Elämme kovia aikoja, mutta kovempia elettiin sata vuotta sitten kun isäni syntyi kirvesmies Rikhard Vienosen ja vaimonsa Alinan kahdeksantena yhteisenä lapsena maailman- ja sisällissodassa itsenäisenä kuoriutuneeseen Suomeen. Sisaruksia oli lisäksi jo yksi Alinan oma ja yhdessä tuli vielä kolme lisää, tusina täyteen. Elo oli köyhää Angelniemellä varsinkin kun isä ja isoisä kuolivat jo 1934 parin viikon välein. Koulu jäi kansakouluun ja työt alkoivat isojen talojen mailla jo kesken kouluvuosien.
Tauteja riehui niihin aikoihin, isän isän vei keuhkotauti ja hän itse sairastui polioon pian tämän jälkeen. Isä oli vahva, suorastaan urheilullinen ja selvisi mutta toinen jalka jäi pysyvästi toista lyhemmäksi. Armeija tuli vastaan jatkosodan alkaessa, jalka esti marssimisen mutta kuljetustehtävissä kului koko sota rauhantekoon asti.
Sodan jälkeen töitä löytyi Turun telakalta, sitten maatöissä ja maitoauton kuljettajana Salon seudulta. Siinä tuli sitten iskettyä silmänsä erääseen Viipurista tulleeseen evakkotyttöön ja naimisiin mentiin saman tien. Nuorenparin asuntoina oli huoneita ullakoilla tai talojen päädyissä ja sellaiseen synnyin sitten minäkin vuonna 1951. Velikin piti tulla mutta hän syntyi kuolleena vuotta myöhemmin. Vasta vuonna 1956 syntyi toinen ja viimeiseksi jäänyt poika perheeseen. Pari vuotta syntymäni jälkeen isä sai keuhkotaudin ja joutui lähes vuodeksi Paimion parantolaan. Sinne jäi iso osa keuhkoja joten raskaita töitä ei enää voinut tehdä. Isä kulutti sairasteluvuotensa lukemalla Paimiossa englannin kielen alkeita ja radiotekniikkaa. Noiden avulla löytyi töitä Saloran radiotehtaalta. Siellä työ koulutti opinhaluista ihmistä ja koko valmistusprosessi tuli pian tutuksi, samoin televisiot heti kun niitä alettiin siellä valmistaa.
Vaikka isä ei itse saanut kouluja käydä, hän luki paljon ja oli kovin myönteinen koulutukselle. Hyllyssäni olevasta kirjasta huomaan että juuri isä on kirjoittanut minun varhaislapsuudestani ja opettanut minutkin kirjoittamaan ja lukemaan. Hän tunnisti pian että minussa oli lukupäätä ja voisin edetä pitkälle, mikä ehkä olisi ollut hänenkin haaveensa jos siihen olisi ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia. Opettajana hän on ollut yllättävän joustava koskapa opin kirjoittamaan vasemmalla kädellä, mikä sitten kansakoulussa oli opettajalle pieni kauhistus. Hän keräsi kotiin myös runsaasti kirjoja, alennusmyynneistä kai eniten. Sieltä löytyi muun muassa Tietojen kirja -sarja, Heiskasen Tähtitiede I-II, Gallen-Kallelan kuvittama Kalevala, Waltarin tuotanto, Juhani Ahon lastuja, Cervantesin Don Quijote, Nortamon Raumlaissi jaarituksi, P.G. Wodehousea, Ollin pakinoita, matkakirjoja Afrikasta ja Kaukoidästä, maailmanhistoria, autojen tekniikasta ja paljon muuta. Erityisesti hän esitteli minulle Linnan Tuntemattoman sotilaan, juuri sen enempää sodasta hän ei kyllä sitten puhunutkaan. Isälle oli helppo hankkia lahja, kirja kelpasi aina, MacLeanit ja Ian Flemingin 007:t taisivat tulla sitä kautta hyllyyn. Valokuvia hän myös otti innokkaasti. Muutenkin hän seurasi aikaansa tiiviisti, olimme koko perhe illalla pihalla katsomassa kun ensimmäinen sputnik lensi yli lännestä itään. Televisio tuli meille ensimmäisenä kylässä heti kun lähetykset Suomessa alkoivat ja se veti meille illasta toiseen naapureita katsomaan lähetyksiä kunnes he ostivat itselleenkin oman laitteen.
