynnä alan harrastajia, paikallinen joutsenpari pysytteli pesällään ja sen vieressä. Keskellä lampea on turvallista, harva sinne haluaa palloaan hukata. 

Rekolanojan vartta jatkoin ja sitten frisbeegolfkentän ohi kohti Simonkylää. Ristipuron sorsalammilla kannatti käydä koska siellä viihtyi jo toista päivää mandariinisorsakoiras. Lintu säikkyi kuvaajia jotka vaelsivat ahkerasti sen perässä mutta luotti taas lapsiin jotka heittelivät pulla sorsille ja erityisesti sille. Vähän se joutui muiden sorsien ja lokkien kanssa eväistä kahinoimaan mutta piti kyllä puolensa. Pajulintu lauleli lähistöllä, kevään toinen miulle, ensimmäisen kuulin muutama päivä sitten. 

Seppo vihjasi että Viikissä  olisi arotasku, mutta jätin bongausajatukset myöhemmäksi ja kävelin kotiin. Eihän tuo nyt elis ole, pelkkä kuukausipinna, no jaa, eläkepinnakin, jos niitä listoja nyt enää kerätä kannattaa... 

 

Kevät karanteenissa

Maaliskuussa kevät oli vielä reippaasti edellä tavanomaista. Parin viikon retkemme aikana tilanne oli muuttunut perinpohjin. Ensi viikko Espanjassa kului mukavasti haukkojen ja kotkien paluuta seuraten Tarifan rannoilla. Karnevaalit olivat käynnissä tullessamme mutta jo muutaman päivän päästä alkoi tuhoisa koronavirusepidemia joka johti saman tien ulkonaliikkumiskieltoon Espanjassa. Sitä uhmasin vielä parin päivän ajan mutta valvonta kävi niin tiukaksi että loppuaika kului tiukasti neljän seinän sisällä kauppakäyntejä lukuun ottamatta. 

 Käärmekotkia sai katsella läheltä niiden palatessa Afrikasta.

Paluulento sentään onnistui ihan alkuperäisen aikataulun mukaisesti, onnekkaasti olimme valinneet Norvegianin, Finnair olisi jo lopettanut omansa ja teki vain ylimääräisiä valtion tilaamia palautuslentoja moninkertaisin hinnoin. Palattuamme meitä odotti taas karanteeni, pari viikkoa piti pysytellä kaukana kaikista, Seija teki etätöitä apotin kanssa makuuuhuoneessa, mie sitten kävellen lähiretkiä kotikulmilla kun olimme antaneet karanteenin ajaksi myös automme pois nuoremman sukupolven käyttöön. 

 Siinä näköala kämpästämme Espanjassa, kalterit, portaat ja vastapäinen seinä.

Kevät oli jäätynyt paikoilleen, talvi jota ei ollut jatkui lähes talvisimmillaan. Kun huhtikuun viidennen päivän jälkeen sitten pääsin kiertämään pääkaupunkiseudun lintupaikkoja, aloin miekin nähdä muuttolintuja. Talviset vieraat olivat yhä paikalla mutta joukkoon tuli erityisesti vesilintuja, hajanaisia kurkiparvia ja kahlaajia. Perinteiset huhtikuun hanhet olivat menneet ohi jo maaliskuun puolella, rippeitä näkyi vielä Ridasjärvellä ja Porvoonjokivarressa pääsiäisen alusviikolla. Pukkilan tulvista ei ollut tietoakaan. 

 Metsähanhi Teutjärvellä huhtikuun lopulla.

Pääsiäisenä taas kylmeni, sen jälkeisenä viikkona satoi lunta enemmän kuin koko edeltäneenä talvena, tosin se suli joka päivä pois. Rastaita parveili sänkipelloilla mutta uutta lajistoa näkyi hyvin harvakseltaan. Pohjoistuuli oli välillä todella kovaa. Oikeastaan sama kylmä korkeapaine jatkuu edelleen ties monettako viikkoa. Uusia lajeja miulle tipahtelee enintään yksi päivässä, tuoreemmasta päästä pajulintu ja kirjosieppo, tämän ajan perinteisiä saapujia. Bongaamassa en ole käynyt enkä juuri lintutorneissakaan staijannut, koronan takia kun pitää retkeillä sosiaalisesti eristäytyen. Spontaani arosuohaukka, komea koiras, yllätti sentään lentämällä ihan päältäni Haltialan pelloilla Vantaanjoen yli kotikunnan puolelle. Vanhankaupunginlahdella seuratessani merikotkaparin pesäpuuhia viereen istui jalohaikara. Muut ovat nähneet siellä seitsemänkin linnun parven. 

Jotakin tästä opimme, koskapa päätimme hankkia itsellemme retkeilyauton. Seuraava retkemme Espanjaan olisi alunperin pitänyt olla juuri nyt vapun jälkeen, pari viikkoa taas ehkä länsirannikolla. Lentoliikenne on kuitenkin edelleen jäissä ja varmasti vielä pitkään. Nyt toivomme että saisimme automme vielä kesän aikana jotta voisimme totutella kunnolla siihen ja lähteä loppusyksyllä muuttolintuja seuraten etelään talvehtimaan. Saksassa autoteollisuus on vielä koronan takia pysähdyksissa, mutta töiden odtetaan alkavan pikapuoliin. Samoin rajat Euroopassa ovat vielä kiinni mutta syksyyn mennessä toivomme niidenkin jo aukeavan. Tämä virus on erittäin hankala, mutta joku tapa senkin kanssa elämiseen on kehitettävä, sitä kaikki ympäri maailman nyt yrittävät kehittää. 

