Menneitä muistellen XXXIX

28.4.1986: Säteilevän kuuma retki Jurmossa jatkui. Puolet porukasta oli lähtenyt viikonloppuna takaisin ja olin saarella nyt Alhon Pekan ja Toivosen Kallen kanssa kolmistaan. Rengastusvastaava Pekka pyöri männikön ja kylän ympäristössä ja mie sitten koko saaressa, Kalle kulki vuoroin jommankumman mukana.

Kulku sujui suunnilleen samaan tapaan kuin pari päivää sitten. Aamuviiden jälkeen aloitin kylältä ja männiköstä, muuttajia riitti tauotta taivaalle. Sinisuohaukka tuli etelästä männikköön, rautiaisia meni yli koko ajan, kolme kertaa metsäviklo ja yksi tilhikin. Lännestä tulleet kolme laulujoutsenta taisivat olla tutut paikalliset jotka olivat säikähtäneet aamukalastajia. Pensastaskua, käenpiikaa tai keltavästäräkkiä ei tarvinnut etsiä kyläniittyä kauempaa, yllättävin havainto oli pikkulepinkäinen männikön länsipuolen katajissa viikkokaupalla normaalia saapumisaikaansa varhempana, siitä viimeistään piti osata arvata että jotakin erityistä oli nyt ilmassa. Ensimmäinen hernekerttu löytyi nyt jo Sorgenin tuntumasta, merellä muutti kuikka, ristisorsia ja merikihu.

Länsipäässä kahlaajia oli tullut yksilömääräisesti lisää, lajit olivat ennallaan. Kolme merisirriä, pari kapustarintaa ja tusina suosirriä olivat paremmasta päästä. Muutolla meni huomattava määrä kuoveja, toistasataa näkyikin ja lisäksi viisi parvea kuului. Parvien koko oli melkoinen, pari nähtyä parvea olivat 55 ja 40 lintua. Meriharakoiden määräkin oli noussut kuuteenkymmeneen, tyllien kolmeenkymmeneenviiteen. Rantavesistä löytyi härkälintu ja kolme mustakurkku-uikkua. Länsiriutalla käydessä yli meni sekä tuulihaukka että piekana. Kuikkia ja kaakkureita muutti täältäkin. Pajulintuja ja tiltaltteja näkyi rantakatajissakin. Paras kahlaajahavainto tuli vasta asemalle palatessa kun yli muutti pikkutylli, jota Jurmossa ei kovin usein näe.

(se Jurmossa tavallisempi tylli tässä)

Teetauolla aseman ikkunasta oli hyvä vilkaista pihan siemenpyydykseen minne Pekka oli tallettanut verkosta saamansa mustaleppälinnun. Iltakierroksen aluksi yli meni nuolihaukka, vähän sen jälkeen kuuden piekanan parvi. Tiltaltteja, pajulintuja ja leppälintuja näkyi vähän joka puolella ja männiköstä löytyi myös kevään ensimmäinen sirittäjä. Idässä oli rauhallisempaa, pari härkälintua mölysi sielläkin, ja kuikkia oli jäänyt myös paikallisiksi. Illan lopuksi muutti saaren yli vielä 14 tilhen parvi.

Kuten havainnoista voi päätellä, etelävirtaus oli voimakas, ja tämä oli se päivä jolloin kohonneista säteilyarvoista alettiin mediassa kysellä, tosin me saaressa emme niistä kuulleet. Yleensä oli aikaa kuunnella vain säätiedotuksia ja ne näyttivät nyt niin hyviltä ettei niiden takia kannattanut radion vieressä notkua ja rengastajalla oli muutakin kiirettä. Muutolla erityisesti järripeippoja tuli runsaasti ja punarintojen määrä oli huipussaan, verkoista rengastettiin peräti 247 punarintaa, varovainen arvio saaren paikallisista oli 600 yksilöä. Saaressa lämpötila nousi iltapäivällä huimaan 16 asteeseen – olemme sentään kaukana merellä joka on juuri jäistä vapautunut - tuuli puhalsi leppeästi idästä ja taivaalla ei ollut kuin hieman yläpilviä, pieni auer heikensi näkyvyyttä hitusen.

Tänään kaikki näytti hyvältä, seuraavana päivänä kummastutti hieman kun kappelin kiviaidan onkaloista alkoi löytyä kuolleita pikkulintuja: rengastettu peippo, järripeippo, pajulintu, kirjosieppo. Väsymystäkö, vai jotakin muuta... Etelässä Sorgenin rannalla etsi väsyneenä ruokaa iso peippojen ja järrien parvi... Kovin olivat loppuunpalaneita linnut, ja jopa paikallinen haahkakoiras oli niin poikki että päästi miut parin metrin päähän ennen kuin virkosi ja lähti uimaan edestäni karkuun. Ja juuri tiistaina kuulin uutisista miten voimalan tuhoalueen pelastustoimiin osallistunut mies kertoi muistavansa haikarat, jotka jäivät siellä makaamaan tiellä kulkevien autojen eteen kun eivät jaksaneet enää elää. Voiko tuollaisia huomioita olla yhdistämättä toisiinsa varsinkin kun emme tienneet saaressa vielä mistään mitään...

***

Menneitä muistellen XXXVIII

26.4.1986: Tasan kolme vuosikymmentä sitten olin... tyhmä kysymys, tietysti Jurmossa. Olin tullut sinne eilen, lähtenyt Helsingistä yhden aikaan iltapäivällä pikavuorobussilla, vaihtanut Paraisten tienhaarassa Korppoon bussiin ja jatkanut sitten Pärnäisistä saareen missä ehdin asemalle illalla kello 22:50. Lämmintä oli ollut tulomatkalla, Nauvon keskustassa mittari näytti 13 lämpöastetta. Mikään varhainen ei kevät siihen mennessä ollut, koskapa Berghamnin saarien välissä oli vielä jäätä kun tulimme.

Yöunet jäivät lyhyiksi koska ulos lähdin jo puoli kuuden jälkeen. Saaressa oli muutakin väkeä, Alhon Pekka rengasti ja joko hänen kanssaan tai muuten retkellä oli vielä Kallion Seppo, Toivosen Kalle, Suomelan Janne ja Vuorisalon Timo. Saarella riitti siis kovan luokan lintumiehiä, toivottavasti lintujakin. Männikössä oli heti runsaasti rastaita, punarintoja, hippiäisiäkin koko joukko ja miulle kevään ensimmäiset pajulinnut lauloivat. Mustavaris, pari varpushaukkaa ja metsäviklo olivat muutolla heti aamulla.

Mie valitsin retkisuunnaksi Sorgenin ja eteläsataman. Teerikukko soidinteli, merihanhipari varoitteli ja joutsenparikin erkani rannasta kauemmas. Lapinsirkku löytyi, taas varpushaukka ja rannasta ristisorsakoiras. Rantaa pitkin länteen kulkiessani merellä liikkui alliparvia ja yksinäinen mustalintukoiras samaan suuntaan. Lännessä käytin pari tuntia kahlaajakierrokseen. Suosirrejä taisikin olla kolme paria vakiopaikoillaan. Muutkin runsaat kahlaajat olivat pesijöitä kuten meriharakat, tyllit, punajalkaviklot ja töyhtöhyypät. Merihanhia oli runsaasti laitumillaan, myös tuli lisää lapinsirkkuja ja yksi mustavaris. Päivälle uusina löytyi lapintiira, merikihu, pensastasku ja luotokirvinen. Palailin lopuksi sataman kautta takaisin asemalle puolimatkan evästauolle.

Välitankkauksen jälkeen oli vuorossa itäkierros. Männikössä touhusi paitsi rengastaja myös punatulkkuja ja järripeippoja, varpushaukkakin yritti kokea verkkoja mutta jäi itse kiinni. Leppälehdon laidassa paistatteli kyy auringonsäteissä. Peukaloiset, rautiaiset ja tiltaltit lauloivat. Pari käenpiikaakin löytyi harjun laidasta ja päivän toinen pensastasku. Hetken päästä parinsadan metrin päästä edestä nousi esiin sepelrastas. Se istui viideksi minuutiksi katselemaan mikä sitä häiritsi ja lähti sitten lepikon taakse itään, mistä se löytyikin uudestaan jonkin ajan kuluttua kun sinne päin menossa olin.

Jatkoin kävelyä Itäriutalle, sen lähivesillä oli lisää alleja ja mustalintuja. Itäsannoilta löysin siihen aikaan aikaisen hernekertun ja ohi lensi ristisorsaneloset. Grundvikilla oli niitä vielä kaksi lisää vaikka hihaan piilotettavaksi. Kämpälle palatessa löytyi kyläniityltä vielä uusi sepelrastas ja mustaleppälintukin, joka oli rengastusporukan mukaan ollut siellä koko päivän. Iltaneljän maissa saari peittyi etelästä tulleeseen sumuun, missä näkyvyys putosi alle kahteensataan metriin.

Päivä oli hyvä, lajisummaksi taisimme saada 89, ja siinä siis mukana kymmenen ristisorsaa ja Jurmossa kun ollaan yhdeksän merisirriä, sepelrastaita oli kolme eripukuista. Emme tienneet että juuri samaan aikaan kun retkelle lähdimme oli Ukrainassa Tsernobylissä tuhoutunut atomivoimala, se glasnost mitä Neuvostoliitto tuohon aikaan iskulauseissa ja juhlapuheissa viljeli paljasti tuon vasta kun lännessä alettiin pari päivää myöhemmin ihmetellä mistä tulee suuria määriä outoa säteilyä. Länsi tarkoitti Ruotsia, täällä epäiltiin vain laitteiden menneen rikki eikä puhuttu havainnoista yleisölle mitään! Niin neuvostohenkisiä täälläkin oltiin...

***

Kasvihuonetakatalvi

(mäkikotka kerää vauhtia...)

