Tähän aikaan takavuosina XXVI

***

29.11.1998: Hyvin usein on tapanani ollut tehdä kulloisenkin asuinpaikkani ympäristössä vakioreittejä joilla olen laskenut linnut, ilmeisenä tarkoituksena kerätä aineistoa vuotuisten ja vuodenaikaisten muutosten kartoittamiseksi. Erityisen innokkaasti näitä vakiokierroksiani tein niihin aikoihin kun miulla oli vielä koira retkiseurana. Turun puolessa muun muassa Lehikoisen Esa taisi myös tehdä pitkän ajan lähilintuseurantaa koiralenkkinsä lintuja laskien.

Vuoden 1998 versioni vakiokierroksesta oli Kaivokselan lenkki, jota tein koiran kanssa monia vuosia silloiselta Myyrmäen asunnolta lähtien. Tuona viikonloppuna olin laskenut saman lenkin myös 28.11. ja seuraavan aamun aloitimme koiran kanssa jo varttia vaille yhdeksän. Linnusto lenkillä oli tyypillistä kaupunkilajistoa, runsaimpia tali- ja sinitiaiset, varikset ja harakat. Tuona syksynä oli vielä räkättejä ja tuona aamuna lukemia nosti vielä kuudenkymmenen harmaalokin ruokailulentoparvi. Kaikkiaan tunnin ja vartin kierros tuotti 15 lajista 332 lintua. Edellisenä päivänä lajeja oli ollut 19 ja yksilöitä 258. Edellispäivän parhaita lajeja olivat käpytikka, urpiainen ja taviokuurna, kaikkia yksin kappalein. Noista voi päätellä että peruslajisto oli hyvin kapea noinkin lähellä talvea.

Retki 29.11.1998 jatkui edelleen koira kaverina Seutulan peltokierrokselle. Tuo reitti on linnustollisesti kohtalainen keväällä, kesällä ja syksyllä, mutta talvisaikaan ei ole siellä paljon katsottavaa. Nyt näimme vajaan tunnin kierroksella 149 lintua 11 lajista, niistä yli puolet oli keltasirkkuja ja seuraavaksi eniten viherpeippoja. Närhi, käpytikka ja pari pikkukäpylintua edustivat parempaa lajistoa.

Tuon jälkeen jatkoimme Haltialan-Tammiston kierroksellemme. Sekin kesti runsaan tunnin ja kun oikealla lintupaikalla olimme, lajejakin tuli jo 21 ja yksilöitä 388. Räkätti nousi 93 yksilöllä ykköslajiksi ja paremmasta päästä tuolla olivat mm. palokärki, varpushaukka ja peippo. Tammiston lehdon itäpäässä satuimme paikalle kun varpushaukka oli napannut saaliikseen närhen. Henkeä se ei ollut siltä vielä onnistunut viemään, vaikka se oli kyllä aika revitty, elossa mutta ei juuri pystynyt enää liikkumaan kun sen näimme. Kun jatkoimme matkaa edemmäs, kuulimme rääkynästä että haukka oli tullut takaisin jatkamaan murhatöitään siitä mihin jäi.

***

Tähän aikaan takavuosina XXV

***

Tänään päättyi taas työviikko. Aamun unien jälkeen lähdin iltapäiväksi Espoon Träskändan puistoon ja Matalajärvelle syyspimeän työviikon peruskierrokselle. Samaa lajistoa löytyi järveltä kuin vuosi sitten Laajalahdelta, ainoana lisänä paikallinen merihanhi joka vielä odottaa kanadalaisten joukossa talven tuloa.

Kuvittelin että Träskändan lintulaudalla piipahtanut nakkelikin olisi hyvä havainto, mutta vanhoja vihkoja selaamalla huomasin että olen havainnut nakkelin myös 28.11.1976 tekemälläni Vuohensaaren retkellä. Se retki oli muutenkin tämän päivän metsäosuuksia parempi, hippiäisiä näin tänään vain yhden, silloin niitä oli saaressa parisenkymmentä, tänäisen ainoan kuusitiaisen vastapainona tuolloin oli kolme patea ja kolme hömötiaista mitä nyt ei näkynyt lainkaan.

Vesilintuja Halikonlahdella ei enää ollut tuohon aikaan, mutta lokkeja vielä runsaasti, eniten harmaalokkeja, noin sata. Pajusirkkujakin löytyi lahdelta tuolloin vielä kolme ja pulmusia viisi, kumpaakaan lajia ei täällä nyt näkynyt, eikä edes tilhiä joita tuolloin oli Mököistenmäessä 120 linnun parvi.

Tuoreemmista retkistä 28.11. olkoon malliksi vuoden 2010 versio. Silloin ajoin Asikkalan Vääksyyn kanavan tietämille bongaamaan Suomen ensimmäistä tammitikkaa. Puolen tunnin odottelun jälkeen se näkyikin. Muuta mainittavaa bongausretkeltä oli saalista etsivä varpushaukka ja eräällä piharuokinnalla näkynyt laulurastas.

***

Eräänlainen vuodenvaihde

***

Eilen alkoi sitten neljäs vuosi perättäisiä päivittäisiä linturetkiä. Aktiivisina työvuosina nämä lyhyet ja pimeät vuoden lopun päivät kuluivat enimmäkseen töissä, nyt olen yrittänyt päästä valoisaan aikaan lintujen perään vähintään tunniksi ja niin että näen vähintään kymmenen eri lajia.

Työviikko on tämäkin, yöllä olen hommia tehnyt vaikka moni muu on jopa lakkoillut. Päivällä herättyäni ehdin ulos kahden ja puolen tunnin kierrokselle. Matalajärvi oli yön pakkasissa jäätynyt lähes umpeen, pieni sula siinä vielä oli ja se täynnä hanhia, joutsenia ja sorsia. Enin osa eilisistä linnuista oli jo ottanut siivet alleen ja suunnistanut muualle, varmaan ihan ahtaan paikan kammon takia. Osa jääneistäkään ei mahtunut sulaan vaan seisoskeli jäällä sen ympärillä tai kauempana. Pari joutsenryhmää lähti lyhyen käyntinikin aikana etsimään uutta lepopaikkaa.

