Elizabeth Costello

Elizabeth Costello on viides ja viimeinen J.M. Coetzeen kirja joka hyllyssäni lukemistaan on odottanut. Teos on koostettu kuudesta aiemmin erillisinä ilmestyneestä osasta ja sitä on täydennetty kahdella lisäluvulla, pohjana olevat kirjoitukset on tehty 1997-2002 ja kirja on ilmestynyt 2003. Suomennos on vuodelta 2005. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjailijan filosofisista pohdinnoista, luennoiksi tai niiden jälkeisiksi keskusteluiksi rakennettuina. Kirjailija on jo ikääntynyt australialainen rouva, sopivan vieraannuttava valinta tekijän omakuvaksi. Esikoisromaani herätti jo huomiota ja neljäs loi kansainvälistä kuuluisuutta muodostaen tavallaan tekijänsä käyntikortin. Nyt hänet mielletään siksi kirjailijaksi joka teki James Joycen Odysseuksen naisnäkökulmasta, Marion Bloomin kokemana.Tekihän Coetzeekin oman mukaelmansa Robinson Crusoesta, tavallaan naisnäkökulmasta.

Ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan paitsi kirjailijan käsityksiin realismista, myös hänen poikaansa, Johniin, joka perheytymisestä ja omasta urastaan huolimatta vaikuttaa aika lammasmaisesti äitiinsä sitoutuneelta vähän Michael K:n päähenkilön tapaan ainakin tällä matkalla kun äiti saapuu Australiasta Yhdysvaltoihin noutamaan hänelle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa. Poika asuu myös Yhdysvalloissa. Äiti hallitsee kyllä tällaiset tilaisuudet, illalliset, haastattelut, median ja kiitospuheet. Eniten häntä tuntuvat ahdistavan epäviralliset osuudet, jatkokysymykset ja kaikenlaiset utelut hänen mielipiteistään milloin mistäkin. Tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään muita kummempia mielipiteitä, ei mitään ohjelmaa tai julistettavaa. Realismia on shekki kädessä, nimi palkinnonsaajien luettelossa ja kirjat keskuskirjastossa. Nämäkin häviävät aikanaan, tulevien sukupolvien muistia rasittaa kovin harva nykyinen nimi Homeroksen, Shakespearen ja Dostojevskin lisänä, ei sinne mahdu paljon ja tarjonta on valtava. Coetzee itse kuvaa realismia ideoiden ruumiillistamisena ja antaa esimerkkinä Defoen, juurihan Foessa seurasimme miten hänen maltillinen realisminsa nitisti Susanin realismin, sen sellaisen jolla ei ole ideoita ollenkaan.

Seuraavan luennon romaanista Afrikassa pitääkin eräällä laivaseminaarilla hänen takavuosien tuttunsa, Emmanuel Egudu, nigerialainen kirjailija joka sittemmin on vakiinnuttanut tällaiset luento- ja keskustelutilaisuudet omaksi leipäpuukseen. Hänen esitelmänsäkin on puolustuspuhe elämäntavalleen. Hän ei kirjoita, koska se ei kannata. Jos joku afrikkalainen romaani on, se on suullinen romaani. Se avaa voitokkaan taistelun eurooppalaista kirjoitetun sanan ylivaltaa vastaan. Myöhemmin keskustelussa Elizabeth kyseenalaistaa tuttavansa teesit, ja syyttää afrikkalaisten romaanien huonosta menestyksestä niiden takertumisesta eksotismiin, siihen etteivät afrikkalaiset kirjoita afrikkalaisille vaan muulle maailmalle, kirjoittamisen lisäksi kirjailijat joutuvat esittämään afrikkalaisuuttaan ulkopuoliselle yleisölle. Emmanuel kiittelee häntä näkemyksestään, heidän keskusteluaan seuraa brittiläinen pariskunta eikä nyt voi provosoitua. Elizabeth kärjistää vielä mainiten että australialaisillakin kirjailijoilla on ollut sama ongelma joka ratkesi vasta kun maanosaan syntyi oma lukijakunta. Emmanuelkin yrittää provosoida mutta turhaan, tässä vaiheessa. Hän onnistuu siinä vasta myöhemmin kun pokaa yöseurakseen laivalla esiintyvän venäläisen laulajan. Elizabethkin on vuosia sitten ollut hänen yöseuraansa ja ikä ei estä häntä tuntemasta mustasukkaisuutta, hän kun oli saanut näytteen siitä mitä suullinen runoilija osaa.

