Lintumuisteluita XLII

Vuonna 1974 olin tullut opiskeluiltani viettämään maaliskuun viimeistä viikonloppua Saloon. 29.III ehdin illalla pistäytymään Halikonlahdella. Keväistä oli, viisi astetta lämmintä, tuuli kepeää lounaista ja taivas lähes pilvetön. Lahdella oli paitsi lintuja myös Lähteenojan Jari niitä katsomassa.

Tuulihaukka etsi myyriä Vuohensaaren tien varresta, yli muutteli kymmenen sepelkyyhkyä ja altailla oli taivaanvuohi sekä 19 naurulokkia, kummankin lajin ensimmäiset olivat Jarin mukaan tulleet edellisenä päivänä. Pari päivää aiemmin paikalla oli ollut myös sarvipöllö. Se, että pelloilla pyöri puolentoistasataa kiurua ja kaksi ja puolisataa kottaraista oli odotettua, mutta se, että polttokaatopaikan ympäristössä pyöri 120 pajusirkkukoiraan suurparvi, oli ennen kokematonta.

Seuraavana päivänä retkeilin lahdella neljä tuntia puolilta päivin, paikalla oli ainakin Lintuvuoren Jari sekä Sällylän Seppo. Sää oli eilistäkin parempi, tuuli oli hiipunut kokonaan, lämpöä riitti kahdeksan astetta, pilviä tuskin lainkaan.

Lintumäärät olivat eilisestä kasvaneet. Töyhtöhyyppiä oli yhdeksänkymmentä, osa ylimuuttajia, naurulokkeja jo kolmekymmentä, kiuruja kolmesataa ja kottaraisia neljäsataa. Pajusirkkujenkin määrä oli noussut sataanviiteenkymmeneen. Ilmeinen tuulihaukka näkyi kauempana, lähellä onnistui lapinharakka myyräjahdissaan ja alkoi saaliin saatuaan laulaa pensaan latvassa. Niittykirvisiä oli ilmaantunut altaille kolme ja pulmusia yli neljäkymmentä. Pari peltopyytäkin lähti altaiden penkalta pelloille karkuun.

31.3.1974 kävin aamupäivällä taas runsaan parin tunnin kierroksen lahdella ennen lähtöäni takaisin Turkuun. Kevät tuntui etenevän, lämpö oli noussut kymmeneen asteeseen, taivaalle oli tullut vähän ohutta yläpilveä ja pieni tuulenhenki kävi taas lounaasta. Väkeäkin oli lintuja katselemassa paljon, Lintuvuoren Jari taas, Viitaniemen veljekset, Innasen veljekset, Laihon Ilkka ynnä muita.

Heinäsorsia oli tullut lahdelle kuusikymmentä, joukossa kolme tavia. Tuulihaukan lisäksi altailla oli nyt ampuhaukka, muutolla pohjoiseen. Muuttolintujen määrä oli suunnilleen eilisissä lukemissa, hyyppiä tasan sata, kottaraisia kuusisataa, pajusirkkuja samat sataviisikymmentä kuin eilenkin. Tavien lisäksi muuta keväälle uutta ei näkynyt mutta kovasti jäi harmittamaan ettei tarkkailulle ollut enempää aikaa...

*** 

Neljä vuosikymmentä sitten VIII

Neljä vuosikymmentä sitten 27.3.1977 olin retkellä aamukahdeksasta iltaneljään, Salon seudulla. Edellispäivä oli kulunut aamusta iltapäivään Salon torilla linnunpönttöjä myymässä, niillä rahoitettiin tuoreen Salon seudun luonnonsuojeluyhdistyksen toimintaa.

Sunnuntain sää oli tuolle keväälle tyypillinen, talvi oli ollut perinteisen kylmä ja luminen ja kevät vasta alkamassa. Lämpö pyöri nollan kahta puolta, taivas oli kirkas, tuuli joko tyyntä tai heikkoa pohjoisen puolelta.

Aamupuoli kului Halikonlahden maisemissa ja Joensuun puistossa käydessä. Altailla oli pari pikkuruista sulaläikkää, niissä kymmenen heinäsorsaa ja nokikana. Tuulihaukkapari kimitteli jo innokkaasti Kärkänmäen ympäristössä ja lahden yli muutti varpushaukka luoteeseen. Muutama meri- ja harmaalokki kierteli vanhojen kaatopaikkojen tuntumassa, pelloilla pälvet oli jo jaettu töyhtöhyyppien kesken. Yli lenteli uuttukyyhkyjä, paikallisia pareja, ja kolme sepelkyyhkyä koilliseen. Kolme niittykirvistä ja saman verran hemppoja pyöri vedenpuhdistusaltaiden laitamilla, pajusirkkuja oli jo toistakymmentä, pulmusia vain yksi.

Kiuruja, variksia ja naakkoja oli puolentoistasataa joka lajia, varisten joukossa vielä viisi mustavaakkua. Runsain laji oli kottarainen, niitä oli kolmesataa. Käynti Joensuun puistossa tuotti närhiä, kuusitiaisen, töyhtötiaisen ja pari hömötiaista. Virtasen Kimmon asettamasta pöntöstä kurkisti lehtopöllö, se oli ensi kertaa tainnut vaihtaa kotinsa luonnonkolosta pönttöön. Tiklit ja vihervarpuset olivat etsimässä kesäpaikkaa puiston puista.

Iltapäiväkierroksen tein Arton kyydissä Kokkilaan ja Strömmaan. Heinäsorsia olikin sata jo Strömman uudella kanavalla, telkkiäkin muutama, samoin kymmeniä isokoskeloita. Isokoskelo oli myös Kokkilan lossisulan ainoa vesilintu. Strömmassa nukkui sorsien joukossa myös yksi joutsen, ilmeisesti kyhmyjoutsen. Lokkeja oli tietysti Strömmassakin. Paluumatkalla Teijon luona oli tienvarsilätäkössä kanadanhanhipari ja seitsemän heinäsorsaa. Merikulmalla lauleli metsänlaidassa puukiipijä kun ripustin puuhun eilen torilta ostamani tiaispöntön. Illalla suunnistin jälleen linja-autolla Helsinkiin viikoksi töihin.

***

( kuvassa Joensuun puiston lehtopöllö päivätorkuilla joskus 1970-luvun alkupuolella )

Viisi vuosikymmentä sitten VII

Viisi vuosikymmentä sitten kevät maaliskuussa jatkui lämpimänä. Lauantain 25.3.1967 vietin lähes kokonaan ulkona, lämpöä oli pari kolme astetta, tuuli lounaassa ja pilviä taivaalla vain vähän. Kevään ensimmäinen pulmunen löytyi Vuohensaarentien varrelta, töyhtöhyyppiä oli siellä kymmeniä ja kiuruja sekä kottaraisia parisataa. Tutulla Pettilän kierroksella tuli vastaan toinen kevään ensimuuttaja, hiirihaukka.

Maanantaina 27.3. ehdin seuraavan kerran lintuja katsomaan. Sää oli edelleen keväinen, lämpöä nelisen astetta. Lintuja oli kuitenkin lauantaista vähemmän eikä keväälle uusia lajeja näkynyt. Vain harmaalokkien määrä Vuohensaarentien varren kaatopaikalla oli kasvanut selvästi. Lajimäärä kasvoi toki lauantain yhdeksästätoista kahteenkymmeneenyhteen.

Tiistaina 28.3. oli edelleen lämmintä, nyt lounaistuuli oli yltynyt ja taivas vetäytynyt pilveen. Ei sentään satanut vaikka vähän sen uhkaa ilmassa olikin. Kevään ensihavainnon tein kalalokista, naurulokkeja oli jo kuusi, ensihavainto lajista oli tullut jo viikko sitten. Muutenkin kevät tuntui etenevän, lajeja näkyi jo 26 eli enemmän kuin yhtenäkään päivänä ennen tuona vuonna. Toki talvelta tuttuja lajeja oli nyt hyvin mukana, pari teertä, närhi, töyhtötiainen ja hömötiaisia, mutta runsauskärki oli jo vankasti kiurujen ja kottaraisten hallussa.

***

Lintumuisteluita XLI

28.3.2010 olikin sitten jo sunnuntai ja lähtöpäivämme. Yöllä oli alkanut kesäaika joten päivästä oli viety jo tunti. Pakkaamiseen ja siivoamiseen meni aamu. Linnuista katseltiin vain niitä joita satamalahdella näki eli tukka- ja lapasotkia, telkkiä, koskeloita ja kyhmyjoutsenia. Yksi siipirikkoisen tuntuinen riskiläkin joukossa oli.

Pärnäisiä kohti lähdimme yhdeksältä. Jäitä oli vielä paljon, ja jääpeite oli yhtenäinen Jurmosta perille asti. Lintuja näkyi vain ennen Jurmoa. Pari merikotkaa oli jäillä ja niinikään pari kyhmärin luurankoa kertoivat mitä merikotkat olivat siellä tekemässä, raatoja riitti kovan talven jälkeen. Pari halliakin lepäili jäälautoilla. Sulapaikoissa näkyi muutama riskilä, haahkoja, isokoskeloita ja alleja. Yli lensi ruokki, merimetso ja tietysti lokkeja. Peippoja, kiuru ja kottaraisia muutti myös laivan ohi.