Viereisissä Överbyn puistoissa oli hiljaista ja ajoin vielä Ylästöön, missä tein pienen kierroksen Pitkäkosken Vantaan puoleisessa metsässä ja lähitienoon talojen kulmilla. Hiljaista oli sielläkin, tiaiset kävivät taas talveksi laitetulla ruokinnalla. Sorsia oli kosken alapuolen joessa, yksinäinen käpytikka naputteli puita.

Päivän lajimäärä jäi alle kolmenkymmenen vaikka vesilintuja vielä jonkin verran tulikin. Aikaa meni kaksi ja puoli tuntia, siis noin kymmenen prosenttia vuorokaudesta. Kun siihen laitan lisäksi havaintojen kirjaamiseen menneen ajan ja vaikka tämän naputtelun nyt tässä, huomaa että työpäivänäkin merkittävä osa ajastani menee näiden tirppojen kanssa touhuamiseen. Vapaaviikolla osuus on vielä paljon isompi. Se on sitä sisältöä elämään, mitä joidenkin on vaikea löytää työn ja perheen ulkopuolelta.

***

Tähän aikaan takavuosina XXIV

***

23.11.1974: Olin tullut Turusta Saloon käymään vanhempien luona ja saman tien retkelle Halikonlahdelle. Retki alkoi huonosti, polkupyöräni oli varastettu, tällä kertaa lukitusta pyöräkellarista. Ei ollut edes ensi kerta kun pyörä vietiin vaan jo kolmas, mutta ensi kerta kun se lähti lukkojen takaa.

Mikäs tuossa auttoi muu kuin kävellä. Lunta ei ollut maassa, asteen verran oli pakkasta ja pilvipoutaa. Lahti oli pääpiirteissään jäätön, uloimman altaan pohjoispää oli jäätynyt, samoin Viurilanlahden puolen ranta ja ruoikkovyö.

Lahdella olivat retkellä myös Ilu, Pepe ja Sepe. Sepe oli aloittanut juuri biologian opinnot Turussa, nuoremmat miettivät vielä jatko-opintojaan. Altaille tullessani lähes törmäsin varpushaukkaan, joka oli juuri saanut saaliikseen kottaraisen, no, kuusi kottaraista oli vielä elossa siinä lähellä. Uloimmassa vedenpuhdistusaltaassa oli vielä allinaaras, pari tavia ja kolmisen telkkää. Heinäsorsat olivat toisella puolella Halikonjokea mutta tulivat nekin sitten altaille neljänä pikkuporukkana.

Porukalla kierrettiin altaiden ympäri, kala- ja harmaalokkien, viherpeippojen, urpiaisten ja hemppojen joukossa ei tällä kertaa ollut mitään tavatonta. Iltapäivällä putoili taivaalta hieman lumihiutaleita, mutta eivät nekään maan väriä muuttaneet, hetkeksi vain pudottivat näkyvyyden muutamaan kilometriin.

Vuohensaaressa tai tien varressa ei ollut tänä syksynä vielä linturuokintaa, joten vakituiset talvilinnut, tiaisten, keltasirkkujen, tulkkujen ja fasaanien tapaiset, olivat hajallaan pitkin kävelyreittiä. Retken lajit jäivät kahteenkymmeneenyhteen, ennustivat hiljaista talvea.

***

Tähän aikaan takavuosina XXIII

***

22.11.1969: Oli taas viikonloppu ja jokaöisen lehdenjakelulenkkini jälkeen lähdin retkelle Halikonlahden maisemiin. Kuusituntisen retkeni sain tehdä lähes aurinkoisessa nollakelissä ja heikossa lounaistuulessa.

Vesilinnut olivat jo aika vähissä. Ruoikon kätköistä vilahteli pieni heinäsorsien parvi, edessä ui pari telkkää, alli ja isokoskelo. Muutama kala- ja merilokki kierteli lahden yllä ja kaatopaikoilla. Saalista etsivä kanahaukka lensi Vuohensaaren tien poikki ja Vaisakosta olisi sitä saalista löytänyt kun teeri lähti sieltä lahden poikki Taka-Kärkänmäen puolelle.

Vaisakon ja Vuohensaaren metsistä löytyi vakituisia tiaisparvien lintuja ja lisäksi parikymmentä närheä, muutama räkättirastas, vihervarpusparvi ja useita punatulkkuryhmiä.

Avomaiden pelloilla ja ruderaateilla oli keltasirkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Silloin käytössä olleiden kaatopaikkojen liepeiltä löytyi vielä parvi vuorihemppoja, kottaraisia, yksinäinen pulmunen ja jo kolmatta viikkoa viihtyvä kiuru. Tuohon aikaan kiuru ja kottaraiset olivat säännöllisiä talvehtijoita ja talveksi odotin nytkin noiden yrittävän jäädä.

Kaikkiaan retki tuotti 31 lajia mikä oli mainio päivätulos tuohon aikaan.

***

Paluupäivä ja vertailua kymmenen vuoden takaiseen

(nyt näkyi piekanoita, kymmenen vuotta sitten hiirihaukkoja)


***

Paluupäivämme Jurmosta, se alkoi jo hyvän aikaa ennen aamuviittä kun nousimme pakkaamaan tavaramme, nauttimaan kevyen aamupalan, soittamaan yhteysalukselle ja vihdoin kävelemään satamaan sitä odottamaan. Laiva tuli ajallaan, puoli seitsemän, ja kun Jurmo Innin väki lähti autolla mantereelle, pääsimme alukselle sen keulaportista.

Taivas oli Jurmossa vaihtelevasti pilvetön, tähdet näkyivät hienosti laiturin lähellä laivaa odotellessa. Matkalla taivas pilvistyi, ja valoisaa tuli vasta Nötön tietämillä. Tuolla loppupätkällä emme kummemmin lintuja nähneet, lokkeja ja kyhmyjoutsenia enimmäkseen. Pärnäisiin saavuimme aikataulussa eli kymmeneltä.

