Tähän aikaan takavuosina XXXVI

***

31.12.1968: Vuoden viimeisenäkin päivänä on retkeilty. Esimerkkinä olkoon päivä jolloin yritimme Karhumäen veljeksien kanssa laskea Halikonlahden talvilintureittiä. Kova lumisade kuitenkin sai meidät toisiin ajatuksiin, näkyvyyttä ei ollut kuin parisataa metriä.

Alkumatkalla näimme kuitenkin yhden urpiaisen lähtöpisteen lähellä, seitsemän vuorihemppoa tullessamme vedenpuhdistusaltaille ja kolme tunturikiurua palatessamme Vuohensaaren tietä takaisin.

Kun laskennasta ei tullut mitään, päätimme uusia sen uudenvuoden jälkeen, kolmantena päivänä, ja lähdimme käymään Halikossa. Laukassuolla oli erikoista toimintaa, tietääksemme luujauhotehdas siellä käsitteli teurasjätteitä. Ja kovin huolimatonta oli se käsittely. Tavaraa oli ympäristössä röykkiöittäin peittämättä ja elukat sekä linnut sitten raahanneet sitä ympäri metsää ja suota.

Lintuja tuolla teurasjätekasoilla oli runsaasti, sain vuoden viimeisen vuodenpinnan korpista, sen numero oli 166. Korppeja oli ainakin kymmenkunta, mikä siihen aikaan oli tavattoman paljon täällä etelässä. Kuten sanoin, koko vuonna en ollut siihen mennessä vielä yhtään nähnyt. Oli siellä muitakin varislintuja, harakoita, variksia ja närhi. Luista lihaa kaiveli myös käpytikka ja koko joukko tiaisia.Erikoisin kasojen ympärillä kierrellyt lintu oli harmaapäätikka, ehkä sekin oli ihastunut liharuokaan.

Suolla kävimme myös, sen reunasta löytyi pyy ja keskemmältä muutama teeri. Vaikka sää pysyi sateisena ja näkyvyys heikkona, saimme päivän lajimääräksi yhdeksäntoista. Ei se ollut huono ollenkaan noihin harrastuksen alkuaikoihin ainakaan olosuhteet huomioon ottaen.

Sää ei suosinut kaksi vuotta myöhemminkään, 31.12.1970. Olin silloin Jurmossa ensi kertaa, ulkosaaren joulu jo takana ja uusivuosi edessä. Päivä oli kuitenkin raaka, pakkasta kymmenkunta astetta koko ajan kiristyen ja tuulta pohjoisesta kuutisen boforia tauotta, luntakin tuiskusi joten näkyvyyttä riitti vain pari kilometriä. Runsaan neljän tunnin komppaus tuotti vain kymmenen lajia, niistä seitsemän vesilintuja (heinäsorsa, alli, haahka, isokoskelo) ja lokkeja (meri-, harmaa- ja kala-). Maalinnuista merkittiin listoille vain viisi talitinttiä ja käpytikka männiköstä, tuulensuojasta, ja tietysti parvi teeriä, sillä kertaa parvessa oli 20 lintua.

***

Tähän aikaan takavuosina XXXV

***

Aivan vanhimpia alkuperäisiä linturetkimuistiinpanojani en ole onnistunut säilyttämään. Käytin sitkeästi aina vuoteen 1973 asti lähinnä pieniä avolehtiöitä maastomuistiinpanoihin, retkillä sellainen kulki mukana erityisessä muovisessa irtokansiossa. Ne eivät kestäneet kovinkaan hyvin käyttöä, saati selailua myöhemmin, rakenne oli tarkoitettu kai lähinnä muistilappujen repimiseen. Tuohon tapaan miekin noita lehtiöitä käytin, tarkoitus oli kirjoittaa kaikki havainnot saman tien puhtaaksi erityiseen havaintokirjaan, joita miulla on tallessa vuodesta 1967 alkaen. Muuttaessamme marraskuussa 1966 maalta kaupunkiin taisivat lähes kaikki siihenastiset muistilehtiöni ja siihen asti ylläpitämäni luentokansiomallinen havaintokirja kadota sen tien, vain joitakin irtolehtiä on jäänyt, sekä havainnoista tekemiäni ylimalkaisia yhteenvetoja (joista huomaa vaikkapa että elislistani vuoden 1966 päättyessä oli 119 lajin mittainen, ensimerkinnät ovat vuodelta 1961. Parin ensi vuoden havainnot olivat pesinnöistä, säännölliset ympärivuotiset muistiinpanot alkoivat 4.3.1963).

Esimerkkinä siitä mitä on jäänyt olkoon millimetripaperille piirretty graafinen yhteenveto ajalla 29.12.1965-1.1.1966 pihalintulaudalta tekemästäni kartoituksesta talitiaisen ruokailuaktiivisuudesta. Noina päivinä keräämieni havaintojen mukaan lajilla oli ruokailupiikki auringonnousua ennen, siis yhdeksältä ja tämän jälkeen seuraavat piikit säännöllisesti kahden tunnin välein eli yhdeltätoista, iltayhdeltä ja iltakolmelta. Korkeimmat piikit olivat keskipäivän kahta puolta. Säätiedot ovat kadonneet mutta oikea talvi tuohon aikaan jo oli, lunta ja pakkasta sen verran että seurantaa tein keittiön ikkunasta enkä ulkosalla.Talvesta 1966 tuli muuten ennätysmäisen luminen ja rankka. Muistan että kylätie joka kulki kotimme ohi peittyi niin paksuun lumeen että kun katerpillari sitten aikanaan raivasi sen auki, kevät lumet sulattaessaan osoitti että tie oli aurattu kymmeniä metrejä sivuun oikeasta reitistä, mitään aurausmerkkejä ei hangesta erottunut.

Seuraavana jouluna 1966 tarkkailin sitten käpytikkojen ruokailua ja rinnakkaiseloa vähän samoissa maisemissa ja kunnon talvisissa keleissä, Pettilän kartanon takana olevassa tienvarren metsäsaarekkeessa. Graafin tein siitäkin millimetripaperille. Kun asuimme jo Salon keskustassa, oli miun tultava sinne päivittäin fillarilla tikkoja seuraamaan. Keräämästäni aineistosta ei löydy selviä notkoja tai huippuja ruokailutiheydessä. Linnut tuhosivat männynkäpyjä tasaiseen tahtiin aina jos ei ollut petohälytystä tai tappelua naapurireviirin haltijoiden kanssa. Lievä huippu oli juuri heräämisen jälkeen ja loivaa laskua aktiivisuudessa tapahtui nukkumaanmenoon asti, joka tuntui tapahtuvan noin 14:30 – 15:50 välillä kai valoisuudesta riippuen.

Merkkasin myös aina lintujen tapaamispaikat muistiin ja niiden perusteella piirtelin saarekkeen tikkojen reviirikartat loka-marraskuun vaihteen, marras-joulukuun vaihteen, joulukuun lopun ja tammikuun1967 alun tilanteiden mukaan. Tuona aikana tikkojen määrä putosi neljästä kahteen ja tontit vastaavasti väljenivät.

Myöhemmin tuollaisia etätutkimuksia en pystynyt enää tekemään kun aloitin keväällä 1967 koulunkäynnin ohessa aamulehtien jakamisen. Pitäähän sitä joskus nukkuakin...

