Varjojen kirja jälleen kerran

Don Paterson: Varjojen kirja (Sanasato 2011)

Pari kertaa heti suomentamisensa jälkeen olen tämän kirjan jo ehtinyt lukea, ja kommentoinkin joskus pari vuotta sitten vanhan blogini puolella myötäsukaisesti, kuten asiaa tuntemattoman tapa on.

Kirjaan tartuin taas kesälukemisenani uudenlaisen aforismin toivossa, mutta lukiessa muistin nopeasti miksi tuoreeltaan tunsin pettyneeni. Don P on runoilija ja aiheiden käsittely on just kuten keski-ikäinen itseensä ihastunut miesrunoilija vain osaa, ei se paljon narsismista edukseen eroa.

Ehkä nuo ummetukset, loputtomat nais- ja seksijutut, muiden aforistien sekä muusikoiden pisteytykset, jaarittelu ja maneeriksi yltyvä kursivointi palauttivat taas arvoni kohdalleen ja voin etsiä sitä uudistunutta aforismia perinteisistä vanhoista lähteistäni, Joubertilta ja Chamfortilta, ajalta ennen nykymuotoista aforismia.

Juu, tiedän, noille kaikille ärsytyksen aiheille on hyvä selitys, olen lukenut nekin. Mutta vain syyllinen selittää. Ja kärjistän, tiedän senkin. Löytyy kirjasta ihan hyviä oivalluksia, mutta sivumäärään nähden liian harvoin. Enimmäkseen kirjassa puhuu pikkuporvarillisuuteen asti tyypillinen miespuolinen menestyjä.

Hylätyksi tuleminen synnyttää nopeasti epäluonnollisen ilkeää tyyliä. Mikään ei edistä lyriikkaa ja pohdiskelevaa taidetta niin kuin varhainen julkaistuksi tuleminen. Näin väittää Don P. Tietysti olen päinvastaista mieltä, koska mainitsemani esimerkit eivät onnistuneet saamaan julki juuri mitään, heidän maineensa syntyi vasta kuoleman jälkeen. Toki Chamfort oli ilkeä kuolemaansa asti epäonnistuja, mutta ainakin rehellinen. Don P toteaa: Jos yritän kirjoittaa enemmän kuin yhden lauseen, huomaan että alan vain keksiä juttuja. Rehellisellä ei ole tällaista ongelmaa.