Pari vuotta on kulunut ja Elizabeth on käymässä poikansa luona, kutsuttuna pitämään vuosittainen Gates-esitelmä samassa collegessa missä John toimii fysiikan ja tähtitieteen apulaisprofessorina. Tällä kertaa äiti ei tule puhumaan itsestään ja tuotannostaan vaan eläinten oikeuksista. Toki hän aloittaa viittamalla parin vuoden takaiseen esitelmäänsä, missä hän puhui Kafkasta ja tämän novellista ”Selonteko akatemialle” missä puhujana oli apina, päästäkseen rinnastamaan itsensä tuohon apinaan. Sitten hän jatkaa rinnastamalla eläinten kohtelun siihen miten natsit kohtelivat juutalaisia leireillään, Kafka kun oli juutalainen ja hänkin novellissaan taisi puhua itsestään apinana. Tavallistahan on verrata juutalaisten kohtelua keskitysleireillä eläinten kohteluun, rinnastuksen kääntäminen leimaa sieluttomiksi pahiksiksi koko lihaa syövän ihmiskunnan, ei vain jotakin saksalaista sukupolvea joka hurahti natsismiin. Järkevä ihminen korottaa järjen jumalakseen ja päättää että eläimillä ei järkeä ole, siten ihminen voi hyödyntää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Me syömme eläimiä, emme toisia ihmisiä (vaikka viimeksimainittu dieetti voisikin pelastaa maailman ylikansoitukselta, ihan järkevästi ajatellen).

Järkevät ihmiset kieltävät eläimiltä järjen ja muun kuin käytännöllisimmän mahdollisen ajattelun. Rationalismi on aina pitänyt eläimiä koneina jotka toimivat vain yhdellä tavalla. Mutta emmehän me sitä voi tietää, emme voi tietää moniko eläin on mielessään päätynyt samaan kuin Descartes, luonnostaan eikä koska ei muutakaan epäilyltään voi, kuten Descartes.

Järki johtaa myös sääntöihin ja tabuihin. Kun kirjailijalta kysytään, halusiko hän kieltää eläinten pidon, eläinkokeet, lihansyönnin, hän ei halua ottaa kantaa. Itse hän ei syö, koska haluaa pelastaa sielunsa, kuten hän myöhemmin pöytäkeskustelussa asian ilmaisee. Pöytäkeskustelussa asiaan palataan. Elizabeth tarkentaa että jumala on keksitty antamaan meille lupa sotkeutua epäpuhtaisiin asioihin, jumala antoi meille luvan käyttää kaikkea elävää ravinnoksi. Pöytäkeskusteluun osallistuva Wunderlich vie ajatuksen loppuun huomauttamalla että vaikka vauvoilla ei ole enempää henkisiä ominaisuuksia kuin eläimillä, niiden tappaminen on vielä törkeämpää kuin aikuisten. Lopulta on siis kyse vain oman lajin puolustamisesta, ei epäpuhtaudesta, ei itsetajunnasta tai ajattelusta.

Seuraavana on seminaari aiheenaan Runoilijat ja eläimet. Poika on kotona kovilla äitinsä mielipiteiden vuoksi, vaimo on kovasti niitä vastaan, ajatuksiltaan lähinnä descarteslainen. Hän on koulutukseltaan filosofi ja siksi ylenkatsoo kirjailijaa joka touhuaa täysin amatöörina hänen tontillaan. Poika puolustaa äitinsä ideaa siitä että järki on yhteistä kaikille, ihmiselle ja oravalle. Siltä se vaikuttaisi jos olisi joku järjen ulkopuolinen tarkkailija. Vaimo tietysti väittää ettei sellaista voi olla.

Runoseminaarinsa Elizabeth aloittaa sillä perinteisellä runoudella missä eläimille annetaan ihmisen ominaisuuksia ja jatkaa sitten runouteen missä ihmistä kehotetaan asettumaan eläimen nahkoihin, eläytymään eläimeen. Sitä voi kutsua primitivismiksi, toteaa hän. Asenne on tietysti perinjuurin idealistinen, ekofilosofinen ajatus kaiken elämän ykseydestä jonkun korkeamman maaimanjärjestyksen kourissa, sellaisen järjestyksen jonka vain ihminen pystyy tajuamaan. Kun ihminen tajuaa, hän luo myös säännöt, joita sitten soveltaa muihin paitsi juuri itseensä.