Pitkä marssi

Puhelin tiedotti eilen että olen kävellyt se mukanani yli 10 miljoonaa askelta. Tarkkaan ottaen se raja ylittyi viime sunnuntaina kun lähdimme Suvin kanssa kävelylle Petikon metsään Vantaalla. Nyt laskuri näyttää jo yli 64000 askelta yli tuon rajan. Matkaa on sen mukaan kertynyt yli 7300 kilometriä eli maratonin verran kertyy alle kolmessa päivässä. Kilokaloreita kuluu noin 600 päivässä kävelyyn.

Kohtalaista ja korkeaa rasitusta puhelin on viimeksi kuluneiden täysien 12 kuukauden aikana mitannut yli 18000 minuuttia, päivää kohti keskimäärin 57 minuuttia eli noin 321 päivänä vuodessa. Näin pimeään aikaan kävelyvauhti lisääntyy kun ei ole lintuja liikaa katsottavaksi ja kuluvan marraskuun aikana olenkin kävellyt tehokkaasti yhtä vaille joka päivänä, keskimäärin 112 minuuttia päivässä. Toki päivittäinen kävelylenkki vie selvästi pidempään, nykyisin on aikaa kävellä ulkona kolme, neljä tuntia kun töitäkään ei enää tarvitse tehdä.

Ei tämä mitään poikkeuksellista ole. Miulla on tallella linturetkihavaintoja kohta kuuden vuosikymmenen verran joista näkee että ahkerasti olen ulkona liikkunut. Nykyvauhdilla vuodessa on kertynyt noin 7,5 miljoonaa askelta joten tuo 10 miljoonaa kertyy vuoden ja neljän kuukauden aikana. Jos nyt vähän keventää ja arvioi sen kertymisajaksi puolitoista vuotta, sata miljoonaa kertyy siis viidessätoista vuodessa, kuudessakymmenessä siten neljäsataa miljoonaa. Voi olla ihan käypä arvio kun vauhti on selvästi hidastunut nuoruusvuosista. Matkaa on kertynyt viimeisen täyden vuoden aikana 5500 kilometriä, sillä vauhdilla maapallon kiertäisi selvästi alle 8 vuodessa ja 60 vuodessa siis jo seitsemän ja puoli kierrosta.

Kuvituksena oleva hiiripöllö saalisteli Keimolan golfkentän tuntumassa sunnuntain retkellä.

Loppusyksyn lintuja

Syyskuun lopun retkeltä palattuamme retkeily palasi täysin kotimaisemien lähikierroksiin, enemmän kuntokävelyyn kuin lintuiluun. Marraskuun alussa kävin perinteisesti Salossa Halikonlahden reitin syyslaskennassa, tulokseksi saimme 39 lajia ja yli 1200 lintua vaikka kaikki paikalla olleet erikoisuudet - valkoselkätikka, kuningaskalastaja ja leppälintu - meidät kiersivätkin. 

Lokakuun lopussa Mäntsälään oli ilmaantunut yksinäinen lehmähaikara. Se nyt ei sellaisenaan intohimoja meiltä kerännyt, olimmehan nähneet noita juuri runsaasti etelässä käydessämmme ja ihan klassisissa maisemissa nautojen ympärillä. Seija innostui kuitenkin ajatuksesta käydä sitä katsomassa joten alkuviikolla päätimme tehdä pienen bongauskierroksen. Mäntsälän eteläisestä liittymästä ajoimme paikallisen Lidlin pihalle ja sieltä kävelimme läheiselle moottoritien liittymälle jonka keskellä kohdelintu meitä odotti, ojanvarresta kaiketi myyriä saalistaen. 

( Mun piti päästä Roomaan  / ja lähdin lentämään / mut joku meni mönkään / ja päädyin Mäntsälään / nyt voisko joku auttaa /  täältä lähtemään / kun myyrät kohta loppuu / ja nälkä yllättää / Mäntsälä mielessäin / Mäntsälä mielessäin... )





Tämä oli nähty ja kuvattu ja paluumatkan päätinkin tehdä Järvenpään Vanhankylänniemen kautta. Seija toimi kartturina joten paikalle osuimme tyylikkäästi. Oikealla paikalla olimme koska vähän joka puolella näkyi kiikarein, kameroin ja kaukoputkin varustautuneita bongareita ja vähän ihan tavallisia retkeläisiäkin. Kiertelimme niemen ympäri, ihmettelimme kalastavia koskeloita ja paikallisia pilkkasiipiä. Pääasiassa etsimme kuitenkin lintua maasta. Erään rantavajan takaa tultuamme huomasimme parin kiikaroijan katsovan kauempana suuntaamme ja kun käänsimme päätä, harjalintu käveli touhukkaana vajan seinustalla ja viereisessä ruohikossa keräten koko ajan jotakin syötäväksi kelpaavaa. Seija ihmetteli miten nopeasti ympärillemme kertyi koko joukko muita bongareita, mutta kun kukaan ei höntyillyt liikaa, lintu pysyi rauhallisena ja jatkoi ruokailuaan ihan edessämme. 