***

(rengas jalassa, sellaista ei takuulla ollut noilla 60-luvun pihalinnuilla)

Musta maa ja aurinkoinen taivas

***

Tämänkertainen joulunvietto sujui kuten nykyisin on tavaksi vakiintunut. Perhejouluhan tämä oli, jälkikasvun kanssa aatosta sunnuntaihin. Toki kun harrastukseni on elämäntapa, sille löytyi aina tilaa.

Aaton linturetki oli perinteinen kynttiläkierros, tosin lyhensimme sitä hieman käyden tällä kertaa vain Sauvon, Angelniemen, Halikon ja Salon Helisnummen hautuumailla. Menomatkalla kurkattiin pikaisesti Matalajärvelle tornista ja siirtymätaipaleella Halikon hautuumaalta Helisnummelle kurkattiin Halikonlahdelle ja käytiin kääntymässä myös Vuohensaaren ruokintapaikalla.

Uusia lajeja aatolle olivat ainakin merihanhi Matalajärveltä ja hiirihaukka Kokkilan lossirannasta. Kokkilassa oli lokkien joukossa naurulokkikin. Kaikkiaan retkellä näimme 27 lajia.

Joulupäivä ja tapaninpäivä sujuivat samaan tapaan. Kumpanakin päivänä kävin Matalajärvellä, Laajalahdella Maarin tornilla ja Viikissä Fastholmassa, tapani mukaan kävellen Gardeniasta peltojen ja rantojen kautta. Erona oli vain että tapanina kiersin paikat päinvastaisessa järjestyksessä. Fastholma oli listalla juurikin valkopäätiaisen takia, ja molemmilla kerroilla siellä odottelin niin kauan että se näkyi. Tänään ehti ennen sitä ruokinnalle paikallinen valkoselkätikkakoiras pariinkin kertaan ennen kuin tähti varasti estradin.

Valkoselkätikan näin myös joulupäivänä, silloin Laajalahdella. Siellä värjötteli paikallisina lähes kaksikymmentä harmaahaikaraa hanhien ja kyhmyjoutsenten joukossa. Ulompana näkyi pieni parvi uiveloita ja nokikanoja.

Uiveloita oli pari myös Matalajärvellä, samoin jo ennestään tuttu nokikanaporukka. Hanhet ovat lähtemässä, tänään oli paikalla enää vähän toistasataa ja yksi parvi lensi ylitseni kaakkoon. Kanikkoja on tullut lisää merenrannoille muiden havaitsijoiden raporttien mukaan, joten muutto taitaa olla varautumista odotettavissa olevaan järven jäätymiseen. Merihanhi oli paikalla vielä joulupäivänä mutta tapanina en sitä enää huomannut, tosin olin paikalla vasta auringon laskettua ja hämärä jo haittasi. Tosin valo riitti kyllä määrittämään haapanat ja harmaasorsakoiraan. Joutsenetkin olivat hyvin äänekkäitä ja pari parvea irtosi taivaalle lyhyen käyntini aikana.

Sekä aatto- että joulupäivän iltana ihailimme harvinaista valoilmiötä, ensimmäistä jouluista täysikuuta sitten vuoden 1977.

***

Tähän aikaan takavuosina XXXIV

***

25.12.1981: Talvilintulaskenta Salon Sirkkulan reitillä. Joulupäivän retkeily oli opiskeluaikaan ollut joko ulkosaarikierros Jurmossa tai sitten talvilintulaskentakierros Salon reiteillä joita miulla oli noihin aikoihin vastuullani kolme. Vuonna 1981 kuitenkin olin pääkaupunkiseutuun, työelämään ja siellä orastaviin elämänmuutoksiin implementoituneena alkanut kallistua siihen päätökseen että matka Helsingistä laskemaan noita kolmea reittiä Saloon vähinä vapaapäivinä vielä bussi- tai junakyydissä kolmesti talvessa olisi liian rankkaa pitkän päälle. Tällä kertaa mukana olikin sitten Lähteenojan Jari joka oli halukas ottamaan nuo reitit vetääkseen. Lupauksensa hän onkin pitänyt moitteettomasti aivan tähän päivään asti, kiertänee nytkin samat kolme reittiä joko yksin tai sitten jonkun mukaan ehtivän kaverin kanssa, tavallisimmin Sepen. Jokunen vuosi sitten kävelimme ne kaksistaan hänen kanssaan läpi ja kun tätä ikää on tullut, lyhensimme jokaista sen verran etteivät ne vie koko aikaa pimeästä pimeään.

Mutta joulupäivänä 1981 olimme siis aikeissa laskea Sirkkulan reitin, tai Salo Kakkosen, kuten sitä itse nimitin. Pakkasta oli perinteiseen tapaan 12 astetta, luntakin sateli heikosti, pilvistä oli eikä heikko koillistuuli haitannut kun aloitimme aamuyhdeksältä marssin Salon Kaukvuoresta. Alkuosuus oli omakotialuetta, pihojen lintulaudoilla oli jo tiaisia etsimässä aamupalaa. Mäen päälle päästessä reunametsästä kuului jo hippiäistenkin kutsuääniä, samoin yhden puukiipijän näimme. Pappisiin päin mennessä pihoilta tuli havaintoja varpusista ja keltasirkuista, myös varikset ja harakat olivat jo liikkeellä. Kartanon pihapiirissä rääkyi närhiä, puiden latvoissa päivysti viherpeippoja mutta paikallista pikkutikkaa emme onnistuneet reitille saamaan. Punatulkkuja oli myös noilla main ennen kuin siirryimme tyhjänpuoleisen peltoaukean poikki Toravuoren maisemiin. Siellä meitä tervehti töyhtötiaispari ja kohta toinenkin. Pyy lähti samasta lehdosta missä olin sellaisen ensi kertaa elämässäni viisivuotiaana nähnyt isän näyttämänä. Tiaisia oli metsässä muitakin, ja pihalinnustoa enemmän kun tulimme Pettilän kartanon kulmille. Siellä oli jo aiemmin havaittujen lajien lisänä yksi hemppokin.

Jatkoimme peltoteitä ja siten Vähäjoen poikki Ilmusmäen puolelle. Vähäjoen pienessä koskisulassa ei tällä kertaa ollut mitään, joskus muistin siinä olleen koskikarankin, pari kertaa heinäsorsan. Ilmusmäellä oli metsiä hakattu joten sieltä ei tullut enää metsoja, ei tikkoja, vain tiaisia, lisänä retkilajeihin sentään kuusitiainen kahden yksilön voimin. Ullenbölestä palailimme taas tyhjän pelto-osuuden jälkeen Vähäjoen pohjoispuolelle Närvelän laitaa vanhalle radalle, joka vei takaisin kohti reittimme alkupäätä. Tiaisia, tulkkuja, keltasirkkuja tuli lisää, sekä radanvarren ruderaatista kaksi uutta hemppoa. Viimeisiksi lajeiksi ennen loppua jäivät pari urpiaista ja kolme fasaania. Nuoruudessani, fillaroidessani samaa vanhaa rataa kodin ja koulun väliä, tuossa radanvarren korkean kuusiaidan suojassa oli noita fasaaneja ollut kymmenittäin, jopa niin että eräskin yksinäinen puiden suojassa kyttäävä irtokolli oli tappanut niitä talven mittaan siihen puiden alle kolmattakymmentä.