Keskustelussa palataan taas eiliseen, onko ihmiskunnalta liikaa vaadittu että eläimiä kohdellaan ilman hyväksikäyttöä tai julmuutta. Jonathan Swiftiä käsitellään ja huomataan että jo hän oivalsi minkälaisiin mahdottomuuksiin ajaudutaan kun ihmiselle luodaan erityisasemaa. Se vain ihmisen tajuama ja vaalima maailmanjärjestys järkkyy ja rankaisee häiritsijäänsä, ihmistä.

Viimeisenä on väittely. Collegen filosofian professori esittää kolme väitettä joihin Elizabeth sitten vastaa. Eläinoikeusliike on yksi länsimainen ristiretki muun maailman käytäntöjä vastaan. Vastauksena kirjailija myöntää länsimaisen ylimielisyyden mutta toteaa että reilua olisi jos ne jotka ensin teollistivat eläinten hyväksikäytön myös ensiksi siitä luopuisivat. Toinen väite on tuttu, eläinten ajattelu on niin vajaata etteivät eläimet voi nauttia samoja laillisia oikeuksia kuin ihmiset. Ne eivät ole edes potentiaalisia ihmisiä kuten sikiöt. Siinäkin ongelma on se että ajattelua ja älyä mittaavat vain ihmiset, itselleen sopivin mittapuin. Kanakin protestoi kun sen kaula katkaistaan ja niin että sen ymmärtää ihminenkin. Kolmantena vastaväitteenä professori sanoo uskovansa että eläin ei anna samaa arvoa elämälleen kuin ihminen, ei ymmärrä kuolemaa samoin kuin ihminen, mutta eläinsuojelu pelkästään asiaa tuntematta kuvittelee voivansa laventaa ihmisen käytännöt kaikkiin eläimiin, sellaisiin otuksiin joiden kanssa meillä ei ole juuri mitään yhteistä kokemuspohjaa. Elizabethin vastaus on saman umpikujan päähän kävelyä. Hän ei usko väitteeseen että eläin välittäisi elämästään vähemmän, eläin ei järkeile vaan tuntee, koko ruumiillaan. Hän kärjistää myös siten että ihmisen ja eläimen ero on veteen piirretty viiva, on filosofeja jotka näkevät ihmisen ja ei-ihmisen eron jo ihon väristä. Hän toteaa että keskustelu on mahdollista vain jos on yhteistä pohjaa ja joskus yhteiseksi pohjaksi tarjotaan vain järkeä ja jos tuo järki erottaa hänet eläimestä, heidän käsityksensä järjestä eivät ole yhteiset. Tilaisuus siis näyttää epäonnistuneen täysin. Umpikuja on täydellinen, se herättää riitoja myös pojan kotona. Vaimo ei voi sietää tuota ruokavillitykseksi sanomaansa vallankäyttöä. Hänestä ei ole reilua että anoppi yrittää muuttaa yksityisen oikkunsa julkiseksi tabuksi, hän pelkää omien lastensa kapinaa. Eikä äidillä ole sen helpompaa, hänkin alkaa jo kauhistua sitä jyrkkyyttä mihin hänen ajattelunsa on hänet vienyt. Vakaumukset pettävät aina. Kyllä se siitä, lohduttaa poika itkua pidättelevää äitiään.

Kirjailijalla on vanhempi sisar, Blanche, klassinen humanisti mutta kouluttautunut sen jälkeen lähetyslääkäriksi ja nyt johtaa lähetyssairaalaa Zulumaassa, keskittyen syntymästään aidsiin sairastuneiden hoitoon. Työ on tuonut kuuluisuutta ja sisar, ihan nunnajärjestön sisar Bridget nykynimeltään, vihitään kunniatohtoriksi. Elizabeth on saapunut paikalle Johannesburgiin Intian valtameren takaa. He tapaavat aika muodollisesti ennen tilaisuutta, missä vanhempi sisar pitää esitelmän valmistuneille. Sisaret ovat samanlaisia provokaattoreita. Esitelmässä Blanche käy läpi pikaisesti humanististen tieteiden syntyhistorian, sen miten ne olivat aluksi Raamatun tekstin tutkimusta, sitten horjahtivat kreikan kielen kautta hellenismiin ja antiikin esikristillisiin teksteihin. Se oli Blanchen mielestä virhe, hän näkisi mielellään että humanistinen tiede palaisi takaisin juurilleen, Raamattua tutkimaan ja kirkastamaan sen sanomaa. Aplodit eivät ole kaksiset.