Seuraavana päivänä päätimme sitten lähteä kävelylle Petikon metsään. Se on vähän kaukana kotoa, mutta reitit helppoja kiertää ja lenkillekin tuli sopivasti mittaa kun kiersimme Keimolan golfkentän siinä samalla. Lähellä kenttää seurasimme hyvän tovin polulla ja sen laidassa ruokailevaa pyytä. 

Loppuviikolla säät alkoivat taas huonontua, jopa hieman lunta sateli aamulla maahan. Olohuoneen ikkunasta seurailin kuinka tiaisia tuli pihlajaan syötävää etsimään. Mukana tuli myös joku rastas, se vaikutti kiinnostavalta ja lähemmin katsoen paljastuikin laulurastaaksi. Arka se oli muttei mennyt mihinkään vaikka vieressä kadulla kulki väkeä, aina pitkään ympärilleen tarkkailtuaan se uskalsi poimia marjan tai pari nälkäänsä ja runsaassa vartissa niin monta että nälkä lähti ja sen myötä lintukin. Näinä lähipäivinä kotikulmilla on havaittu paitsi tämä laulurastas, myös punakylki ja kulorastas räkättien ja mustarastaiden lisänä joten marjansyöjiä kannattaa seurata edelleen. 

50 vuotta sitten II

(tundrakurmitsan ääni on helposti tunnettava)

Pari päivää ennen lokakuun 1969 puoliväliä kului koulussa ja ainoat lintuhavainnot tulivat aamuyön lehdenjakolenkeiltä. Kolmannentoista päivän lenkillä Lukkarinmäen yli muutti suosirri, seuraavana aamuyönä västäräkki, niittykirvinen ja laulurastas. Viidennentoista päivän iltana kävin kuuntelemassa yömuuttoa runsaan tunnin verran Lukkarinmäellä. Muuttoa oli, noin 850 punakylkirastaan ääntä kuului, laulurastaita viidesti, räkättejä kolmesti ja mustarastas kerran. Paras havainto oli ylimuuttanut tundrakurmitsa. Seuraavana iltana olin taas paikalla, nyt vajaat pari tuntia kunnes kynä jäätyi ja oli parasta lähteä nukkumaan. Muutto oli hiljaista kunnes kymmenen maissa yötaivas täyttyi kokonaan etelään muuttavista punakylkirastaista, joukkoon ehti myös pari kiurua ja viisi havaintoa keltasirkuista, joukossa parvikin. Kahdeksannentoista päivän aamuyön lehtilenkillä muutto jatkui kunnes vähän vaille aamukuuden aikaan taivas pilvistyi ja linnut hävisivät. Aamuyön yllättäjä oli keltasirkku, jonka ääniä kuului 150-200 työn lomassa. Runsain oli edelleen punakylkirastas jota kuului lähes viisisataa ääntä, ehkä puolet tai kolmasosa siitä vauhdista mihin iltayöllä jäätiin. Varmasti tuhansia muutti tuon yön aikana etelään.

Seitsemäntenätoista päivänä olin käynyt lyhyesti myös Halikonlahdella. Lapasotkia oli tullut toistakymmentä altaille, alleja lähes kolmekymmentä. Suokukkoja oli vielä kymmenen, suosirrejä kolme. Seuraavana aamuna Halikonlahdella olivat edelleen allit mutta lapasotkat olivat hävinneet yön aikana. Samoin olivta hävinneet suokukot ja -sirrit, paikalla oli vain taivaanvuohia ja töyhtöhyyppiä. Tunturikiuru muutti altaiden yli ja pulmusia oli kolmentoista parvi. Yhdeksännentoista päivän iltana Halikonlahden altaille oli taas tullut viisi lapasotkaa, hyyppiäkin muutti sadan linnun parvi Joensuun yli. Allit viihtyivät edelleen altailla. Taas oli edessä koulun ja työntäyteisiä päiviä.

****

( keltasirkku pärjää täällä talvella mutta mielellään sekin pois lentää kunhan ehtii )

40 vuotta sitten II

( pyitä pesi Rauhan sairaalan maastossa, siinä kesällä 1979 kuvattu poikanen)

Vuoden 1979 lokakuun kahdentenatoista ehdin tekemään parin tunnin kävelykierroksen Rauhan ja Tiurun sairaaloiden alueella ja sen päälle vielä pikakäynnin Imatralla katsomassa mitä Vuoksen virrassa oli. Keli oli vähän kuin nytkin, lämmintä jopa kymmenen astetta mutta sateen sijasta sumua, näkyvyyttä parhaimmillaankin vain kilometri.

Vuoksella olivat syksyn ensimmäiset neljä allia uimassa, samoin jo aiemmin havaitut joutsen ja kanadanhanhi. Kolmekymmentä haapanaakin lepäsi vielä muuttotauolla. Palokärki lensi yli ja räkättejä parveili pihlajien ympärillä. Sairaaloiden maastossa oli ainakin seitsemän käpytikkaa, teeri, kolme pyytäkin ja puskissa punarintoja. Viimemainituista joku yritti vähän lauluakin hyräillä, mutta sananmukaisesti koskapa sen nokka ei auennut lainkaan. Käpylintuparvesta huomasin yhden kirjosiiven, taisi olla miulle syksyn ensimmäinen sekin. Närhet ja urpiaiset olivat liikekannalla, samoin keltasirkut.

