Kaksi kirjaa intiaaneista

Kuluneena syksynä olen tarkastellut kriittisesti myös kirjahyllyäni. Jo aiemminhan hävitin täältä lähes viiden vuosikymmenen aikana kertyneet lintulehdet ja myös muihin harrastuksiin liittyvät aikakauslehdet, satoja kiloja. Nyt kävin läpi kirjoja ja niistäkin hävitin nyt satoja, painopiste oli vanhassa kaunokirjallisuudessa, niissä teoksissa jotka olin jo lukenut ja jokseenkin varma siitä etten palaa niihin enää uudestaan. Luotan kirjastoihin jos niihin pitää palata uudestaan...

Noin toimien sainkin vähän järjestystä jäljelle jääneisiin kirjoihini, jopa niin että tietokirjoista useimpien selkämykset sain näkyviin hyllyihin niin että voin halutessani löytää nopeasti sen mitä niistä etsin. Paljon on vielä kuitenkin tiiviisti kasatuissa pinoissa odottamassa joko lisähyllyjen hankintaa tai sitten isompaa kämppää missä voisi olla ihan oikea kirjasto.

Lukenutkin olen, vaikken yhtä paljon kuin tuttu kaveri Turusta. Kun hänellä on ollut pitkin syksyä auto korjattavana eikä ole juuri julkisilla linturetkiä tehnyt, on sitten lukenut viime vuonna yli 45000 sivua kirjoja joita hänellä on laillani ihan liikaa. Ehkä kymmeneentuhanteen sivuun olen miekin tässä vuoden mittaan ehtinyt, en ole laskenut.

Joulunaikaan esimerkiksi luin Rani-Henrik Anderssonin kirjoittaman teoksen Lakotat, alaotsikoltaan Kotkan ja Biisonin Kansa. Se on vuonna 2009 ilmestynyt etnohistoriallinen tutkimus lakota-kansan vaiheista pääosin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Miullahan on myös hyllyssäni vuonna 1973 ilmestynyt Dee Brownin teos Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, joka käsitteli aika paljon samoja asioita. Sen olin hankkinut tuoreeltaan 1974 ja lukenutkin tuolloin, muistelen että se herätti miussa aikoinaan suuria tunteita.

Rinnakkain noita lukemalla voi varmistua että samoista asioista kummassakin teoksessa puhutaan, toinen on tutkimuksenomaisempi, toinen dramatisoivampi mutta faktat takana ovat aika lailla samat. Kun tuo ensimmäinen teos vetosi enemmän tunteisiin, tämä tuoreempi antaa tietysti välillä tulleen elämänkokemuksen lisäksi hiukan ymmärrystä arvioida miten kävi kuten kävi.

Samaistuminen lakotoihin tai yleensä intiaaneihin ei ole ainakaan miulle helppoa. Heidän perinteinen elämäntapansa on ihan liian perinteinen, täynnä uskontoa, sotaa ja kunnianpuolustusta, sellaista kaikki joka on vain haitaksi tässä nykyisessä maailmassa. Vieras tuo elämäntapa oli jo 1800-luvun laajentumishaluiselle valkoiselle väestölle joka pala kerrallaan vei intiaanien maat ja siinä sivussa uskonnon, elinkeinon, kulttuurin ja toivonkin. Samanlaisia kulttuurien törmäyksiä on tämä maailma täynnä, erityisesti nämä maahanmuutto- ja pakolaiskuviot tuovat mieleen juuri tuon asetelman missä valkoiset levittäytyivät intiaanien maille. Tosin harva meistä osaa kuvitella silloisten valkoisten tilalle Lähi-Idän ja Afrikan väkeä, ehkä intiaanien rinnastaminen perussuomalaisiin onnistuu helpommin  onhan kumpikin kansa kuuluisa vaikkapa hikoilumajoissa istumisestaan. Siihenkin aikaan valtaväestön joukossa oli paljon intiaaneihin positiivisesti suhtautuvia ”suvakkeja” ja toisinkin päin joten rajalinjat noin tuntuvat hyvinkin ajankohtaisilta. Ehkä intiaanien kohtalokin on sitä historiaa joka toistaa itseään, kunhan tässä vielä aikoja eletään. TV 1 esitti juuri äskettäin fiktiivisen arvauksen siitä mitä olisi tapahtunut jos tämä suomalainen kansa olisikin talvisodan aikana siirretty Alaskaan.Samoinhan sitä olisi käsitelty kuin muitakin, sulautettu enemmistöön joko hyvällä tai pahalla joiden suhde riippuu vain sulautettavan vähemmistön koosta. Lakotoja oli hyvin vähän verrattuna vaikka suomalaisiin, siksi sulauttamisessa käytettiin mieluusti enemmän keppiä eli armeijaa.

***