Tässä on jo jonkin aikaa vallinnut seisova tai pohjoisvoittoinen ilmavirtaus joka olisi entisaikaan kulkenut takatalven nimellä ja olisi varmaan näyttänytkin sellaiselta. Nyt maa on pysynyt paljaana täällä etelässä ja aurinko on kannustanutkin kasveja kukkimaan ja vihertämään. Linnut tulevat etelästä ja niiden tuloa virtaus on hidastanut. Toki ne jotka täällä ovat olleet tai onnistuneet tänne tulemaan, ovat vakiintuneet hyvin reviireilleen ja täyttä vauhtia aloittamassa pesintää.

Tämä kulunut kolme viikkoa on miulla ollut joutoaikaa joten olen päivittäin ehtinyt tuntikausiksi ulos tilannetta seuraamaan. Uusien lajien kertyminen on ollut kohta kahden viikon ajan verkkaista, erityisesti verrattuna siihen mihin tänä alkaneena vuosituhantena on tottunut. Sen sijaan vanhoista ajoista olen selvästi edellä. Tulvat menivät ohi jo talvella ja alkukeväällä, nyt maasto on ollut melko kuivaa ja sulapaikkoja löytyy jo kaukana rannikosta. Niinpä vesilintuja on ollut sangen vähän täällä rannan tuntumassa, lepäilijöiden pääjoukkoja olisi pitänyt etsiä selvästi sisempää. Kahlaajille on nykyisin tarjolla paljon lepäilymaastoa pääkaupunkiseudun rannoilla, mutta niidenkin määrät ovat pysyneet vähäisinä. Muuttavia petoja on ollut hyvin vähän, mikä osoittaa ettei meren ylittäminen ole ollut helppoa, helpompi on ollut kai kiertää Kannaksen kautta. Jonkinlainen kevään merkki lienee että koko talven ja alkukevään Fastholmassa viihtynyt valkopää näyttäisi nyt kadonneen, pariin päivään siitä ei ole havaintoa tehty. Korvaukseksi ilmaantui tänään parin kilometrin päähän tuosta paikasta tulipäähippiäinen, joka tietysti pienenä ja huomaamattomana lintuna on voinut olla paikalla pidempäänkin, innokkaasti se pienellä alueella lauloi koko kolean päivän.

Ennen tällainen keli kuin nytkin vallitsee olisi tuonut täällä etelässäkin maahan kymmenen, viisitoista senttiä lunta ja käynnistänyt rastaiden ja muiden sulasta maasta riippuvaisten lajien massiivisen pakomuuton, sellaisia näki miltei joka kevät 60-80-luvuilla. Nyt niitä nähnee Keski- ja Pohjois-Suomessa. Tietysti ihan erityistapauksia ovat sitten ne talvet jolloin lunta oli paljon ja se suli myöhään. Viimeksi noin oli kolme vuotta sitten, hiihtokelit jatkuivat silloin täällä Vantaallakin huhtikuulle ja kevät käynnistyi kunnolla vasta huhtikuun puolessavälissä.

Kaikkein myöhäisin kevään alku joka kohdalleni on sattunut olikin tasan 50 vuotta sitten. Silloin Salon seudulla oli lunta talvella pitkälti toista metriä, ja se suli vasta huhtikuun toisella puoliskolla aiheuttaen valtaisat tulvat joka puolella. Asuimme silloin Sirkkulassa ja läheinen Vähäjokikin, joka nimensä mukaan oli tavallisesti vain metrin, parin levyinen joki- ellei puropahanen, levisi kai sadan metrin levyiseksi siellä missä jyrkkä jokitörmä sen mahdollisti. Se rikkoi monet sitä ylittävät pikkusillat ja peitti rantapellot tulvajärviksi. Päiväkohtaiset retkihavikseni ovat kadonneet mutta lintujen tulolistasta huomaan että kevät aukeni kotikulmillani kunnolla vasta 25.4.1966, jolloin tulolistaan merkitsin useimmat rastaat, punarinnan, rautiaisen ja västäräkin sekä kolme lokkilajiakin. Muutamassa päivässä tulville ilmaantui myös koko joukko sellaisia sorsia ja kahlaajia joita en koskaan muulloin ollut onnistunut noissa vanhoissa kotimaisemissani havaitsemaan. Tuo tulva katkaisi normaalin koulumatkanikin ja sinne jouduin kulkemaan hyvän aikaa kiertotietä Karjaskylän kautta ihan kuten vanhempanikin töihinsä. Hauskin havainto tuon kovan lumitalven jälkeen oli, kun kodin edustalta hanget sulivat pois ja huomasimme että talvella kovalla työllä auki aurattu tie olikin vedetty kymmeniä metrejä pellon puolelle, kaikki aurausmerkit olivat hautautuneet syvälle kinosten sisään ja katerpillarin kuljettajan arvaus oli mennyt vähän enemmän pieleen. No, korjasivat sitten virheen kun ne karahkat sieltä alkoivat päätään nostaa.

***

( ... ja ponnistaa hyppyrin nokalta ilmojen teille)

Menneitä muistellen XXXVII

22.4.1968: Aamu oli lämpimänpuoleinen mutta kovin sumuinen. Lehdenjakokierroksella oli Salon keskustaan tullut rastaita ja lähdin ehtiessäni heti aamukuuden jälkeen lyhyelle kierrokselle Halikonlahdelle ennen kuin olisi ehdittävä kymmeneksi kouluun. Taivas sumupilven yllä oli kuitenkin kirkas joten kaunis päivä siitä tuli, tosin en ehtinyt kauneudesta nauttia kuin välituntien aikana.

Rastaita lauloi myös Halikonlahden laitamilla, punakyljet ja laulurastaat olivat runsastuneet, kivitaskujakin oli jo viitisen lintua. Lahden vedenpuhdistusaltaiden kierto oli kuitenkin retkeni päätavoite, piti tarkistaa mitä vesilinnuille kuului. Tavallisen lajiston lisänä oli jokunen silkkiuikku ja haapana, koskeloitakin näkyi vaikka isommat parvet varmaan jäivät sumuun. Uivelopari lensi vierestä ohi.

Kello 7:50 huomasin sumusta lentävän minua kohti ison tumman linnun, hanheksi sen heti tunnistin, se tuli Viurilanlahden puolelta ja laskeutui pienen tarkastuskierroksen jälkeen keskelle kakkosallasta. Enpä ollut tuollaista ennen luonnossa nähnyt: tummassa päässä oli laaja valkea leukalappu, lintu oli paljon metsähanhia ja muita näkemiäni hanhia isompi, pitkä- ja tummakaulainen, ruskeasiipinen ja vatsastaan vaalea. Altaan penkalla oli tuohon aikaan kameramiesten piilokoju jota kohti lähdin varovasti kulkemaan, sinne päästyäni kertasin kaikki tuntomerkit ja kyllä tämä näytti selvältä kanadanhanhelta. Ostamassani ihkauudessa käsikirjassa Pohjolan Linnuista ei tästä lajista ollut Suomesta kuin yksi ainut havainto.

Parinkymmenen minuutin kuluttua pyöräili paikalle Liikon Jorma, kameroineen tietysti. Hänen yrittäessään lähestyä lintua se kuitenkin lähti pari kertaa äännellen lentoon ja katosi sumuun Vuohensaaren suuntaan. No, me olimme innoissamme, uusi hieno laji tuli elislistaan, mutta muiden retkikavereiden kanssa myöhemmin juteltuamme selvisi ettei se suinkaan ollut ensihavainto Halikonlahdelta. Lähteenojan Jari oli sen havainnut aamuretkellä siellä jo 19.4. neljän kyhmyjoutsenen ja 17 laulujoutsenen porukassa. Tuosta porukasta olin miekin nähnyt kotini ikkunasta ne seitsemäntoista laulujoutsenta jotka olivat lähes saman tien lähteneet jatkamaan matkaa koilliseen suoraan kaupungin yli.

Näin myöhemmin sitä tietää enemmän, kuten että 1966 kanadanhanhia oli istutettu jonkin verran Porvoon tienoille, ja ehkä noista istukkaista oli tuokin lintu peräisin. Seuraava havainto lajista tulikin pari vuotta myöhemmin kun sitä istutettiin myös Perniön Teijoon. Istukkaista yksi ilmaantui pian Halikonlahdelle ja jäi sinne koko loppukevääksi. Tuosta ei sitten kauan kestänytkään kun laji arkipäiväistyi, ensin Perniön seudulla ja sitten laajemminkin. Noiden istutusten perintönä onkin Salon seudulla ollut vahva kanadanhanhikanta jo pitkään.

***

Menneitä muistellen XXXVI

20.4.1969: Aamuisen lehdenjakolenkkini ja teetauon jälkeen lähdin linturetkelle Salon Halikonlahden ja Sirkkulan maisemiin yli yhdeksäksi tunniksi, viikonlopun kunniaksi. Päivä oli lämmin, toistakymmentä astetta, tuuli heikonlaista idästä, ohutta yläpilveä joka hiljalleen tihentyi päivän mittaan, näkyvyys paras mahdollinen.

Kevät oli myöhässä mutta nyt tuntui uusia lajeja ilmaantuneen. Halikonlahdelle olivat tulleet sen kevään ensimmäiset lapasorsat ja ruskosuohaukka, Vuohensaareen kulorastas. Lahti oli vielä jäässä muutamia pikkusulia lukuun ottamatta joten vesilintuja oli kaikkiaan vähänlaisesti. Kahlaajiakaan ei ollut paljon, kuovit olivat paikallisia, lahden altaille oli tullut metsäviklo ja kolme punajalkavikloa. Muutto oli ollut kohtalaista jo heti aamulla, lehdenjakolenkillä ehdin jo huomata parisataa peippoa menossa pohjoisiin. Samoin kevään ja päivän ensimmäinen kalasääski muutti jo lehtilenkillä, Halikonlahdella oli sitten kaksi lisää.