Iltakolmelta olimme valmiita, kuuden tunnin kierroksella laskimme havainneemme 18 lajista yhteensä 206 lintua, se oli tuohon aikaan tuolle reitille aika tavanomainen tulos kun mitään suuria massaesiintymisiä ei ollut, esimerkiksi marjalintuja emme nähneet nyt yhtään, edes mustarastasta. Runsaimpia olivat talitiainen, keltasirkku ja punatulkku, sitten hippiäinen ja sen perässä kaksikko harakka – varis. Pyy ja puukiipijä jäivät yhden yksilön varaan. Päivän mittaan pakkanen oli lauhtunut yhdeksään asteeseen ja lunta ei enää sadellut. Sovimme että huomisena tapanina laskisimme sitten keskustakierroksen, siinä olisi haastetta kuudentoista kilometrin verran.

***

Tähän aikaan takavuosina XXXIII

(jouluaaton peruslajistoa)

***

Jouluaaton retkeilyssäni on ollut erilaisia kausia. Maalla lapsuudessa asuessa se oli tyypillistä lähiretkeilyä lyhyen kävelymatkan päässä kotoa. Opiskeluaikaan vietin monta joulunaikaa peräkkäin ulkosaaristossa. Työelämässä ei ollut mahdollista viettää lomaa joulukuussa, ja aika usein jopa jouluaatoksi oli työvuoro merkitty. Ensi alkuun sinkkuna lähdin töiden jälkeen tavallisesti joulunviettoon vanhempien luo Saloon. Pariutumisen ja asuntovelkavankeuteen joutumisen jälkeen koko kuu kului ylitöissä ja pyhät vietettiin enimmäkseen siipan vanhempien luona. Kun meille syntyi jälkikasvua, suvun aattoillan kokoontumis- ja joulunviettopaikka siirtyi meille.

Noina vuosina ei juuri aattona retkeilty, ulos ehti vasta joulupäivänä ja tapanina. Omien vanhempieni ja muidenkin vanhan polven sukulaisten kuoleman jälkeen miulle tuli tapa käydä heidän haudoillaan aattona. Se oli mahdollista kun olin hankkinut itselleni ajokortin ja auton 80-luvun loppupuolella. Niinpä tyypillinen jouluaatto 1990-luvulla olikin sellainen että alkupäivä kului kynttiläkierroksella Salon seudulla, iltapuoli jouluillallisvalmisteluissa kotona ja ilta sitten vieraiden kanssa. Vähän tuohon malliin se jatkui ihan lusikoiden jakoon asti.

Kun 2000-luvun alkupuolella sitten jäin uusiosinkuksi, jouluaatto sujui edelleen kynttiläkierroksen merkeissä. Töitä riitti edelleen tyypillisesti jouluaattoon asti. Vasta tämän vuosikymmenen puolella on joulukuullekin järjestynyt vapaata aikaa kun siirryin osa-aikaeläkkeelle. Ensi alkuun vapaata aikaani olivat kuitenkin viikot 49-50 eli alkukuun puoli. Ylitöitä en ole kuitenkaan viitsinyt tehdä enää vuosiin ja työtkin ovat olleet jo pitkään yötyötä, joten päivälle on jäänyt vapaata. Kynttiläralli on silti yhä se tavallisin tapa retkeillä aattona, itsekseen tai jälkikasvun kanssa jos joulua yhdessä vietetään. Toista vuotta sitten työrytmini muuttui vuoroviikkoiseksi, vapaita olivat parittomat viikot. Tänä vuonna sekin muuttuu kun viikkoja vuodessa on 53, tietysti tässä myös koko ajan miettii mahdollisuutta häipyä töistä kokonaan, ikä kun siihen jo hyvinkin riittää. Jos kuitenkin jatkaisin, olisi ennen pitkää silloinkin niin että joulu siirtyisi vuoden viimeiselle viikolle joka olisi siis vapaa. Se tilanne olisi kiinnostavaa kokea yli neljän vuosikymmenen työputken jälkeen. Suurimmat muutokset tullevat lopullisen eläköitymisen jälkeen, on mahdollisuus vaihtaa maisemaa ja tietysti myös vaikka perheytyä jos oikein kunnolla sekoaisi.

Kyllähän kynttiläkierroksellakin lintuja näkee, muun muassa parikin kertaa on langalla istunut varpuspöllö, tavallisemmin lapinharakka. Joskus on ehtinyt vilkaista Salossa Halikonlahdelle ja sieltä on nähtynä muun muassa kuningaskalastaja. Joskus Kokkilan lossisulan yllä on lentänyt merikotka, joskus taas tienvarren sulassa on seissyt harmaahaikara. Peruslajisto on kuitenkin tienvarren varislintuja ja hautausmaiden tinttejä lisättynä tyypillisesti urbaaneilla jokapaikan tutuilla. Joskus on marjalintutalvia jolloin rastaita ja tilhiä tulee vastaan suurin parvin. Toisinaan näkee ohilentävän tikan tai haukan. Haukat ovat tavallisesti kana- tai varpushaukkoja, kerran on tienvarren pellolla päivystänyt piekana. Lossisulasta löytää tyypillisesti jonkun lokin ja sorsan, tavallisimmista lajeista.

Vuoden 1993 jouluaattona en ehtinyt tuolle kynttiläkierrokselle. Vieraita oli tulossa täysi tupa illaksi, ja kun työt olivat vieneet edeltävän ajan, piti käydä Helsingin keskustassa aamupuolella vielä hakemassa viimeisiä lahjoja ja tarvikkeita. Sitten lähdimme tyttären ja koiran kanssa vielä kuusen hakuun Louhelan torille, sekin sentään löytyi. Helsingin koleudessa ehti kuitenkin näkemään Töölönlahdella sekä haapanan että harmaasorsakoiraan pullasorsien joukosta. Ravaaminen kaupungilla tuulessa ja räntäkelissä tuli kuitenkin kalliiksi, illalla vieraiden tultua veto loppui kokonaan, ja kun vieraat lähtivät, tarkistin kuumeen. Sitä oli lähes 40 astetta. Siitä kaaduin sänkyyn ja nousinkin sitten vasta uudenvuoden viettoon, kuutisen kiloa kevyempänä.

***

(... kuten tämäkin)

Tähän aikaan takavuosina XXXII

***

22.12.1971: Olin Jurmossa, tullut sinne 17.12. yhteysaluksella Turusta Uusivuoren Pertin ja Lammin-Soilan Riston mukana. Tuo joulunaika oli myrskyinen ja nimenomaan tämä päivä kai kovatuulisin minkä ikinä olen ulkosaaristossa viettänyt, naapurisaaressa mitattiin tuulen nopeudeksi puuskissa jopa 36 metriä sekunnissa.

Tuuli rytisi nurkissa jo herätessä, lämpötila oli asteen verran pakkasen puolella mutta taivas oli puoliksi pilvetön ja näkyvyys hyvä. Pitihän siis tuonne ulos mennä, ainakin miun ja PU:n mielestä, Risto taisi jäädä asemalle koko päiväksi. Lähdin puskemaan tuulta vasten sataman suuntaan, matka edistyi hitaasti kun tuulta vastaan piti nojata lähes 45 asteen kulmassa eteenpäin päästäkseen. Kahta metriä kauemmas eteensä ei nähnyt lainkaan, heti kun nosti pään, tuuli työnsi takaisin. Muutama lintu silti osui näkökenttäänkin, talitintti, viherpeippo ja tuulen viemiä lokkeja. Satama-altaan länsilaidassa Moringharun suojassa kyyhötti lisää lokkeja, jopa yksi naurulokkikin. Toki tuo tuuli vaikutti minuun noihin aikoihin ihan eri tavalla kuin tällä hetkellä koska painoni oli opiskeluaikaan vain 55 kiloa ja pituus kuitenkin sama kuin tänäänkin. Eli joltinenkin kukkakeppi taisin olla niihin aikoihin, tukkakin runsaat pari vuotta leikkaamatta kasvanut liehuke. Olisi pitänyt olla repussa mukana parikymmentä kiloa kiviä jotta meno olisi ollut samanlaista kuin nykyisin.

