Kuolemaa haastamassa

(edellisin elikseni siinä tankkaamassa)

Tällä hetkellä on pieni talviloman tapainen, eläkeviikoilla venytetty vapaa on kolmen viikon mittainen. Olen käyttänyt sen tähän mennessä kaluston päivittämiseen ja tietysti myös päivittäisiin retkiin. Kalustosta päivitin viime viikolla nelipyöräisen ajoneuvon, sen tosin niin miedosti että naapuri epäili miun vain käyneen pesettämässä entiseni. Tarkemmin katsoen kuitenkin sen merkki vaihtui, myös korimalli, ja jopa käytettävä polttoaine. Väri on siis kuitenkin entinen eli sininen.

Edellispäivänä kävin sitten katselemassa mahdollista uutta kuvauskalustoa. Vielä en mitään kauppoja tehnyt, mutta jalusta kuitenkin matkaan mukaan tarttui. Vanha Berlebach alkaa olla turhan raskas isoine Manfrotton videopäineen ja ukkoutumista ennakoiden siirryinkin sitten hiilikuitujalustaan joka kinopäineen painaa selvästi alle puolet tuosta entisestä. Jaksaa paremmin kantaa maastossakin.

Nyt torstaina kävin sitten parissa pyöräkaupassa ja päivitin myös kaksipyöräisen kulkuvälineeni. Koeajoksi kävi hyvin matka kaupasta kotiin. Hyvinhän tuo tuntuu toimivan. Oma paino on kasvanut talvella taas pari kiloa ja pyöräilemällä se viimeksikin putosi huomaamatta, miksei siis nytkin. Sen verran jaloilla on kävelemällä kuntoiltu että lenkki ei tuntunut lainkaan niitä rasittavan. Sitä kävelykuntoiluakin tuli harrastettua tarpeeksi kun kävin sitten hakemassa kaupan pihalta sinne jääneen autoni ja sen jälkeen vielä tein kohtuullisen lenkin Viikin peltojen ympäri.

Päivittäisretkeily on keskittynyt lähialueille, paitsi että tiistaiaamuna revin itseni aamuneljältä ylös, siis kuutisen tuntia normaalia aikaisemmin, ja lähdin ihan ilman aamupalaa ajamaan Tampereelle. Siellä on ties miten pitkään majaillut idänturturikyyhky, jota en ollut eliksiini vielä hankkinut. Sen viimeaikaiset käytöstavat olivat sellaiset että paikalla oli syytä olla heti aamusta. Puoli seitsemältä olinkin Linnainmaan kulmilla ja erään rivarin tuntumasta löytyikin epämääräinen seisoskelevien äijien joukko. Siihen vain mukaan, ja eipä kauaakaan kun läheisestä männiköstä laskeutui isokokoinen kyyhky ihan lähelle ja käveli siitä tutun lintulaudan alle ruokailemaan. Runsaan viiden minuutin ruokailu riitti sille ja se nousi takaisin mäntyihin viettämään aikaansa. Sen verran hyvä piilo sillä siellä oli että sen keksiminen puusta oli todella hankalaa. Kamera oli autossa mutta sen verran vähän valoa oli etten edes viitsinyt ottaa sitä ulos, pelkkä kiikari riitti.

Jaa että miksi bongaamaan... Tässä olen miettinyt mitä pitäisi tavoitteekseen asettaa, ja nyt ajattelinkin sitten kisata ihan kuoleman kanssa: eli laitoin itselleni tavoitteen katkaista 400 lajia ennen kuolemaani. Käytännössä tuo katkaisu pitäisi tehdä silloin kun pystyy vielä retkeilemään, teho-osaston letkuista ei lähdetä enää bongaamaan eikä dementikkonakaan pysty enää kovin suunnitelmallisiin bongauksiin, saa vain hoitohenkilökunnan peräänsä. Joten aikaa on karkeasti kymmenisen vuotta, ja parikymmentä lajia tässä vielä puuttuisi. Tarkoittaa tasaisen vauhdin taulukolla että laji puolen vuoden välein täyttäisi tuon 400:n tavoitteen noin 75 vuoden iässä. Toivottavasti silloin vielä pystyy ilman autoa kummempaa rollaattoria liikkumaan. Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus koko maata rallata, todennäköisimmin lähden vain niiden lajien perään jotka ovat tässä mantereella ja lähinnä Pori-Tampere-Lappeenranta-linjan eteläpuolella. Siis jos asuinpaikkani pysyy täällä missä nytkin olen.

Päiväys 7.4. tuo mieleen erään spontaanin eliksen, Halikonlahdelta vuodelta 1969. Aamupäivän olin staijaillut Ilmusmäen huipulla turhaan, ja tullut sieltä Halikonlahden puhdistusaltaille. Paikalla olivat myös senaikaisista vakituisimmista retkikavereista Lintuvuoren Jari, Liikon Jorma ja Lehtolan Tapani, kaikki samasta koulustakin. Kimpassa kävelimme kakkosaltaan luoteislaitaa vanhan polttokaatopaikan suuntaan kun yhtäkkiä edestämme nousivat sorsat, lokit ja varikset ilmaan hätäänsä rääkyen. Humaus kuului ja juuri edessämme koukkasi lähes vedenpinnasta ylös syöksyn tehnyt peto. Koko nelikko nosti sekunnissa kiikarit silmille ja huusi kuorossa: muuttohaukka. Sehän se, ja syöksynsä jälkeen lähti ilman saalista kohti Viitanmäkeä. Siinä vaiheessa Jorma huomasi että hänelläpä roikkuu kaulassa myös kamera ja siinä pitkä putki, mutta ennen kuin hän ehti kuvaa ottaa, lintu oli jo kaukana. Hieno oli havainto ja aika kauan kesti ennen kuin näin seuraavan kerran tuon lajin.

(tuo oli isokiljuhanhi kun sain siitä eliksen, ja silloin vielä jopa harvinaisuus, toisin kuin nykyään tundrahanheksi tuunattuna, kuva kännykällä ja putkella otettuna viime sunnuntailta)