Pärnäisiin tultaessa oli päivää vielä hyvin jäljellä ja päätinkin palata Kemiön ja Kokkilan kautta Saloon ja vasta sieltä kotiin. Houkutteena Kemiön koukkaukselle oli varhainen kivitasku. Koiras oli ilmaantunut tienvarren viljakuivurin luo muutama kilometri Kemiön kirkolta pohjoiseen. Bongareita oli paikalla muitakin maaliskuun pinnaa hakemassa.

Kokkilan sulassa oli pari telkkää, heinäsorsia, harmaalokkeja ja isokoskeloita. Halikonlahdella käyntikin muodostui bongauskeikaksi, varhainen tiltaltti liikuskeli tienvarren puskilla vedenpuhdistusaltaiden kohdalla, sekin taisi olla miulle maaliskuun pinna. Tyytyväisenä ajelin sitten vaihteeksi kotiin.

***

Lintumuisteluita XL

27.3.2010 sää oli selvästi muuttumassa, ilmanpaine oli pudonnut tuhannen tuntumaan ja suunta oli alaspäin, tuuli pysytteli kaakossa ja lämpö nollassa, mutta huolimatta periaatteessa kirkkaasta taivaasta näkyvyys oli korkeintaan pari kilometriä.

Uusia lajeja ei keväälle löytynyt, retkelle uutena sentään pari muuttavaa urpiaista ja saaren tuntumasta merisirri. Muutto jäi huonon näkyvyyden takia heikoksi eikä kauempana olleita paikallisten vesilintujen porukoitakaan erottunut. Muuttoa kuitenkin oli, joku joutsenparvi huomattiin, samoin heinäsorsia, telkkiä ja töyhtöhyyppiä meni saaren yli, peipotkin jatkoivat eiliseen tapaansa liikettä.

Paikallisistakin huomasi että liikettä oli ollut. Saaressa oli nyt kolme sarvipöllöä ja saman verran lehtokurppia, yöllä tulleita. Peukaloiset ja nokkavarpuset olivat runsastuneet kuuteen yksilöön kumpikin. Laulurastaita oli kolme ja punakylkiäkin seitsemän. Lajimäärä jäi viiteenkymmeneenkahdeksaan mutta siitä voi syyttää näkyvyyttä, kevät ei pysähtynyt.

Päivän varasti kuitenkin Järvisen Mikon ja Sepen Mörttilän pohjoispuolelta saaresta löytämä hallin kuutti. Siellä se köllötti valkeaan väriinsä luottaen yllättävän maastoon sopeutuvana odotellen emonsa käyntiä. Kaikkienhan sitä piti kuvaamassa käydä. Luontoihmiset nyt osasivat ottaa kuvansa vähän kauempaa, häiritsemättä kun on noita putkiakin mukana, mutta saaressa oli tietysti jonkun kameraseuran retkiporukka, joka kyllä tunki laitteineen ihan liian liki kun piti saada jollakin laajakulmalla ruudulle kuutin lisäksi koko saarikin ja poikanen välillä hermostui sellaisesta.

***

Lintumuisteluita XXXIX

26.3.2010 aamun lämpötila oli kivunnut täpärästi nollan yläpuolelle. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon, muuten keli oli kuin eilenkin. Muutto oli kohtalaista vaikkei sentään ihan eilisen kaltaista. Haahkoja meni vielä runsaat neljäsataa, paikallisiakin löytyi yhä 2300. Merihanhia muutti vielä 40. Parantaneita lajeja oli myös, töyhtöhyyppiä muutti 179 ja sepelkyyhkyjä peräti 391 lintua. Tyllejäkin meni kahdeksan, yksi oli paikallisena. Muuttopeippojen määrä oli jo yli kahdensadan ja paikallisiakin oli 170, joukossa myös viisi järriä. Kolmen kurjen porukka muutti saaren yli pohjoiseen.

Paikallisina oli nyt kaksi luotokirvistä ja yli muutti kaksi niittykirvistäkin, kevätmuuton alkajia. Peukaloinen oli tullut saareen, rautiaisia oli jo yhdeksän ja punarintoja kymmeniä. Mustarastaidenkin määrä oli noussut sataankahteenkymmeneen, kulorastaiden tusinaan ja joukossa olivat myös kevään ensimmäiset laulurastaat. Lajimäärä jatkoi kasvuaan, nyt niitä oli jo 62.

Kun iltasella kävimme Tenovuon Jorman kotona pitämässä huutokaupan, kävi ilmi että hän vietti syntymäpäiviään, taisi tulla 61 vuotta täyteen.

***

Lintumuisteluita XXXVIII

25.3.2010 torstaiaamu Utössä oli toivoa täynnä. Lämpötila oli puolisen astetta miinuksen puolella, tuuli kääntynyt etelään, taivas pilvistymässä ja näkyvyyttä viitisentoista kilometriä. Tänä talvena oli lunta, nytkin aamun virallinen lukema oli 41 senttiä. Aamun tuuli oli vielä heikkoa mutta päivemmällä se yltyi kymmenen sekuntimetrin tietämiin.

Muuttajille tuuli oli myötäinen ja erityisesti haahkoja tuntui liikkuvan, päivän mittaan summasimme 1600 muuttajaa 2500 paikallisen lisäksi. Aamun muuttajia Mörttilästä nähtynä olivat myös hiirihaukka, harmaahaikara, pari mustalintua ja kevään ensimmäinen tylli. Staijausta tehtiin pitkin päivää ja muun muassa 78 töyhtöhyyppää ja 130 merihanhea näimme menossa myötäiseen. Päivällä huomattiin toinenkin tylli ja kolmestasadasta peiposta yli puolet muutti. Etelästä tuuli toi jäälauttoja ja erään päällä näkyi halliemo ja sen kuutti ja toisella aikuinen hylje yksin. Tämä talvi sopi niille mainiosti, jäätä riitti yhtenäisenä lähialueilta pohjoiseen.

Paikallisiakin riitti, merikotkien määräksi saatiin 25, niistä suurin porukka yhdellä jäälautalla nokkimassa ilmeistä kyhmyjoutsenen raatoa, uiveloita oli 13, lehtokurppa löytyi ja kulorastaitakin oli jo kuusi. Rautiaisten määrä oli kasvanut seitsemään. Kylälle oli ilmaantunut nokkavarpunen ja luotokirvinen. Kaikkiaan lajeja näkyi 55, kyllä tämä jo kevättä oli.

***

Lintumuisteluita XXXVII

24.3.2010 aamulla oli kolmisen pakkasastetta, tuuli yhä pohjoisessa, pilvipeite harvaa. Nyt retkeilimme kunnolla, aamukuudesta lähelle iltakahdeksaa. Tyypillistä ulkosaariston kevätliikettä oli ilmassa.

Pari yksittäistä merihanhea muutti päivän mittaan koilliseen, samoin kevään ensimmäinen meriharakkani. Pulmusia oli viitisen kappaletta muutolla aamupuolella. Ristisorsia oli tullut paikalliseksi kaksi ja kaksi harmaahaikaraakin kyhjötti eräällä pikkuluodolla saaren koillispuolella.

Eilisistä Hessun löydöistä mekin kuittasimme nyt lapasotkan, kaikkiaan niitä oli kolme, ja pari haapanaa oli muutollakin. Pilkkasiipien määrä kasvoi yli kolmeenkymmeneen. Haahkojen määrä oli kasvanut yli tuhannella, muutto oli kuitenkin vähäistä. Allejakin näkyi jo 1400. Petolinnuista runsain oli tavan mukaan merikotka, niitä näkyi viisitoista. Sinisuohaukkakoiras kierteli ensin Ormskärissä ja tuli sitten pääsaarelle, mistä nappasi ainakin kolmesti saalista, kaikki se söi joten nälkä taisi olla melkoinen. Sarvipöllökin liikkui kylällä, Ormskärille sen ei olisi hyvä mennä, siellä paikallinen huuhkaja päivysti taas iltahämärissä.

Kangaskiurut olivat paikalla edelleen, lisänä yksi muuttaja. Kulorastaita oli kolme, samoin rautiaisia, punarintoja jo seitsemän. Mustarastas oli runsain varpuslintu, sata paikallista kaiveli lehtiä ympäri saarta. Muiden toimesta löytyi vielä kaksi muuttavaa vuorihemppoa, yksi muuttava hiirihaukka, muuttava vanha naurulokki ja joku kuikkalintu. Kaikkiaan päivän lajimäärä nousi viiteenkymmeneenneljään.