Virallisella lounaalla asiaan taas palataan. Elizabeth korostaa että hän kuuli sisarensa viestin toisin, ei niin että siinä uskoa kaupataan vaan niin että humanistisilta tieteiltä odotettiin enemmän kuin mitä saatiin, tosin hän ei ole samaa mieltä odotusten pettämisestä. Herää pieni väittely, missä Blanche pitäytyy lähellä alkuperäistä viestiään ja dekaanin yllyttäessä saa vastaväittäjäkseen nuoren miehen jonka teesinä on että koska kirkko kanonisoi ihmisen hengentuotteen jumalan sanaksi joka siksi oli kritiikin yläpuolella, humanismin oli pakko etsiä välineitä ihmisen nousulle muualta. Keskustelu katkaistaan kuitenkin ennen kuin se kärjistyy liikaa. Sisarusten kesken käy ilmi että Blanche on tosiaan yhtä tiukasti pelastuksensa loukossa kuin Elizabeth juuri oli eläinaktivisminsa vanki. Kuuluukohan tuo ikääntymiseen...

Ennen lähtöään takaisin Elizabethin pitää vielä käydä siskonsa sairaalassa, pakkohan se on vaikkei haluaisi. Voihan olla että tässä nähdään viimeistä kertaa ennen jommankumman hautajaisia. Ei siellä ole niin kamalaa kuin hän pelkäsi, siistiä ja potilaat hyväntuulisia. Rujo krusifiksi herättää huomiota, ja Elizabeth tutustuu sen tekijään. Sisaret jatkavat taas samaa keskustelua, Elizabeth kaipaa kuvaa elävästä eikä kärsivästä Kristuksesta, Blanche puolustaa valintaa: täällä on enemmän kärsimystä ja siksi kärsivä Kristus vetoaa enemmän tähän väkeen. Täällä ei tarvitse luvata parempaa elämää tuonpuoleisessa, ihmisille riittää että joku auttaa heitä kantamaan ristinsä. Näyttää siltä että Blanche on kukistanut nuoremman sisarensa kun siskokset vielä seuraavat katedraalissa miten seurakuntaväki villiintyy jumalanpalvelussa. Elizabeth ei kuitenkaan niele tappiotaan. Kuukausi tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa Blanchelle kirjeen, tosin ilman aikomusta lähettää sitä, tarkoituksenaan vain saada selväksi itselleen miksi hän pitää kreikkalaista ihmisihannetta kärsivää Kristusta parempana. Kirjeen sisältönä on pari intiimiä takavuosien kohtausta heidän äitinsä kuolemansairaan miesystävän kanssa, esimerkkinä siitä miten humanismi opettaa inhimillisyyttä, löytämään taas inhimillisen kauneutemme. Hän tietää ettei Blanche tuota ymmärtäisi, muuri heidän välissään ei osoita merkkiäkään murenemisesta, he eivät voi enää puhua toisilleen suoraan ja rehdisti.

Vuosi eläinoikeuspolemiikin jälkeen hänet kutsutaan puhumaan pahuuden ongelmasta Amsterdamiin. Syynä on juuri tuo polemiikki, missä häntä syytettiin holokaustin vähättelystä, antisemiitiksi. Puhelinterrori alkoi, nykyisin kai someraivo kiehuisi netissä. Vuosi lisää ikää on vienyt ärhäkkyyttä ja ärsytyshalua, mutta pahaksi onnekseen hän sattui lukemaan kutsun saadessaan erään Paul Westin kirjaa Hitleriä vastaan suoritetusta murhayrityksestä ja salaliittolaisten kohtalosta. Se oli hänestä jostakin syystä liian kuvottavaa, sellaista ei olisi hänen mielestään saanut kertoa. Sen hän aikoisi kertoa Amsterdamissa. Aiheena on Silminnäkijä, vaikeneminen, sensuuri. Vapaamielisistä sensuurikannoistaan hän on alkanut lipsua, ehkä juuri tämän lukemansa teoksen johdosta. Hän teki siitä rankan arvostelun jota ei kuitenkaan sitten lehdelle lähettänyt.

