Utö - Syksy ja kevät ulkosaaressa

Juha Laaksonen: Utö - syksy ja kevät ulkosaaressa (Maahenki 2011, 264 s.)

Utön saari on minulle tuttu retkipaikka jo 1970-luvun lopulta. Veneporukan retket ulottuivat tuolloin loppukeväisin sinne, armeijataustaa retkeilylläni ei ollut toisin kuin monella muulla syntyjään lounaissuomalaisella lintuharrastajakollegalla. Huomattavasti enemmän retkeilin noihin aikoihin ja jo paljon aiemminkin naapurisaaressa Jurmossa. Kehitys noilla saarilla on ollut päinvastainen. Kun Jurmo oli noihin aikoihin vapaa kulkea kauttaaltaan, nyt kansallispuiston mailla on tiukkoja kulkukieltoja. Kun Utö noihin aikoihin oli pääosin armeijan aluetta ja siten kulkukiellossa, se vapautui varuskunnan lähtiessä 2005 niin että suurimmalla osalla saarta voi retkeillä vapaasti, tietysti asukkaita ja luontoa koskevat huomaavaisuusssäännöt mielessään pitäen.

Käsillä oleva kirja kertoo tekijänsä ja perheen retkikokemuksista tässä armeijan jälkeeensä jättämässä ulkosaaressa, missä kylä etsii tulevaisuutta nyt luontomatkailusta. Saaren väki on aina ollut vähintään kahta leiriä. Aiemmin oli armeija ja ”muut”. Nyt ovat ”muut” ja ne jotka yrittävät pitää kylää hengissä turismilla. Armeijan tilat on myyty ja kunnostettu hotellikäyttöön, ja muutakin majoitustilaa saaresta löytyy kohtalaisesti. Kauppa ja koulu kuuluvat oman etunsa takia uudistajiin kuten nuori ja työikäinen väki yleensä. Luotsit ja vanhempi jo eläköitynyt väki ovat sitten ”muita” jotka haluavat elää kuten ennenkin ja pitää saareen tulevat sivulliset tiukassa kontrollissa kun eroonkaan niistä ei enää pääse. Turisteja saarella käykin paljon, varsinkin kesäaikaan, mutta lintu- ja luontoharrastajia erityisesti keväin syksyin. Syy lintuturismin huomattavaan kasvuun on hyvässä tiedottamisessa, päivittäin saaren havainnoista voi lukea joko Lintutiedotuksesta, BirdLifen Tiirasta tai saarella osaeläköityneenä asuvan Jorma Tenovuon blogista. Hyvinä aikoina saaressa seikkailee viikonloppuna toistakin sataa bongaria etsien ja löytäenkin harvinaisuuksia aivan suomenpinnoihin asti.

Rakenteeltaan kirja on yksinkertainen päiväkirja kolmesta retkestä syksyllä 2009 sekä talvella ja keväällä 2010. Teksti kertoo jokaisesta päivästä jotain ja kuvat on ryhmitelty sitten vapaammin. Kuvitus on lähes pääosassa, sivut ovat isoja, paperi hyvää ja taitto tarkoin harkittu. Joskus kuva täyttää sivun tai aukeaman kokonaan, joskus kirjan teksti on viety kuvan sisään, joskus kuvaan liittyvä päiväkirjamerkintä kulkee tekstissä kuvan vieressä. Saari on hyvä paikka kuvata lintuja, Tenovuon esimerkkiä noudattaen monet jopa ammatikseen lintuja tai luontoa kuvaavat käyvät tiiviisti paikalla työtään tekemässä. Piilokojuja ja muita kuvaussuojia tulee vastaan toistuvasti.

Sekä merkinnät että kuvat kertovat perheellisen luonto- ja lintuharrastajan kokemuksista. Perhettä, luontoa, maisemaa ja kylää on yritetty muistaa tasapuolisesti niin sanoin kuin kuvin. Vaikutelmasta tulee kieltämättä siloiteltu, postikorttimainen kuten useimmista luontodokumenteista tai matkakirjoista. Se voi johtua tietysti ostajien toiveista mutta myös lajityypin perinteestä. Ne ilmiöt jotka eivät näihin kirjoihin pääse ovat sitten fiktion käyttöainesta. Niistä uskalletaan puhua vain mahdollisuuksina, niin todellisia kuin nekin kuitenkin ovat.