( allikuvakin vuodelta 1979, kesältä tosin)

Kolmantenatoista päivänä saavuin Tiuruniemen kärkeen aamusella ja yllätyksekseni muuttolintuja meni ohi koko ajan. Heti alkajaisiksi ohitti paikan valkoposkihanhiparvi, sitten parvi pilkkasiipiä, haapanoita, taas valkkareita, alleja, nyt sepelhanhia... Alleista tuli pian muuton valtalaji, ja joukossa näkyi uusina kuikkalintuja, kaakkurit huusivat mennessään joten ne oli helppo tuntea. Tuollaista käytöstä en ollut merellä huomannut, se taisi olla niiden tapa vain näin järvillä. Parvi tundrahanhia meni päältä ohi lounaaseen. Onni oli että miulla oli vapaa päivä, laskin muuttoa lähes kahteentoista ja ruokailutauon jälkeen yhdestä varttia vaille viiteen.

Tiurun kärkeen tuli järveltä myös paikallinen kalamies joka sanoi aamulla nähneensä jo tuhatkunta allia ja kaksi joutsenta muutolla lounaaseen. Muutto oli ollut vilkasta jo edellispäivän iltana kun hän iltaisella kalareissullaan oli havainnut tuhansia alleja muutolla joka oli jatkunut auringonlaskun jälkeen yöhön asti.

Mie sain päivän laskemisella kokoon yli kymmenentuhatta allia muutolla, muutto oli tasaisen vahvaa kunnes loppui kokonaan iltaneljän maissa. Kuikkalintujakin lensi yli 56, niistä yhdeksän kaakkuria ja viisi kuikkaa. Pilkkasiipiä muutti pikkuparvina 176, hanhista valkoposkia 149, sepelhanhia 21, tundrahanhia 7 ja 55 harmaan hanhen parvessa oli sekä metsä- että tundrahanhia. Paras havainto oli vierestä ohi lentänyt seitsemän allihaahkan parvi, sellaisia ei todellakaan odota Saimaalla tapaavansa. Joutseniakin muutti 25 kolmessa porukassa. Vesilintumuuton lomassa huomasin syksyn ensimmäisen muuttavan kanahaukkani. Lokkien joukossa muutti vielä neljä naurulokkia. Mikään lomasää ei tuolloin ollut, kahdeksan astetta lämmintä ja enimmän aikaa joko tihkua tai sumpuraa joka piti näkyvyyden parissa kilometrissä, tuuli puhalsi heikosti idän ja koillisen vaiheilta, välillä oli tyyntäkin.

( siinä vanha kuva kaakkurista )

Seuraavana aamunakin kävin Tiurun kärjessä toiveikkaana mutta muuttoa ei enää ollut. Sumun seasta kuului että järvellä ui paikallisia alleja ja kaakkureita joista kuuden parven näinkin lähellä rantaa. Ohi muutti vain pari alliparvea. Metsäkävelyllä huomasin tällä kertaa kaksi nuorta metsoa, pyyn ja neljä kulorastasta.

Toiveikkaat aamukäyntini Tiurun kärjessä jatkuivat. Viidentenätoista päivänä tunnin tarkkailu tuotti sumun seasta yli 500 muuttavaa allia, varpusia muutti kymmeniä tiheinä joukkoina. Maastokävely tuotti pyyn, 22 pyrstötiaista ja peukaloisen. Kuudentenatoista päivänä ehdin kävelylle vasta iltasella. Yhden pyrstötiaisparven lisäksi vaelluksella näytti olena myös sini- ja talitiaisia. Vesilintujen muutosta oli jäljellä vain parvi heinäsorsia ja haapanoita. Sumusää sen kuin jatkui, näkyvyyttä vain pari kilometriä parhaimmillaan.

Seuraavana päivänä näin töiden lomassa yhden muuttavan joutsenparven, seuraavana sentään ehdin katsella muuttoakin. Joutsenparvi muutti taas Rauhan sairaalan yli, samoin parvi tundrahanhia. Tiuruniemen kärjessä kolmen laulujoutsenen parvessa muutti mukana pikkujoutsenkin, menivät suoraan ylitseni joten määritys oli helppo tehdä. Alleja muutti enää neljä, kaikkiaan joutsenia meni päivän mittaan 35.

Yhdeksäntenätoista päivänäkin ehdin seurata muuttoa pari tuntia. Alleja muutti vielä vajaat 200, yksi kaakkurikin. Lapasotkia meni ohi kaksi parvea, 20 lintua ja kauppareissulla Vuoksessakin oli nyt kolme lintua 30 tukkasotkasta erillään. Tukkakoskeloita oli muutolla seitsemän linnun parvi. Hanhiakin meni vielä, 35 valkoposkihanhea ja 63 sepelhanhea. Kymmenen joutsenen parvesta oli taas kaksi yksilöä pienempää lajia. Pitkästä aikaa oli kirkasta, toki uutta pilveä alkoi nousta taas lännestä. Lämpöä oli enää neljä astetta. Kylmä oli hätistänyt viimeiset hysyt liikkeelle, sairaalan pihassa oli sekä lehtokerttu että sinirinta, molemmat kai viimeisiä menijöitä. Kylmä oli tuonut myös ensimmäisen pulmusparven Tiuruniemen kärkeen.