Länsiriutalla tuuli tuntui koko voimallaan, mutta onneksi se tuli juuri lännen puolelta joten riutan harja hieman suojasi kun yritti katsella länsilahden suuntaan. Haahkoja ja heinäsorsia oli rannan tuntumassa aallokkoa paossa, lounaisriutan suojapuolen rannalla oli merisirrejäkin, kahdessa porukassa yhteensä kuusitoista lintua. Tuulen mukana itään leijaili outo lokkilintu, enpä tuollaista ollut ennen nähnyt. PU oli lähtenyt saaren eteläpuolelle ja hän näki sieltä Sorgenin suojista nuoren pikkukajavan, sehän se sitten oli.

Miekin lähdin lounaisriutalta kulkemaan etelärantaa ja harjun laitaa itään eli myötätuuleen. Ei sekään helppoa ollut, nyt piti nojata taaksepäin tuulta vasten niin ettei kunnolla eteensä nähnyt, heti kun käänsi katsetta jalkoihinsa nähdäkseen mihin astui, tuuli paiskasi kunnolla eteenpäin niin että kulku meni juoksuksi jotta tasapaino ei pettäisi. Siellä harjun laella maanmyötäisen katajapuskan suojassa lymysi myös tunturipöllö. Sen huomasin vasta kun lähes kohdalle tulin. Se lähti komeasti vastatuuleen ja liukui kohti satamaa kovan tuulen kummemmin menoa heiluttamatta. Niinpä, tällaiset kelit taitavat olla tavallisia siellä korkeiden tunturien laella, mietin, tuohon aikaan en ollut eläessäni vielä kertaakaan Lapissa käynyt.

Hakeuduin sitten tuulensuojaan Suon ja Leppälehdon poluille. Sieltä löytyi lisää tinttejä ja viherpeippo, mutta myös tuulta paossa oleva koirasampuhaukka ja nuori kanahaukka joka taisi olla paikallinen, ainakin havaintoja siitä kertyi koko kolmiviikkoisen retkeni ajan. Metsästä jatkoin vielä Grundvikiin ja Molkkuniemeen, tuonne tuuli ei enää kovin osunut, joten sieltä löytyi lisää lokkeja ja sorsia, vielä teeri ja räkättikin. Takaisin asemalle taistelin taas tuulta vastaan harjupolkua pitkin, saaren pohjoisrannan puolella lensi kolme koirastukkakoskeloa vauhdilla myötäiseen.

Kaikkiaan olin tuona myrskypäivänä retkellä neljä ja puoli tuntia, PU taisi tyytyä pariin tuntiin. Näimme olosuhteisiin nähden loistavat 19 lajia.

***

(nämä sirrit on kuvattu joko samana tai seuraavana jouluna lounaisriutan kiviltä)

Lyhyiden päivien retkiä

(Heinlahden joutsenet olivat kyhmäreitä)

***

Tänään oli varmaan vuoden pimein päivä, olkoonkin että joulukuun kaikkien aikojen lämpimin. Eilen oli vielä toisin. Aurinkokin pääsi paistamaan iltapuolella harvojen pilvien välistä. Kävin Kouvolassa hakemassa mukaan Seijan ja yhdessä sitten suunnistimme etelään Kotkan suuntaan. Sinne emme kuitenkaan menneet vaan ajoimme saman tien Pyhtäälle, Heinlahdelle. Lahden kaakkoiskulmassa kävelimme rantaan ja pystytin kaukoputken suunnaten sen lahden keskellä olevaan joutsenparveen. Seija katseli putkesta kyhmyjoutsenia ja hanhia, mie taas kiikarilla vähän yritin niitä laskeskella. Siinä Seija sitten kysyi, mikä se sellainen sorsa on jolla on ihan punainen pää. Mie sitten toteamaan että täällä pitäisi olla punapäänarskupariskunta, ehkä se on se. Ja sehän se oli, punapää oli juuri se koiras. Olihan sillä seuralainenkin mukanaan, ja todella aurinko sai koiraan pään ja varsinkin nokan loistamaan leluankkamaisen karmiininpunaisena. Seija sai siitä oikein spontaanin eliksen kun en ehtinyt sitä ennen hänelle paljastaa.

Ajelimme sieltä vaihteeksi takaisin Vantaalle, ja auringon laskettua ja teehetken jälkeen teimme vielä puolentoista tunnin kävelykierroksen Koivukylän, Havukosken ja Rekolan jo pimenevissä maisemissa.

Yöllä oli sää muuttunut, neljän maissa sade oli ravakkaa. Aamu vaaleni harmaana ja sumuisena, välillä sateli tihkua. Keskipäiväkin tuntui todella pimeältä, sumu tosin oli jo hälvennyt. Kävimme Matalajärvellä katsomassa sikäläisiä joutsenia ja hanhia. Paikalla oli vielä merihanhi, odotetusti, ja nokikanojakin vielä kahdeksan. Pari uiveloa sukelteli järven toisessa päässä.

Jatkoimme vielä Träskändan puistoon, ja jonkin aikaa odoteltuamme ruokinnalle tulikin nakkeli, sitä ennen paikalle ehti jo puukiipijä. Tuon kierroksen jälkeen palasimme autolle ja lähdimme takaisin kohti Kouvolaa. Matka oli tuhruinen eikä tehnyt mieli jäädä etsimään lintuja tienvarteen. Illalla palasin takaisin koska alkavalla viikolla olisi vielä kolme yötä työtä jäljellä.

***

(ja Matalajärven laulareita)

Muka kesä talven keskellä

***

Tämä päivä oli sellainen joka koettelee motivaatiota retkeillä ulkona. Satoi aamusta iltaan, välillä tihkua, välillä taas reippaammin vettä. Kauan jahkailin aamulla mutta iltayhden aikaan sitten lähdin käymään Matalajärven tornissa tarkistamassa vesilintutilanteen. Ennallaan se oli, jäätä näkyvissä enää vähän luoteis- ja pohjoisreunoissa. Joutsenet ja hanhet olivat levinneet tuulensuojaa etsien tällä kertaa järven eteläpäähän eli tornin lähitienoille. Pari kuvaa otin putken läpi puhelimella, kunnes näpit alkoivat hyytyä ja turhauduin vesisateeseen.

Kolmisensataa laulujoutsenta, parisenkymmentä kyhmäriä, parisensataa kanadanhanhea ja merihanhi sitkeästi niiden joukossa sinnitteli. Haapanoitakin oli vielä joitakin kymmeniä, nokikanoja näkyi jälleen seitsemän, olivat tulleet jäätyneeltä pohjoisrannalta itäpään lahteen. Kyllä se tunti taas täyteen tuli ja lajejakin toistakymmentä.

Hiljaista on retkeily pitkään näin joulukuussa ollut. Esimerkkinä vaikkapa joulukuu 1982, jolloin asuntosäästäjällä oli lintumuistiinpanoja vain itsenäisyyspäivältä, jouluaatolta ja joulupäivältä koko muun ajan kuluessa töissä. Noistakin jouluaaton muistiinmerkintä koski vain kyläreissulla havaittua sattumavarpushaukkaa iltahämärissä, nuo kaksi muuta olivat sentään kävelyretkiä silloisen kämpän lähimaastossa, toiselta havaintoja yhdeksästä, toiselta yhdeksästätoista lajista.