Poliittisesti hän liikkui vasemmistossa mutta äärilaitaa hän vierasti, erityisesti Prahan kevään tapahtumien jälkeen. Kekkosta hän kannatti rauhan takuumiehenä mutta Mauno Koivistosta hän ei oikein tykännyt, oli kai saanut hänestä aika huonon kuvan kun Turun telakalla oli yhtä aikaa tovin ollut. Tosin Kekkosenkin hän muisti takinkääntäjänä, Pekka Peitsenä sodan aikaan. Sain turpiini kun kerran hänen mielestään haukuin häntä kommunistiksi. Oma päätelmäni perustui kai siihen että hän joskus puhui hyvin myönteiseen sävyyn Paavo Aitiosta.
Alivuokralaisasunnoista perhe siirtyi toisen lapsen synnyttyä vuokralle rintamamiestaloon Uskelaan. Siinä samalla vuokrattiin myös ne pari hehtaaria maata talon ympäriltä. Saloran työn ohella viljeltiin vuokramailla sokerijuurikkaita, sokeri oli ollut pitkään kortilla ja menekki oli valtava. Tilejä ei kuitenkaan käytetty nykymuodin mukaisesti kulutusjuhliin vaan kaikki talletettiin huolella pankkiin. Niinpä 1966 tilillä oli niin paljon rahaa että isällä oli varaa ostaa asunto Salon kaupungista, juuri Mököistenmäkeen valmistuneesta tornitalosta. Vuokramaat isällä olivat vielä seuraavanakin kesänä ja sadolla kuitattiin pankkivelkaa.
Me lapset kasvoimme ja lähdimme omillemme, isä eteni Salorassa lopputarkastajaksi ja kohta työnjohtajaksi. Nousukausi kesti 1980-luvun alkuun jolloin Saloran johdossa tapahtui sukupolvenvaihdos. Se johti melkoiseen kriisiin, firma hukkasi rahojaan tankkereihin, suihkukoneisiin, helikoptereihin ja muuhun ökyilyyn, tehdas valui pankkien haltuun. Saneeraustoimet veivät sen mutkien kautta Nokian omistukseen. Noissa järjestelyissä isäkin sitten siirtyi 60-vuotiaana putken kautta eläkkeelle.
Eläkkeellä isällä oli vihdoin hyvää aikaa harrastuksilleen. Kalastamassa kului enin osa aikaa, veneellä Halikonlahdella ja talvella pilkillä. Tiiviiisti hän kävi katsomassa myös sukulaisia Halikossa ja lähistöllä, välillä auttamassa maatöissä. Veli rakensi omakotitaloa ja isä käytti paljon aikaa tuohon rakennusprojektiin. Samalla me veljekset ihmettelimme miten ennen vahva ja hyväkuntoinen mies alkoi selvästi laihtua ja heikentyä. Kunto putosi ihan silmissä. Rakennustyö ei häntä rasittanut, joku tauti taas. Hän kävi sitä terveyskeskuksessa ihmettelemässä mutta minkäänlaisia kokeita tai analyysejä asiasta ei tehty. Pian äidillä todettiin syöpä, terminaalivaiheessa. Isä oli häntä hoidellut jo pidemmän aikaa pahaa epäillen, ja kun äiti joutui sairaalaan, hän sanoi epäilevänsä että hänellä oli sama tauti.
Viikon päästä veljeni vei hänet väkisin sairaalaan, sinne hänet otettiin ja jo viikon päästä hän oli kuollut. Tauti oli aivan sama, haimasyöpä. Äiti seurasi häntä kolmen viikon päästä. Kuollessaan isä oli vasta 67-vuotias. Heille molemmille olisi suonut kyllä paljon pidemmän elämän mutta tämä maailma ei ole reilu.
Isäni 60-luvulla.
Kesällä 1980 kävimme yhdessä isän kanssa rengastamassa Johdesuon kaakkuriparin poikaset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.