(pulmusia näkyi nyt vain yhtenä päivänä pieni parvi, vuosikymmen sitten niitä oli joka päivä kymmeniä)

Autolla ajelimme viivyttelemättä ensin Kaarinaan, missä sain mukaan Sepon miulle varaaman lintusaaridekkarin, ehkä palaan siihen täällä vielä joskus. Tuon jälkeen ajoimme Saloon, missä päätimme tehdä tämänpäiväisen linturetkemme. Reitiksi valitsimme tämänhetkisen Halikonlahden talvilintulaskentareitin, gps mittasi sen noin seitsemän kilometrin mittaiseksi. Vuohensaari oli vaisu, Seppo ei ollut vielä ruokintaansa aloittanut. Lahdella eniten oli isokoskeloita, sitten heinäsorsia ja naakkoja. Salosta itään lähtiessämme alkoi sade, joka jatkui sitten vuoroin vetenä, väliin räntänä lähes kotiin asti, eikä mieli tehnyt enää pysähdellä lintukohteille. Lajeissa mitattuna tämä päivä jäi retken köyhimmäksi, vain 29 eri lajia. Koko retken lajisumma nousi kuuteenkymmeneenkolmeen.

Vertailin tätä retkeä kotona kymmenen vuotta sitten JASPI-porukalla tekemäämme. Se oli päivissä mitattuna yhden lyhempi, mutta paluupäivänä olimme Jurmossa puoleenpäivään joten se kompensoi hyvin tuota eroa. Lajeissa mitattuna jäimme tuolloin tämänkertaista jälkeen. Silloin oli 17 sellaista lajia mitä emme nyt nähneet, nyt 22 sellaista mitä emme silloin havainneet. Tämänkertainen retki oli kai ikiaikaisesti ensimmäinen monipäiväinen Jurmon käyntini millä en nähnyt ensimmäistäkään haahkaa. Sille lajille on käynyt merikotkien puristuksessa jo aika huonosti.

***

(harmaahaikaroita oli menopäivänä Nötössä ja paluupäivänä Halikonlahdella, kymmenen vuotta sitten lajia ei retkellä nähty)

Myyränlaskenta ja kuntokierros

(tätä emme sitten nähneet)

***

Viimeinen täysi päivämme Jurmossa tällä erää, sen kunniaksi kävelimme koko saaren päästä päähän, 19 kilometriä eli koko valoisan ajan. Itäpään kierroksen piti olla vain maisemakierros, mutta aivan itäriutan viimeisessä kärjessä oli kuitenkin yksinäinen merisirri.

Merivesi on noussut selvästi ja rantavyöhyke on tullut aika märäksi, se pakotti viemään kävelyreittiä sisemmäs katajikon tuntumaan. Itäpään heinikoissa vilisti käsittämätön määrä myyriä. Niitä on ollut päivittäin vähän siellä täällä, pihallakin linturuokinnan tuntumassa, mutta nyt niitä tuli vastaan ihan muutaman metrin välein. Petolinnuilla riittää varmasti ruokaa niissä.

(tuollaiseen oli tyydyttävä)

Suon ja lepikon laitoja kiersimme tänäänkin valkoselkätikan toivossa, mutta turhaan. Mikään ei ollut koskenut viemiimme talipötköihin. Lintuonni parani hetkellisesti kun kävimme myös Sorgenin lehdossa. Siellä tosiaan naputteli valkoselkäinen tikka, valitettavasti vain kovin pieni eli pikkutikka. Peukaloinenkin varoitteli.

Matkalla rantaa pitkin länteen huomasimme parin merikotkan pyörivän länsireitin tienoilla, ja niitä pakeni suuri joukko vesilintuja. Kun tulimme reitille, huomasimme kotkien istuksivan järvikannaksen kivillä ja aina välillä hätistelevän tienoon sorsia, joita ei sitten paljon paikalle jäänytkään. Schinzii-kosteikon pakollisen karpalonsyöntitauon jälkeen jatkoimme lounaisriutalle. Taivaanvuohi nousi matkalla ylös, merikotkat siirtyivät toviksi kauemmas ja riutan kärjen lähellä ruokaili retkemme ensimmäinen pulmusparvi, 13 lintua.

Harmillisempi havainto oli huomata kaksi innokasta kalamiestä kahlaamassa muniaan myöten Heinä- ja Haahkasaarten kärjissä heitellen perhojaan tms. No, suunnistimme kuitenkin hiljalleen sinnekin. Länsilahdella pyörähti välillä kahdeksan merisirriä, pari lisää löytyi Heinäsaaren kannakselta mutta muuten niitä ei näkynyt. Ei näkynyt sorsiakaan, heinäsorsia lukuun ottamatta, häiriintyneet kai noista kalastajista. Yksinäinen gavia, muutama alli ja parvi pilkkasiipiä tuli ulompaa mereltä retkilajeiksi. Heinäsaaren kannaksella oli sentään tuttu tunturikiurukuusikko ja parvi urpiaisia.

(sirriparvetkin olivat huvenneet näin vähiin)

Ilta alkoi jo olla pitkällä ja marssimmekin aika haipakkaa takaisin järvelle ja saman tien satamaan. Ei lintuja sielläkään ollut, tykkikalliolla sentään paikallinen piekanamme taas etsimässä niitä myyriä joita näimme yhtenään. Satamakatua kävelimme jo hämärtyvässä illassa asemalle.

Asemalla täytimme vesiämpärit, polttopuuvarastot, söimme liiat eväät ja asetuimme ehtooksi odottamaan aamun yhteysalusta. Illalla saareen tuli uusi porukka, enimmäkseen Helsingistä, joten miehitys ei katkea lähtöömme.

***

(lähtöpäiväposeeraus kymmenen vuotta sitten) 

Muuttuvissa maisemissa

(vähän sama sää Jurmossa oli kuin tasan kymmenen vuotta sitten)


***

Yö oli ollut taas sateinen, mutta pilvet alkoivat kuivua ennen aamukahdeksaa. Länteen suunnistimme jälleen aamupalan jälkeen. Vähän eiliseen malliin alkoi tämäkin päivä kun nummella lekutteli piekana ja länsipään riutoilla kierteli sinisuohaukka.