***

Lintumuisteluita XXXVI

( riskilöitä näkyi jo tulomatkalla ja niitä oli ollut tammikuussakin )

23.3.2010, tiistaiaamuna, olin lähtenyt kotoa Vantaalta puoli viiden aikaan tarkoituksena päästä Utöseen. Päivä oli jo pidentynyt sen verran että automatkan loppupuoli oli valoisaa. Muutaman korpin, lokin, kyhmärin ja uuttukyyhkyn sekä yksittäisen kiurun huomasin jo autosta. Yhteysalus lähti puoli yhdeksän, mukana myös Sepe ja Helstolan Jari, viimemainittu ihan omalla retkellään. Tämä ei ollut miulle vuoden ensimmäinen retki saareen, olin ollut siellä jo tammikuussa.

Kun Hessu on mukana, laivan kannella on aina staijaaja. Mie otin paljon rauhallisemmin, mutta näin sentään kevään ensimmäiset töyhtöhyyppäni muutolla Bokullan selällä. Perille tulimme yhden maissa, Hessu keskittyi retkeilyyn, me Sepen kanssa käynnistyimme verkkaisemmin. Saaren vesille oli kerääntynyt jäiden tuomana paljon vesilintuja, haahkoja 1500, alleja 800 ja telkkiä 600, kyhmyjoutseniakin 70. Joukossa oli muutakin, haapana, lapasotka, pilkkasiipipari ja pari ruokkia jotka jäivät meiltä vielä näkemättä. Uiveloita ja tukkakoskeloita mekin onnistuimme näkemään.

Saarta kompaten mekin löysimme lehtokurpan, kolme kangaskiurua, kulorastaan ja pajusirkun. Tulopäivä oli alkukeväisen kolea, tuuli pohjoisesta, jäitä paljon ja taivas kirkas. Kevättä olimme vastassa, saa nähdä tuliko se meitä vastaan...

***

( tämä olisi haahkamuuton aikaa, kylmä niitä nyt pidätteli )

Elizabeth Costello

Elizabeth Costello on viides ja viimeinen J.M. Coetzeen kirja joka hyllyssäni lukemistaan on odottanut. Teos on koostettu kuudesta aiemmin erillisinä ilmestyneestä osasta ja sitä on täydennetty kahdella lisäluvulla, pohjana olevat kirjoitukset on tehty 1997-2002 ja kirja on ilmestynyt 2003. Suomennos on vuodelta 2005. Kirja kertoo kirjallisuudesta ja kirjailijan filosofisista pohdinnoista, luennoiksi tai niiden jälkeisiksi keskusteluiksi rakennettuina. Kirjailija on jo ikääntynyt australialainen rouva, sopivan vieraannuttava valinta tekijän omakuvaksi. Esikoisromaani herätti jo huomiota ja neljäs loi kansainvälistä kuuluisuutta muodostaen tavallaan tekijänsä käyntikortin. Nyt hänet mielletään siksi kirjailijaksi joka teki James Joycen Odysseuksen naisnäkökulmasta, Marion Bloomin kokemana.Tekihän Coetzeekin oman mukaelmansa Robinson Crusoesta, tavallaan naisnäkökulmasta.

Ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan paitsi kirjailijan käsityksiin realismista, myös hänen poikaansa, Johniin, joka perheytymisestä ja omasta urastaan huolimatta vaikuttaa aika lammasmaisesti äitiinsä sitoutuneelta vähän Michael K:n päähenkilön tapaan ainakin tällä matkalla kun äiti saapuu Australiasta Yhdysvaltoihin noutamaan hänelle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa. Poika asuu myös Yhdysvalloissa. Äiti hallitsee kyllä tällaiset tilaisuudet, illalliset, haastattelut, median ja kiitospuheet. Eniten häntä tuntuvat ahdistavan epäviralliset osuudet, jatkokysymykset ja kaikenlaiset utelut hänen mielipiteistään milloin mistäkin. Tuntuu siltä ettei hänellä ole mitään muita kummempia mielipiteitä, ei mitään ohjelmaa tai julistettavaa. Realismia on shekki kädessä, nimi palkinnonsaajien luettelossa ja kirjat keskuskirjastossa. Nämäkin häviävät aikanaan, tulevien sukupolvien muistia rasittaa kovin harva nykyinen nimi Homeroksen, Shakespearen ja Dostojevskin lisänä, ei sinne mahdu paljon ja tarjonta on valtava. Coetzee itse kuvaa realismia ideoiden ruumiillistamisena ja antaa esimerkkinä Defoen, juurihan Foessa seurasimme miten hänen maltillinen realisminsa nitisti Susanin realismin, sen sellaisen jolla ei ole ideoita ollenkaan.

Seuraavan luennon romaanista Afrikassa pitääkin eräällä laivaseminaarilla hänen takavuosien tuttunsa, Emmanuel Egudu, nigerialainen kirjailija joka sittemmin on vakiinnuttanut tällaiset luento- ja keskustelutilaisuudet omaksi leipäpuukseen. Hänen esitelmänsäkin on puolustuspuhe elämäntavalleen. Hän ei kirjoita, koska se ei kannata. Jos joku afrikkalainen romaani on, se on suullinen romaani. Se avaa voitokkaan taistelun eurooppalaista kirjoitetun sanan ylivaltaa vastaan. Myöhemmin keskustelussa Elizabeth kyseenalaistaa tuttavansa teesit, ja syyttää afrikkalaisten romaanien huonosta menestyksestä niiden takertumisesta eksotismiin, siihen etteivät afrikkalaiset kirjoita afrikkalaisille vaan muulle maailmalle, kirjoittamisen lisäksi kirjailijat joutuvat esittämään afrikkalaisuuttaan ulkopuoliselle yleisölle. Emmanuel kiittelee häntä näkemyksestään, heidän keskusteluaan seuraa brittiläinen pariskunta eikä nyt voi provosoitua. Elizabeth kärjistää vielä mainiten että australialaisillakin kirjailijoilla on ollut sama ongelma joka ratkesi vasta kun maanosaan syntyi oma lukijakunta. Emmanuelkin yrittää provosoida mutta turhaan, tässä vaiheessa. Hän onnistuu siinä vasta myöhemmin kun pokaa yöseurakseen laivalla esiintyvän venäläisen laulajan. Elizabethkin on vuosia sitten ollut hänen yöseuraansa ja ikä ei estä häntä tuntemasta mustasukkaisuutta, hän kun oli saanut näytteen siitä mitä suullinen runoilija osaa.

Pari vuotta on kulunut ja Elizabeth on käymässä poikansa luona, kutsuttuna pitämään vuosittainen Gates-esitelmä samassa collegessa missä John toimii fysiikan ja tähtitieteen apulaisprofessorina. Tällä kertaa äiti ei tule puhumaan itsestään ja tuotannostaan vaan eläinten oikeuksista. Toki hän aloittaa viittamalla parin vuoden takaiseen esitelmäänsä, missä hän puhui Kafkasta ja tämän novellista ”Selonteko akatemialle” missä puhujana oli apina, päästäkseen rinnastamaan itsensä tuohon apinaan. Sitten hän jatkaa rinnastamalla eläinten kohtelun siihen miten natsit kohtelivat juutalaisia leireillään, Kafka kun oli juutalainen ja hänkin novellissaan taisi puhua itsestään apinana. Tavallistahan on verrata juutalaisten kohtelua keskitysleireillä eläinten kohteluun, rinnastuksen kääntäminen leimaa sieluttomiksi pahiksiksi koko lihaa syövän ihmiskunnan, ei vain jotakin saksalaista sukupolvea joka hurahti natsismiin. Järkevä ihminen korottaa järjen jumalakseen ja päättää että eläimillä ei järkeä ole, siten ihminen voi hyödyntää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Me syömme eläimiä, emme toisia ihmisiä (vaikka viimeksimainittu dieetti voisikin pelastaa maailman ylikansoitukselta, ihan järkevästi ajatellen).

Järkevät ihmiset kieltävät eläimiltä järjen ja muun kuin käytännöllisimmän mahdollisen ajattelun. Rationalismi on aina pitänyt eläimiä koneina jotka toimivat vain yhdellä tavalla. Mutta emmehän me sitä voi tietää, emme voi tietää moniko eläin on mielessään päätynyt samaan kuin Descartes, luonnostaan eikä koska ei muutakaan epäilyltään voi, kuten Descartes.

Järki johtaa myös sääntöihin ja tabuihin. Kun kirjailijalta kysytään, halusiko hän kieltää eläinten pidon, eläinkokeet, lihansyönnin, hän ei halua ottaa kantaa. Itse hän ei syö, koska haluaa pelastaa sielunsa, kuten hän myöhemmin pöytäkeskustelussa asian ilmaisee. Pöytäkeskustelussa asiaan palataan. Elizabeth tarkentaa että jumala on keksitty antamaan meille lupa sotkeutua epäpuhtaisiin asioihin, jumala antoi meille luvan käyttää kaikkea elävää ravinnoksi. Pöytäkeskusteluun osallistuva Wunderlich vie ajatuksen loppuun huomauttamalla että vaikka vauvoilla ei ole enempää henkisiä ominaisuuksia kuin eläimillä, niiden tappaminen on vielä törkeämpää kuin aikuisten. Lopulta on siis kyse vain oman lajin puolustamisesta, ei epäpuhtaudesta, ei itsetajunnasta tai ajattelusta.