Puolenpäivän tienoon seurailin mahdollista muuttoa Ilmusmäen kolmiomittaustornissa. Paikallinen kanahaukkapari soidinteli ympärillä ja pari muuttajaakin näkyi. Piekana, hiirihaukka ja jokunen määrittämättä jäänyt buteo näkyi myös muutolla. Paras muuttaja taisi olla kevään ensimmäinen nuolihaukka, joka osoitti että lämmin taisi tulla jostakin etelämpää. Metsähanhia muutti kolme pientä ryhmää, kurkia pikkuparvia pitkin päivää. Tornin vieressä kalliolla lauleli myös kaksi kangaskiurua. Kaikkiaan lajimäärä nousi 48:aan.

20.4.1984 kokeilin ensi kerran muutontarkkailua Vantaalla Hermaskärinkalliolla. En kuitenkaan ollut ensimmäinen staijari tuolla kalliolla, sinne Annen kanssa tullessani paikalla oli jo joku toinen, ja valitteli että muutto oli ollut olematonta sen pari tuntia minkä oli paikalla ollut. Tiltaltti sentään oli mäen alla laulanut.

Olin kuitenkin tyytyväinen siihen mitä itse näin. Paikallinen hiirihaukkapari viihdytti koko ajan, varpushaukka muuttikin yli. Sepelkyyhkyjä muutti jonkin verran mutta rastaita jo viisisataa. Taivas pilvistyi pian ja iltapäivällä alkoi sataa, joten päätin tulla myöhemmin katsomaan paremmin mitä tuolta voi nähdä. Lyhyen käynnin tein jo seuraavana päivänä ja viikkoa myöhemmin staijasin siellä koko päivän seuranani muun muassa nuoret vantaalaiset lintumiehen alut Petri Piisilä ja Juha Lammi. Silloin 652 muuttaneen linnun lisäksi näkyi muun muassa 57 lentokonetta, kaksi helikopteria ja pari ilmapalloakin.

***

Menneitä muistellen XXXV

18.4.1979: Sattuneesta syystä olin vuoden Rauhan sairaalassa hoitotöissä sivarina. Retkille jäi jonkin verran aikaa, tavallisesti kävelin tuolloin Rauhan sairaalan ja läheisen Tiuruniemen sairaalan alueella. Tiurun sairaalan edestä pisti niemi Saimaaseen ja sen kärjessä tarkkailin ehtiessäni muuttoa, alkukeväällä kun jäitä vielä oli, menin usein niemenkärjen länsipuolen jäälle katsomaan koska siitä näki sitten hieman paremmin mitä etelästä oli tulossa. Toisinaan, kuten nyt, oli mahdollisuus ehtiä käymään Imatrallakin, ja tänään kiersin Vuoksen rannat Imatrankosken ja Keskusliikenneaseman välillä ja sen lisäksi kävelin vielä matkat sairaalasta ja takaisin, sellainen kahden ja puolen tunnin iltamarssi. Saahan sivarikin kuntoilla... 

Vuoksessa oli talvehtinut kaksi pikku-uikkua, joista toisen näin kesäpukuun vaihtaneena Linnankoskella samassa paikassa kuin muutamaa viikkoa aiemmin. Telkät, isokoskelot ja heinäsorsat olivat myös tuttuja jo talvelta. Harmaalokkeja oli tullut kolmisenkymmentä ja myös kevään ensimmäiset kaksi kalalokkia. Naurulokkejakin oli jo kolmekymmentä. Muuten Imatran linnusto oli tuolloin vielä kovin talvista, tosin niin oli sääkin: iltapäivän lämpö varjossa oli vielä viisi astetta pakkasella. Tuuli puhalsi luoteesta. Taivas oli toki pilvetön ja näkyvyyttä riitti.

Rauhan sairaalan ympäristössä ja Korvenkannassa oli sentään muutamia kiuruja pelloilla, punakylkirastas lauloi sairaalan pihassa ja eri puolilla tienoota oli yhteensä viisi mustarastasta. Kolmen tilhen porukka muutti sairaalan yli ja Korvenkylänmäen ylitti 19 sepelkyyhkyn muuttoparvi.

Sää muuttui parissa päivässä sen verran että tuuli käväisi jonkin aikaa etelän puolella ja heti muutti sairaalan yli kymmeniä buteoita joista määrittyi 11 hiirihaukkaa ja 2 piekanaa. Muutto pysähtyi kuitenkin pian tuulen kääntyessä takaisin luoteeseen. Päivästä toiseen odottelin koska se kunnon petomuutto alkaa, mutta taisivat peijakkaat karata sillä aikaa kun olin osastolla sairaita hoitamassa.

Tulipa mieleen että olisi tänäänkin, siis 18.4.2016, ollut kaksi pikku-uikkua tarjolla tällä kertaa Vanhankaupunginlahdella. Kyllä siellä bongareita riitti ilman minuakin.

***

Vantaan lintutyhjiö

(tämän kuvasin eilen Vantaalla)

Pitkälti yli kolme vuosikymmentä olen asunut ja retkeillytkin Vantaalla. Jotkut täällä keräävät Vantaan pinnojakin, mie en. Itse asiassa olen suurimman osan ajastani täällä kuvitellut asuvani jonkinlaisessa lintutyhjiössä. Ehkei asia sitten niin olekaan, kun eilen Pitkäjärven tornissa Salokorven Jussi valitti että sepelrastas puuttuu yhä hänen Vantaan pinnoistaan ja mie siihen että menneellä viikolla (tarkalleen 10.4.) oli juuri sellainen tuossa vastarannalla, tuossa tähän torniinkin näkyvässä hevoshaassa ruokailemassa. Eikä se ollut miun ensimmäiseni Vantaalta...

Kun 1983 kesäkuussa muutimme asuntovelallisiksi Martinlaaksoon exän kanssa, lintupaikkoja ei tuntunut löytyvän läheltä. Petikossa oli metsää, sinne mennessä Vehkalampi, läpitunkematonta pusikkoa, joessa Vantaankoski joka sekin on nyt jo ehditty perata, Mätäojan varressa rehevää pusikkoa, avovettä ei joen lisäksi juuri missään. Vantaan Pikkujärvi oli pusikon keskellä oleva pikkulampi jonne ei nähnyt mistään, samanlainen kuin tuo Vehkalampikin. Pitkäjärvellekään ei juuri näkemään päässyt, paitsi lehdettömänä aikana Hämeenkylän tai kehäkolmen suunnasta, liikenteen jaloista joka tapauksessa. No, rantaniityllä voi aina yrittää kompata, nykyisin siellä kulkeminen ei ole suotavaa, muun muassa kurkipari häiriintyy.

Staijipaikkojakaan ei oikein tahtonut löytyä. Parhaaksi valikoitui Petikon takana oleva Hermaskärinkallio, mistä oli näköala luoteeseen. Sen alla oleva peltoaukio johti suoraan Pitkäjärvelle joten se johdatti joskus järveä seuraavia lintuparvia läheltä ohi. Etelän puolella kohosivat puut, niiden takaa ei nähnyt mitä olisi ollut tulossa. Syksyllä tietysti paikka oli aika mainio, koska silloin tulevat linnut näkyivät jo kaukaa. Vantaalla en kuitenkaan tehnyt kuin jalan tai pyörällä lähiretkiä silloin kun aikaa pidempiin ei ollut. Jos aikaa oli enemmän, lähdin seutulipun ja julkisen liikenteen viemänä Helsinkiin tai Espooseen tai sitten pyöräilin merenrantaan, tavallisimmin Iso-Huopalahdelle. Laajalahti jäi moottoritien taa joten sinne asti jatkoin tosi harvoin. Pyörälenkit Iso-Huopalahdelle saivat palkinnon jo ensimmäisenä syksynä kun spontaanisti löysin vanhan kaatopaikan huipulta nummikirvisen elikseksi, seuraavana päivänä sen perässä ravasi jo iso joukko helsinkiläisiä bongareita.

Vantaan retkeily olikin pitkän aikaa tiettyjen vakioreittien laskemista syksystä kevääseen. Kesää varten aloin pöntöttää lähimetsiä ja lopulta myös puistoja, ja etsin sitten niistä ja avopesistä rengastettavaa. Ihmisiä ja häiriöitä oli kuitenkin liikaa, useimmat löydetyt avopesät tuhoutuivat kesä toisensa jälkeen, pöntöistä taas valtaosa päätyi talitiaisten ja kirjosieppojen käyttöön ja niitä en juuri viitsinyt rengastaa. Löytöjä ei avopesijöistä tullut juuri lainkaan, tiaisista sentään jonkin verran lähitienoon verkkorengastajilta joilla oli omia talvipyynti- ja SSP-projektipaikkojaan. Petikon metsä oli muuten kyllä alkuvuosina yllättävän antoisa retkikohde, löytyi näätiä, ilves ja karhunkin jälkiä, mutta sekin alkoi rapautua pala palalta kun Vehkalan täyttömäki sortui ja vyöryi alla olevaan lampeen ja kaupungin piti keksiä uudeksi täyttömäen paikaksi juuri Petikon Pitkäsuo. Se tuhosi talvilintulaskentareittini tuossa metsässä. Sen pohjoispuolella levisi sitten golfkenttä, ja eteläosissa kiertävän kuntoilureitin ympäristöä taas koeteltiin lujaa metsänhakkuin. Eipä tarvitse enää marjoja tai sieniäkään etsiä tuolta, metsänpohja on joko risuista, tallattu tai heinittynyt. Hiljaisuuden tuhoamisesta huolehtivat hiekkakuopalla ja pitkin metsiäkin pöristelevät motocrossarit ja pellolla taas lennokkiharrastajat. Nyt golfkenttä leviää jo täytemäen länsipuolisille pelloille. Touhukasta porukkaa ympäristötuholaisina nämä vantaalaiset...