Tuuli oli heikentynyt lähes olemattomiin, joten rannat olivat rauhalliset jotakin maininkia lukuun ottamatta. Merisirrit olivat siten häipyneet pienemmille luodoille ja reitillämme oli enää pikkuparvia. Niiden joukosta löysimme kuitenkin ainakin kaksi värirengastettua yksilöä. Taitavat olla täällä tänä syksynä otettuja, niitä kun on merkitty jo parikymmentä. Molemmilla oli oikean jalan nilkan yllä punainen värirengas ja nilkassa teräsrengas, toisella vasemman jalan nilkan yllä lilan tms värinen lippu missä ilmeisesti kirjaimet AHG, jos nyt nopeasti sähläävästä sirristä oikein ne luin. Toisella oli vasemmassa jalassaan nilkassa keltainen värirengas jonka tekstistä en selvää saanut. Tekstiä siinä kuitenkin oli. Tällä kertaa Heinäsaaren kannaksella oli täysi kuuden tunturikiurun ryhmä kuten piti ollakin.

Naurulokkeja oli tullut runsaasti lisää, mutta monet muut lajit olivat hävinneet. Kaukoputkella sai haravoida pääpiirteissään tyhjää merta, hienosta säästä huolimatta lintuja ei juuri ollut. Puolilta päivän kaksi piekanaa liiteli järven yli länteen, perässään tuo paikallinen sinisuo ja merikotka, jonka yläpuolella taas muutti yksinäinen uuttukyyhky samoin länteen. Yksinäinen jouhisorsakoiras pyöriskeli Etelälahdella ja idästä tuli kaksi laulujoutsenta lounaisriutan kärkeen.

Kun tulimme Sorgenin lehdon alapuolelle, alkoi sade ja päätimme vetäytyä aseman suuntaan teenkeittoon. Sitä kestikin sitten lähemmäs kaksi tuntia ennen kuin oudot lähes paikan päällä syntyvät sadekuurot siirtyivät hiljalleen itään.

Sinne itään sitten lähdimme mekin, tosin ensin veimme lepikkoon sen toisenkin mukanamme olleen talipötkön, eilen viedyn viereen. Ei siinä ollut käyntijälkiä eikä tikasta tullut mitään vihjettä. Jo auringon laskettua ehdimme Itäsannoille, laskemaan muutamat paikalliset sinisorsat ja telkät. Grundvikilta lähdimme paloalueen poikki takaisin kun vastaamme lensi kaksi pienehköä kahlaajaa. Hämärässä emme enää niitä tunteneet, hiljaisia kun olivat, mutta joku kurmitsan tapainen kävi mielessä.

Marssimme sitten yhä pimenevässä illassa tai jo yössä ensin muinaismuistolle ja sitten männikön ympäri asemalle. Kyläniityn ylle alkoi nousta sumuntapaista.

***

Pitkällä marssilla taas

(taveja oli tänään toistasataa)


Yöllä satoi aika lailla jonkin aikaa ja tuuli jäi navakaksi koko päiväksi. Aurinko puhdisti taivaan kuitenkin niin että valoa riitti välillä liikaakin, matalalla kun tuo mollikka tähän aikaan pysyy.


Länsipään kierroksella oli vesilintuja, jouhisorsapari ja harmaasorsapari paremmasta päästä. Päivä oli marraskuun lopun päiväksi hyvä kahlaajapäivä neljällä lajilla. Merisirrejä oli toista sataa, taivaanvuohia neljä, lehtokurppa sekä vuoden 1973 tapaan myöhäinen karikukko.


Saaressa pyöri koko päivän 1-2 piekanaa sekä ilmeisesti yksi ja sama sinisuohaukka. Merikotkista kaikki hyvin nähdyt olivat nuoria.


Saareen tullessamme meillä oli mukana pari talipötköä koska täällä kuulemma pitäisi olla nälkäinen valkoselkätikka. Emme sitä kuitenkaan onnistuneet näkemään, veimme kuitenkin toisen pötköistämme lepikon länsilaitaan lähelle suon verkkoriviä koska sieltä kai tuo tikka on pari kertaa pyydystetty. Saa nähdä käykö pötköllä ketään vai viekö kettu sen.


Pikkulintuja saaressa oli vähän, viisi tunturikiurua näimme sentään mutta edelliset olivat nähneet niitäkin enemmän. Yksi valkea jänis lähti jaloista, yhden myyränkin näin eikä kesäkuisesta hylkeenraadosta ollut jäljellä kerrassaan mitään.

Taas täällä Jurmossa

Täällähän ollaan taas, Jurmossa, seuranani tälläkin kertaa Seija. Suoraan emme tällä kertaa päässeet, koska saapuessamme yhteysalukselle sen edessä seisoi tankkiauto valmiina lähtemään mukaan viemään Utöseen polttoainetta täyden lastin. Sen ollessa täytenä kyydissä laiva ei aja Jurmoon eikä Aspöseen.


No, mikäs tuossa, matkaan olimme lähteneet jo ennen aamuseitsemää. Koska tässä vielä väänsimme yötyörytmiä päiväkäyntiin, piti ottaa laivalla pienet tirsat kun lintujakaan ei juuri näkynyt. Nötössä oli tosin pari harmaahaikaraa ja palokärki.


Utöseen tulimme vähän edellä aikataulua joten ehdimme hyvin tehdä pienen, vajaan puolentoista tunnin, kierroksen saaressa ennen matkaa Jurmoon. Järvisen Mikko opasti meitä suopeasti saaren runsaiden harvinaisuuksien etsinnässä.


Jurmoon tullessa kello oli jo yli iltaviiden ja pimeys alkoi olla vahvaa. Yhtään lintua emme siis ole vielä Jurmossa nähneet. Ilta kului teetä juodessa, eväitä syödessä ja puuliettä lämmittäessä. Tähän mennessä lämpö näkyy nousseen kahdeksaantoista asteeseen sisällä, mutta lattianrajassa on selvästi kylmempää. Ulkona tuuli on yltynyt ja yöstä luvataan sateista.