Vuoden 1976 joulukuu oli ensimmäiseni postissa töissä. Silloin en tehnyt vielä yhtään ylitöitä, mutta kyllä sitä työtä muutenkin riitti. Retket jäivät vähiin, esimerkkinä pari joulunalusviikkoa jolloin tein vain pari puolen tunnin tai korkeintaan tunnin retkeä asunnon lähiympäristössä Roihuvuoressa, vaikka tuo syksy ja talvi oli siihen asti kokemistani paras marjalintutalvi. Esimerkiksi 20.12. katselin kämpän ikkunasta pihalla ollutta taviokuurnaryhmää, paria tilhiporukkaa ja mustarastasta. Ulos menin kymmeneksi minuutiksi ja huomasin heti lisää kymmeniä kuurnia, satoja tilhiä, kymmeniä räkättejä ja viitisen mustarastasta. Töihin oli lähdettävä kuitenkin saman tien. Seuraavana päivänä kuljin lähes tunnin kotikulmilla kameran kanssa yrittäen kuvata kuurnaa, niitä oli silloinkin kymmeniä, tilhiä samoin kaksi parvea ja räkättejä jo yli tuhat. Parina seuraavana päivänä yritin kuvata lisää, puolisen tuntia kerrallaan, menestys oli kuitenkin vaisunlainen. Marjalintuja toki riitti, enemmän kuin Salossa minne tulin joulunpyhiksi laskemaan talvilintulenkit keskustassa ja Sirkkulassa. 27.12. oli sen vuoden viimeinen retkipäiväni, kiertelimme silloin koko valoisan ajan Karhumäen Jussin kanssa Lammenjärven ja Hyyppärän maisemissa ihan perinteisen metsälinnuston parissa, alueesta kun oli valmisteilla pieni kirjanen, näyttely ja muitakin luonnonsuojeluselvityksiä joiden takia tuolla enemmänkin aikaa vietin sitten tulevana vuonna.Valokuvia otin tuolla retkellä enimmäkseen, Hyyppärän maisemista mustavalko-otoksia, Kultalähteestä dioja.

***

Kylmenevää kyytiä

(Maarin haikaroita)

***

Pari päivää on takana tätä vapaata viikkoa. Keli on hitusen talvisempaa kuin vielä viime viikolla. Maanantaina ajattelin lähteä yrittämään kuvaa Fastholman valkopäätiaisesta, kun viikonloppuna se oli ollut muutaman kerran ihan siedettävästikin nähtävissä. Eliksen siitä olin hakenut jo marraskuun lopulla, mutta ei se silloin ollut suostunut kuvattavaksi, valoakin oli tuolloin todella vähän.

Paikalle oli kasaantunut suuri joukko bongareita vaikka siitä oli jo ehditty tehdä yksi havainto ennen saapumistani. Sen verran hätäinen vilahdus oli ollut että suuri osa paikalla olijoista oli tainnut hukata sen kokonaan. Siinähän odottelin, vältellen suurinta ja puheliainta porukkaa. Vanhaa väkeä ja toisaalta opiskelijaikäistä tuntui paikalla eniten olevan. Tuli siitä bongattua kuitenkin Nummisen Tapsa Turun puolesta. Ihmettelin, mitä hän enää tästä innostui, koska oli nähnyt jo 40 vuotta sitten pitkään Friskalassa viihtyneen valkopään. Olivat kuulemma hakemassa siitä vaimolle elistä. Mie muistelin etten uskaltanut sinä vuonna käydä edes Rauvolanlahdella parin kilometrin päässä ettei vahingossa olisi tullut tuota vastaan. No, ajat muuttuvat, ei meistä kumpikaan enää kovin kummoisesti bongaa vaikka tuollakin nyt tavattiin. Eikä Tapsa enää rengasta Halikonlahdella, oli kuulemma sen verran hankalaa kun omistus muuttui, tilanhoitajan lupa piti hakea joka kerralle erikseen ja metsästäjäporukat olivat aina välillä nyysineet verkkokepitkin omiin tarkoituksiinsa ampumasuojien tukipuiksi. Paikka sinänsä oli aivan erinomainen rengastukselle, Tapsan mielestä Suomen kärkeä. 

No, aikamme kun odoteltiin, tulikin sitten sellainen sinkkariporukka ruoikosta rantapuihin että bongarijoukosta joku huusi tämän valkkarinkin siinä näkevänsä. Parvi meni ohi vauhdikkaasti eikä juuri kukaan muu lintua nähnyt. Hetken päästä parvi tuli metsästä takaisin ja nyt se valkoinen sitten näkyi muutamalle muullekin. Meidän edessämme oli iso joukko väkeä, ja kun siirryin vähän ylemmäs, tinttikin vaihtoi paikkaa, istui pariksi sekunniksi puskaan kolmenkymmenen metrin päähän ja hätäisesti vetäisin siitä tähtäämättä pari ruutua ennen kuin se taas lähti edemmäs. Eivät ne teräviä olleet mutta tunnistamaan tirpan niistä sentään pystyy. Parvi pakeni saman tien takaisin ruoikkoon, joten hiljaista olisi taas luvassa pidemmäksi aikaa.

Kävelin rantatietä takaisin Gardenialle. Olin varmasti ainut bongari joka tuolta asti oli paikalle kävellyt, muiden autoja oli niemen ainoa tie täynnä vaikkei sinne saisi edes ajaa. Muutama ekobongarikin tosin oli, fillareilla paikalle tullut. Purolahdella oli kanadanhanhia, ja vähän laulujoutsenia, tintit varoittelivat ilmeistä varpuspöllöä.

(Fastholman tinttihuti, mutta on sillä Suomen värit)

Lähdin Laajalahdelle etsimään lisää vesilintuja. Maarin tornin luona olikin koko joukko harmaahaikaroita apaattisina kyyhöttämässä, lahdella muutama merimetso. Pettymys oli tämäkin, jatkoin Matalajärvelle ajatuksena mennä sieltä kotiin. Joutsenia ja hanhia oli siellä runsaasti, nokikanatkin sinnittelivät edelleen ja haapanoita riittää vaikka joulukuu on puolessa välissä. Lenkillä olin kuusi tuntia, kymmenestä neljään.

Tiistaina sitten käynnistyin todella hitaasti, vasta kahdentoista jälkeen lähdin kierrokselle, aloitin tällä kertaa sieltä Maarin tornista. Haikaroiden määrä oli puolittunut, merimetsoja entiset mutta isokoskeloita oli lähes parisataa ja joku oli laskenut kuutisensataa tukkasotkaa. Parkkiksella oli kesy palokärki, josta otin koko joukon kuvia kännykällä putken läpi. Maarin tornilla paras havainto oli västäräkki, joka lensi ohitseni. Saattoi jäädä paikallekin.

Jatkoin Suomenojalle. Allas on jo jäässä ja ainut lintu altaassa kyhmyjoutsen, jolla on tasan itsensä kokoinen sula jonka vieressä jäällä se torkkui. Merenrannassa oli täälläkin tukkasotkia, tosin vain kuutisenkymmentä. Citykani hiiviskeli varovaisesti pitkin pihojen laitoja.