Autoistuttuani tuli sitten kierrettyä vähän Seutulan peltojakin, vain teitä pitkin, mutta paremmille linturetkille lähdin aina jonnekin muualle, joko Espooseen, Helsinkiin, Porkkalaan, lintuasemille tai Salon suuntaan. Pitkään oli niin etten tästä kunnasta ollut löytänyt yhtään elistä, kunnes sitten kai helpoin puute eli valkoselkätikka sellaiseksi tuli Petikosta vähän ennen bongauskauteni alkua. Bongauskauteni alettua 1990-luvulla toinen samanlainen helppo puute eli viiriäinen tuli haettua Seutulan pelloilta. Liekö noiden jälkeen muita tullutkaan, epäilen ettei.

Välillä olin ehtinyt vaihtaa asuinpaikan Myyrmäkeen ja eron jälkeen sitten Vantaanportin kautta itään Koivukylään. Tänne tullessani kuvittelin että lähellä olisi loppuikäni ajan kohtuullisesti peltoja ja metsiä retkeillä, mutta täyteen niitä kovaa vauhtia rakennetaan. Metsiä pitää etsiä Sipoon puolelta missä niitä suojaa ainakin nimellisesti kansallispuisto. Täälläkin on täyttömäki staijipaikkana, Kulomäen takana. Senkään ympärillä ei enää metsää juuri ole. Itse mäkeä ei sentään ole aidattu kuten läntiselle Pitkäsuon täyttömäelle on käynyt. Paikka on vain niin syrjässä rannikosta ettei sieltä mainittavaa muuttoa onnistu näkemään. Jos lintuja haluaa nähdä, on helpointa suunnistaa Helsinkiin ja Viikkiin, jos niiden muuttoa, Vuosaareen.

Vantaan ainoa lintutorni on nykyisin Espoon rajalla Pitkäjärven pohjukassa kehäkolmen meluisassa kainalossa, siellä olen nyt käynyt kolmena viime päivänä ja paikalla on taas muun muassa kaulushaikara sekä joutsenpari pesäkekoaan kunnostamassa. Itärajan vartijana ollut Porvarinlahden lintutorni menetettiin kun Vantaa hövelisti luovutti viimeisenkin rantakaistansa Helsingille että tämä pääsisi valtaamaan Sipoon länsiosat. Linnustollisesti tuo torni ei ollut kaksinen menetys, ei siitä juuri lintuja näkynyt, enemmän itse Porvarinlahdelta ja sen reunasta Mustavuorelta sekä viereiseltä Vuosaaren jätemaatunturilta. Olenkin monesti ääneen ajatellut, että lintutorneja voisi Vantaalla tehdä myös noiden kallioiden laelle entisten kolmiomittaustornien tapaan, vaikkapa juuri tuo edellämainittu Hermaskärinkallio voisi olla sopiva paikka tai sitten sen eteläpuolella oleva Petikonmäki missä puut peittävät näköalan.

Tällaisenaan Vantaa ei eläkeikäiselle ornille suuria tarjoa, vain houkuttelevammat naapurit, Espoossa, Helsingissä ja Sipoossa lintupaikkoja vielä on. Tosin vielä houkuttelevampaa olisi etsiä loppusijoituspaikkansa jostakin kauempaa, ihan oikean luonnon äärestä. Tosin kuntapinnoja en koskaan kerää, noita rajasiirtelyjä tapahtuu yhtenään ja bongareilla on lisäksi aivan idioottimainen tapa soveltaa kaikkia muutoksia jälkikäteen edeltäviin listoihinsa, ihan samaa kuin että jokainen lakimuutos aiheuttaisi takautuvat tuomiot ennen toisin tehneille...

***

(ja tämän lajin olen siis elikseksi Vantaalta joskus saanut, ihan spontaanisti)

Menneitä muistellen XXXIV

16.4.1975: Taas olin retkellä lintulahdella mutta epätyypillisessä paikassa eli Turussa. Aamulla oli pari astetta lämmintä, taivas pilvien peittämä ja näkyvyys sumunsotkuinen. Hiljalleen päivä kuitenkin kirkastui, sumu hälveni ja iltapuolella lämpö nousi jo lähelle kymmentä astetta.

Päivällä oli aikaa joten lähdin aamukymmenen jälkeen kävelemään Itäharjulta Rauvolanlahden suuntaan. Paikalle ehdin puolilta päivin. Kiikarilla seurailin näkyvää muuttoa, sitä ei kovin paljon ollut. Puolen tunnin kuluttua itäpuolen metsänreunassa säikähtivät varikset joukolla ilmaan, ja hetken päästä ilmaan nousivat myös lahden sorsat ja lokit. Näiden yltä löytyikin kohta varista kookkaampi peto, joka teräväsiipisenä toi heti mieleen ison jalohaukan. Käsitys vain vahvistui kun lintu poistui vetävin ja nopein siiveniskuin pohjoisluoteeseen parissa minuutissa. Vastavalo haittasi joten väreistä en saanut selvää, mahdollinen muuttohaukka, mutta kukaan muu ei tainnut sitä nähdä joten jätin sen auki.

Etelästä tuli vielä muuttava kapustarinta ja kolme kuovia, ja kohta kaupungilta koko joukko tuttuja lintuharrastajia joita sitten riittikin koko aurinkoiseksi iltapäiväksi. Siinä rantakalliolla katsellen ja kuunnellen löytyi lahdelta ainakin kolme liejukanaa, luhtakana kuului, samoin Katariinanlaakson suunnalta harmaapäätikka. Lokkeja ja sorsia oli runsaasti ja kahlaajista paras taisi olla mustapyrstökuiri joka ilmaantui iltasella lahdelle.

Muutolla oli välipäivä. Eilen oli kurkia mennyt vajaa sata ja seuraavana päivänä ilmeisesti pääjoukot karkasivat kun piti opiskella koko päivä. Näin myöhemmin ajatellen kurkimuuton näkeminen olisi kai viisastuttanut enemmän...

16.4.1968: Oli kevät jolloin kävin ahkerasti Halikonlahdella. Viikkoa aiemmasta retkestä taisin jo edellä puhua, nyt olin paikalla yhdeksän tuntia aamukuudesta iltakolmeen. Aamulla oli ollut jopa pikkupakkasta, iltapäivällä auringossa hyvinkin lämmintä, pilvetöntä ja tuuletonta.

Tuosta auringosta nautin senkeväiseen tapaan istumalla Vuohensaaren eteläkärjen kallionyppylällä, seuraamalla miten sulan veden raja nousi pitkin lahtea yhä lähemmäs ja katselemalla mitä lintuja lahtea pitkin etelästä tulisi. Seurana olivat noiden lukiovuosien vakioretkikumppanit Mäki-Reinikan Lasse, Lintuvuoren Jari ja Liikon Jorma. Lasse ja Jorma olivat enemmän kuvaukseen orientoituneita, kamerat putkineen aina mukana, mutta kaikki me myös kiikaroimme. Tuo nyppylä oli hyvä kumpaankin harrastukseen, mahdolliset muuttajat tulivat usein suoraan juuri tuota kärkeä kohti. Miulla ei ollut kameraa vielä tuohon aikaan mutta suunnitelma sen hankkimiseksi iti jo pitkällä.

Nämä rantojen kallionyppylät olivat tuohon aikaan tarkkailun vakiopaikkoja, lintutorneja ei ollut vielä pitkiin aikoihin missään. Korkeimpien mäkien laella oli kolmiomittaustorneja mutta kaikki kaukana sisämaassa, niistä ei näkynyt rannoille. Halikonlahdella oli tuohon aikaan kaatopaikka, missä poltettiin kaupungilta tulevaa jätettä. Sinne kerääntyi myös kuormalavoja ja vanhoja autojen ja traktorien renkaita. Niistä taisi Lasse rakentaa tulevana kesänä ensimmäisen viritelmän torniksi mistä näkyi kauemmas, erityisesti lahdelle Halikonlahden luoteispuolella. Mutta tuolla Vuohensaaren kalliolla oli noihin aikoihin vielä mukavampaa.  Melko tarkkaan samalle paikalle mihin Lasse ensimmäisen tarkkailupisteen rakensi, nousi vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin Halikonlahden ensimmäinen lintutorni, Timalitorni.

Joutsenia tuli mereltä kaksi jonoa, metsähanhia yksi aura. Vuohensaaressa lauloi kevään ensimmäinen punakylkirastaani ja ympärillä mekasti myös harmaapäätikka, jota häiritsimme parhaamme mukaan matkimalla sen kuikutusta, kuvaajat tietysti saadakseen sen riittävän lähelle otosta varten. Teeret pulisivat kahden puolen lahtea aamutunneilla, saaren eteläpuolen sulassa ui isokoskeloita. Saaressa kierteli myös muutama käpylintu ja palokärkikin näyttäytyi.

Halikonlahden altailla olivat haapanaparin ja eilen tulleen lapasorsaparin lisäksi ensimmäiset jouhisorsat ja tukkasotkat. Niittykirvisiä oli pitkin peltoja ja lahden rantamilla reviirejään jakoi jo kuusi kuovia. Pitkä päivä nosti lajimäärän jo neljäänkymmeneenviiteen.

***

Menneitä muistellen XXXIII

13.4.1976: Tänään kuljen pyörällä mutta tasan neljä vuosikymmentä sitten kuljin jalan. Retkikohde oli miulle aika poikkeuksellinen eli Helsingin keskusta. Olinhan juuri muuttanut Turusta Helsinkiin ja aloittanut työt. Asuinpaikka oli Hämeentien alkupäässä ja työpaikka Sörnäisissä joten työmatkakin sujui parhaiten kävellen. Juuri tällä viikolla olin yövuorossa, mitenkäs muutenkaan. Työkaveri oli kotoisin Lapualta ja hänkin noita opiskelijoita, jotka mieluummin tekivät työtä. Yhdessä seuraavana yönä kauhistelimme uutisia patruunatehtaan räjähdyksestä, hänellä kun oli siellä ihan henkilökohtaisiakin tuttuja mukana.