(Utössä oli tänään pilvistä kun siellä kävimme, ei noin kauniin sinistä)

Tähän aikaan takavuosina XXII

***

14.11.1967: Lämpimiä syksyjä oli joskus nuoruudessanikin, tämä oli aikanaan poikkeuksellisen lämmin. Lukio vei retkeilyaikaa lyhyistä päivistä, mutta toisinaan ehti kuitenkin Halikonlahdella käymään, vähän samanlaisilla pikavisiiteillä kuin nytkin työviikolla.

Tuona syksynä töyhtöhyyppiä viipyili poikkeuksellisen pitkään. Vielä 9.11. oli lahdella ollut 120 linnun parvi, ja 14.11. niistä oli jäljellä vielä 30 kiertelemässä Katkiluodon peltojen yllä, taisivat väistellä pelloilla risteilevää varpushaukkaa. Tämän jälkeen niitä ei enää nähtykään. Pelloilla oli myös tuona päivänä 17 peltopyyn parvi. Nykyisin peltopyitä ei näe enää missään ja vaikka tänäkin syksynä lämmintä on riittänyt, hyypät ovat lähteneet maisemista jo viikkoja sitten.

Vedenpuhdistusaltailla viipyili vielä jonkin verran vesilintuja koska jäätä ei toistaiseksi ollut. Muutama nokikana, tukkasotka, heinäsorsa, telkkä ja tavi olivat tavallisemmasta päästä. Erikoisin vesilintu oli nuori mustakurkku-uikku, joka oli ollut altailla jo 9.11. lähtien. Poikkeuksellisia olivat myös kaksi jouhisorsaa, jotka näkyivät vielä pari päivää myöhemminkin. Mustakurkku-uikusta miulla ei taida juuri muita noin myöhäisiä havaintoja ollakaan.

Kaikkiaan pikainen puolentoista tunnin kierros tuotti 22 lajia, aikaan nähden tyydyttävää parempi tulos.

***

Jokivarsien marraskuuta

***

Työviikko menossa, ja retket päivällä jäävät lyhyiksi. Eilen kävin ensialkuun Espoossa Träskändan puistossa etsimässä sikäläistä kuningaskalastajaa ja nakkeleita. Eipä sattunut tällä kertaa vastaan, ja päätinkin sitten käväistä Vantaan Pitkäkoskella, ajatus oli samalla katsoa Ylästönkin lintuja mutta aikaa siihen ei sitten ollutkaan.

Kosken alajuoksulla tervehti ensimmäisenä valkoselkätikka. Sellainen oli ollut paikalla viimeksikin, pari viikkoa sitten, kun siellä kävin. Nyt se viihtyi mukavasti lahonneiden leppien tyviä naputellen eikä juuri seurasta häiriintynyt. Otin siitä pari kuvaa ja jatkoin rantaa pitkin siltojen suuntaan.

Koskikaroja etsin, ja jouduin kulkemaan ylimmälle sillalle asti ennen kuin kaksi tuli vastaan. Lentelivät toistensa perässä sillan kahta puolta, yhden kuvan otin kun toinen lintu hetkeksi pysähtyi sillan viereen rantakivelle. Kun lähdin taas takaisin, myös karat tuntuivat äänestä päätellen lähtevän alavirran suuntaan.

Palatessani kosken alapäähän huomasin sikäläisen kuningaskalastajan ja kun olin aikeissa poistua jo auton suuntaan, huomasin saman valkoselkätikan taas naputtelemassa aivan portaiden vieressä kaatuneen lepän rungolla. Siitä innostuin ottamaan hyvän joukon lisää kuvia. Lintu siirtyi verkalleen lepästä toiseen ja lähti lopulta sinnepäin mistä olin sen ensi kertaa huomannut. En enää lähtenyt perään vaan kohti autoa. Matkalla yllätti kuitenkin vielä nakkeli, joka äänekkäästi ilmoitti olemassaolostaan lähipuissa. Tämän linnun paikallisuudesta en tiedä, voi olla hyvin tämän syksyn vaeltajia.Vaelluksellahan valkoselkätikatkin ovat, niistä on tehty tänä syksynä enemmän havaintoja kuin pitkiin aikoihin. Tämäkin naaras on renkaaton, mikä vihjaa siihen että sen alkuperä on paljon kauempana kuin täällä eteläisessä Suomessa missä lajin yksilöt joutuvat suurella todennäköisyydellä rengastajan kynsiin joko jo poikasina tai sitten lukuisissa aikuisrengastusprojekteissa. Venäjältä varmaan tulevat, kuten nakkelienkin suurvaellukset.

Oikeastaan aika hyvä retki oli tuollaiseksi arkipäivän pikavisiitiksi.Suorastaan niin hyvä että päätin lähteä tänäänkin samoille tienoille yrittämään lisää kuvia. Eihän niitä saanut, mutta kiertämällä huolellisesti koko alueen löysin sentään sekä tuon valkoselkätikan että kuningaskalastajan, tällä kertaa koskialueen yläpuolelta. Kovin pimeää on kuitenkin jo tähän aikaan eikä kaukaa kuvia vähässä valossa tule.


Takavuosina miulla oli runsaasti pönttöjä noissa Pitkäkosken Vantaan puoleisen rannan metsissä Silvolan altaan ympäristössä ja niistä tuli rengastettua vuosittain suuri määrä lähinnä sinitiaisia - vielä runsaampia talitinttejä tai kirjosieppoja en viitsinyt renkaisiin laittaa. Nyt suuri osa pöntöistäni taitaa olla vaihtamisen tarpeessa, ainakin puusta sorvatut ovat jo haljenneet tai lahonneet, lautapöntöt kestävät kyllä moninkertaisesti pidempään jos vain säästyvät käpytikkojen tuhotöiltä. Valitettavasti niistä ehjiksi jääneistä enimmät ovat vain talitiaisen käytössä liian väljinä.