Alkoi olla jo ilta, mutta lähdin taas kotia kohti Matalajärven kautta. Se kannattikin, sillä parin päivän tauon jälkeen kanadanhanhien joukkoon oli palannut merihanhi. Laulujoutsenten määrä oli kasvussa, kyhmärien vastaavasti laskussa. Haapanatkin olivat vähentyneet eilisestä puoleen. Nokikanoja oli enää viisi, pari oli hävinnyt. Aurinko oli jo laskenut joten kotiin tästä oli lähdettävä. Kotona olin taas neljän jälkeen.

***

(Maarin kesy palokärki)

Tähän aikaan takavuosina XXXI

***

12.12.1975: Joulukuussa olen viettänyt aika paljon aikaa erityisesti Jurmossa, nuo ajat ovat 1970-luvun alkupuolelta. Viime vuosiltakin on tarjolla yksi alkukuun retki naapurisaarelle Utöseen ja vuoden 1993 näiltä päiviltä vakioretkiporukkamme ensimmäinen talviretki Ahvenanmaalle, mutta otanpa nyt esiin kuitenkin tuolta vanhemmasta päästä esimerkkipäivän. Tuon joulukuun retki kesti 9.-21.12. eli vajaat pari viikkoa. Se oli kai lyhin noista 70-luvun alun joulukuun Jurmo-retkistäni ja samalla aikaisin, tulin poikkeuksellisesti jouluksi takaisin mantereelle.

Lähtö oli tapahtunut tiistaiaamuna tuon ajan tavan mukaan Turusta ja laivamatka perille oli kestänyt koko valoisan ajan. Perillä vastassa oli kylmä pakkassää, kova tuuli ja hatara asemakämppä jääkylmä kuin epähelvetti. Pari ensipäivää olimme kompanneet Vänskän Vekon kanssa saaren lintuja kartoittaen ja tuona päivänä 12.12. sitten kuluikin suuri osa ajasta aseman ikkunoita korjaten ja tiivistäen kun yritimme saada aseman sisälämpötilan nousemaan kymmenen asteen tuntumaan. Sääkin hieman jo armahti, ulkolämpötila nousi viiteen asteeseen ja tuuli kääntyi lounaaseen, toki voima oli yhä viisi boforia, mutta lounaan puoli silloisessa asemassa oli muiden rakennusten suojaama.

Iltapäivällä sitten ehdimme vihdoin komppauskierrokselle, länsipää piti tietysti käydä katsomassa oli aikaa tai ei. Kylältä sentään olimme nähneet seitsemän kottaraista, talitiaisia, mustarastaan ja ylimuuttavia urpiaisia. Pari isokoskeloa oli myös jo kylärannassa. Länsipään riutoille tullessa alkoi näkyä lokkeja, heinäsorsia ja haahkoja. Pari alliakin oli uimassa, samoin kuuden kyhmyjoutsenen ryhmä Tvåstensvikilla.

Saman lahden lounaisriutan puoleisesta rannasta löysimme myös kaksi merisirriä, mielestämme adultit koiraan ja naaraan, renkaattomia olivat molemmat ja jäivät partioimaan rannalle jatkaessamme matkaa. Järvi tarjosi vielä enemmän: nuori tunturipöllönaaras istuksi vakiokatajan luona järven länsipäässä iltasella. Se siirtyi edestämme järven pohjoislaidalle ja paluumatkalla asemalle löytyi uudestaan harjupolulta ns. joutsenlammen kohdalta. Kummallakin kerralla Veko veikkasi minun katsovan kiveä, kunnes näki itse kaukoputkestani että pöllö siinä oli, uskoi hänkin paremmin sitten kun kivi lähti ihan omin siivin, heittämättä, lentoon.

Järven pohjoisrannasta löysimme myös äskettäin syödyn heinäsorsakoiraan jäännökset, syöjäksi epäilimme vahvasti juuri tuota pöllöä.

Illalla sitten tuli aseman täydeltä uusia miehittäjiä, jopa niin paljon oli ollut tulijoita että itse Kivivuoren Osku oli joutunut jäämään rannalle kun majoituspaikat olivat loppuneet. Tulijoiden tunteet tiedot pöllöstä saaressa nostivat illalla huippuunsa ja seuraavana aamuna länsipään komppaajista ei ollut pulaa. Pöllöä sen sijaan ei näkynyt, seuraava tuli vasta 14.12. ja oli sillä kertaa nuori koiras, ja tuo suuri ryhmä taisi poistua saaresta sunnuntaiaikataulun mukaisesti päivälaivalla joten en ole varma näkivätkö kaikki etsimänsä.

***

Etelän kaamos pahimmillaan

***

Kuluva viikko on varmasti se haastavin tänä vuonna yrittäessäni pitää yllä päivittäistä linturetkiputkeani. Tämä on työviikko, töissä ruuhka on pahimmillaan ja vastaavasti päivä on lyhimmillään ja pimeimmillään kun aurinko ei paista vaan paksut pilvet vain tihkuilevat ja tuuli on kovaa nostaen merenrannan vakiopolut tulvan alle.

Kyllä tänäänkin kuitenkin ehdin ulos pariksi tunniksi. Piti käydä tarkistamassa tilanne Espoon laajalahdella Maarin tornilla. Tornipolku oli alusta ja lopusta veden alla, kahlattava sinne oli. Itse rantaviiva oli noussut lähelle lepikon laitaa, lietteet, rantaniitty ja ulompana tavallisesti näkyvät Madeluotojen kivikarit olivat veden alla. Kyhmyjoutsenet, kanadanhanhet ja heinäsorsat olivat kerääntyneet tulvivalle rantaniitylle, korkeimmalla kohdalla hanhien joukossa seisoskeli vielä seitsemän harmaahaikaraa. Ulompana ei näkynyt juuri mitään, ruoikon ulkoreunassa sentään pieni parvi tukkasotkia ja pari telkkää sekä isokoskeloa. Orpo käpytikka etsi lepopaikkaa tornin vierestä puista, tuuli hääti sen kauemmas rantametsään.

Paluumatkan tein sitten vakiokohteeni Matalajärven lintutornin kautta. Tuuli oli jo todella napakkaa ja hiljensi jokseenkin kaikki pikkulinnut eikä varislintujakaan juuri näkynyt. Tornissa tihku sentään oli aika heikkoa, joten tuulesta huolimatta pystyi putkella seulomaan paikalliset vesilinnut. Suurilla suurennuksilla huomasi että väloa on jo todella vähän, vastarannan linnuista oli haastetta kaivaa mitään erikoista. Haapanat ja harmaasorsat olivat sentään länsilaidassa ja kohtalaisen lähellä. Merihanhi pyöri jo kolmatta päivää samoilla sijoillaan järven pohjoispään suunnassa missä oli edelleen myös kuusi nokikanaa. Tilanne on pysynyt suunnilleen ennallaan ja linnut odottelevat kai vain jäiden tuloa.

Lähdin takaisin kotia kohti, kaupassakin pitäisi ehtiä käymään. No, auton jätin piharuutuun ja lähdin saman tien käymään lähikaupassani. Menomatkalla pensasaidassa silputtivat pikkuvarpuset, ja kun tulin takaisin jo auringon laskettua, mustarastas hyräili hiljakseen kotipihan tuntumassa. Se osaa haistaa kevään tällaisestakin kelistä, ihailen.

***

Linnuntie

(Lasse Kylänpää: Linnuntie, Maahenki 2015, 224 s.)