Yötöiden loputtua en mennytkään suoraan kotiin vaan kävelin tietysti Kyläsaaren silloisen kaatopaikka-alueen ja jätteenpolttolaitoksen kautta ja tarkistin mitä ruderaateilla näkyisi. Edustan lahdella oli runsain määrin nokikanoja, koskeloita ja telkkiä. Rannassa oli mustavariksia, hemppoja, pajusirkkuja, västäräkkejä, rastaita, kiuruja ja yksi rautiainenkin lensi yli.

Kävelin kämpälle, nautin pienen aamupalan ja sen jälkeen lähdin jatkamaan aamulenkkiä, suuntana Kaivopuisto. Selkälokkeja kierteli Hakaniemen sillalta alkaen, Kauppatorin tienoilla oli siellä talvehtinut silkkiuikku paikallaan. Punarinta helkytteli Hovioikeuden puistikossa ja Kaivopuistossa miut vastaanotti laulava tikli. Istuin portaille joilta oli näköala merelle ja aloin staijata. Ensimmäiset kurjet tulivat idästä jo vartin jälkeen. Muutolla olivat tämän ajan perinteiset, peipot, kiurut, hyypät ja rastaat. Puolen tunnin jälkeen ohi meni ensin neljän kuovin parvi ja sitten merikotka, joka tuohon aikaan aina komiasti säväytti.

Yksinäinen kuovi muutti varttia myöhemminkin ja uutena kahlaajana mereltä saapui kärkeen lehtokurppa ja jäi paikalliseksi. Ohi meni myös kanahaukka. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli mereltä toinen merikotka ja muutti suoraan ylitseni pohjoiseen. Tietysti kamera oli kämpällä ja tele peräti Salossa, harmittelin. Tuosta saamallani innolla jatkoin staijia vielä tunnin, vakiolajiston lisänä näin vielä yhden buteon, mahdollisen hiirihaukan ja kevään ensimmäisen metsävikloni. Tämän aamun sain staijata itsekseni, eilisaamuna miut oli yllättänyt paikalle saapunut Karhun Hessu, opiskelukumppani Turusta. Oli muutaman kurssikaverinsa kanssa vapaata viettämässä ja kiikari mukana. Kumpikin päivä oli samanlainen kaunis keväinen korkeapainepäivä, omiaan auringonottoon etelärannalla. Lämpötila nousi toiselle kymmenelle. Muuttoa pidin heikkona mutta oli sieltä silti tullut tuhat naurulokkia ja saman verran sepelkyyhkyjäkin. Päivän lajisumma nousi 42:een.

Mutta, yötyötä oli edelleen luvassa joten oli aika lähteä takaisin kämpälle nukkumaankin välillä. Kellokin oli jo ehtinyt iltapäivän puolelle.

***

Pyörälenkit jatkuvat

(eräs Pitkäkosken telkkäkoiras)

Tottahan tänäänkin piti pyöräillä, ei tuo ahteri vähemmällä totu. Nyt päätin sitten tehdä suunnilleen saman kierroksen kuin kolme vuotta sitten aloituslenkkinäni tein. Hieman sitä muokkasin, lähinnä venytin. Kotoa lähdin Ilolan ja Ruskeasannan kautta kiertämään lentokenttää eteläpuolitse. Kurkkasin ohimennen Kalliosolanlammelle ja jatkoin sitten kehäkolmosen vieressä Vantaankoskelle. Sieltä lähdin jokivartta pitkin Silvolaan ja altaan vierestä menevää tietä Pitkäkoskelle. Sen vartta kuljin rantaa pitkin ja nousin sitten Ylästön laidalle. Sieltä sitten poljin takaisin kotiin Koivuhaan ja Simonkylän kautta.

Kevään merkkejä oli taas vaikka muille jakaa. Valkovuokkoja oli jo monessa paikassa, ja päivää ennen kuin viimevuotinen ennätykseni. Sinivuokkojakin oli joka paikassa, perhosia niiden ympärillä, eniten tietysti nokkosperhosia mutta myös jokunen suruvaippa näkyi. Joku tuntematon kansalaisaktivisti oli istuttanut krookuksen sipuleita pariin paikkaan pyörätien varteen ja kukassahan ne nyt olivat.

Kolme vuotta sitten aprillipäivänä oli vielä kevät kovin alussa, koskikaroja näkyi reitin varressa. Nyt ne olivat kadonneet, ja avoimessa Vantaanjoessa näkyi vain telkkiä ja heinäsorsia ja erikoisuutena yksi pari haapanoita. Muutaman kuvankin pysähdyin telkistä ottamaan Pitkäkosken alajuoksulla, missä ne sukeltelivat kosken kuohuissa. Oikeastaan pysähdyin tarkistamaan missä kunnossa kamerani on, koska Vantaankoskella kävi aivan perinteisesti eli kaaduin pyörälläni, kun tottumattomana erittäin tehokkaisiin käsikäyttöisiin levyjarruihin pysäytin fillarini hieman varomattomasti ja korkealle hinaamaltani satulalta jalat eivät yltäneetkään noin vain maahan. No, kamera oli kunnossa, mitä nyt linssin vastavalosuojasta pieni pala puuttui.

(tässäpä tulkku)

Tästä havainnosta ilahtuneena kannoin pyörän Ylästöön nousevia portaita seuraavalle pyörätielle joka johti tutulle paikalle missä on jo vuosia asustellut nokkavarpusia. Pitkin talvea kävin paikalla mutta näin vain punatulkkuja. Nyt oli paikalla sekä niitä että sitten nokkavarpusiakin. Vaikea niitä oli kuitenkin kuvata, jo paikantaminen äänten perusteella oli hankalaa ja linnut kähmivät yleensä pusikoiden keskellä tai korkealla puiden latvoissa. Muutaman kuvan kuitenkin sain kun parisataa ruutua käytin. Piti kyllä ottaa muutama kuva punatulkuistakin kun väitän ne kuitenkin tuntevani.

Hieman vähemmän kilometrejä tuli kuin eilen mutta hyvänlainen lenkki tänäänkin. Samaa pitää jatkaa niin kauan kun näitä aurinkoisia päiviä vielä riittää. Jalat eivät väsy, kai siihen on syynsä sillä että viime aikoina olen jokaisen työviikon aikana kahvitauoilla salilla tehnyt tuhat suoritusta jalkaprässissä 150 kilon painoilla, kaksisataa joka yö, kun toiset nostavat painoja syömällä eväitään. 

***

(tämä ei ole tulkku)

Pyöräilykauden aloitus

(ekoelis syntyi tästä)

Tänään sitten avasin pyöräilykauden, pitäähän se avata kun kerran uuden pyörän hankin. Vähän myöhässä olin jos alkua vertaa kolmen vuoden takaiseen, silloin ensikierros oli aprillipäivänä, vaikka kevät oli paljon tätä tämänkertaista myöhäisempi. Se vuosi oli ekopinnojen keruun haastevuosi jolloin keräsin 200 lajia ekologisesti. Tänä vuonna tuskin yritän mitään parannusta tuohon, kunnon vuoksi retkeilen jos retkeilen. Painoa on poistettavaksi asti ainakin viisi kiloa...

Tuona vuonna huomasin että täältä on loppujen lopuksi aika lyhyt matka pyöräillen Vanhankaupunginlahdelle, joten sen valitsin ihan luonnostaan aloituslenkiksi. Laiskan leppoisasti lähdin liikkeelle vasta puolilta päivin. Olisihan siellä vieläkin se valkopää josta voisi saada vaikka ekoeliksen. Pyörä kulki oikeastaan aika leppoisasti vaikka edellisestä kierroksesta noin kauas on aikaa. Liikennettä riitti kun täällä Ruuhka-Suomessa ollaan, ja varovasti oli syytä ajella. Trikoohirviöt saivat suhahdella ohi ihan niin lujaa kuin halusivat.

Vastatuulikaan ei haitannut matkaa Viikkiin. Heti huomasin miten paljon enemmän pyöräillessä lintuja huomaa kuin ajaen. Nytkin jo matkalla keksin kevään ensimmäisen kirjosiepon Ala-Tikkurilasta ja jonkin matkaa tuosta edempänä Puistolassa vielä ensimmäisen kivitaskuni. Siinä välissä oli muistutus siitä että pyöräily täällä Helsingin seudulla ei ole ihan huoletonta, terassikauden alku oli tuottanut pyöräreitille hirveän määrän lasinsiruja, ilmeisesti läheisestä juottolasta lentäneitä. Onnistuin kuitenkin ne väistämään ehjin renkain.

Viikkiin tullessa suunnistin ensimmäiseksi Keinumäen lintutornille. Siellä oli hiljaista, toisin kuin varmasti eilen olisi ollut. Rautiainen lauleli, ja kanahaukka lensi varisten saattamana läheltä ohi. Pyöräni pitäisi olla niinsanottu retkipyörä mutta kokeilin tietysti sen maasto-ominaisuuksiakin kulkien kapeita rantapolkuja pitkin Hakalaan. Lavalla oli ulkoilijoita joten kiipesin täälläkin taas lintutorniin. Siellä juttelivat keskenään vakituiset eläkeläisornit joita täällä erityisesti näin arkena päivisin näkee. Linnusto oli aika lailla samaa kuin on ollut jo jonkin aikaa, tämä kaunis ilma ei ole mitään etelävirtausta vaan vain korkeapainesäätä. Etelästä ei kuulunut jonkun varpushaukan ja kuovin lisäksi muita muuttajia.