*** 

Valkoinen metsästäjä

(tuon kuvan löytää kirjastakin)

J. A. Hunter: Valkoinen metsästäjä, Tammi 1954, 272 s.

Tämän kirjan muistan jo nuoruudestani, jopa tämän kappaleen jota nyt luen. Ostin sen joskus 1960-luvun alussa kirja-alennusmyynnistä ja luin sen sitten ties kuinka monta kertaa. Jostakin syystä se tarttui taas käteeni kun pengoin kirjahyllyni teoskasoja, ja yhtä koukuttava kuin puoli vuosisataa sitten se on vieläkin.

Todella eletyt erätarinat tunnistaa heti keksityistä, ne eroavat edukseen. Tietysti hyvä tarinankertoja voi vähän värittää, mutta se kuuluu asiaan eikä pilaa juttua.

Kirja käsittelee lähes vuosisadan takaista aikaa pääosin Afrikassa, joten nykymuodin mukaisella etnisesti korrektilla luontoa ja eläimiä absoluuttina suojelevalla ituhipillä voi olla pahojakin torjuntareaktioita kirjan juttuja lukiessaan. Kirjailija ei peittele tuon ajan asenneilmastoaan jonka kehittymistä Skotlannin nummilla, soilla ja jokivarsilla ja myös koulussa hän kaunistelematta kuvailee. Kun epäsopivat naiset vielä ilmaantuivat sotkemaan nuorukaisen elämää, vanhempien avustuksella nuorimies siirtyi asennekasvatuksen jatkokurssille Keniaan. Se olikin jo sen verran rankka, että visiitti uhkasi päättyä luovutukseen. Onnekkaiden sattumien kautta löytyi kuitenkin mahdollisuus jatkaa ja se johti lopulta kirjoittajan toiveammattiinsa.

Riistaa oli, ja sitä sai ampua mielin määrin. Uran alkajaisiksi hän sai varsinaisen jättipotin, pääsi ensimmäisenä, yhdessä A.P. De K.Fourien kanssa, johtamaan safaria Ngorongoron kraateriin, sinne mistä tehtyjä luontodokumentteja näemme vuosittain vaikka kuinka monta. Olisipa hänelle tarjottu tuota pilkkahintaan vuokrallekin, mutta eipä tehnyt kauppoja, paikka kun oli tuohon aikaan vielä kovin syrjässä kenialaisistakin rintamaista.Tuossa kohtaa kyllä asiaa tuntematta voi epäillä myös sitä värikynän käyttöä...

Mie löydän kirjoittajasta tavallaan sukulaissieluni, niin erilaisia kuin elämämme vain voivatkin olla. Luulen että Hunterkin kirjoittaisi nykyisin aivan eri tavalla esimerkiksi luonnon ja suurriistan valokuvaamisesta kuin tässä kirjassa. Alkuperäisväestöä hän kyllä arvosti samalla tavalla kuin omiaankin, järki, taito ja rohkeus saivat kunnioitusta kenen tahansa osoittamana. Hän ymmärsi myös hyvin metsästyskohteidensa muuttumisen uhanalaisiksi ja alkoi puhua niiden suojelun puolesta. Hän tiesi olevansa harvinaisen onnekas saadessaan viimeisten joukossa elää valitsemallaan tavalla.

Tähän aikaan takavuosina XXI

***

8.11.1972: Ensimmäisellä marraskuun retkelläni Jurmossa. Saareen olin tullut jo kolmantena päivänä joten retki oli jo hyvässä vauhdissa. Seurakseni asemalle oli tullut Lasse Laineen vetämä kolmikko pääkaupunkiseudulta. Sää oli mainio, nelisen astetta lämpöä, tuuli heikkoa lounaasta ja taivas pääosin aurinkoinen.

Aamumuutto oli rauhallista urpiaisten, tulkkujen ja rastaiden liikettä, käpytikkoja oli männikön vaiheilla puolisen tusinaa, metsästä löytyi kuollut helmipöllö. Myöhäinen rautiainen lensi itään aamuyhdeksän aikoihin. Aamupäiväinen itäpään kierros jäi hieman vaatimattomaksi, mutta matkalla etelärantaa pitkin länteen alkoi jo lintuja näkyä. Merisirrejä ja tundrakurmitsoja oli rantaviivan tuntumassa vähän väliä, ja yhdentoista maissa lensi harjua pitkin länteen nuori maakotka. Se pysähtyi toviksi miettimään länsiriutan kärkeen ja lähti lopulta länsilounaaseen pelottaen edeltään satoja alleja, muita vesilintuja ja lokkeja.

Meidän joukkueemme ehti kävellen tuonne länteen vasta myöhemmin, mutta alleja, teeriä, pulmusia, tundrakurmitsoja ja merisirrejä löytyi silti vielä meillekin.

Kun päivää täydennetään vielä lehdoista löydetyllä kurpalla, kolmella muuttaneella gavialla, kahdella pikkutikalla ja todetaan merisirrejä olleen kuusikymmentä, tundrakurmitsoja seitsemän ja teeriä kaksikymmentäviisi, lajeja 41 ja yksilöitä 1248, päivästä tulikin tuon viikon paras lintupäivä.

***

Suomessa sanottua

Suomessa sanottua (toim. Pekka Mykkänen, Nemo 2014, 360 s.)

Tällaiseen kirjaan tartuin etsiessäni luettavaa joka antaisi miulle uutta ajateltavaa. Sitä kirjasta en löytänyt, olisi tietysti pitänyt lukea takakannen teksti ja luottaa siihen.

Tämä kirja tuntuu tarjoavan enemmän materiaalia sellaiselle joka haluaa tietää mitä joku kuuluisuus sanoi jossakin erityisessä tilanteessa josta hänet muistetaan, tai sellaiselle joka haluaa tietää milloin joku tuttu lausahdus on ensi kertaa sanottu tai kirjoitettu. Joukossa on myös sitaatin mittaisia henkilökuvia, sellaisia kuin iltalehtien lööpit tapaavat maalailla. Sitaatit keskittyvät vahvasti viime vuosiin, ja vanhemmistakin suuri osa on tullut mukaan melko tuoreista lähteistä poimittuina.