Seuraavana on seminaari aiheenaan Runoilijat ja eläimet. Poika on kotona kovilla äitinsä mielipiteiden vuoksi, vaimo on kovasti niitä vastaan, ajatuksiltaan lähinnä descarteslainen. Hän on koulutukseltaan filosofi ja siksi ylenkatsoo kirjailijaa joka touhuaa täysin amatöörina hänen tontillaan. Poika puolustaa äitinsä ideaa siitä että järki on yhteistä kaikille, ihmiselle ja oravalle. Siltä se vaikuttaisi jos olisi joku järjen ulkopuolinen tarkkailija. Vaimo tietysti väittää ettei sellaista voi olla.

Runoseminaarinsa Elizabeth aloittaa sillä perinteisellä runoudella missä eläimille annetaan ihmisen ominaisuuksia ja jatkaa sitten runouteen missä ihmistä kehotetaan asettumaan eläimen nahkoihin, eläytymään eläimeen. Sitä voi kutsua primitivismiksi, toteaa hän. Asenne on tietysti perinjuurin idealistinen, ekofilosofinen ajatus kaiken elämän ykseydestä jonkun korkeamman maaimanjärjestyksen kourissa, sellaisen järjestyksen jonka vain ihminen pystyy tajuamaan. Kun ihminen tajuaa, hän luo myös säännöt, joita sitten soveltaa muihin paitsi juuri itseensä.

Keskustelussa palataan taas eiliseen, onko ihmiskunnalta liikaa vaadittu että eläimiä kohdellaan ilman hyväksikäyttöä tai julmuutta. Jonathan Swiftiä käsitellään ja huomataan että jo hän oivalsi minkälaisiin mahdottomuuksiin ajaudutaan kun ihmiselle luodaan erityisasemaa. Se vain ihmisen tajuama ja vaalima maailmanjärjestys järkkyy ja rankaisee häiritsijäänsä, ihmistä.

Viimeisenä on väittely. Collegen filosofian professori esittää kolme väitettä joihin Elizabeth sitten vastaa. Eläinoikeusliike on yksi länsimainen ristiretki muun maailman käytäntöjä vastaan. Vastauksena kirjailija myöntää länsimaisen ylimielisyyden mutta toteaa että reilua olisi jos ne jotka ensin teollistivat eläinten hyväksikäytön myös ensiksi siitä luopuisivat. Toinen väite on tuttu, eläinten ajattelu on niin vajaata etteivät eläimet voi nauttia samoja laillisia oikeuksia kuin ihmiset. Ne eivät ole edes potentiaalisia ihmisiä kuten sikiöt. Siinäkin ongelma on se että ajattelua ja älyä mittaavat vain ihmiset, itselleen sopivin mittapuin. Kanakin protestoi kun sen kaula katkaistaan ja niin että sen ymmärtää ihminenkin. Kolmantena vastaväitteenä professori sanoo uskovansa että eläin ei anna samaa arvoa elämälleen kuin ihminen, ei ymmärrä kuolemaa samoin kuin ihminen, mutta eläinsuojelu pelkästään asiaa tuntematta kuvittelee voivansa laventaa ihmisen käytännöt kaikkiin eläimiin, sellaisiin otuksiin joiden kanssa meillä ei ole juuri mitään yhteistä kokemuspohjaa. Elizabethin vastaus on saman umpikujan päähän kävelyä. Hän ei usko väitteeseen että eläin välittäisi elämästään vähemmän, eläin ei järkeile vaan tuntee, koko ruumiillaan. Hän kärjistää myös siten että ihmisen ja eläimen ero on veteen piirretty viiva, on filosofeja jotka näkevät ihmisen ja ei-ihmisen eron jo ihon väristä. Hän toteaa että keskustelu on mahdollista vain jos on yhteistä pohjaa ja joskus yhteiseksi pohjaksi tarjotaan vain järkeä ja jos tuo järki erottaa hänet eläimestä, heidän käsityksensä järjestä eivät ole yhteiset. Tilaisuus siis näyttää epäonnistuneen täysin. Umpikuja on täydellinen, se herättää riitoja myös pojan kotona. Vaimo ei voi sietää tuota ruokavillitykseksi sanomaansa vallankäyttöä. Hänestä ei ole reilua että anoppi yrittää muuttaa yksityisen oikkunsa julkiseksi tabuksi, hän pelkää omien lastensa kapinaa. Eikä äidillä ole sen helpompaa, hänkin alkaa jo kauhistua sitä jyrkkyyttä mihin hänen ajattelunsa on hänet vienyt. Vakaumukset pettävät aina. Kyllä se siitä, lohduttaa poika itkua pidättelevää äitiään.

Kirjailijalla on vanhempi sisar, Blanche, klassinen humanisti mutta kouluttautunut sen jälkeen lähetyslääkäriksi ja nyt johtaa lähetyssairaalaa Zulumaassa, keskittyen syntymästään aidsiin sairastuneiden hoitoon. Työ on tuonut kuuluisuutta ja sisar, ihan nunnajärjestön sisar Bridget nykynimeltään, vihitään kunniatohtoriksi. Elizabeth on saapunut paikalle Johannesburgiin Intian valtameren takaa. He tapaavat aika muodollisesti ennen tilaisuutta, missä vanhempi sisar pitää esitelmän valmistuneille. Sisaret ovat samanlaisia provokaattoreita. Esitelmässä Blanche käy läpi pikaisesti humanististen tieteiden syntyhistorian, sen miten ne olivat aluksi Raamatun tekstin tutkimusta, sitten horjahtivat kreikan kielen kautta hellenismiin ja antiikin esikristillisiin teksteihin. Se oli Blanchen mielestä virhe, hän näkisi mielellään että humanistinen tiede palaisi takaisin juurilleen, Raamattua tutkimaan ja kirkastamaan sen sanomaa. Aplodit eivät ole kaksiset.

Virallisella lounaalla asiaan taas palataan. Elizabeth korostaa että hän kuuli sisarensa viestin toisin, ei niin että siinä uskoa kaupataan vaan niin että humanistisilta tieteiltä odotettiin enemmän kuin mitä saatiin, tosin hän ei ole samaa mieltä odotusten pettämisestä. Herää pieni väittely, missä Blanche pitäytyy lähellä alkuperäistä viestiään ja dekaanin yllyttäessä saa vastaväittäjäkseen nuoren miehen jonka teesinä on että koska kirkko kanonisoi ihmisen hengentuotteen jumalan sanaksi joka siksi oli kritiikin yläpuolella, humanismin oli pakko etsiä välineitä ihmisen nousulle muualta. Keskustelu katkaistaan kuitenkin ennen kuin se kärjistyy liikaa. Sisarusten kesken käy ilmi että Blanche on tosiaan yhtä tiukasti pelastuksensa loukossa kuin Elizabeth juuri oli eläinaktivisminsa vanki. Kuuluukohan tuo ikääntymiseen...

Ennen lähtöään takaisin Elizabethin pitää vielä käydä siskonsa sairaalassa, pakkohan se on vaikkei haluaisi. Voihan olla että tässä nähdään viimeistä kertaa ennen jommankumman hautajaisia. Ei siellä ole niin kamalaa kuin hän pelkäsi, siistiä ja potilaat hyväntuulisia. Rujo krusifiksi herättää huomiota, ja Elizabeth tutustuu sen tekijään. Sisaret jatkavat taas samaa keskustelua, Elizabeth kaipaa kuvaa elävästä eikä kärsivästä Kristuksesta, Blanche puolustaa valintaa: täällä on enemmän kärsimystä ja siksi kärsivä Kristus vetoaa enemmän tähän väkeen. Täällä ei tarvitse luvata parempaa elämää tuonpuoleisessa, ihmisille riittää että joku auttaa heitä kantamaan ristinsä. Näyttää siltä että Blanche on kukistanut nuoremman sisarensa kun siskokset vielä seuraavat katedraalissa miten seurakuntaväki villiintyy jumalanpalvelussa. Elizabeth ei kuitenkaan niele tappiotaan. Kuukausi tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa Blanchelle kirjeen, tosin ilman aikomusta lähettää sitä, tarkoituksenaan vain saada selväksi itselleen miksi hän pitää kreikkalaista ihmisihannetta kärsivää Kristusta parempana. Kirjeen sisältönä on pari intiimiä takavuosien kohtausta heidän äitinsä kuolemansairaan miesystävän kanssa, esimerkkinä siitä miten humanismi opettaa inhimillisyyttä, löytämään taas inhimillisen kauneutemme. Hän tietää ettei Blanche tuota ymmärtäisi, muuri heidän välissään ei osoita merkkiäkään murenemisesta, he eivät voi enää puhua toisilleen suoraan ja rehdisti.

