Profeetta

Kunpa maailma
pysyisi tällaisena,
kalastajat näin
kiskomassa venettä
joen töyrästä ylös.

(Sanetomo/Anhava)

Ensitapaamiseni Profeetan kanssa olivat kirjallisia. Luin hänen kirjoittamiaan artikkeleita ja pamfletteja niin paljon kuin onnistuin löytämään, olihan hän harrastukseni Suuri Guru, auktoriteetti, jolle ei ollut haastajaa.

Profeetta oli hylännyt yliopistouran ja myynyt sielunsa lintujen ja luonnon suojelulle. Hän oli luonut uudet standardit lintujen maastomääritykselle, hän oli aloittanut tehorengastuksen, lintuasematoiminnan, populaatiotutkimuksen ja ties minkä harrastukseeni liittyvän. Luonnonsuojelun nimissä hän oli paiskannut kaupunkilaiseliitin linnakkeiden ovet kiinni takanaan, muuttanut maalle kalastamaan ja mökistään luotsasi meitä turvallisesti menneisyyteen. Se sopi meille. Vihasimme teknologiaa ja ihmistä joka raiskasi Luontoa ja olimme valmiit orjuuttamaan insinööreistä puhdistetun uuden ihmiskunnan siedettävät rippeet johtajamme hahmottelemaan agraaridiktatuuriin.

Opiskeluaikana tapasimme henkilökohtaisesti ensi kerran Hämeenlinnassa lyseon miesten vessassa, kun kevensimme itseämme vierekkäin kusirännillä ennen lähtöämme mielenosoitukseen. Luonto-Liitolla oli talvipäivät, ja mielenosoituksesta jokunen vietiin todella putkaankin. Profeetalla oli ohjelmassa esitelmä. Pääosa siitä oli polemiikkia siihen aikaan noussutta elohopeakeskustelua vastaan. Hänen halveksimansa laboratorioiden saastetutkijat olivat löytäneet Suomen luonnosta puunjalostusteollisuuden sinne työntämän metyylielohopean kasautuneena petokaloihin ja niitä syöviin petolintuihin sekä ihmisiin. Profeetta piti elohopeakeskustelua turhana. Hänestä oli mitattu Suomen korkein metyylielohopeapitoisuus, ja kaikkihan me tiesimme miten legendaarisen kova kunto hänellä oli. Meille hän edusti ainoaa totuutta. Toki meitä huoletti muuttohaukan, merikotkan ja tuulihaukan katoaminen lähes sukupuuttoon, mutta häviämisen syytä olisi siis etsittävä jostakin muualta. Kala oli ihmisille terveellistä, ja nauroimme byrokraateille, jotka määrittelivät syöntirajoituksia sisävesien petokaloille.

Profeetta hallitsi julkisuuden. Hän oli meidän Unabomberimme joka karismallaan veti puoleensa paitsi oikeaa elämää pelkääviä nuoria haaveilijoita, myös toimittajia jotka sitten välittivät hänen kirjepommejaan joka puolelle mediaa. Lehdet julkaisivat haastatteluja ja kirjallisuuttakin häneltä syntyi. Vielä enemmän liikkui legendaa, suuria juttuja. Olipa kerran hän saanut kohtalaisen kirjoituspalkkion. Vaimo oli ehdottanut kotimökin sähköistämistä, mies lahjoitti rahat luonnonsuojeluun. Olipa kerran hän päättänyt viettää kesäloman matkaillen, pakannut perheen sekä vähät eväät soutuveneeseensä ja lähtenyt näyttämään näille Saaristomeren ulkoluotoja ja nuoruusvuosiensa linturetkikohteita Ahvenanmaan lintuasemasaarilla. Myrskyt, sateet ja kurjuus – evääthän oli tarkoitus ottaa pääosin merestä – saivat perheen karkaamaan tiehensä kesken performanssin, kun poikettiin niin lähelle asutusta, että sieltä pääsi yhteysaluksella mantereelle. Yksin suuruutensa kanssa jätettynä hän jatkoi soutamistaan nuoruutensa pyhille paikoille. Perhe haki samaan aikaan avioeroa.

Eron Profeetta otti raskaasti. Hän jyrkkeni yhä kannoissaan, joutui häädetyksi kalavesiltään Päijänteeltä, haki uusia Suomenlahdelta ja sitten taas Hämeestä. Puoluepolitiikkaa hän oli perinteisesti karsastanut, mutta nyt vihreän liikkeen orastaessa hänkin lähti mukaan tarkoituksenaan kehittää siitä puolue ja varmistamaan että hänen linjansa olisi puolueen ohjelmana. Maailma oli muuttunut. Elohopeasaastuminen oli ajat sitten tieteellisesti vahvistettu ja saasteettoman talviravinnon tarjoamiseen perustuva merikotkien suojelukampanja oli alkanut tuottaa hyviä tuloksia. Tuuli- ja muuttohaukatkin olivat alkaneet paluunsa. Profeettakin huomasi, että vihreä liike oli täynnä maripaitaisia munattomia viherpiipertäjävätyksiä, jotka vain symppasivat luontoa ja väkivallattomuuttaan eivät halunneet tuhota teknokratiaa, ja joutui näitä julkisesti jopa lyömällä ojentamaan. Minä muutuin hitaammin, olin edelleen tiukasti kulutusyhteiskuntaa vastaan ja hakeuduin opintojeni jälkeen mahdollisimman kauas kapitalismin oravanpyörästä. Hyvä opiskelukaverini alkoi Gurun jälkiä seuraten suorastaan kalastajaksi. Häneltä puuttui kuitenkin kokonaan karisma. Hänen ratkaisunsa kiinnosti vain hyvin pientä piiriä, eikä hänestä ollut edes sen joukon profeetaksi. Hän oli kuitenkin valinnassaan aito, ja pakosta vertasin tästedes aina häntä ja Profeettaa.