Pahaksi onneksi vieraslistalta löytyy myös Paul West, jonka teosta Elizabethin oli tarkoitus riepotella yli puolet esitelmänsä ajasta. Nyt iskee pikainen itsesensuuri, voisiko aiheen vielä hoitaa toisin, mainitsematta tuota kirjaa ja sen tekijää. Ei tunnu onnistuvan. Vielä sattuu niin että tuo West asuu juuri samassa hotellissa hänen kanssaan. Elizabeth käyttää koko yön mutta tulosta ei synny. Sen sijaan hänen muistinsa työstää muuatta nuoruusajan kokemusta, missä torjutuksi tullut mies pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon ja poltti vielä hänen vaatteensakin. Koskaan hän ei puhunut tapauksesta kenellekään eikä se ole näkynyt hänen tuotannossakaan, oliko se se syy miksi hän halusi myös Westin vaikenevan raakuuksista jotka nyt kuitenkin olivat kirjaan tulleet. Ei kai, mutta kunnon sensorin tapaan hänkin alkaa pitää tarinoita henkinä joita ei noin vain voi vapauttaa maailmaan mellastamaan, on asioita joita hänen mielestään ei sovi näyttää. Jos palaamme tähän oikeaan kirjoittajaan, Coetzeehen, kirjassa Barbaarit tulevat on aivan samanlaisia rujoja väkivaltakuvauksia. Kun West on oikea kirjailija ja kirjakin on todellinen, ilmestynyt 1980, herää epäilys että Coetzee kirjoittaa Elizabethille omia tuntemuksiaan.

Elizabeth tapaa Westin vähän ennen tilaisuuden alkua, ajanpuute pakottaa hänet toteamaan mitä hän aikoo esitelmässään sanoa. Mies ei vastaa mitään. Elizabeth pitää esitelmänsä, sen osan joka käsittelee Westiä, mutta sitten hän joutuu niin ankaran tunnekuohun valtaan että lopettaa esityksensä siihen, ties montako liuskaa jää vielä lukematta. Vastaanotto on vaisu. Yhden kysymyksen hän saa, siihen vastaaminen sujuu myös vaisusti, ajatus katkeilee. Selvästikin pahuus tuntuu olevan aihe mistä hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tämä kuvotusreaktio varmaan on myös iän tuomaa, sievistelyä oman kuoleman edessä toivoen että sekin on sievä. Hän jää miettimään mennäkö murehtimaan itsekseen huoneeseensa, seuraamaan toista esitelmää tai sitten yrittää keskustella tämä ongelma kirkkaaksi, mieluiten Paul Westin kanssa. Kolmatta vaihtoehtoa ei nyt kuitenkaan näy.

Eros on kirjoitus jonka Coetzee on tehnyt juuri tähän kirjaan. Puhutaan jumalien ja ihmisten välisestä rakkaudesta, siis seksistä. Jo kreikkalainen mytologia on sitä täynnä ja onhan meidänkin Jeesuksemme syntyperäksi sanottu samanlainen yhdyntä. Syyksi miksi jumalat jaksavat etsiä ihmisiä petikumppaneikseen annetaan ihmisten kuolevaisuus, se, että he sen takia tuntevat jumalia enemmän. Jumalat tunnetusti vahtivat ja kontrolloivat ihmisten seksuaalisuutta joka uskonnossa, se osoittaa jumalien kadehtivan. Se taitaa myös osoittaa meidät samanlajisiksi jumalien kanssa, vain se pieni ero, kuolemattomuus. Seksi ja intohimo on kuolemassa ihmisten väliltä, toisaalta kuolemassa ovat jumalatkin. Ehkä jumalten ja ihmisten välisen seksin aika on jo ohi. Taisin tähän loppuun kirjoittaa enemmän omiani kuin Coetzeen mietteitä...