***

(Tiuruniemen editse kulki isojakin laivoja kun kanava oli auki)

50 vuotta sitten I

Lukion viimeinen lukuvuosi oli alkanut syksyllä 1969 ja sen myötä linnuille jäi taas vähemmän aikaa. Olin Lintumies-lehdestä lukenut joidenkin tamperelaisten tekemistä yömuuttotarkkailuista ja tietysti innostuin itsekin kokeilemaan mitä sieltä taivaalta kuuntelemalla pimeässä voisi löytää. Salon keskustan tuntumassa oli Lukkarinmäki, silloin vielä korkeimmat osat rakentamatta. Sinne menin useana iltana kuuntelemaan. Kaupungin valot saivat muuttavat linnut ääntelemään ja lokakuun alussa oli rastaiden päämuuttoaika. Kolmas lokakuuta puolentoista tunnin aikana muutti lähinnä punakylkiä, laulurastaiden huippu alkoi jo olla ohi ja noiden lisäksi kuului vain yksi mustarastas.

Neljäntenä päivänä ehdin käymään Halikonlahdellakin. Korppi jahtaili sinisuohaukkaa Viurilanlahdella, pelloilla oli vielä lapinkirvisiä ja ainakin yksi keltavästäräkki. Tikittävä pieni sirkku löytyi myös Joensuun pellolta, värejä en nähnyt mutta kai se oli mahdollinen pohjansirkku, noihin aikoihin en uskonut ikinä tapaavani missään pikkusirkkua, kaiken varalta sp-määrityksen kuitenkin sille jätin. Kahlaajista paikalla oli vielä suosirrejä, suokukkoja, taivaanvuohia ja töyhtöhyyppiä sekä lietealtailla kaksi tylliä. Ruoikot olivat täynnä pajusirkkuja, taivaalla lensi räkättejä ja niittykirvisiä. Aamuyön lehdenjakolenkillä olin kuullun taivaalta myös yömuuttavan västäräkin.

( vielä kova juttu 50 vuotta sitten)

Viidentenä päivänä Halikonlahdelle oli laskeutunut lepäämään mustalintu sekä uivelo, kolmosaltaan etelälaidassa puuhasteli aikuinen liejukana, ehkä kesän pesijöitä vielä. Sinisuohaukka saalisteli edelleen lahdella, tällä kertaa ihan menestyksellisestikin, mahdollinen hiirihaukka kaarteli etelään kaukana Viitanmäen yllä. Kirvisistä nyt paikalla oli enää niittykirvisiä, kahlaajista tyllit olivat kadonneet, muut ennallaan. Illalla kävin vielä runsaan tunnin kuuntelulla Lukkarinmäen laella, laulurastaita kuului vielä neljä, punakylkien määrä oli puolitoistakertaistunut edelliskerrasta, sadan tuntumaan.

Viikolta ei ole taas kuin joitakin yömuuttohavaintoja, seuraavan retkeni tein vasta kymmenes lokakuuta ja silloin poikkeuksellisesti Muurlan ja Omenajärven suuntaan, tosin palatessani kävin myös Halikonlahdella. Myllymäen ja Kuurissuonmäen kolmiomittaustorneissa kävin mutta petolintuhavainnot jäivät yhteen varpushaukkaan ja viiteen kanahaukkaan joista jotkut näkyivät kai useampaankin kertaan, paikallisia siis. Teeriä oli kummallakin mäellä, toisella neljä, toisella kymmenen. Muutamien sepelkyyhkyjen joukosta löytyi vielä yksi uuttukyyhky. Kiurujen muutto oli vähentymässä, samoin niittykirvisten, peippoja ja järrejä meni tasaisesti etelään, samoin vihervarpusia. Ilmeisen paikallinen korppipari kierteli Kuurissuonmäellä. Järvillä oli runsaasti sorsia ja telkkien muutto kai huipussaan. Kahlaajia löytyi taas vain Halikonlahdelta, suokukkoja oli enää neljä, suosirrejä yksi seuranaan taas tylli. Illalla tunnin tarkkailu Lukkarinmäellä osoitti ettei yömuutto ole vilkasta kirkkaina öinä, vain 18 havaintoa punakyljistä.

Seuraavana päivänä kokeilin läheisempää Ilmusmäen tornia, petomuutto sielläkin jäi vain yhteen varpushaukkaan. Korppipari suunnisti Halikonlahden suuntaan, muuten havainnot olivat tyypillistä ympärivuotista vakilajistoa. Tulos ei minua lannistanut vaan 12.10. olin taas Ilmusmäen tornissa. Korppeja siellä näkyi edelleen muttei nyt yhtään petolintua. Halikonlahdelle piti lähteä lintuja nähdäkseen. Suokukkoja ja suosirrejä oli vielä kaksi, tyllejä yksi. Runsain lintu maastossa oli nyt punarinta, niittykirvisten, peippojen ja pajusirkkujen määrä oli laskusuunnassa.

***

40 vuotta sitten I

Lokakuun ensimmäisenä (1979) olin taas palannut Rauhan sairaalaan lyhyen Jurmossa vietetyn syysloman päätteeksi odottamaan siviilipalveluvuoden loppumista joskus joulukuussa. Päivä oli lyhentynyt ja linnuille jäi aikaa vain toveittain. Kuun toisena päivänä kävelin Vuoksen itärantaa koskelta asemalle. Virrassa ui kanadanhanhi, sellainen oli siis levinnyt istutuksista jo tänne asti. Aidompia asukkaita edusti pari talvipukuista silkkiuikkua, koko joukko heinäsorsia ja niiden lisänä parvi telkkiä sekä tukkasotkia.