Vuosi eläinoikeuspolemiikin jälkeen hänet kutsutaan puhumaan pahuuden ongelmasta Amsterdamiin. Syynä on juuri tuo polemiikki, missä häntä syytettiin holokaustin vähättelystä, antisemiitiksi. Puhelinterrori alkoi, nykyisin kai someraivo kiehuisi netissä. Vuosi lisää ikää on vienyt ärhäkkyyttä ja ärsytyshalua, mutta pahaksi onnekseen hän sattui lukemaan kutsun saadessaan erään Paul Westin kirjaa Hitleriä vastaan suoritetusta murhayrityksestä ja salaliittolaisten kohtalosta. Se oli hänestä jostakin syystä liian kuvottavaa, sellaista ei olisi hänen mielestään saanut kertoa. Sen hän aikoisi kertoa Amsterdamissa. Aiheena on Silminnäkijä, vaikeneminen, sensuuri. Vapaamielisistä sensuurikannoistaan hän on alkanut lipsua, ehkä juuri tämän lukemansa teoksen johdosta. Hän teki siitä rankan arvostelun jota ei kuitenkaan sitten lehdelle lähettänyt.

Pahaksi onneksi vieraslistalta löytyy myös Paul West, jonka teosta Elizabethin oli tarkoitus riepotella yli puolet esitelmänsä ajasta. Nyt iskee pikainen itsesensuuri, voisiko aiheen vielä hoitaa toisin, mainitsematta tuota kirjaa ja sen tekijää. Ei tunnu onnistuvan. Vielä sattuu niin että tuo West asuu juuri samassa hotellissa hänen kanssaan. Elizabeth käyttää koko yön mutta tulosta ei synny. Sen sijaan hänen muistinsa työstää muuatta nuoruusajan kokemusta, missä torjutuksi tullut mies pahoinpiteli hänet sairaalakuntoon ja poltti vielä hänen vaatteensakin. Koskaan hän ei puhunut tapauksesta kenellekään eikä se ole näkynyt hänen tuotannossakaan, oliko se se syy miksi hän halusi myös Westin vaikenevan raakuuksista jotka nyt kuitenkin olivat kirjaan tulleet. Ei kai, mutta kunnon sensorin tapaan hänkin alkaa pitää tarinoita henkinä joita ei noin vain voi vapauttaa maailmaan mellastamaan, on asioita joita hänen mielestään ei sovi näyttää. Jos palaamme tähän oikeaan kirjoittajaan, Coetzeehen, kirjassa Barbaarit tulevat on aivan samanlaisia rujoja väkivaltakuvauksia. Kun West on oikea kirjailija ja kirjakin on todellinen, ilmestynyt 1980, herää epäilys että Coetzee kirjoittaa Elizabethille omia tuntemuksiaan.

Elizabeth tapaa Westin vähän ennen tilaisuuden alkua, ajanpuute pakottaa hänet toteamaan mitä hän aikoo esitelmässään sanoa. Mies ei vastaa mitään. Elizabeth pitää esitelmänsä, sen osan joka käsittelee Westiä, mutta sitten hän joutuu niin ankaran tunnekuohun valtaan että lopettaa esityksensä siihen, ties montako liuskaa jää vielä lukematta. Vastaanotto on vaisu. Yhden kysymyksen hän saa, siihen vastaaminen sujuu myös vaisusti, ajatus katkeilee. Selvästikin pahuus tuntuu olevan aihe mistä hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tämä kuvotusreaktio varmaan on myös iän tuomaa, sievistelyä oman kuoleman edessä toivoen että sekin on sievä. Hän jää miettimään mennäkö murehtimaan itsekseen huoneeseensa, seuraamaan toista esitelmää tai sitten yrittää keskustella tämä ongelma kirkkaaksi, mieluiten Paul Westin kanssa. Kolmatta vaihtoehtoa ei nyt kuitenkaan näy.

Eros on kirjoitus jonka Coetzee on tehnyt juuri tähän kirjaan. Puhutaan jumalien ja ihmisten välisestä rakkaudesta, siis seksistä. Jo kreikkalainen mytologia on sitä täynnä ja onhan meidänkin Jeesuksemme syntyperäksi sanottu samanlainen yhdyntä. Syyksi miksi jumalat jaksavat etsiä ihmisiä petikumppaneikseen annetaan ihmisten kuolevaisuus, se, että he sen takia tuntevat jumalia enemmän. Jumalat tunnetusti vahtivat ja kontrolloivat ihmisten seksuaalisuutta joka uskonnossa, se osoittaa jumalien kadehtivan. Se taitaa myös osoittaa meidät samanlajisiksi jumalien kanssa, vain se pieni ero, kuolemattomuus. Seksi ja intohimo on kuolemassa ihmisten väliltä, toisaalta kuolemassa ovat jumalatkin. Ehkä jumalten ja ihmisten välisen seksin aika on jo ohi. Taisin tähän loppuun kirjoittaa enemmän omiani kuin Coetzeen mietteitä...

Luvussa kahdeksan ollaan portilla. Siitä ei kuljeta läpi selvityksettä. Pitää selvittää mihin uskoo, mikä on vakaumus. Ihmisillä kuulemma on sellainen. Kirjailija kun on, Elizabeth tarjoutuu kirjoittamaan jäljitelmän sellaisesta, se ei kelpaa. Sivullinen voisi ihmetellä mihin hän on hukannut vakaumuksensa eläinten oikeuksista, joka toi hänelle paljonkin palautetta vielä jokunen vuosi sitten. Vakaumusta ei löydy, sellaiset selitykset hylätään automaattisesti, tutkimatta. Kiirastulihan tämä taitaa olla, kuten katoliselle sopii. Pyynnöstä hänelle raotetaan porttia, hyvin varovasti. Valoa siellä on, liekö taivaan vai helvetin lieskojen loimotusta.

Kun homma ei etene, rouva siirtyy asuntolaan. Se on kuin vankileirin parakki. Aika kuluu ja koittaa päivä jolloin hän joutuu kuulusteluun. Hänen istuuduttuaan paikalle tulevat tuomarit, arvioijat, ihmisiä, miehiä, vanhoja kaikki. Yksi tuomareista toistaa jälleen että ilman vakaumuksia emme ole ihmisiä. Näille ei nyt vain kelpaa selitys ettei kirjailijan tai sihteerin ammatissa sovi olla vakaumuksia. Täällä pitää olla. No, hän myöntää että onhan hänellä vakaumuksia mutta hän ei usko niihin. Siinä hän luovii aikansa kunnes häneltä kysytään uskooko hän jumalaan. Se on liian yksityinen asia, hän ei halua häiritä jumalaa ja toivoo ettei jumala häiritse häntä, toisin kuin nuoruudessaan kun hän haaveili seksistä Eroksen kanssa...

Asuntolassa taas, miettimässä uskoaan. ”Minä uskon lannistumattomaan ihmissieluun”, niin hänen piti uskonsa ilmaista. Pitäisikö teeskennellä ja koittaa onneaan. Hän alkaa mieluummin laitostua tähän kiirastuleensa, haaveilee elämästä kuin ennen, ehkä jopa kirjoitellen. Asuntolan siivooja, joka ei koskaan tee työtään, avittaa häntä kirjoittamaan intohimostaan, se riittäisi uskoksi tai vakaumukseksi. Niinpä Elizabeth kirjoittaa kertomuksen Dulgannonin sammakoista, joihin hän sanoo uskovansa. Vaikuttaa lupaavalta, nyt kysytään onko hän luopunut sihteerikertomuksesta ja uskoo nyt luomakuntaan. Liian vaikea kysymys, hän sortuu taas venkoiluun. Hänet nauretaan ulos.

Hän pyörii nyt ulkona, vaivaa portinvartijaa. Kyselee, tapaako hän paljonkin ihmisiä jotka ovat hänen tilassaan, pyrkimässä vaan ei pääsemässä. Alinomaa, kuuluu vastaus. Hän katsoo porttia, ja näkee mielessään sen toiselle puolelle, siellä makaa kolhittu koira, god-dog, kliseiden klisee kuten kaikki tässä paikassa, liian kirjallista... Ikuinen välitila tässä kafkalaisessa helvetissä jatkuu, kaiketi kunnes rouva on kasvanut ulos kirjailijuudestaan jolle täällä ei anneta mitään arvoa. Koira, kuulustelut ja paluu lähtötilanteeseen muistuttavat kaikki Coetzeen aiempia romaaneja, Häpeäpaalua nyt ainakin.  Erityisesti tuo Elizabethin käytös kuulusteluissa on aivan samaa kuin David Luriella Häpeäpaalussa, ylimielistä, kirjailijuus on noussut niin pahasti päähän ettei hän tajua jo olevansa kuollut. 

Jälkikirjoitus on Elizabethin, lady Chandosin, kirje Francis Baconille. Se on kirjoitettu Hugo von Hoffmansthalin tekemän ”Lordi Chandosin kirjeen lordi Baconille” pohjalta. Sen allekirjoitus, Elizabeth C. sopii myös tämän kirjan päähenkilön nimelle ja sisältö myös hänen kirjailijantyölleen. Ehkä sillä olisi voinut kokeilla kuulustelijoidenkin armeliaisuutta.

***

Foe

J.M. Coetzee: Foe, Otava 1987

Coetzee-maratonini jatkuu vuonna 1986 ensi kerran ilmestyneellä teoksella Foe. Suomennos on vuodelta 1987 ja hyllyyni se on tullut kirjaston poistojen joukosta. Ymmärrän kyllä miksi se sinne joutui, teos on aika vaikealukuinen eikä sen juonikaan kulje lainkaan niin kuin saattaisi kuvitella.