Jos tästä teoksesta haluttiin rakentaa kuva Suomen historiasta tapauskohtaisin sitaatein, vähintäänkin painotukset ovat pielessä. Jos taas haluttiin näyttää millainen sanankäyttäjien mahtimaa tämä Suomi oikein on, vaikutelma on lähes päinvastainen kun vastaan tulee vaikka "Saksa on paska maa" tai "Minä juon nyt kahvia". Ja jos sitaatteihin valittua väkijoukkoa haluaa pitää jonkinlaisena leikkauksena Suomen kansasta, kaukana ollaan siitä kuvasta mikä miulla tästä porukasta on. Eniten suosittelisin tätä teosta Trivial pursuitin ja vastaavien nettivisailujen suurkuluttajalle, niistä löytyy tarvetta tämänkaltaiselle tiedolle.

Tämänpäiväinen retkeni Espoossa

***

Tämän päivän retki oli tavallaan päivitetty versio tuosta takavuosien lintulaskentaretkestä. Nyt en kuitenkaan laskenut talvireittiä enkä käynyt Salossa, kuvasin enemmän, jutun kuvat on otettu tänään. Vastaavan biotooppiyhdistelmän kuin Halikonlahdella sain aikaan käymällä Espoon Matalajärvellä ja sitten Träskändan kartanopuistossa. Vain golfkenttä jäi puuttumaan, sekin olisi ollut tarjolla Matalajärven toisella laidalla.

Kanadanhanhet kerääntyvät pääkaupunkiseudulla tälle järvelle, nyt arvioin paikalla olleen viisi ja puolisataa hanhea. Niiden joukossa olivat yhä jo pitkään viihtyneet tundra- ja merihanhi. Vesilintujen valtalajina on tuolla järvellä haapana, myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Harmaasorsat jatkavat myös lähelle järven lopullista jäätymistä. Joutsenia on nyt kahdestakin lajista, ja laulujoutsenet ovat täällä enemmistönä. Muuten vesilinnusto muistutti samaa mitä parin vuosikymmenen takaisella Halikonlahdellakin oli tarjottavana, paitsi että alleja ei nyt näkynyt, ovat olleet kovin vähissä tänä syksynä. Ainoa lokki järvellä oli kiertelevä merilokki.

Tänä syksynä linnut ovat olleet vähissä. Rastaat katosivat marjojen mukana jo ajat sitten mustarastaita lukuun ottamatta. Tiaisia nyt riittää, mutta nekin keskittyivät jo Träskändan täyttyneille lintulaudoille. Närhiä liikkui jalopuiden latvoissa, pari käpytikkaa ja viitisen puukiipijää kiipeili niiden rungoilla. Nakkelipari kävi ahkerasti lintulaudoilla keräämässä ruokaa jota sitten piilotteli lähipuiden kaarnankoloihin.

Lajimäärä jäi kolmeenkymmeneen mikä on nykyaikaan varsin vaatimaton tulos. Kunnon reittilaskenta olisi tuottanut varmasti enemmän, mutta suurin syyllinen on varmaan kulunut huonoksi jäänyt pesimäkesä.

*** 

Tähän aikaan takavuosina XX

***

6.11.1994: Syyslaskentojen aikaan... Olin edellisinä vapaapäivinä laskenut Vantaalla pitämäni kaksi laskentalenkkiä ja nyt päätin lähteä Saloon laskemaan pitkästä aikaa silloista Halikonlahden laskentakierrosta. Tuo reittihän taitaa olla vanhimmasta päästä Suomessa, laskettu ensi kertaa jo joskus 1950-luvun puolella kun talvilaskentoja tässä maassa vasta aloiteltiin. Näiden salolaisten reittien vetovastuu oli siirtynyt jo joitakin vuosia aiemmin Lähteenojan Jarille, ja tällä kertaa mukana olivat myös Seppo ja Ilkka.

Aamukuudelta olin Vantaalta lähtenyt, ja hämärissä oli auton yli lentänyt vain pari närheä. Aamuyhdeksältä lähdettiin reitille. Lämpimän syksyn ansiosta vesilintuja riitti vedenpuhdistusaltailla, kanadanhanhia yli kaksisataa, joukossa yksi valkoposkihanhikin, kyhmyjoutsenia, sorsia, sotkia, nokikana, alleja ja tietysti lokkeja.

Halikonjoki oli sula eikä siinä ollut enää venettäkään ylitykseen joten kiersimme Viurilanlahdelle Joensuun kartanon sillan kautta. Viurilanlahdella rantapajukossa ja ruoikossa askarteli tietysti tiaisia, lisänään palokärki ja käpytikka. Pellolla oli lisänä keltasirkkuja, varislintuja ja yksi pulmunen.

Viurilan kartanon kohdalta nousimme ylös ja suunnistimme Iiliken mäkeen. Urpiaisia näkyi kohtalainen parvi, joukossaan kaksi tundraurpiaistakin. Närhet risteilivät terhoja keräämässä, tiaisia ja punatulkkuja riitti. Golfkentän tietämillä oli fasaaneja ja niiden houkuttelemana kanahaukka.

Kun palasimme reitin alkuun, olimme nähneet 40 lajia. Se vastasi tuohon aikaan kohtalaista tulosta tuolle reitille syyslaskennassa. Myöhemmin reittiä on jouduttu vahvasti lyhentämään kun Joensuun kartanon maat ovat vieraan vallan hallussa, ja lajimäärät ovat tuon myötä jonkin verran pudonneet. Jari taitaa laskea vieläkin nuo Salon reitit, toivottavasti ei sentään yksin.