Jatkoin Purolahden kautta Mölylään. Sieltä oli hieman myötäisempi valo tutkia paikalllisia lintuja, ja onnistuinkin nyt löytämään heinätaviparin joka täällä on muiden mukaan ollut jo jokusen päivän. Räyskä kierteli edessä ja pari selkälokkiakin huomasin, miulle vasta nyt vuoden ensimmäiset.

Kovin kelirikkoista polkua suunnistin kohti Fastholmaa, mutta polkien meni koko matka, ei tarvinnut pyörää taluttaa missään vaiheessa. Ruokintapaikalle tullessa vastassa oli tutun näköinen auto ja yksi polkupyörä, joka sekin kuului tutulle kuvaajalle. Ja kun ehdin lintulaudan lähelle, Salon Markku totesi tintin juuri olevan laudalla ruokailemassa. Tulihan siitä ekoelis. Vähän aikaa siinä istuskelin, kuunnellen pikkutikkakoiraan rummutusta jossakin kauempana, ja kiersin sitten rannan kautta takaisin pyörälle. Vakiomännyssä torkkuivat tällä kertaa molemmat lehtopöllöemot. Poikasia en jäänyt etsimään vaan palasin pyörälle ja lähdin polkemaan verkalleen peltojen halki kohti kotia.

Paluumatka sujui jo aika lailla työmatkaliikenteen seassa joten lintujen seurantaan ei jäänyt liiemmin aikaa kun piti tarkkailla kaksi- ja nelipyöräisiä suhareita koko ajan. Takapuoli alkoi selvästi puutua paluukilometreillä, se ei ole tottunut taaskaan kovaan satulaan. Vaikka kilometrit menivät selvästi yli neljänkymmenen, jaloissa ei tuo lenkki juuri tuntunut. Hyvä merkki, kunhan vielä tuon perseen saisi kestämään. Etuhaarukka on jousitettu mutta takapää jyskyttää suoraan häntäluuhun.

***

(tuo kaksikko paritteli härskisti keskellä tietä, siirtyivät pientareelle kun otin niistä kännykällä kuvan)

Menneitä muistellen XXXII

9.4.1968: Tämän ajan tyypillisin retkikohteeni on ollut lintulahti. Tosin vuosi 1968 oli vasta toinen jolloin olin retkellä lintulahdella, Halikonlahdella, kun Salossa asuin. Tuohon aikaan lajeja tuli vielä niukasti, 32. Se on tosin enemmän kuin tasan vuotta myöhemmin jolloin sain kasaan vain 28 varmaa ja lisäksi pajusirkun jonka perään jätin kysymysmerkin kun äänestä sen määritin.

Iltapäiväretkellä oli kuitenkin kymmenen astetta lämmintä ja tuuli leutoa etelälounaista, jopa lämpimämpää kuin tänään. Kevään ensimmäinen västäräkkini tuli vastaan Vuohensaarentiellä. Itse lahdella ja sen lähistöllä oli paikallisina neljä tuulihaukkaa. Kaukana vastarannan yllä muutti joku buteo etelään, mahdollinen hiirihaukka, mutta etäisyyden vuoksi jätin määrityksen vain suvulleen. Kevään ensimmäinen kalasääski sen sijaan tuli päältä joten sitä ei tarvinnut epäillä lainkaan.

Altaille oli tullut jo koko joukko heinäsorsia, viitisentoista tavia ja kolme paria haapanoita, sotkista paikalla oli 14 punasotkaa ja muita uimareita edustivat kymmenen nokikanaa. Kuovikin oli paikalla, kevään ensimmäisen olin nähnyt kolme päivää aikaisemmin.

Vuotta myöhemmin 9.4.1969 Halikonlahdella oli vielä talven jäljiltä kolme tunturikiurua. Silloiselle kaatopaikalle oli kerääntynyt yli 5000 kottaraista ja iltapäivällä sinne tuli myös ainakin kolme merilokkia, sen kevään ensimmäiset. Itse lahdella suurimman huomion varasti kyhmyjoutsen, sekin tuon kevään ensimmäinen ja noihin aikoihin laji oli sen verran harvinainen vieras että olin vihkooni kirjannut siitä oikein tuntomerkitkin. Kai se oli ihan paikallaan, eliksen tuosta lajista olin saanut noin vuotta aiemmin, 30.3.1968 ja noina vuosina laulujoutsen oli tavallisempi vieras lahdella, vaikka sekin oli varsin vähälukuinen.

Jos vertaan tämän päivän retkeäni Vanhankaupunginlahdelle takavuosiin Salossa, lajeja kertyy nykyisin ihan eri tavalla, vihkoon kirjasin 64 tänään. Jos noihin vanhoihin havaintoihin vertaan, tänään en nähnyt yhtään punasotkaa, en tuulihaukkaa ja vain kymmenen kottaraista. Tunturikiuruja ei ollut talvellakaan. Kevään ensimmäisen sääkseni näin eilen, tänään kevään ensimmäiset kuovini, niiden tulo vastaa samaa kuin takavuosinakin. Kyhmyjoutsenet ovat olleet reviireillään jo pitkään ja sota laulujoutsenten kanssa on vaatinut tänäkin keväänä jo ensimmäisen kuolonuhrin. Västäräkkejä on ollut täällä hyvän aikaa ja niitä näkee jo parvittain. Pajusirkkumäärityksiini luotan nykyisin vaikken niitä kiikarilla katsoisikaan.

***

Kuolemaa haastamassa

(edellisin elikseni siinä tankkaamassa)

Tällä hetkellä on pieni talviloman tapainen, eläkeviikoilla venytetty vapaa on kolmen viikon mittainen. Olen käyttänyt sen tähän mennessä kaluston päivittämiseen ja tietysti myös päivittäisiin retkiin. Kalustosta päivitin viime viikolla nelipyöräisen ajoneuvon, sen tosin niin miedosti että naapuri epäili miun vain käyneen pesettämässä entiseni. Tarkemmin katsoen kuitenkin sen merkki vaihtui, myös korimalli, ja jopa käytettävä polttoaine. Väri on siis kuitenkin entinen eli sininen.

Edellispäivänä kävin sitten katselemassa mahdollista uutta kuvauskalustoa. Vielä en mitään kauppoja tehnyt, mutta jalusta kuitenkin matkaan mukaan tarttui. Vanha Berlebach alkaa olla turhan raskas isoine Manfrotton videopäineen ja ukkoutumista ennakoiden siirryinkin sitten hiilikuitujalustaan joka kinopäineen painaa selvästi alle puolet tuosta entisestä. Jaksaa paremmin kantaa maastossakin.

Nyt torstaina kävin sitten parissa pyöräkaupassa ja päivitin myös kaksipyöräisen kulkuvälineeni. Koeajoksi kävi hyvin matka kaupasta kotiin. Hyvinhän tuo tuntuu toimivan. Oma paino on kasvanut talvella taas pari kiloa ja pyöräilemällä se viimeksikin putosi huomaamatta, miksei siis nytkin. Sen verran jaloilla on kävelemällä kuntoiltu että lenkki ei tuntunut lainkaan niitä rasittavan. Sitä kävelykuntoiluakin tuli harrastettua tarpeeksi kun kävin sitten hakemassa kaupan pihalta sinne jääneen autoni ja sen jälkeen vielä tein kohtuullisen lenkin Viikin peltojen ympäri.

Päivittäisretkeily on keskittynyt lähialueille, paitsi että tiistaiaamuna revin itseni aamuneljältä ylös, siis kuutisen tuntia normaalia aikaisemmin, ja lähdin ihan ilman aamupalaa ajamaan Tampereelle. Siellä on ties miten pitkään majaillut idänturturikyyhky, jota en ollut eliksiini vielä hankkinut. Sen viimeaikaiset käytöstavat olivat sellaiset että paikalla oli syytä olla heti aamusta. Puoli seitsemältä olinkin Linnainmaan kulmilla ja erään rivarin tuntumasta löytyikin epämääräinen seisoskelevien äijien joukko. Siihen vain mukaan, ja eipä kauaakaan kun läheisestä männiköstä laskeutui isokokoinen kyyhky ihan lähelle ja käveli siitä tutun lintulaudan alle ruokailemaan. Runsaan viiden minuutin ruokailu riitti sille ja se nousi takaisin mäntyihin viettämään aikaansa. Sen verran hyvä piilo sillä siellä oli että sen keksiminen puusta oli todella hankalaa. Kamera oli autossa mutta sen verran vähän valoa oli etten edes viitsinyt ottaa sitä ulos, pelkkä kiikari riitti.

Jaa että miksi bongaamaan... Tässä olen miettinyt mitä pitäisi tavoitteekseen asettaa, ja nyt ajattelinkin sitten kisata ihan kuoleman kanssa: eli laitoin itselleni tavoitteen katkaista 400 lajia ennen kuolemaani. Käytännössä tuo katkaisu pitäisi tehdä silloin kun pystyy vielä retkeilemään, teho-osaston letkuista ei lähdetä enää bongaamaan eikä dementikkonakaan pysty enää kovin suunnitelmallisiin bongauksiin, saa vain hoitohenkilökunnan peräänsä. Joten aikaa on karkeasti kymmenisen vuotta, ja parikymmentä lajia tässä vielä puuttuisi. Tarkoittaa tasaisen vauhdin taulukolla että laji puolen vuoden välein täyttäisi tuon 400:n tavoitteen noin 75 vuoden iässä. Toivottavasti silloin vielä pystyy ilman autoa kummempaa rollaattoria liikkumaan. Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus koko maata rallata, todennäköisimmin lähden vain niiden lajien perään jotka ovat tässä mantereella ja lähinnä Pori-Tampere-Lappeenranta-linjan eteläpuolella. Siis jos asuinpaikkani pysyy täällä missä nytkin olen.