Ne jotka kuvittelivat että tässä nyt vain kirjoitetaan uusiksi Robinson Crusoe, pettyivät varmaan jo kirjan ensimmäisen osan aikana. Itse asiassa tuntuu siltä että viimeaikainen valemedian ja ”vaihtoehtoisten faktojen” esiinmarssi populismin apuna ja siivellä on tehnyt tästä kirjasta uudelleen ajankohtaisen. Kaikkihan nyt klassikon tuntevat tai ainakin tietävät. Nyt sitten tarjotaankin seikkailusta naisnäkökulmaa joka tuntuu riisuvan sankarista kaiken sen karisman mitä meille on hänellä koulusta lähtien opetettu olevan.

Saarelle saapuu siis nainen, Susan Barton, kapinalaivasta tapetun kapteenin kanssa veneeseen hylättynä. Musta mies löytää hänet ja vie leiriin missä on jo ikääntynyt valkoinen mies, Robinson Cruso. Musta mies, Perjantai, ei puhu mitään mutta valkoinen kertoo erilaisia versioita omasta menneisyydestään ja siitä miten he ovat saarelle joutuneet. Käy myös pian ilmi ettei valkoinen mies halua mihinkään tältä saarelta, kunhan puuhailee kiviä penkereiksi kasaillen saarellaan, päiväkirjaa pitämättä, ajankulusta välittämättä. Nainen sen sijaan haluaa pois, pelastua takaisin muiden ihmisten ja ns sivistyksen pariin. Vuoden kuluttua tilaisuus siihen tulee, kauppalaiva pysähtyy sattumalta saarelle ja kun Cruso on pahasti kuumesairas ja Perjantaikaan ei pysty estämään, molemmat miehet viedään Susanin tahdosta hänen mukanaan laivaan joka jatkaa matkaa Englantiin. Cruso kuolee matkalla ilmeisesti saarensa menettämisen tuomaan masennukseen enemmän kuin kuumetautiin ja Susan sekä Perjantai saapuvat Englantiin ainoana omaisuutenaan kertomus haaksirikkoutumisestaan autiolle saarelle.

Susan haluaa muuttaa omaisuutensa rahaksi muttei luota kirjailijantaitoihinsa vaan etsii avukseen Foen. Tämä ei suinkaan noin vain suostu haamukirjailijan rooliin vaan itsekin rahavaikeuksissa kaipaa tuloja joita kirja haaksirikkoisten seikkailuista voisi tuoda. Siitä alkaa vääntö, yksipuolinen kirjeitse käyty, Susan vuodattaa sekoamisen rajamailla, Foe vaikenee ja piiloutuu, kirjeet eivät edes löydä häntä. Susan haluaa kirjan joka kertoisi asiat niin kuin ne hänen mielestään olivat, Foe taas rakentaa tarinaa missä naisesta ei puhuta mitään ja Cruso(e) on sankari. Susanista hän mieluummin kehittelisi toisen kirjan toiselta pohjalta, siltä miten tämä etsii kaapattua tytärtään.Lopulta Susan ja Perjantai seisovat Foen piilopaikan ovella, saavat tulla sisään ja vuodatus jatkuu siellä yhtä tuloksetta.

Kuten tiedämme, Foe (Defoe) pitää päänsä ja kertomus Crusoen seikkailuista on nyt sitten sellainen kuin minkä tunnemme. Nainen vaietkoon kirjallisuudessakin, hänen osansa on olla korkeintaan muusa, halunsa mukaan joko liehitelty tai rakasteltu, ja totuus on se mikä totuutena lopuksi kerrotaan, ei se mikä tapahtuu.

Toinen opetus minkä Coetzee kirjassaan antaa on Perjantain kohtalo. Perjantai on erikoinen henkilö, musta ja mykkä koska hänen kielensä on leikattu pois. Se voi olla kannibaalien syytä, kannibaalina Perjantaitakin pidetään, tai orjakauppiaiden, tai sitten Cruson. Perjantai on orja, Cruso väittää olevansa hyvä isäntä. Susan antaa Cruson nimissä Perjantaille Englannissa vapauden, mutta tätä hän ei pysty siellä käyttämään. Susan ei tajunnut että juuri hänen jääräpäisyytensä vei lopullisesti vapauden Perjantailta, hän olisi voinut hyvin jäädä saarelleen niin vapaana kuin vain mies voi, ei hän vapaaehtoisesti sieltä mihinkään halunnut. Lopulta sekä Foe että Susan haluavat tietää mitä Perjantai ajattelee ja mitä hän mielestään on kokenut, mutta yhteistä kieltä heidän välilleen ei synny.


Viimeisessä luvussa erillinen kertojaminä lopulta saa Perjantain hengittämättömästä suusta kuulumaan jotakin, ne ovat saaren ääniä, ajalta ennen Susania. Toisessa näyssään kertojaminä löytää nämä kolmesataa vuotta sitten eläneet ihmiset uudestaan Foen piilopaikasta, nyt hän huomaa että Perjantain kaulassa on köyden tai kahleen aiheuttama arpi, hän makaa muista erillään, kuin koira alkovissa kasvot seinään päin. Kolmannessa näyssä hän näkee Susanin ja kuolleen kapteeninsa hylyssä saaren edustalla, Perjantai jälleen perimmäisessä nurkassa kokoon käpertyneenä. Täällä kukaan ei käytä sanoja, täällä ruumiit puhuvat itsenään. Perjantai kääntyy kertojaminää kohti, avaa suunsa mistä leviää joka suuntaan hidas, loputon virta. Sama virta leviää tänään tuhansien Välimereen hukkuneiden pakolaisten suista, eikä se ole vieläkään se kieli mitä me ymmärtäisimme ennen kuin itsekin olemme osa samaa virtaa.

***

Viisi vuosikymmentä sitten VI

( olitko se sinä... )

19.3.1967 vietin pääosan silloisesta sunnuntaipäivästä ulkosalla, aamupuolen Halikonlahden tienoilla Vuohensaarentien varrella ja iltapäivän kiertäen taas vakiokierrokseni sirkkulan ja Pettilän tien kautta. Keli nyt ei ollut kaksinen, tosin yksi aste lämmintä mutta pilvistä oli ja jatkuvaa pikku tihkusadetta. Tuuli onneksi ei ollut kovaa.

Perjantain kierroksellani Halikonlahden silloiselle kaatopeikalle olivat tulleet ensimmäiset harmaalokit ja nyt niiden joukossa oli yksi mustaselkäinenkin, jonka olen kirjannut ylös selkälokkina. Tietysti näin jälkikäteen voi spekuloida että laji olisi sittenkin ollut merilokki, noin aikaisia selkälokkeja ei nykyisin juuri enää vastaan tule. Lajikin on voimakkaasti harvinaistunut noista ajoista joten suoraan tämän päivän tilanteeseen vertailu on vähän epäreilua.

Toinenkin keväälle uusi laji tuli vastaan samoilla tienoilla. Hempot olivat tulleet ruderaattiin talvitauon jälkeen. Kiuruja oli pelloilla jo puolitoistasataa ja kottaraisten määrä oli kasvanut kahteen ja puoleensataan.

Maaseutukierroksen parhaat havainnot olivat ylimuuttava varpushaukka ja Hämeenkylän tien varressa metsässä käkättänyt kanahaukka. Ne aloittavat soidintaan nytkin samalla tavalla pesillään kutsuen.

Päivä oli kai siihen mennessä kevään paras, 22 lajia olen kirjannut muistiin. Seuraava päivä 20.3.1967 oli maanantai ja koulupäivä. Koko ajan tietysti vilkuilin ikkunoista ulos ja taivaalle, näkisinkö jotakin kevään merkkejä, mutta vasta iltapuolella ehdin sitten kiertämään pikaisesti Sirkkulan lenkin. Pilvistä, sumuista ja lopuksi lumisateista oli koko ajan, lintuja ei näe helposti aikaisenakaan keväänä.

Sirkkulassakin näkyi nyt muuttavia töyhtöhyyppiä, tosin vain kaksi. Mustarastas, kottaraiset ja kiurut olivat siellä olleet jo pidempään. Tämän maanantain lajimäärä jäi kuuteentoista mutta päivä oli kuitenkin hyvänpuoleinen.

***

( vai olinko se minä... häh häh )

Näyttelykuvia I

Vuonna 1977 Salon seudun luonnonsuojeluyhdistys julkaisi kirjasen Salon seudun kosteikot. Siinä kävimme Karhumäen Juhanin kanssa läpi kaikki parin kuluneen kesän kartoitustietojen perusteella löytämämme salonseutulaiset lintuvedet, suot ja pienkohteet kuten purot ja lähteet. Kuvitusta siinä ei ollut.

Seuraavana vuonna julkaistiin valtakunnallisen harjututkimuksen osana Jukka Arohongan toimittama kirjanen Kiikalan Hyyppärän harjualueen luonto ja käyttö, missä oli myös tietoja parin edellisen vuoden kartoitusretkien tuloksista. Kuvitusta siinäkin oli varsin heikosti.