Oma työurani eteni puoliväkisin, vaikken sitä itse aktiivisesti edistänytkään. Perhettäkin syntyi heti kun vihdoin uskalsin sellaista jollekin naisenpuolelle ehdottaa. Kun vanhempani alkoivat olla tiensä päässä, ja heitä tuli käytyä katsomassa viikoittain runsaan sadan kilometrin bussi- ja junakyydin takaa, hankin autonajokortin – parikymmentä vuotta olinkin sinnitellyt ilman sitä – ja ostamallani kotterolla liikuin ensin kohtuullisesti noita 'hyötyajoja', sitten jo enemmän huviksikin. Työnikin vaihtui maan ainoan kansainvälisen lentokentän laitaan hoitamaan firman ulkomaan liikenteen toimintoja. Ekologisuudestani oli enää se vähä jäljellä, että lentämään en itse alkanut, toisten lentolippuja kyllä makselin senkin edestä. Syyllisyyteni on siten välillisesti suuri jos ja kun maailma tuhoutuu, eikä siitä pelasta enää oravanpyörästä pois hyppääminenkään, josta siitäkin on jo jokunen vuosi aikaa.

Pasifismini oli aikanaan vienyt minut sivariksi, silloin, kun se ei vielä ollut muotia. Profeetta oli kirjoittamastaan pasifistisesta pamfletista huolimatta käynyt normaalin armeijan, ja alkoi kalastajamökissään romantisoida keskieurooppalaista vasemmistoterrorismia kulutusyhteiskunnan vastaisen kapinan nousuna. Hänen lausuntonsa  alkoivat liehitellä kaikkea yhteiskunnassa esiintyvää ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ei ollut diktaattoria tai kansanmurhaajaa, joka ei olisi häneltä julkista sympatiaa vainotoimilleen saanut. Koska oma väkivallaton vakaumukseni perustui jo sodan käyneiden vanhempieni kokemuksiin, ajauduimme tässä asiassa Profeetan kanssa hyvää vauhtia erilleen.

Henkilökohtaisesti tapasimme parikymmentä vuotta ensitapaamisen jälkeen uudestaan virolais-suomalaisessa ornitologikongressissa. Muhun saarella kongressin ekskursiolla kuljimme museoidussa kylämiljöössä, jota hän jaksoi ylistää tulevan yhteiskunnan tavoitteena. Minulle paljastui, että hän oli jo vuosia retkeillyt kesäisin ulkomailla. Minä olin oikeastaan ensimmäisellä kunnon ulkomaanmatkallani, eikä se ole saanut mainittavaa jatkoa senkään jälkeen. Iän myötä ihmiseen iskevä pragmaattisuus oli ajanut Profeetankin jo auton rattiin. Hyviä hevosia ei kuulemma enää ole, vaikka täällä etelässä on nykyisin moninkertaisesti enemmän hevosia kuin muuta karjaa.

Itse muutuin yhä kriittisemmäksi hänen julistukselleen. Mielestäni hän ei ollut muita ihmisen suojelijoita kummempi, ja hän tarvitsi totalitaarisen diktatuurin ihmiskunnan epäkriittisen, alistuvan vähemmistön puhdistamiseksi toiveikkaista enemmistöaineksista. Minun puolestani ihmiskunta jouti kuolemaan sukupuuttoon, jos se ei kykene elämään säilyttämällä demokraattiset ja humaanit ihanteensa.

Tyttäreni vietti kerran kesää kaverinsa vanhempien mökillä, joka oli aivan Profeetan ensimmäisen asuinpaikan naapurina. Perheen mies oli Profeetan tyttärien ikäinen ja tunsi nuoruudestaan hyvin naapuriperheensä. Kuva yksinäisestä jääräpäästä taistelemassa muuta maailmaa ja perhettään vastaan vahvistui. Kävi lopulta täysin selväksi, että suvun suuri historia tieteen huipulla ja varhain havaittu kyvyttömyys täyttää isän suuria saappaita oli ajanut kalastajaraukan tähän itse valitsemaansa loukkoon, missä hän ehdottomuudellaan osti joka päivä uudestaan omanarvontuntonsa. Hänenlaisensa ryhtyisi Lähi-Idässä varmasti imaamiksi värväämään itsemurhapommittajia, Keski-Euroopassa tai Etelä-Amerikassa vasemmistoterroristeja yllyttäväksi rosvopäälliköksi. Hän jäi lopulta itse rakentamansa linnakkeen vangiksi, pienen heimon shamaaniksi, joka karhuntaljansa ja puunaamionsa uumenista puhuu uskovilleen parantavaa pötyä. Maailma on mikä on ja siitä tuli mikä tuli sentään vähäiseltä osin hänen antamansa varoittavan esimerkin johdosta, onhan siinä elämäntyötä kerrakseen.