Foe

J.M. Coetzee: Foe, Otava 1987

Coetzee-maratonini jatkuu vuonna 1986 ensi kerran ilmestyneellä teoksella Foe. Suomennos on vuodelta 1987 ja hyllyyni se on tullut kirjaston poistojen joukosta. Ymmärrän kyllä miksi se sinne joutui, teos on aika vaikealukuinen eikä sen juonikaan kulje lainkaan niin kuin saattaisi kuvitella.

Ne jotka kuvittelivat että tässä nyt vain kirjoitetaan uusiksi Robinson Crusoe, pettyivät varmaan jo kirjan ensimmäisen osan aikana. Itse asiassa tuntuu siltä että viimeaikainen valemedian ja ”vaihtoehtoisten faktojen” esiinmarssi populismin apuna ja siivellä on tehnyt tästä kirjasta uudelleen ajankohtaisen. Kaikkihan nyt klassikon tuntevat tai ainakin tietävät. Nyt sitten tarjotaankin seikkailusta naisnäkökulmaa joka tuntuu riisuvan sankarista kaiken sen karisman mitä meille on hänellä koulusta lähtien opetettu olevan.

Saarelle saapuu siis nainen, Susan Barton, kapinalaivasta tapetun kapteenin kanssa veneeseen hylättynä. Musta mies löytää hänet ja vie leiriin missä on jo ikääntynyt valkoinen mies, Robinson Cruso. Musta mies, Perjantai, ei puhu mitään mutta valkoinen kertoo erilaisia versioita omasta menneisyydestään ja siitä miten he ovat saarelle joutuneet. Käy myös pian ilmi ettei valkoinen mies halua mihinkään tältä saarelta, kunhan puuhailee kiviä penkereiksi kasaillen saarellaan, päiväkirjaa pitämättä, ajankulusta välittämättä. Nainen sen sijaan haluaa pois, pelastua takaisin muiden ihmisten ja ns sivistyksen pariin. Vuoden kuluttua tilaisuus siihen tulee, kauppalaiva pysähtyy sattumalta saarelle ja kun Cruso on pahasti kuumesairas ja Perjantaikaan ei pysty estämään, molemmat miehet viedään Susanin tahdosta hänen mukanaan laivaan joka jatkaa matkaa Englantiin. Cruso kuolee matkalla ilmeisesti saarensa menettämisen tuomaan masennukseen enemmän kuin kuumetautiin ja Susan sekä Perjantai saapuvat Englantiin ainoana omaisuutenaan kertomus haaksirikkoutumisestaan autiolle saarelle.

Susan haluaa muuttaa omaisuutensa rahaksi muttei luota kirjailijantaitoihinsa vaan etsii avukseen Foen. Tämä ei suinkaan noin vain suostu haamukirjailijan rooliin vaan itsekin rahavaikeuksissa kaipaa tuloja joita kirja haaksirikkoisten seikkailuista voisi tuoda. Siitä alkaa vääntö, yksipuolinen kirjeitse käyty, Susan vuodattaa sekoamisen rajamailla, Foe vaikenee ja piiloutuu, kirjeet eivät edes löydä häntä. Susan haluaa kirjan joka kertoisi asiat niin kuin ne hänen mielestään olivat, Foe taas rakentaa tarinaa missä naisesta ei puhuta mitään ja Cruso(e) on sankari. Susanista hän mieluummin kehittelisi toisen kirjan toiselta pohjalta, siltä miten tämä etsii kaapattua tytärtään.Lopulta Susan ja Perjantai seisovat Foen piilopaikan ovella, saavat tulla sisään ja vuodatus jatkuu siellä yhtä tuloksetta.

Kuten tiedämme, Foe (Defoe) pitää päänsä ja kertomus Crusoen seikkailuista on nyt sitten sellainen kuin minkä tunnemme. Nainen vaietkoon kirjallisuudessakin, hänen osansa on olla korkeintaan muusa, halunsa mukaan joko liehitelty tai rakasteltu, ja totuus on se mikä totuutena lopuksi kerrotaan, ei se mikä tapahtuu.

Toinen opetus minkä Coetzee kirjassaan antaa on Perjantain kohtalo. Perjantai on erikoinen henkilö, musta ja mykkä koska hänen kielensä on leikattu pois. Se voi olla kannibaalien syytä, kannibaalina Perjantaitakin pidetään, tai orjakauppiaiden, tai sitten Cruson. Perjantai on orja, Cruso väittää olevansa hyvä isäntä. Susan antaa Cruson nimissä Perjantaille Englannissa vapauden, mutta tätä hän ei pysty siellä käyttämään. Susan ei tajunnut että juuri hänen jääräpäisyytensä vei lopullisesti vapauden Perjantailta, hän olisi voinut hyvin jäädä saarelleen niin vapaana kuin vain mies voi, ei hän vapaaehtoisesti sieltä mihinkään halunnut. Lopulta sekä Foe että Susan haluavat tietää mitä Perjantai ajattelee ja mitä hän mielestään on kokenut, mutta yhteistä kieltä heidän välilleen ei synny.


Viimeisessä luvussa erillinen kertojaminä lopulta saa Perjantain hengittämättömästä suusta kuulumaan jotakin, ne ovat saaren ääniä, ajalta ennen Susania. Toisessa näyssään kertojaminä löytää nämä kolmesataa vuotta sitten eläneet ihmiset uudestaan Foen piilopaikasta, nyt hän huomaa että Perjantain kaulassa on köyden tai kahleen aiheuttama arpi, hän makaa muista erillään, kuin koira alkovissa kasvot seinään päin. Kolmannessa näyssä hän näkee Susanin ja kuolleen kapteeninsa hylyssä saaren edustalla, Perjantai jälleen perimmäisessä nurkassa kokoon käpertyneenä. Täällä kukaan ei käytä sanoja, täällä ruumiit puhuvat itsenään. Perjantai kääntyy kertojaminää kohti, avaa suunsa mistä leviää joka suuntaan hidas, loputon virta. Sama virta leviää tänään tuhansien Välimereen hukkuneiden pakolaisten suista, eikä se ole vieläkään se kieli mitä me ymmärtäisimme ennen kuin itsekin olemme osa samaa virtaa.

***