Kiskonjoen vesistön kartotuksen yhteydessä kerätystä kuvamateriaalista Salon seudun luonnonsojeluyhdistys kokosi erikseen näyttelyn, joka sitten kiersi alueen kunnissa parin seuraavan vuoden ajan.

Siihen kuului karkeasti sadan kuvan mittainen diaesitys ja kymmeniä mustavalkovedoksia. Miulta oli mukana aika paljon maisemia ja jonkin verran lintu- ja muita luontokuvia alueelta. Talvisissa kuvissani on mukana vain maisemia. Niitä näyttelyn diaesityksessä kiertäneitä Kiikalannummelta otettuja on tämän jutun kuvituksena.

Neljä vuosikymmentä sitten VII

Neljä vuosikymmentä sitten kartoitettiin lintuvesiä, soita ja kosteikkoja joka puolella maata, myös Salon seudulla.

Paikallisten harrastajien voimin keräsimme kartoituskohteista myös kirjasta ja valokuvanäyttelyä.

Onneksi sen ajan talvet sattuivat olemaan vielä perinteisiä, kylmiä ja runsaslumisia, joten talviretkien maisemakuvat olivat juuri sellaisia.

Aiemmin olenkin käynyt läpi tuloksia talvilintureiteiltä joita laskimme noihin aikoihin sekä Perniön että Kiikalan parhailla metsäkohteilla.

Noilla retkillä oli kameroitakin mukana, ja toistaiseksi olen digitoinut kinokoon kalustolla otettuja maisemia, rullafilmille tallentuneet kohteet odottavat vielä käsittelyään.

Näistäkin näkee että talvinen metsä on hiljainen ja rauhoittava, linnutkin kuulee vasta sattuessaan aivan kohdalle.

Vain jäljet kertovat että kaikki eivät vietä talviunta.

Lintumuisteluita XXXV

16.3.1975 sää oli muuttunut. Eilisiltapäivästä lähtien oli satanut lunta maahan, aamulla sitä oli viitisen senttiä. Lunta satoi vielä aamullakin, heikentyen ja lakaten kokonaan noin puoli kahteentoista mennessä. Ilalla sitä alkoi taas sataa lisää kun menin jo takaisin Turkuun.

Lenkillä olin taas yhdeksästä puoli yhteen, Halikonlahdella ja nyt pikakäynnin tein myös Joensuun puistossa. Lämmintä oli sateesta huolimatta, aamulla neljä, iltapäivällä kuusi plusastetta. Tuuli oli heikkoa, mutta pohjoisen puolella.

Merkittävin ilmiö oli kiurujen paluumuutto. Aamulla niitä lensi pikkuparvin lounaaseen yhteensä 620 lintua. Lisäksi pellolla Katkiluodon takana pyöri 140 kiurun keräymäparvi. Paluuliike lakkasi sateen mukana. Saostuslietealtaille oli kertynyt myös sata kottaraista. Hemppojen ja vuorihemppojen määrä oli entisellään, olivat kuitenkin kerääntyneet myös sulana pysyvien saostuslietealtaiden ympärille. Uusina tuttavuuksina muiden lintujen joukossa altailla pyöri myös kolme pajusirkkua.

Joensuun puiston lähellä oli 120 viherpeipon parvi heinäpellolla siemeniä syömässä. Sillan pielessä ja viherpeippojen joukossa oli yhteensä 17 peippoa ja kymmenen järripeippoa. Yli muutti lounaaseen kolmen pulmusen ryhmä. Lumi oli kerännyt nämäkin näkyviin. Isompia lintuja lumi ei juuri haitannut, harmaalokkeja muutti edelleen koilliseen ja uuttukyyhky pyöri myös lahdella.

Kaksikymmentäviisi lajia löytyi tänäänkin, ja lumesta huolimatta kevät näytti mieluummin etenevän kuin taantuvan.

17.3.1975 oli päivällä aikaa tarkistaa lintutilanne Turussakin. Kävin tapani mukaan iltapäiväkierroksella Rauvolassa. Aamun yksi pakkasaste oli vaihtunut pariin plusasteeseen, tuuli pysytteli pohjoisen puolella mutta heikkona. Maassa oli kymmenkunta senttiä uutta lunta pari päivän sateiden jäljiltä.

Jo Itäharjulla oli satakunta kottaraista, varpushaukka niitä yritti hätistellä. Muuttolintuja oli muuten aika vähän. Kymmenkunta kiurua etsi sulapaikkoja Rauvolanlahden lietelaikuilta, neljä töyhtöhyyppää seuranaan. Muuten retken lajisto oli edelleen kuin talven retkilläni. Kevät oli keikahtanut taas pysähtyneisyyden aikaan.

***

Lintumuisteluita XXXIV

15.3.1975 oli sitten perinteisemmän Halikonlahden ympäristön kevätlintukierroksen aika. Lämpö nousi pian takaisin plussalle vaikka taivaalla olikin nyt ohutta yläpilveä. Pilvipeite tiivistyi päivän mittaan ja enteili säänmuutosta. Tuuli oli edelleen heikkoa ja sen suunta kaakossa, siis aika keväisessä suunnassa.

Talvinen vakiolajisto tuli listoille jo kävelyllä keskustasta Vuohensaarentielle. Vanhan ykköskaatopaikan ruderaatilla tulivat vastaan ensimmäiset kiurut ja hempot, sekä varsinainen virallinen kevään avaus kun neljä töyhtöhyyppää lensi ylitseni koilliseen. Suunnistin Katkiluodon kautta vedenpuhdistusaltaille, yhden hyypän ja kahdeksan kiurua näin lisää, ja Katkiluodossa kisaili kaksi tikliä.

Lietealtailla ja vedenpuhdistusaltaiden penkoilla kävely tuotti paikallisen viidenkymmenen kottaraisen parven, lisää hemppoja ja taas yhden hyypän, lisäksi altaille oli tullut kiertelemään yhdeksän harmaalokkia. Vanhan polttokaatopaikan ympäristössä Halikonjokisuulla oli edelleen lisää kiuruja, yksi naurulokkikin oli tullut altaille, vielä kovin vaisuna se kierteli tulevia pesimäpaikkojaan. Kahdeksantoista vuorihempon parvi oli kaatopaikan kulman ruderaatilla. Urpiaisia muutti yli ja lapinharakka seurasi tarkoin maassa ruokailevia pikkulintuja ja -jyrsijöitä.

Vuohensaaressa lauloivat tiaiset, muun muassa kolme kuusitiaista, yksi hömö- ja yksi töyhtötiainen. Uuttukyyhkyjä soidinteli jo kolmisen lintua Vaisakon puolella. Sepelkyyhkykin näkyi lentävän lehdon yllä, jotkut miulle tuntemattomat retkeilijät olivat nähneet aamulla yhden Halikonlahdellakin. Kiuruja tuli etelästä lisää viitisentoista, harmaapäätikka soidinteli myös Vaisakon puolella.

Kaikkiaan päivän retkellä näin 28 lajia, kevät oli kunnolla alkanut.

***


Viisi vuosikymmentä sitten 16.3.1967 oli koulupäivä, torstai, minkä päälle tein iltasella kierroksen Sirkkulaan ja Vuohensaaren tielle. Lämmintä oli, kuutisen astetta, kevättä muutenkin ilmassa.


Halikonlahdelle olivat tulleet sen kevään ensimmäiset töyhtöhyyppäni, innostuin jopa kuvankin niistä piirtämään havaintokirjaani kun ne sulapälvellä etsivät syötävää. Varttia yli neljän ne nousivat ilmaan ja jatkoivat matkaa jonnekin itään. Kanahaukka säikytteli samoilla pelloilla ruokailevia naakkoja, variksia ja kottaraisia. Viimemainittujen määrä olikin noussut jo pariinsataan. Tuosta haukastakin miun piti piirtää oikein pari kuvaa ja selostus haviksessani on toista sivua pitkä.

Lintumuisteluita XXXIII

14.3.1982, kevät oli hyvässä vauhdissa, lämpöä Helsingissä enimmillään neljä astetta. Pilvet peittivät taivaan ja välillä satelikin räntää. Tuuli oli kaakossa. Viisi ja puoli tuntia vietin sateesta huolimatta ulkona, Töölönlahden – Kyläsaaren tienoon lisäksi tein kohtalaisen kierroksen Vuosaaressa Kallvikinniemellä, Uutelassa ja jätetunturin ympäristössä.

Keskustan tilanne oli aika lailla eilisen kaltainen, haapana riiusteli edelleen perverssiä heilaansa, Kyläsaaressa kiuruja oli jo viisitoista, kottaraisia saman verran, uutena lajina sinne oli tullut tikli. Lokkien määrä oli kasvanut mutta harmaalokkien joukossa ei näkynyt vielä muita lajeja.

