(tuon kuvan löytää kirjastakin)
J. A. Hunter: Valkoinen metsästäjä,
Tammi 1954, 272 s.
Tämän kirjan muistan jo
nuoruudestani, jopa tämän kappaleen jota nyt luen. Ostin sen joskus
1960-luvun alussa kirja-alennusmyynnistä ja luin sen sitten ties
kuinka monta kertaa. Jostakin syystä se tarttui taas käteeni kun
pengoin kirjahyllyni teoskasoja, ja yhtä koukuttava kuin puoli
vuosisataa sitten se on vieläkin.
Todella eletyt erätarinat tunnistaa
heti keksityistä, ne eroavat edukseen. Tietysti hyvä tarinankertoja
voi vähän värittää, mutta se kuuluu asiaan eikä pilaa juttua.
Kirja käsittelee lähes vuosisadan
takaista aikaa pääosin Afrikassa, joten nykymuodin mukaisella
etnisesti korrektilla luontoa ja eläimiä absoluuttina suojelevalla
ituhipillä voi olla pahojakin torjuntareaktioita kirjan juttuja
lukiessaan. Kirjailija ei peittele tuon ajan asenneilmastoaan jonka
kehittymistä Skotlannin nummilla, soilla ja jokivarsilla ja myös
koulussa hän kaunistelematta kuvailee. Kun epäsopivat naiset vielä
ilmaantuivat sotkemaan nuorukaisen elämää, vanhempien avustuksella
nuorimies siirtyi asennekasvatuksen jatkokurssille Keniaan. Se olikin
jo sen verran rankka, että visiitti uhkasi päättyä luovutukseen.
Onnekkaiden sattumien kautta löytyi kuitenkin mahdollisuus jatkaa ja
se johti lopulta kirjoittajan toiveammattiinsa.
Riistaa oli, ja sitä sai ampua mielin
määrin. Uran alkajaisiksi hän sai varsinaisen jättipotin, pääsi
ensimmäisenä, yhdessä A.P. De K.Fourien kanssa, johtamaan safaria
Ngorongoron kraateriin, sinne mistä tehtyjä luontodokumentteja
näemme vuosittain vaikka kuinka monta. Olisipa hänelle tarjottu
tuota pilkkahintaan vuokrallekin, mutta eipä tehnyt kauppoja, paikka
kun oli tuohon aikaan vielä kovin syrjässä kenialaisistakin
rintamaista.Tuossa kohtaa kyllä asiaa tuntematta voi epäillä myös sitä värikynän käyttöä...
Mie löydän kirjoittajasta tavallaan
sukulaissieluni, niin erilaisia kuin elämämme vain voivatkin olla.
Luulen että Hunterkin kirjoittaisi nykyisin aivan eri tavalla
esimerkiksi luonnon ja suurriistan valokuvaamisesta kuin tässä
kirjassa. Alkuperäisväestöä hän kyllä arvosti samalla tavalla
kuin omiaankin, järki, taito ja rohkeus saivat kunnioitusta kenen
tahansa osoittamana. Hän ymmärsi myös hyvin metsästyskohteidensa
muuttumisen uhanalaisiksi ja alkoi puhua niiden suojelun puolesta.
Hän tiesi olevansa harvinaisen onnekas saadessaan viimeisten
joukossa elää valitsemallaan tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.