Tämän kirjan ostin kuluneen syksyn Helsingin kirjamessuilta kun sen kustantajan ständillä huomasin. Sepe oli kertonut jo pitkään tällaisen teoksen olevan valmisteilla. Kylänpään edellisen kirjan Tie vie olin hankkinut aikoinaan juuri Sepeltä, hän kun on kaiken alan kauppamies ja Kylänpään tuttu Salon Seudun Sanomien kautta.

Alaotsikkona kirjalla on Kesäntuojien kesytön muuttomatka. Kaikki suomalaiset tuntevat jo lapsuudestaan lorun missä kiuru, peippo, västäräkki ja pääskynen ennustavat kukin tulollaan kesän alkamista. Tuo loru on kirjan juonena ja se sitoo yhteen nämä linnut ja ihmisen. Kuten sananlaskut yleensäkin, se on aikaansa sidottu ja sen pätevyyttä entisaikojen maatalousyhteiskunnan luonnonkalenterina kirjassa hetimmiten perustellaan. Pääskyksi kirja ottaa haarapääskyn, luontevasti ihmisläheisimmän pääskylajin. Toki räystäspääskykin asuu nykyisin hyvin vahvasti kulttuurin keskellä, mutta yhtä läheistä suhdetta ihmisiin se ei elintavoistaan johtuen ole pystynyt luomaan.

Kirja alkaa Suomen talvesta, tammikuusta, ajasta jolloin ei täällä perinteisten talvien ja maatalousyhteiskunnan vallitessa noita lintuja näkynyt, ja etenee kuukausi kerrallaan Suomen kesään. Syksyllä kirja lähtee lintujen mukana etelämmäs, käy muuttomaisemien kautta kunkin lajin talvehtimistienoilla ja kiertyy lopuksi taas kevätmatkalle kohti Suomea. Teksti ja kuvitus kertoo samaa tarinaa, miten ihmisten ja lintujen suhde muotoutuu eri puolilla niiden elinkiertoa.

Tekstin ja kuvien sävy on sama, melankolisen tummanpuhuva, tuttu miulle jo tuosta Tie vie -kirjasta. Siinä oli tietysti aiheen mukaan perusteita rakentaa sovittamatonta ristiriitaa tienrakentajien ja tien alta raivatun luonnon välille, mutta tästä teemasta olisi kai voinut tehdä valoisammankin kirjan. Onhan tietysti niin että ihmisten ja lintujen yhteiselo on joskus vaikeaa ja yksipuolistakin, linnut näyttävät jäävän aina häviäjän puolelle, mutta kirjan käsittelemistä lajeista ainakin kolme on tavattomasti hyötynyt ihmisten luontoa muuttavista toimista erityisesti täällä Suomessa. Kyllä tämäkin kirja sen tunnustaa, puhuu kiurupelloista, listaa västäräkkien pesäpaikkoja ihmisten tekemistä rakenteista (onhan se joskus pesinyt onnistuneesti miunkin parvekkeellani neljännessä kerroksessa kukkalaatikossa) ja haarapääskyjen luonnonvaraisten pesäpaikkojen nimiä paikannimiarkistosta (mukana taitavat olla myös ruokailu- ja muuttokeräymäpaikat). Vähissä nuo olisivat täysin asumattomassa Suomessa. Ehkä peippokin olisi harvinaisempi vaikka metsää täällä olisi paljon nykyistä enemmän. Peippo suosii kulttuurilähtöisiä lehtipuusekametsiä, ei mustia kuusikoita tai karuja männiköitä. Lisäksi kasvihuoneilmiö on lämmittänyt tämän maan kauttaaltaan peipolle sopivaksi työntäen vastinlaji järrin ahtaalle pohjoiseen, nuoruudessani näin ei vielä ollut.

Kuvat taitavat viedä kirjan pääosan. Ne ovat aivan paria poikkeusta lukuunottamatta väljästi rajattuja vaakaruutuja, useimmat kokosivun, jotkut jopa koko aukeaman levyisiä tutkielmia miljööstä ja tilanteista. Perinteisimmän tapaisia muotokuvia linnuista ei juuri ole, ja muita kuin kirjan käsittelemiä lajeja ei juuri näe. Oikeastaan vain Afrikasta on käynyt ylivoimaiseksi houkutus ottaa mukaan ikonista suurriistakuvitusta, siinä on häivähdys siitä minkälaisia kirjoja nykyiset lintu- ja luontokuvaajat saavat aikaan käyttäessään vähintään viisisataamillistä perunamuusinuijaa normaaliobjektiivinaan. Muuten pysytään varsin tiukasti ihmisissä, maisemassa ja johtoteeman lajeissa minkä voi tarkistaa kirjan lopun kuvaluettelosta. Edellisen Tie vie -kirjan kuvitus taisi syntyä vielä diafilmille kuvaavalla kalustolla, tässä lienee käytössä ollut jo ajalle tyypillinen digikalusto.

***

Tähän aikaan takavuosina XXX

***

7.12.1991: Jatkanpa tähän vielä näitä tositalvisia muisteluita. Vuosi 1991 oli se, jolloin piti vastata Karin antamaan 12 kuukauden pinnakisahaasteeseen. Haasteen oli etelästä saanut lisäkseni Sepe, muut haastetut olivat oululaisia tai ainakin PPLY:n jäseniä. Miulle ja Sepelle sopi siten hyvin osallistua Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen joulukuun pinnaralliin, joka pidettiin perinteisesti itsenäisyyspäivänä tai samana viikonloppuna, nyt siis päivää itsenäisyysjuhlien jälkeen. Kolmanneksi jäseneksi joukkueeseemme tuli Ilkka.

Miun kaukomatkalaisena piti lähteä kohti Saloa jo aamuseitsemän aikaan, treffit oli sovittu Sepen vanhempien osoitteeseen Kilinkadulle. Siellä aloitimme Sepen kanssa lintujen bongaamisen hämärän hiipuessa kahtakymmentä vaille yhdeksän. Lähitienoolta ja Pahkavuoresta keräsimme peruslajistoa, varpusia, varislintuja ja tiaisia. Pakkasta oli aamulla neljätoista astetta, tuuli koillisessa, taivas kirkas joten haastetta riitti jos halusi kerätä hyvän tuloksen. Lähdimme saman tien Halikkoon Iilikenmäelle hakemaan Ilkkaa, siinä listamme täydentyi saman tien puluilla, käpytikalla ja närhillä. Käynti Joensuun kartanon kuivurilla tuotti seitsemän turkinkyyhkyä ja kaksi uuttukyyhkyä.

Jatkoimme saman tien Halikonlahdelle, missä oli sen verran sulaa jäljellä että kyhmyjoutsenen ja allin saimme listoille, peippo, urpiainen ja fasaanejakin löytyi. Ilkka ja Seppo kuulivat timaleitakin. Isokylän läpi ajettaessa huomasimme piekanan, Kosken asemalta löysimme heinäsorsia.

Jatkoimme Latokartanonkoskelle hakemaan varman koskikaran ja sen lisäksi huomasimme puukiipijän. Jokivartta seuratessamme Kestrikistä huomasimme harmaapäätikan. Lyhyt päivä vaati reipasta ajoa ja menimmekin saman tien Särkisalon Nixorin lossisulalle. Läheisen kotkahaaskan liepeillä pyöri sekä maa- että merikotka, avoimessa meressä ui kaikkien jo muualla tähän mennessä havaittujen vesilintulajien lisäksi telkkiä, koskeloita ja lokkeja ja mukavana ekstrana kaksi silkkiuikkua. Haaskan yllä pyöri myös korppeja. Särkisalosta löysimme erään lintulaudan liepeiltä järripeipon ja meren ääreltä harmaahaikaran.