Vuosaaren kierroksella oli ainakin seitsemän käpytikkaa, lähinnä Kallvikinniemellä. Mereltä tuli muuttava hiirihaukka jatkaen pohjoiseen. Yli muutti myös taviokuurna, nämäkin siis muuttavat takaisin Lappiin keväällä. Muuten, sen vuoden ensimmäisen havainnon taviokuurnista olin tehnyt myös Kallvikinniemellä, jo vuoden toisena päivänä.

14.3.1975 tulin iltapäivällä Turusta Saloon. Päivällä oli Yliopistonmäen yli lentänyt kiuru, Itäharjulla taas viherpeipot olivat laulaneet innokkaasti. Bussin ikkunasta olin huomannut Kaarinassa pellon yllä lekuttelevan tuulihaukan.

Päivä oli lämmin, viisi astetta iltapäivällä, pilvetön ja heikkotuulinen, joten kuvittelimme Karhumäen Jussin kanssa että tämä voisi olla hyvä ilta käydä kuuntelemassa pöllöjä. Jussin autolla kiertelimmekin sitten iltaseitsemästä lähes puolille öin Perttelissä ja Muurlan – Kiikalan ja Kiskon rajamaita. Lämpö oli laskenut juuri pakkasen puolelle, pilvetöntä oli yhä, heikkoa etelän puoleista tuulenvirettä.

Huuhkajia toivoimme kuulevamme, mutta turhaan vaikka tarkastimme ehkä seitsemän potentiaalisen reviirin tilanteen illan mittaan. Ainoa äänessä ollut pöllö oli helmipöllö, yksi innokas puputtaja kuului Ajoniemen tiellä kolmella eri pysähdyksellä. Se, ettei huuhkajia kuulunut, ei tietenkään kerro niiden touhuista juuri mitään. Siellä ne asuvat reviireillään vaikka hiljaa olisivatkin.

***

Lintumuisteluita XXXII

13.3.1982 kävin ensi kerran pariin viikkoon linturetkellä, töitä oli riittänyt ja kevät tuntui viipyvän. Asuin Töölössä mistä oli lyhyt matka kävelylle Töölönlahdelle, Hakaniemeen ja Kyläsaareen. Neljän tunnin ajan kiertelin noita tienoita aurinkoisessa nollakelissä, puolilta päivin pilvistyi ja iltapäivällä ohi meni taas lyhyitä lumikuurojakin.

Heinäsorsien joukossa vietti aikaansa tuttu haapanakoiras, heilastellen heinäsorsanaaraan kanssa. Harmaalokkeja oli tullut keskustaan ja Kyläsaaren sulaan. Kyläsaaressa näkyi enemmänkin muuttolintuja: kiuruja oli paikallisina kymmenkunta, räkättirastaita kolme, kottaraisia seitsemän ja mustavariksia viisi. Alueen silloiset ruderaatit olivat ensimuuttajien suosiossa. Edustan sulassa ui yksi isokoskelonaaras, mahdollisesti talvehtinut.

13.3.1983 eli tasan vuotta myöhemmin tein Annen kanssa tasan yhtä pitkän kierroksen tasan samoilla paikoilla. Asuinpaikka oli vaihtunut Myllypuroon, joten paikalle piti nyt tulla bussilla. Talvi oli vielä voimissaan, lunta, jäätä ja pakkasta riitti yhä.

Pitkin talvea oli Hakaniemen pullasorsien joukossa viihtynyt sekä jouhisorsakoiras että -naaras, kuitenkin erillään toisistaan. Molemmat näkyivät nytkin, koiras näistä selvästi kesympi. Harmaalokkeja oli nytkin keskustassa, mutta vain vähän verrattuna vuoden takaiseen.

Kyläsaaressa ei ollut perinteisiä kevätlintuja, vain pieni parvi urpiaisia. Sulassa lenteli yksi talvipukuinen naurulokki ja kalalokki muutaman harmaalokin lisäksi, isokoskeloita oli tällä kertaa kymmenkunta, nekin ilmeisesti koko talven paikalla olleita. Kevät käynnistyi paremmin vasta puolentoista viikon päästä.

***

Lintumuisteluita XXXI

12.3.1975 olin Turussa. Iltapäivä oli kaunis, lämpö nousi viiteen asteeseen, pilviä ei taivaalla näkynyt eikä juuri tuullutkaan. Iltapäivällä oli aikaa käydä lintukävelyllä, puoli yhdestä viiteen asti kesti perinteinen kierrokseni Itäharjusta Kupittaan kautta Rauvolaan ja takaisin. Rauvolassa oli aina muutakin väkeä, tällä kertaa tuli juteltua eniten Laineen Jarmon kanssa.

Leudon talven jälkeen muuttokin oli aikaista. Kupittaan peruspullasorsien lisäksi Rauvolanlahdellakin oli heinäsorsia jo kahdeksan. Uuttukyyhkyjä oli lahdella iltapäivällä saman verran, aamummalla oli mennyt kymmenkunta lisää. Yhden varpushaukan näin kaartelemassa lahden eteläpuolella, Laineen Jarmo oli päivän aikana nähnyt noin kymmenen petolintua, niistä kaksi hiirihaukkaa ja loput varpushaukkoja. Kiuruja oli lahdella paikallisina viisi ja aamulla oli ollut myös yksi töyhtöhyyppä. Muista muuttajista näin Itäharjulla viidentoista kottaraisen parven.

Laineen Jarmo kertoi isolokin eilen viihtyneen Martinsillan kulmilla, täysvalkean kolmannen vuoden linnun, tänään sitä ei enää siellä ollut. Rauvolassa istuessa kuului läheisestä Katariinanlaaksosta jonkun tikan soidinrummutusta. Fasaanit köökäisivät keväthuutojaan, tali- ja sinitiaiset sekä viherpeipot lauloivat joka puolella. Talven muistona Itäharjulla oli vielä kolme punatulkkuakin.

( valkea ollakseen vanha mutta taitaa silti olla risteymä )

12.3.1972 olin retkeilemässä Salossa, Halikonlahdella, Joensuun puistossa ja lähitienoilla runsaan kolmen tunnin ajan. Kevään piti alkaa hetkellä millä hyvänsä, mutta tänään ei vielä se hetki ollut.

Tuona talvena Salon Yhteislyseon Luonnonystävät seurasivat ruokintapaikkojen linnustoa erityisellä kaavakkeella jota oli jaettu kaikkien aktiiviretkeilijöiden täytettäväksi. Miekin kirjasin linnut Asemapuiston lintulaudalta, Vuohensaarentien varrelta ja vielä Joensuun puiston ruokintapaikalta. Keltasirkut olivat ylivoimaisia, niitä oli kahdella ruokinnalla yhteensä kolmesataa. Varpusia oli kahdella paikalla yhteensä 35, talitiaisia, punatulkkuja ja urpiaisia sitten vain kolme, neljä yksilöä yhteensä lajia kohti. Vedenpuhdistusaltaiden ympärillä pyöri parisataa varista ja nelisenkymmentä naakkaa, muuten oli autiota. Joensuun puistokierroskin oli tyhjänlainen mutta sieltä sentään löytyi pari närheä, hömötiainen ja pari hippiäistä. Puiston alkupään isojen kuusien alla oli useita pöllön oksennuspalloja ja paljon ulostekalkkeja, joten paikallinen lehtopöllöpari taisi olla pesintäpuuhissa.

Mahdollisia kevätlintuhavaintoja lypsin lahdella retkeileviltä Pepeltä, Sepeltä ja Ilulta. Olipa paikalla Liikon Jormakin, mutta kai ensi kertaa tänä keväänä. Talvella aluella oli kierrellyt kai parikin sarvipöllöä, joista yksi oli löytynyt kuolleena sydäntalvella. Pojat olivat lähettäneet sen tutkittavaksi Helsingin Yliopiston Eläinlääketieteen laitokselle, ja sieltä olikin tullut kuolinsyyraportti. Diagnoosin alkulause oli todennut linnun selvästi aneemiseksi, maha oli ollut tyhjä, suolistossa limaa ja paljon suolinkaisia. Lintu oli siis kuollut nälkään ja loisiin. Se oli tutkimuksessa painanut 200 grammaa.

Seuraavanakin päivänä 13.3.1972 yritin vielä parin tunnin retkellä nähdä jotakin keväistä Halikonlahdella mutta turhaan. Sää nyt oli sentään keväinen, lämpöä pari, kolme astetta, taivas lähes pilvetön ja tuuli lounaassa.

Vuohensaarentien ruokintapaikka oli tyhjä kun kahdesti sen ohi kuljin. Altailla oli 72 paikallista varista ja noin 24 koilliseen liikkuvaa, ehkä niitä muuttovariksia. Naakkoja laskin 49, yksi vanha mustavaris puuhasteli lietealtaiden laidalla. Vuorihemppoja oli talven jäljiltä altailla neljän parvi. Keltasirkkuja lensi yli neljästi, olivatkohan nekin muuttajia. Fasaanikukot köökivät toisilleen ja mahdollisesti kiinnostuneille naaraille. Varsinaista kevätlinnustoa sain odottaa vielä seuraavaan viikonvaihteeseen.

***

( ruokintapaikan peruskauraa syömässä )