Rauhan sairaalan pihan tietämillä näkyi ylilentäviä vihervarpusia, urpiaisia ja kolmas päivä tiklikin. Neljäntenä päivänä ehdin tehdä lyhyen lenkin ympäristössä. Heti tuli vastaan koppelo ja pari pyytä, käpytikkoja oli taas viisi ja isokäpylintuja 20 linnun parvi puutarhan takana mistä lähtivät jonnekin kaakkoon. Rastaita pyöri taivaalla satoja ja ohi lounaaseen muutti 80 heinäsorsan parvi. Tuuli puhalsi pohjoisesta ja koleaa oli.

Viidennen päivän aamukierroksella vastaan tuli kolmen teeren parvi, käpylintuja muutti nyt yhdentoista linnun parvi, laji jäi avoimeksi. Tiurun kärjen ohi muutti vielä myöhäinen nuori selkälokki lounaaseen ja vielä iltasella sairaalan yli etelään peräti 200 heinäsorsan parvi, täällähän näkee muuttavia vesilintuja.

Seitsemäntenä päivänä ehdin käydä aamulenkillä joutsenrannan sairaalan lähellä asti. Heinäsorsia muutti taas kolmetoista, pyykin tuli taas vastaan, palokärki huuteli Joutsenrannassa ja yli muutti viidentoista variksen muuttoparvi sekä yhteensä yhdeksän närheä, edelliset vakaasti ja jälkimmäiset vähän horjuvammin lounaaseen. Käpytikkoja tuli vastaan jo yksitoista. Sairaalan puutarhalla vihelteli tiltaltti, rastasparvet olivat pienentyneet alkukuusta.

Kahdeksantena lokakuuta kävin taas imatralla. Vuokseen oli tullut jo yli 300 heinäsorsaa ja myös 30 haapanaa, 50 telkkää ja pari isokoskeloa. Pullahanhen kaverina oli myös laulujoutsen, lokkeja oli virralle kasaantunut20 harmaa- ja 50 kalalokkia, joukossa viisi ridariakin vielä.

Vaikka keli koleudessaan viittasi hyvään muuttoon, piti nyt linnut jättää sananmukaisesti rauhaan pariksi päiväksi...

Elämysmatkailua Tarifassa ja muuallakin

Kämppämme los Majalesissa.

Taas tässä piti käydä etelässä kun täällä kesästä on jäljellä vain muistoja jos niitäkään. Lauantaina 21.9. aamukuudelta lähdimme ensin Malagaan ja sieltä Tarifaan. Majapaikkamme oli ihan maalla, La Pena-vuoren itärinnettä reunustavan tien varressa Los Majalesissa. Raitilla kävelivät vapaana hevoset, muulit, aasit, lehmät, siat ja kanat, kissat ja koirat, kolme ensinmainittua kurkistelivat säännöllisesti myös sisään terassin ikkunasta vaikkemme niitä porkkanoilla palkinneetkaan kuten kai jotkut olivat aiemmin tehneet.

Seija seuraili näitä, mie lintuja.

Sää tullessa oli etelässäkin hieman suhmurainen ja tihkua jatkui sunnuntaihin. Sen jälkeen selkeni ja loppuaika kuluikin täysin auringon paahteessa. Edustan salmen yllä oli kyllä sitkeää matalalla pysyttelevää merisavua monena päivänä niin että vastaranta Afrikassa näkyi yleensä vain matalan pilven yli kohoavana vuorivyönä.

Ensi päivät kävelimme majapaikan lähitienoolla ja tietysti kaupungin länsipuolen Los Lancesin luontopolulla ja vähän rannallakin. Ranta oli päivällä ja illalla täynnä varjosurffaajia ja purjelautailijoita jotka karkottivat linnut tienoolta mutta aamuisin paikalta löytyi kahlaajia sekä lokkeja. Luontopolun varressa pyöri pikkulintuja. Niistä näkyi yleensä vain mustapäätaskuja ja töyhtökiuruja (kuvista kun niitä joutui täällä määrittämään), piilossa kähmi samettipää- ja heinäkerttuja. Hevosia täälläkin tuli itsekseen polulla vastaan, taisivat hoitaa kasvuston lyhentämisen. Alue oli periaatteessa suojeltu, katselukojuineen kaikkineen mutta villit surffariporukat, irtokoirat ja vapaakävelijät olivat ihan jokapäiväinen näky vaikkapa just piilon edessä, irtokoirat pitkoksillakin. Muutaman videonkin noista taisin ilokseni ottaa.

(lokki, lokki, välimerenlokki...)