Luvussa kahdeksan ollaan portilla. Siitä ei kuljeta läpi selvityksettä. Pitää selvittää mihin uskoo, mikä on vakaumus. Ihmisillä kuulemma on sellainen. Kirjailija kun on, Elizabeth tarjoutuu kirjoittamaan jäljitelmän sellaisesta, se ei kelpaa. Sivullinen voisi ihmetellä mihin hän on hukannut vakaumuksensa eläinten oikeuksista, joka toi hänelle paljonkin palautetta vielä jokunen vuosi sitten. Vakaumusta ei löydy, sellaiset selitykset hylätään automaattisesti, tutkimatta. Kiirastulihan tämä taitaa olla, kuten katoliselle sopii. Pyynnöstä hänelle raotetaan porttia, hyvin varovasti. Valoa siellä on, liekö taivaan vai helvetin lieskojen loimotusta.

Kun homma ei etene, rouva siirtyy asuntolaan. Se on kuin vankileirin parakki. Aika kuluu ja koittaa päivä jolloin hän joutuu kuulusteluun. Hänen istuuduttuaan paikalle tulevat tuomarit, arvioijat, ihmisiä, miehiä, vanhoja kaikki. Yksi tuomareista toistaa jälleen että ilman vakaumuksia emme ole ihmisiä. Näille ei nyt vain kelpaa selitys ettei kirjailijan tai sihteerin ammatissa sovi olla vakaumuksia. Täällä pitää olla. No, hän myöntää että onhan hänellä vakaumuksia mutta hän ei usko niihin. Siinä hän luovii aikansa kunnes häneltä kysytään uskooko hän jumalaan. Se on liian yksityinen asia, hän ei halua häiritä jumalaa ja toivoo ettei jumala häiritse häntä, toisin kuin nuoruudessaan kun hän haaveili seksistä Eroksen kanssa...

Asuntolassa taas, miettimässä uskoaan. ”Minä uskon lannistumattomaan ihmissieluun”, niin hänen piti uskonsa ilmaista. Pitäisikö teeskennellä ja koittaa onneaan. Hän alkaa mieluummin laitostua tähän kiirastuleensa, haaveilee elämästä kuin ennen, ehkä jopa kirjoitellen. Asuntolan siivooja, joka ei koskaan tee työtään, avittaa häntä kirjoittamaan intohimostaan, se riittäisi uskoksi tai vakaumukseksi. Niinpä Elizabeth kirjoittaa kertomuksen Dulgannonin sammakoista, joihin hän sanoo uskovansa. Vaikuttaa lupaavalta, nyt kysytään onko hän luopunut sihteerikertomuksesta ja uskoo nyt luomakuntaan. Liian vaikea kysymys, hän sortuu taas venkoiluun. Hänet nauretaan ulos.

Hän pyörii nyt ulkona, vaivaa portinvartijaa. Kyselee, tapaako hän paljonkin ihmisiä jotka ovat hänen tilassaan, pyrkimässä vaan ei pääsemässä. Alinomaa, kuuluu vastaus. Hän katsoo porttia, ja näkee mielessään sen toiselle puolelle, siellä makaa kolhittu koira, god-dog, kliseiden klisee kuten kaikki tässä paikassa, liian kirjallista... Ikuinen välitila tässä kafkalaisessa helvetissä jatkuu, kaiketi kunnes rouva on kasvanut ulos kirjailijuudestaan jolle täällä ei anneta mitään arvoa. Koira, kuulustelut ja paluu lähtötilanteeseen muistuttavat kaikki Coetzeen aiempia romaaneja, Häpeäpaalua nyt ainakin.  Erityisesti tuo Elizabethin käytös kuulusteluissa on aivan samaa kuin David Luriella Häpeäpaalussa, ylimielistä, kirjailijuus on noussut niin pahasti päähän ettei hän tajua jo olevansa kuollut. 

Jälkikirjoitus on Elizabethin, lady Chandosin, kirje Francis Baconille. Se on kirjoitettu Hugo von Hoffmansthalin tekemän ”Lordi Chandosin kirjeen lordi Baconille” pohjalta. Sen allekirjoitus, Elizabeth C. sopii myös tämän kirjan päähenkilön nimelle ja sisältö myös hänen kirjailijantyölleen. Ehkä sillä olisi voinut kokeilla kuulustelijoidenkin armeliaisuutta.

***