Päiväys 7.4. tuo mieleen erään spontaanin eliksen, Halikonlahdelta vuodelta 1969. Aamupäivän olin staijaillut Ilmusmäen huipulla turhaan, ja tullut sieltä Halikonlahden puhdistusaltaille. Paikalla olivat myös senaikaisista vakituisimmista retkikavereista Lintuvuoren Jari, Liikon Jorma ja Lehtolan Tapani, kaikki samasta koulustakin. Kimpassa kävelimme kakkosaltaan luoteislaitaa vanhan polttokaatopaikan suuntaan kun yhtäkkiä edestämme nousivat sorsat, lokit ja varikset ilmaan hätäänsä rääkyen. Humaus kuului ja juuri edessämme koukkasi lähes vedenpinnasta ylös syöksyn tehnyt peto. Koko nelikko nosti sekunnissa kiikarit silmille ja huusi kuorossa: muuttohaukka. Sehän se, ja syöksynsä jälkeen lähti ilman saalista kohti Viitanmäkeä. Siinä vaiheessa Jorma huomasi että hänelläpä roikkuu kaulassa myös kamera ja siinä pitkä putki, mutta ennen kuin hän ehti kuvaa ottaa, lintu oli jo kaukana. Hieno oli havainto ja aika kauan kesti ennen kuin näin seuraavan kerran tuon lajin.

(tuo oli isokiljuhanhi kun sain siitä eliksen, ja silloin vielä jopa harvinaisuus, toisin kuin nykyään tundrahanheksi tuunattuna, kuva kännykällä ja putkella otettuna viime sunnuntailta)

Menneitä muistellen XXXI

5.4.1978: Joskus on lähdettävä Jurmostakin, kai siksi että sinne pääsisi palaamaan uudestaan, ja nyt lähtö oli aamukahdeksalta. Keli olisi vielä varmasti kelvannut jääkävelylle, mutta ehdimme vain pistäytyä saaren metsissä nopeasti tarkistamassa mitä sinne yön aikaan oli lisää tullut. Mitään ei ollut tullut, vanhoista oli osa hävinnyt kuten näillä pohjoistuulisilla keleillä usein käy.

Teeri pulisi soidintaan heti aamusta, peukaloinen lauloi. Vähän kiuruja ehti muuttaa, pari sepelkyyhkyparvea pyrähtää esiin. Lehtokurppa ponnahti ylös lepikosta, männikössä oli pieni hippiäisporukka. Rautiaisia ehdimme löytää tusinan ja punarintoja neljä. Mustarastaiden määrä putosi neljäänkymmeneen.

Laiva lähti jäähän murrettua väyläänsä kohti Turkua, Jurmon kiven eli asema-alueen rajan ohitimme yhdeksän aikaan. Jukka rahtasi mukaan merimetsonsa ja joskus myöhemmin Helsingissä tavatessamme taisi olla puhetta että hän tosiaan täytätti sen. Umpijäätä pelkäsimme koko matkan olevan, mutta Utön väylältä Aspön suuntaan oli yli kaksi kilometriä pitkä railo jota laiva käytti hyväkseen. Siitä löytyi vähän telkkiä, koskeloita ja lokkeja ja sen pohjoispäässä näkyi kaksi lintua. Mie katselin niitä laivan ikkunasta ja määritys jäi auki, Sepe oli kannella ja määritti ne koirasallihaahkoiksi. Sukelsivat juuri kun laiva ne ohitti ja jatkoi taas jäihin.

Koko pitkän merimatkan aikana Turkuun ei näkynyt juuri muuta kuin noita jo reviireilleen palanneita lokkeja, vähän koskeloita jos joku pikkusula jossakin oli, ja variksia. Vasta Ruissalon vaiheilta satamaan tullessa näimme muutakin, nokikanoja, tukkasotkia, pari kanadanhanhea, runsaasti naurulokkeja ja yhden selkälokinkin. Se oli miulle vuoden 98. laji, joten aika heikosti oli tämä retki kisaa hyödyttänyt, Sepe oli kirinyt kannoille.

Koko retken ja paluun ajan puhuimme Sepen kanssa siitä miten tänne ulos pitää tulla vielä uudestaan, siten ettemme nyt kävelisi ulkokivillä vaan käyttäisimme kulkemiseen potkukelkkoja tai vesikelkkoja jotka kantaisivat myös retkivarusteita, ja laivaväylät ylittäisimme railolosseilla joita silloin vielä oli ainakin joissakin paikoin. Se retki on kuitenkin edelleenkin tekemättä, sen verran harvassa nuo hyvät jäätalvet ovat olleet. Toinen syy joka jarrutti sitä intoa paljastui pari päivää myöhemmin. Tuuli nimittäin hajoitti heti retkemme jälkeen 6.4. jäät Jurmon eteläpuolelta Bokullaan asti ja 7.4. myös pohjoispuolelta Vidskärin selältä. Sitä oli mukava miettiä mitä olisikaan tapahtunut jos olisimme olleet tuolla ulkona juuri silloin kun tuuli lähti noita jäitä kuljettamaan. Siihen aikaan ainoastaan Maxwell Smartilla oli kenkäpuhelimensa, muut eivät siitä edes unta nähneet. Juuri lähtiessämme saareen tullut hylkeenmetsästysporukka taisi jäädä rannalle ihmettelemään.

Vähän vastaavaa kuin tällä retkellä koin vuotta myöhemmin kun olin siviilipalvelussa Joutsenossa Rauhan sairaalassa, kevättalvella tuli vapaana aikana vaellettua pitkin eteläisen Saimaan selkiä. Siinäkin oli omat riskinsä, salmipaikoissa virta piti jään yllättävän ohuena, joskus edessä oli avointa vain muutaman metrin päässä ja peruutettava oli todella varovasti. Sepe taas oli Utössä joitakin vuosia myöhemmin kun jää taas ulottui kauas siitä etelään. Silloin kuolleita merimetsoja löytyi kymmeniä ellei toistasataa. Viimeksi maaliskuun lopulla 2010 oli myös jäätä kauas Utön eteläpuolelle asti, silloin kuoli nälkään runsaasti kyhmyjoutsenia. Merikotkakanta oli kasvanut siten että noista jäälle kuolleista joutsenenraadoista kahinoi aina kymmenkunta koukkunokkaa kerrallaan, lokit ja korpit saivat tyytyä jämiin.

***

Menneitä muistellen XXX

4.4.1978: Kaunis korkeapainesää Jurmossa jatkui, tuuli pysyi heikkona ja aurinko paistoi. Lämpö pysyi lähellä nollaa joten ei ollut pelkoa että aurinko olisi sulattanut jään liian hauraaksi. Jääretkeilylle oli siis vieläkin hyvät mahdollisuudet. Täydensimme lähisaarten kierroksemme käymällä vielä tutkimatta jääneillä Killingharulla ja Norrkläpparna-ryhmällä sekä tietysti jo tutuiksi tulleilla länsipään saarilla. Olisi tuolla Utön suunnassa ollut vielä Skalmörninkin suuri soraharjanne, mutta ihan sinne asti emme kävelleet. Utön ja Jurmon välisillä saarilla Bokullan ympäristössä tuli käytyä jo toukokuun lopussa 1977 kun olimme vakioveneporukalla laskemassa noiden luotojen pesimälinnustoa Saaristomeren kansallispuistoselvityksiä varten ja Jurmon läheisillä lounais- ja länsipuolen suurilla lintusaarilla käytiin uudestaan toukokuun 1979 lopulla laskemassa pesimälinnut, erityisesti haahkat, ja tutustumassa muutenkin saarten luontoon. Samalla kertaa tuli tutkittua pesimälinnusto ja paikat Jurmon eteläpuolen luodoilla aivan Jurmon Kalkskäriin asti, siitäkin huolimatta että merikortti oli Jurmon eteläpuolelta tuohon aikaan vielä vitivalkoinen, gt-kartalla piti navigoida ja veneen keulassa tähystellä ettei olisi kiveen ajettu. Ei sinne muuten juuri kukaan veneellä ajanut Per Mattssonia lukuun ottamatta. Monta kiveä Jurmon ympärillä ei ole jolla emme olisi joskus käyneet, onneksi emme yhdenkään kanssa kolaroineet.

Laaja kierroksemme pohjois- ja länsipuolen jäillä paljasti että tämmöinen jäätalvi oli ollut kova myös linnuille, erityisesti nopeasti runsastuneille merimetsoille. Niiden raatoja löytyi tuolta ulompaa pitkin jäätä. Kaikki olivat nuorten lintujen, luurangoiksi kaluttuja. Lokit, korpit ja mahdolliset pedot olivat nälkään kuolleet linnut omaan nälkäänsä syöneet ja aurinko sitten lämmittänyt luita niin että ne olivat painuneet osin sisälle jäähän. Yksi raato löytyi myös Jurmon pääsaarelta, se oli aivan ehjä nuoren merimetson raato joka oli juuri osaksi paljastunut Kappelin tuntumasta sulavan lumikinoksen alta. Jukka sen löysi ja myös otti talteen, vuorasi ison puulaatikon vedenpitävästi ensin muovilla, sitten lumella, laittoi raadon sinne ja sanoi vievänsä sen Helsinkiin täytettäväksi. Jäällä olleista raadoista otin itselleni talteen yhden jalan, Sepe jalan ja pääkallon. Luulen että ovat vielä tallessa jossakin meillä puolin ja toisin. Otimme tietysti myös paljon kuvia noilla jääkävelyillämme, mutta kun ovat dioilla sekä mustavalkonegoilla, ovat jääneet kokonaan digitoimatta tähän nykyaikaan.

