Menneitä muistellen XXXI

5.4.1978: Joskus on lähdettävä Jurmostakin, kai siksi että sinne pääsisi palaamaan uudestaan, ja nyt lähtö oli aamukahdeksalta. Keli olisi vielä varmasti kelvannut jääkävelylle, mutta ehdimme vain pistäytyä saaren metsissä nopeasti tarkistamassa mitä sinne yön aikaan oli lisää tullut. Mitään ei ollut tullut, vanhoista oli osa hävinnyt kuten näillä pohjoistuulisilla keleillä usein käy.

Teeri pulisi soidintaan heti aamusta, peukaloinen lauloi. Vähän kiuruja ehti muuttaa, pari sepelkyyhkyparvea pyrähtää esiin. Lehtokurppa ponnahti ylös lepikosta, männikössä oli pieni hippiäisporukka. Rautiaisia ehdimme löytää tusinan ja punarintoja neljä. Mustarastaiden määrä putosi neljäänkymmeneen.

Laiva lähti jäähän murrettua väyläänsä kohti Turkua, Jurmon kiven eli asema-alueen rajan ohitimme yhdeksän aikaan. Jukka rahtasi mukaan merimetsonsa ja joskus myöhemmin Helsingissä tavatessamme taisi olla puhetta että hän tosiaan täytätti sen. Umpijäätä pelkäsimme koko matkan olevan, mutta Utön väylältä Aspön suuntaan oli yli kaksi kilometriä pitkä railo jota laiva käytti hyväkseen. Siitä löytyi vähän telkkiä, koskeloita ja lokkeja ja sen pohjoispäässä näkyi kaksi lintua. Mie katselin niitä laivan ikkunasta ja määritys jäi auki, Sepe oli kannella ja määritti ne koirasallihaahkoiksi. Sukelsivat juuri kun laiva ne ohitti ja jatkoi taas jäihin.

Koko pitkän merimatkan aikana Turkuun ei näkynyt juuri muuta kuin noita jo reviireilleen palanneita lokkeja, vähän koskeloita jos joku pikkusula jossakin oli, ja variksia. Vasta Ruissalon vaiheilta satamaan tullessa näimme muutakin, nokikanoja, tukkasotkia, pari kanadanhanhea, runsaasti naurulokkeja ja yhden selkälokinkin. Se oli miulle vuoden 98. laji, joten aika heikosti oli tämä retki kisaa hyödyttänyt, Sepe oli kirinyt kannoille.

Koko retken ja paluun ajan puhuimme Sepen kanssa siitä miten tänne ulos pitää tulla vielä uudestaan, siten ettemme nyt kävelisi ulkokivillä vaan käyttäisimme kulkemiseen potkukelkkoja tai vesikelkkoja jotka kantaisivat myös retkivarusteita, ja laivaväylät ylittäisimme railolosseilla joita silloin vielä oli ainakin joissakin paikoin. Se retki on kuitenkin edelleenkin tekemättä, sen verran harvassa nuo hyvät jäätalvet ovat olleet. Toinen syy joka jarrutti sitä intoa paljastui pari päivää myöhemmin. Tuuli nimittäin hajoitti heti retkemme jälkeen 6.4. jäät Jurmon eteläpuolelta Bokullaan asti ja 7.4. myös pohjoispuolelta Vidskärin selältä. Sitä oli mukava miettiä mitä olisikaan tapahtunut jos olisimme olleet tuolla ulkona juuri silloin kun tuuli lähti noita jäitä kuljettamaan. Siihen aikaan ainoastaan Maxwell Smartilla oli kenkäpuhelimensa, muut eivät siitä edes unta nähneet. Juuri lähtiessämme saareen tullut hylkeenmetsästysporukka taisi jäädä rannalle ihmettelemään.

Vähän vastaavaa kuin tällä retkellä koin vuotta myöhemmin kun olin siviilipalvelussa Joutsenossa Rauhan sairaalassa, kevättalvella tuli vapaana aikana vaellettua pitkin eteläisen Saimaan selkiä. Siinäkin oli omat riskinsä, salmipaikoissa virta piti jään yllättävän ohuena, joskus edessä oli avointa vain muutaman metrin päässä ja peruutettava oli todella varovasti. Sepe taas oli Utössä joitakin vuosia myöhemmin kun jää taas ulottui kauas siitä etelään. Silloin kuolleita merimetsoja löytyi kymmeniä ellei toistasataa. Viimeksi maaliskuun lopulla 2010 oli myös jäätä kauas Utön eteläpuolelle asti, silloin kuoli nälkään runsaasti kyhmyjoutsenia. Merikotkakanta oli kasvanut siten että noista jäälle kuolleista joutsenenraadoista kahinoi aina kymmenkunta koukkunokkaa kerrallaan, lokit ja korpit saivat tyytyä jämiin.

***