***

Tähän aikaan takavuosina XIX

( tunturipöllö Jurmon nummella 1970-luvun alussa )

***

4.11.1974: Pakkohan tätä päivää on muistella. Vaikka lähes koko päivän sateli vettä, tuuli oli koillisesta kolea ja lämpöä vaatimattomat nelisen astetta, tämä painui muistoihini isoilla kirjaimilla. Olimme tulleet saareen kuun ensimmäisenä päivänä Pihajoen Ossin kanssa. Jo toisena päivänä olimme löytäneet saaresta tunturipöllön, vanhan koiraan, ja phylloscopuksen jonka määritimme kirjosiipiuunilinnuksi, nykyisin nimeltään taigauunilintu. Oikeampi määritys olisi tämän päivän tietämyksen mukaan kashmirinuunilintu, mutta siihen aikaan ei lintukirjoissa sellaista pidetty omana lajinaan vaan kirjosiipiuunilinnun itäisenä rotuna, mille ei annettu riviä enempää omia tuntomerkkejään. Kolmantena päivänä tunturipöllöjen määrä oli noussut jo viiteen. Tuolloin synttärisankari Opa lähti takaisin Turkuun.

Neljäntenä päivänä lähdin kierrokselle Männikön ja Etelälehdon kautta länteen. Etelälehdon laidassa keksin lepän oksalla istuvan helmipöllön, joka päästi miut metrin päähän ennen kuin päätti siirtyä sisemmälle metsään. Kuljin etelärantaa länteen ja Kaakkoiskallion päältä löysin seuraavat kaksi pöllöä, tunturipöllöjä, aikuisia naaraita. Vähän ajan päästä löysin kaksi lisää Harjun länsipäästä. Yksi löytyi Etelälahden pohjukasta, kaksi lisää Järvikannakselta. Järven vakiokatajassa istui yksi, ja Huvudskärin laella yksi. Kello kolmentoista aikaan tuli idästä Järvelle nuori merikotka, joka pelotti edellään ilmaan kaikki länsipään pöllöt, jotka lensivät päältäni ja vieritseni pitkin Länsiriuttaa, osa jatkoi matkaa, osa pysähtyi länsikärjen tähystyspaikoille. Tuota ylilentoa oli pakko istuutua kivelle katsomaan, sen verran polvet alkoivat vapista.

Pienen luvunlaskun jälkeen toinnuin jatkamaan matkaa kohti saaren itäosia. Sataman läheltä löytyi taas tunturipöllö, päivän ainoa vanha koiras, ja ainoa, jolla tuntui olevan jotakin saalistakin, en mennyt tutkimaan minkä se siellä söi, pikkunisäkkäältä vaikutti. Eipä siitä olisi mitään jälkiä jäänytkään. Lisää pöllöhavaintoja tuli Leppälehdon pohjoislaidalta ja Harjun itäpäästä Kaikkiaan arvioin lintujen määrän kymmeneksi, varovaisesti.

Olihan saaressa muitakin lintuja, vaikka kieltämättä jäivät vähälle huomiolle pöllöjen varastettua pääosan. Ampuhaukka muutti lounaaseen, teeriä näkyi viisitoista, kaksi riskilää Itäriutan pohjoispuolelta, lapinharakka, peukaloinen ja 26 niittykirvistä muun muassa. Leppälehdossa en ehtinyt käymään mutta siellä oli edelleen paikalla tuo taigauunilintu, joka näkyi aina siellä kävijöille lähes parin viikon ajan. Eivät tunturipöllötkään tuohon loppuneet, niitä nähtiin säännöllisesti koko loppusyksyn, talven ja vielä keväällä tuntui olevan pientä paluumuuton tapaista.

***

Tähän aikaan takavuosina XVIII

***

1.11.1969: Muistelin että takavuosina nämä loka-marraskuun vaihteet olivat aika erilaisia kuin nykyään. Esimerkkinä olkoon vuosi 1969, samanlaista näkyy olleen parin päivän tarkkuudella myös vuotta sitä ennen ja sen jälkeen.

Tuohon aikaan kävin vielä lukiota ja jaoin aamuyöllä lehtiä ennen kouluun menoa. Aamuyö oli sillä kertaa lumisateinen, ja sade oli ravakkaa. Maahan tuli kymmenen sentin kerros ensilunta. Se ajoi viimeiset linnut pakoon talven alta, lehtiä jakaessani kuulin taivaalta mustarastaiden, punatulkkujen, urpiaisten ja keltasirkkujen muuttoääniä jatkuvana virtana. Tuo päivä oli viikonloppuna, joten pääsin lähtemään retkelle heti töiden ja aamuteen jälkeen.

Suunnistin tapani mukaan tietysti Halikonlahdelle. Kolmen asteen pakkanen piti lumet maassa, sade oli tauonnut ja kymmenen jälkeen taivaalta hävisivät pilvetkin. Talvi oli maassa, mutta vedet yhä avoinna, joten sorsia ja muita vesilintuja löytyi edelleen runsaasti. Noina vuosina allit ja lapasotkat olivat vakituisia syysvieraita Halikonlahdella ja nytkin niitä oli pikkuparvin paikalla. Altailla sinnitteli myös viimeisiä jouhi- ja lapasorsia tavallisten telkkien, sotkien, tavien, koskeloiden ja heinäsorsien joukossa, sulapälveltä nousi ylös taivaanvuohi. Viimeiset kiurut lähtivät joukolla etelään, ensimmäinen jo hämärissä puoli kahdeksan aikaan. Pari västäräkkiä ja niittykirvistä oli lumi tuonut altaan sulille reunoille. Kottaraisia oli paikalla vielä toistasataa, pulmusia pari pikkuryhmää. Jo yöllä muuttonsa aloittaneita urpiaisia muutti päivälläkin lisää satamäärin.

Kaikkiaan tuo ensimmäinen talvenpurkaus toi esiin viimeisiä viivyttelijöitä sen verran että päivän lajisumma nousi yli neljänkymmenen, mikä oli noina 60-luvun vuosina hyvä loppusyksyn retkitulos. Näinä nykyajan lämpiminä syksyinä se ei ole enää erikoinen, mutta eipä näy luntakaan eikä pakkasta kuin joinakin öinä, joten viivyttelijöillä ei ole vielä kiirettä minnekään.

***