Aurinkoisella säällä oli tietysti tarkoitus käydä katsomassa kuulua muuttoa salmen yli Afrikkaan. Tuuli määrää täällä kaiken, alkuviikon se puhalsi lounaasta ja lännestä, lopulla viikkoa se kääntyi itään ja kaakkoon. Länsituulilla muuttoa tarkkailtiin kaupungin itäpuolella, Algecirasista tulevan tien varressa on monta paikkaa joista säännöllisesti miehitetyin oli Cazallassa. Sieltä näki lintuja paljon mutta määrittäminen vaati usein kaukoputkea, päältä tuli harvemmin muuta kuin pienempiä lajeja. Paikka oli meidän kannaltamme vielä vilkkaan tien väärällä puolella joten sinne päästäkseen oli käytävä vähintään pari kilometriä edempänä erään kioskin pihalla kääntymässä, tie oli todella liian vilkas ja mutkainen mihinkään inspiroituihin uukkareihin. Kääntöpaikka oli itsessään sopiva staijailuun, Mirador del Estrecho nimeltään. Siinä emme kuitenkaan muuttoa tarkkailleet vaan jos siihen jäimme, kävelimme tien toiselle puolelle Observatorio del Cabriton tarkkailupisteelle tai siitäkin edemmäs länteen aukeavan puuttoman mäen rinteeseen. Tämäkin paikka oli miehitetty, paikalla kai luonnonpuiston omaa henkilökuntaa laskemassa muuttajia aamusta iltaan, harvemmin muita. Paikalta näki sitten isompaa lajistoa, korppikotkia varsinkin mutta myös pikkukotkien muutto oli täällä vilkasta. Rannassa pian Tarifan keskustan jälkeen piti oleman myös hyvä tarkkailupaikka, jonka löysimme vasta kolmannella yrittämällä kun osasimme kääntyä oikealle pikkutielle. Kaupungista piti sinne johtaa kävelypolku mutta sitä emme onnistuneet koskaan alkua pidemmälle etenemään ennen kuin vastassa oli joku piha.

( pikkukotka siinä, liekö sama nuorukainen jonka kasvamista pesässään kesällä netistä seurasimme...)

Vuorilla tuli myös käveltyä, tietysti majapaikkamme lähimäen laidan luontopolku ensiksi, sitten luoteen puolella Punta Paloman hiekkadyyneiltä Betisin vuorta kiertävällä maisemapolulla ja lopuksi vielä Tarifan itäpuolella tienvarressa olevan El Bujeon rinteillä. Joka paikassa oli kiinnostavaa linnustoakin, joka mäellä tiaiset, tulipäähippiäiset, etelänpuukiipijät ja nakkelit, La Penalla punapyitä, Betisillä pikkukäpylintuja, El Bujeolla pyrstötinttejä ja nuori maakotka. El Bujeolla näki muutenkin mainiosti petomuuttoa kävelyn lomassa, aamusta kävelyä häiritsi hieman maastopyöräilijöiden ralli mutta keskipäivän helteessä ei poluilla niitä enää ollut jos ei lisäksemme muitakaan.

Kävelin pariin kertaan myös majapaikkamme edustalla avautuvan Rio Jaran jokilaakson peltoaukeilla, Seijan kanssa ja ilmankin. Tien varressa oli iso karjatila ja sen käytössä lähes kaikki avomaa tien ympärillä. Netistä huomasimme että tuolla tilalla kasvatetaan taisteluhärkiä ja esimerkiksi niitä härkiä jotka lasketaan juoksemaan pitkin Pamplonan katuja nuorten miesten perässä. Tila on kasvattanut niitä jo vuosisatoja. Laitumet olivat silmämääräisesti vain pystyyn kuivunutta kivikovaa ohdaketta täynnä joten häristä tulee kai aika karuja tuolla dieetillä, komeita kyllä olivat ja hyviä juoksemaan. Lintujakin oli, töyhtökiuruja, harmaasirkkuja, punapyitä, viiriäisiä ja heinäkerttuja, runsaiden varpusparvien piristeenä pensasvarpusia kuten myös jo majapaikkamme vaiheilla. Yli muutti tuollakin petolintuja ja myös katto- ja mustahaikaroita.

Syysen ensi, ruostepääskytkin poies kohta lensi...

Kun tuuli kääntyi vihdoin itään, petolintuja alkoi näkyä paljon jo majapaikkammekin luona, kilometrin päässä siitä olikin ihan virallinen tarkkailupiste, Observatorio de Santuario, mistä näki hyvin paitsi pikkukotkia, myös hanhikorppikotkia. Pikkulintuja, varsinkin pääskyjä ja kiitäjiä näki myös tuosta hyvin. Kiitäjistä alppikiitäjiä oli vielä jonkin verran muutolla, majapaikan lisäksi näimme vain yhden sellaisen Cazallan muutontarkkailupaikalla, senkin kaukaa kun lähimäen linnut menivät päältä.