Tänään oli vesilintuja jo hieman harhailemassa jäälakeuden yllä sulapaikkoja etsien, heinäsorsia, pari taviporukkaa, telkkiä, isokoskeloita ja kolme tukkakoskeloakin, jokunen merihanhi ja neljäkymmentä kyhmäriä. Saarilla tuli vastaan varpushaukka joka ilmeisesti jäi pääsaareen, tuulihaukka muutti Huvudskärin yli. Korppeja kierteli saaren vaiheilla neljä. Killingharulla tapasimme kaksi luotokirvistä, jotka kinasivat keskenään siitä kumpi saa saaren kesäpaikakseen.

Pääsaarellakin oli taas hieman paremmin lintuja. Leppälehdosta nousi pari lehtokurppaa ja sieltä löytyi myös ensimmäinen tiltaltti. Pari västäräkkiäkin oli jo tullut. Rautiaisten määrä oli taas noussut, neljäänkymmeneen. Muuttajista kiuruja riitti entiseen tahtiin, peipot olivat hieman himmanneet, mustarastaiden määrä oli laskenut ensi kertaa alle sadan, kahdeksaankymmeneen. Luotojen merilokit meitä huvittivat päivästä toiseen: siellä ne istuivat aamusta iltaan paljailla kivillään pitkin jäälakeutta pitäen paikkaansa varattuna ja odottaen jäiden lähtemistä. No, toinen voi välillä käydä lounaalla jonkun raadon tai sattuman syömässä kun toinen pitää luotoa varattuna.

***

(tähänkin retkeen merimetso löytyi mutta kaikkensa antaneena)

Menneitä muistellen XXIX

3.4.1978: Toiveidemme sää jatkui, aurinkoa pilvettömältä taivaalta, tuuli pohjoisen puolella mutta heikonlaista, lämpötila varjossa kai nollan alle mutta auringon puolella lämmintä. Kun keli oli tämä, ei mainittavaa aamumuuttoa ollut ja pääsimme Sepen kanssa jatkamaan alkanutta Jurmon ympäristösaarten tarkastusta.

Hiljaistahan noilla luodoilla oli, ei siellä monta paikallista lintua ollut kun ei ollut oikein paikkaa missä levätä tai tankata. Tänään kävimme Enharulla, Sandenilla ja Huvudskärillä pääsaaren lisäksi. No, Sanden on kyllä poikkeus lepopaikkojen suhteen, se on täysin joskus istutetun ilmeisesti vuorimäntytiheikön peittämä, valitettavasti täysin läpipääsemättömänkin joten linnut saavat olla sattumakävijältä rauhassa tuon pusikon keskellä. Nuo korkeammat kalliosaaret olivat mukavia näin pohjoistuulen ja auringon aikaan, etelärinteellä voi ottaa rauhassa aurinkoa vaikka ilman paitaa ja kuunnella kun kiurut lensivät yli pohjoiseen. Tavallisten kiurujen lisäksi muuttajina oli pari kangaskiuruakin, toinen Enharulla, toinen Huvudskärillä.Kovin kauas itään ja kaakkoon emme menneet, koska olimme noilla luodoilla jo aiemmin käyneet, toukokuun lopulla 1977 olimme olleet siellä vakioporukalla veneellä pesimälintuja laskemassa.

Jäälakeus oli ankean näköinen kirkkaan auringon alla, mutta ei se kaikkia eläimiä lannistanut. Seurasimme erään pikkuluodon tuntumassa miten kaukaa jäältä siihen saapui minkki, etsi rantaviivasta paikan missä jää oli noussut koholleen kivien päälle ja sukelsi löytämästään raosta veteen. Ei aikaakaan kun se palasi takaisin hampaissaan tuulenkala. Sepä söi tämän siinä auringonpaisteessa, jätti jäälle pikku suolimytyn ja sukelsi uudestaan löytämäänsä avantoon. Tuon saman se toisti viidesti, jättäen joka kerran pikku suolimytyn säännölliseen riviin edellisten viereen, ja syötyään mielestään riittävästi lähti taas loikkimaan jääkenttää pitkin jonnekin etelän suuntaan, kai seuraavalle luodolle. Maahanmuuttajalla oli asennetta. Kävimme katsomassa noita syömisjäännöksiä ja yritimme löytää sen raon mistä se kalansa hankki, mutta meidän silmiimme se ei osunut, varsin pieni rako siis oli kyseessä.

Vähistä muuttajista voisi mainita vaikka kylän yli menneen hiirihaukan ja Enharulta huomatun haahkojen muuttoparven. Muuten meno oli vain kiurujen ja peippojen varassa. Pääsaarelta kottaraiset olivat jatkaneet enimmäkseen matkaa, rautiaisia oli taas 25, selvästi eilistä enemmän, punarintoja vain kuusi ja peukaloisia kolme, sama määrä kuin lehtokurppiakin. Mustarastaita oli yhä sata saaressa.

***

Menneitä muistellen XXVIII

2.4.1978: Edelleen jäiden ympäröimässä Jurmossa, kauniissa, hieman pysähtyneessä korkeapainesäässä. Lämpö nousi pikkupakkasesta pari astetta plussan puolelle kun aamun yläpilvet hävisivät. Tuuli oli koko päivän pohjoisen puolella, heikkeni päivän mittaan. Näkyvyyttä riitti horisonttiin ja kai ylikin.

Kiertelimme Sepen kanssa pääsaaren lisäksi monilla ympäristön saarilla, taas Heinä- ja Haahkasaaret käytiin, lisäksi Grundvikharussa, Saltskärissä, Sandvikharussa ja Sorgenin edustan luodoilla. Aamulla muutti kiuruja ja peippoja jonkin verran, noin kolmesataa kumpiakin, saman verran oli myös kottaraisia. Rautiaiset ja rastaat olivat pääosin jatkaneet matkaa. Vesilintuja oli edelleen vähän, 23 merihanhea ja 30 kyhmäriä sentään. Petoja näkyi jo jokunen, hiirihaukka muutti, samoin varpus- ja ampuhaukka. Eilinen luotokirvinen löytyi taas samasta paikasta, kai päätti jäädä reviirille siihen. Päivän lajit jäivät kolmeenkymmeneenyhdeksään lähinnä huonon vesilintusaldon takia, mutta kevään tunnelma oli niin väkivahva ettei tuollaisesta jaksettu välittää.

Illalla kerääntyi saareen komea varisten yöpymisparvi, noin 120 lintua, muuttajat kai peesaavat paikallisia löytääkseen hyvän yöpaikan. Illalla menimme aikaisin nukkumaan koska toiveissa oli että kaunis sää jätkuu ja voisimme myös jatkaa lähisaarten tutkimista.

***

Menneitä muistellen XXVII

1.4.1978: Jurmossa herättiin nollakelissä, hyvin heikossa kaakkoistuulessa ja vaihtelevan näkyvyyden vallitessa. Pitkin päivää seilasi saaren yli sumulauttoja, yhtenäisemmin sumua riitti aamuseitsemästä yhteentoista. Iltapäivällä se nousi pilviksi taivaalle vaikka jokunen matalalla lentävä pilvi edelleen toisinaan kävi saaressakin.

Tämäkin retki oli osana jo aiemmin mainitsemaani haastevuotta miun ja Sepen välillä, siis 200 vuodenpinnan katkaisu oli kisan kohde. Tuohon aikaan mie en bongannut lainkaan ja Sepekin vain toisinaan joten näillä spontaaneilla retkillä yritimme kisaa käydä. Pieni takaisku lajimääräodotuksille oli että saari oli jäiden ympäröimä joka puolelta.

Saaren keskiosat ja metsät voi kompata hyvin sumussakin, joten niihin keskityimme aamupuolen aikana. Lepäileviä lintuja oli paljon, varsinkin mustarastaita oli parvittain joka metsässä. Hippiäisiä, lehtokurppia, rautiaisia ja muitakin rastaita löytyi koko ajan lisää. Vesilintujen muutosta emme saaneet mitään käsitystä, vain jokunen kyhmäri-, haahka- tai koskeloporukka meni toisinaan vierestä ohi. Grundvikista löytyi peräti seitsemän laulurastaan ryhmä, kiuruja riitti niin maassa kuin ilmassa.

Sumun hälvettyä lähdimme länteen. Sataman ja Järven ohituksen jälkeen kävelimme länsiriutan kärkeen ja kun kerran jäätä riitti, tietysti myös edustan saarille. Siellä huomasimmekin ensimmäisen luotokirvisemme ja pari tylliä oli jo pitämässä paikkaa varattuna pesinnälle kunhan meri aukenisi. Haahkasaareen rantautuneista parista ajopuukepistä veistelimme Sepen kanssa staijikepit kiikareillemme, miulla oli noihin aikoihin isohko 7*50 itäzeiss, jota käytinkin siitä lähtien tuon kepin kanssa. Kun pari vuotta myöhemmin kimpassa päivitimme kiikarimme senaikaiselle huipulle hankkimalla Zeissin 10*40 kattoprismakiikarit, palasimme samalle paikalle etsimään vuorostaan niihin sopivat seipiöt, joista omani palvelikin ihan viime kesään asti, jolloin unohdin sen Jurmoon retkelläni enkä ole sen koommin sitä nähnyt. Palasi tavallaan siis juurilleen...

Illalla asemalla huutokaupassa keräsimme päivän lintusummat. Vesilintuja kertyi vaatimattomasti, 22 merihanhea ehkä parasta antia. Varpushaukka oli ainoa peto. Lehtokurppia summattiin hyvät 19, peukaloisia oli kuusi joista puolet laulavia, laulurastaita peräti 18, punakylkiä 17 ja mustarastaita mahtavat 215, todellinen huippupäivä. Rautiaisiakin laskettiin 34, 80 viherpeiposta 60 oli paikallisina noilla käymillämme länsipään saarilla. Kaikkiaan lajimääräksi saimme 40, mikä on aika hyvin kun vesilintuja ei voinut paikallisina paljon olla.

***