Kun tien Tarifan itäpuolen rannalle löysimme, piti kävellä rantapolkua tavoitteena Guadalmesi, mutta kun Seijaan oli iskenyt kesäflunssa, jäi matka puolitiehen ja palasimme takaisin polun alkupäähän missä oli hyvä virallinen tarkkailupiste, Observatorio del Estrecho. Paluumatka oli kyllä erikoinen. Tien varteen saapui muuan maasturi, siinä miehiä joista yksi pukeutui sukelluspukuun ja vermeineen, muun muassa harppuunapyssy, lähti kohti rantaa. Auto körötteli ohitsemme eikä tervehtinyt, kunhan mulkoili, aika erikoista tuossa maassa. Kun tulin paikalle, otin tuosta sukeltajasta pienen videopätkän ja kohta alkoi takaa kuulua kova autontorven tööttäily ja kiroilu ettei saa kuvata. No, päätimme poiketa polulta hieman karheikon puolelle kun tuo auto palasi välittömästi takaisin ja pari äijää nousi sieltä peräämme uhkailemaan. Heilautimme vain kättä ja jatkoimme matkaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin alkoi edestämme tulla vastaan poliisiautoja. Eivät ne meistä piitanneet vaan jatkoivat noiden miesten suuntaan, merellä näkyi tulevan matalalla helikopteri ja pari poliisivenettä, samaan suuntaan. Kopteri jäi pörräämään juuri sukeltajan yläpuolelle. Ihmettelimme että onpa täällä varaa jahdata salakalastajia, mutta kun pääsimme observatoriolle, perässä tuli pari poliisia taas yhdellä autolla, korttinsa näytettyään pyysivät lainaksi kiikariani ja seurasivat sitten miten poliisiveneet saattoivat satamaan erään pikkupaatin. Siinä heidän mukaansa oli iso huumelasti ja tuolla operaatiolla kai saatiin kiinni paitsi aineet, myös koko joukko pahiksia.

Observatorio del Cabrito

Tuon episodin jälkeen ehdimme katsella muuttoakin. Pikkukotkat tulivat täällä aivan yläpuolelle, kirsikkoina kakussa muutama isohaarahaukka ja mustahaikaraparvi, kermana mehiläissyöjiä ja pääskyjä. Kuvia tuli paljon, linnut täällä tulivat välillä ihan pään vierestä, varpushaukka yritti kai jäädä hatulle istumaan.

Viimeinen päivä Tarifassa oli taas lauantai. Kämpän tyhjensimme ennen kymmentä ja kävelimme vielä puolitoistatuntisen kierroksen lähimaisemissa. Yhdentoista aikaan alkoi petomuutto toden teolla ja päätimme lähteä palaamaan kohti Malagaa. Tarkoitus oli katsella petomuuttoa vielä jossakin matkan varrella, Cazallaa Seija toivoi, flunssaisena siinä ei tarvitsisi kävellä. Mie nyt kuitenkin junailin meidät ensin kioskille ja siitä Cabriton observatoriolle kun toivoin vielä isoja lintuja näkeväni. Mukana pelkkä kiikari ja kamerana Coolpix lähinnä videoita varten kiipesimme ylös. Siellä oli paitsi paikallinen puistovahti kirjaamassa lukuja, myös joku englantilainen pariskunta. Muutto oli erittäin hyvää, kai parasta koko retkellä. Rannassa meni pikkukotkien parvia, niitä meni vuorellakin ja selvästi Cazallaa kaukaa kiertäen. Korppikotkia näkyi hyvin, vielä kolme yksittäistä pikkukorppikotkaa yksin tai muiden mukana itään matkaten, niiden reitti meni aivan vierestä. Käärmekotkia muutti paremmin kuin yhtenäkään päivänä, nytkin yksi isohaarahaukka ja ylivoimaisesti parhaana nuori suomukorppikotka aivan suoraan päältä vain muutaman kymmenen metrin korkeudelta itään. Kai saman linnun olin nähnyt jo neljä päivää aiemmin samalla paikalla, tosin paljon kauempaa, nyt sen tunnisti ihan paljain silmin. Kun rinteestä löytyi pois lähtiessä vielä elämäni ensimmäinen rusotasku, päivä oli tosi hyvä.

Malagaan tulimme niin ajoissa että perinteiselle Guadalhorcen suistokierrokselle jäi hyvin aikaa. Auton tosin epäluuloisena siirsin vähän tavallista kauemmas, meitä kun jäi kyttäämään lähelle joku kai tyhjiä pulloja keräävä rähjäinen tyyppi. Itse suistossa oli ihan eri lajistoa kuin mitä retkellä tähän asti oli vastaan tullut, pikku-uikut, flamingot, pitkäjalat, harjalinnut ja silkkikerttuset muiden mukana retkilajeiksi kuten tietysti myös munkkiaratit. Ajatus oli kiertää kaikki observatoriot, mie ehdotin että kuljetaan polkuja pitkin, Seijan mielestä oikaisisimme jos kiertäisimme rantahietikon kautta. Se olikin taas todella jännä valinta. Huomasimme nimittäin pikapuoliin että paikalle oli kerääntynyt jo hyvä joukko homonudisteja ja lisää taisi tulla koko ajan, sitä oli tosikiva kompata kiikarit ja kamerat mukana loikoilijoita väistellen ja lenkkarit täynnä löysää hiekkaa. No, onhan siinä hietikon laitaa kiertävässä aidassa ollut aina iso taulu missä kielletään tallomasta munia, mutta se on mielestämme viitannut aidan toisella puolella pesivien mustajalkatyllien munapesiin.

No, pois selvisimme ihan elävinä ja autonkin saimme luovutettua kunnialla. Lentoa Suomeen jouduimme sitten odottelemaan tavallista pidempäänkin koskapa tulomatkalla koneessa oli pari häirikköä joiden hoito vei puoli tuntia ja lähtevässä porukassakin yksi häirikkö viivästytti nousua vielä vartin lisää. Sateisessa Suomessa olimme kuitenkin jo seitsemän maissa ja kolean tihkun takia otimme taksin joka toi meidät kotiin ennen puolta kahdeksaa.

***

Afrikka siellä takana siintää.