Ilta painoi jo päälle, Strömmaan suunnistimme seuraavaksi. Kanavalta löysimme sekä nokikanan että västäräkin, tosin hakemista ne vaativat. Perniön rantaa suunnistimme taas kohti Saloa, matkalla auton ikkunasta löytyi tilhiparvi ja ryhmä vihervarpusia. Auringon jo painuessa mailleen tulimme takaisin Halikonlahdelle ja nyt onnistuimme löytämään myös paikallisen peukaloisen.

Sitä, mihin tuloksemme riitti, en ole muistiin merkinnyt. Seppo sen purkuun ilmoitti. Miulle riitti se, että sain haastekisan lajisaldon joulukuun osalta nousemaan jo 76 pinnaan, joulukuun alku oli oikein hyvä vaikka talvi olikin perinteinen. Tuo on muuten kai ainoa kerta kun olen osallistunut mihinkään pinnaralliin jossakin muussa kuin Karin vetämässä joukkueessa. Rallikilometrejä kertyi 185, ja kun jouduin vielä ajamaan takaisin Vantaalle, oikeita ajokilometrejä tuli neljäsataa ja koko keikka kesti miulta kierroksen kellon ympäri.

***

Tähän aikaan takavuosina XXIX

***

6.12.1973: Tässä on mennyt niin monta kasvihuonetalven alkua peräkkäin, viime yönäkin rikottiin kai kaikkien aikojen joulukuun lämpöennätys, että piti etsiä päinvastainen esimerkki. No tuona päivänä talvi oli perinteinen. Pakkasta oli Salossa 26 astetta kun lähdin kävelylenkille Halikonlahden ja Vuohensaaren maisemiin. Tyyntä, pilvetöntä, kylmää oli, ja kylmemmäksi oloni tuli kun järkytyksekseni nuoremmat salolaiset ornit tulivat Vuohensaarentiellä pyöräillen vastaan! Vähemmästäkin luulisi näppien jäätyvän.

Kunnon talvi oli vienyt linnuista enimmät mennessään, jäljellä olivat vain perinteisimmät talvehtijat, pulut, varislinnut, tiaiset, tulkut, keltasirkut ja varpuset. Ainoana erikoisempana näkyi lapinharakka Halikonjoen suun tietämillä. Noina vuosina sekin oli aika tavallinen talvehtija, pari vuotta aiemmin olin nähnyt sellaisen myös itsenäisyyspäivän retkellä samoissa maisemissa. Lajit jäivät tällä kertaa kuuteentoista vaikka lenkki kesti kolmatta tuntia.

Hiukan leppoisampi perinteinen talvikeli vallitsi 6.12.1967, jolloin tein myös kolmituntisen kierroksen, matkan pituudesta päätellen fillarilla sotkien. Kävin ensiksi Vuohensaarentien alkupäässä silloisen kaatopaikan kulmalla, jatkoin sieltä Merikulmantietä Fulkilaan, sieltä Hämeenkyläntietä Sirkkulaan, vanhan kansakouluni ja kotipaikkani ohi Karjaskylään ja sieltä kotiin. Kuuden asteen pakkanen ei haitannut, tuuli oli heikkoa ja taivas täyspilvinen. Välillä tiputteli hiljaa lumihiutaleita.

Muutama harmaalokki ja pari kottaraista viipyili kaatopaikalla. Seitsemäntoista teeren parvi näkyi Merikulmantiellä vähän ennen Fulkilaa. Ainakin yksi pyy karkasi metsään Pettilän takaa. Muutama tilhi ja yksi räkätti vihjaavat siihen että marjalinnuilla olisi riittänyt syötävää vielä noinkin myöhään. Tuolla kertaa lajimäärä nousi kahteenkymmeneenyhteen.

Kouluaikaan itsenäisyyspäivä oli vapaa joten siltä on säilynyt muitakin retkimuistiinpanoja. Vuoden 1968 itsenäisyyspäivänä Halikonlahdella oli mm. kolme tunturikiurua ja tasan vuotta myöhemmin kaatopaikalla talvehti tavallinen kiuru. Vuoden 1970 syksyllä olin jo Turussa opiskelemassa, mutta vapaapäiväksi tulin taas Saloon, Halikonlahdella näkyi tuolloin pikkuparvi vuorihemppoja.

***

Myrskyjen välipäivänä

 Aamu näytti aurinkoiselta vaikka koko yön oli tuuli kolistellut talon nurkkia. Vasta kun lähdin ulos puolilta päivin, huomasin ajaessani länteen päin että sieltähän nousee jälleen tumma pilvirintama. Ei aurinko enää häikäissyt Matalajärven lintutornissa joutsenia laskiessa.

Karkian Mikko, entinen työkaverini, oli tämänsyksyisen tapansa mukaan fillaroinut laskemaan lauantaiaamun Matalajärven lintuja. Yhtäpitävän näkemyksemme mukaan hanhet olivat nyt lähtemässä, yli puolet oli kadonnut viikon takaisista. Saattaa olla että Vanhankaupungin- ja Laajalahden kuluneen viikon aikana nousseet kanadanhanhimäärät ovat täältä peräisin. Joutsenet olivat sentään ennallaan elleivät peräti hitusen runsastuneet, mie laskin runsaat 60 kyhmäriä ja runsaat 260 laulujoutsenta. Sorsista enimmät olivat häipyneet ainakin avovedestä, tuskin niitä paljon täällä piileskeli kasvustonkaan seassa koska vesi oli noussut sen verran että nuo järven harvalukuiset saarekkeet olivat peittymässä pinnan alle.

Jo pari päivää sitten huomasin että järven perukan nokikanojen oli ollut pakko siirtyä lähemmäs tornia, itälaidan ruokosaarekkeen kulmalle. Siinä ne vieläkin piileksivät. Uiveloista oli jäljellä enää pari rauhatonta, jotka vaihtelivat yhtenään paikkaa. Haapanoiden määrä oli pudonnut ensi kerran aikoihin alle sadan ja heinäsorsien vielä tuotakin enemmän, alle viidenkymmenen. Yhtään harmaasorsaa emme enää löytäneet.

Hiljalleen järven ylle tuli sumupilvi ja se tiivistyi pian tihkuksi. Siinä lähdimme poispäin. Ajattelin vielä käydä Laajalahden laitamilla tarkistamassa olisiko hanhia ja sorsia siellä. Elfvikin torniin tullessa sade oli jo kohtalaista ja tuuli yltynyt navakaksi. Ei niitä sorsia näkynyt missään, vain jonkin verran kanadanhanhia piileksi ruoikon sisäosissa lampareissa. Vesi oli noussut myrskyn työntämänä hyvin korkealle. Kävin tarkistamassa myös Iso-Huopalahden Tarvon puolen kallionlaidasta mutta tyhjältä sekin näytti. Eipä monesti ole Laajalahti noin autio tänä köyhänä lintusyksynäkään ollut.

Huomiseksi ennustetaan uutta myrskyä ja tietysti reipasta sadettakin. Lämpö kyllä uhkailee joulukuun ennätyslukemia, kymmentä astetta. Harmi vain että tuo vesi peittää kaikki rannat ja tuuli kätkee linnut.

***

Murha lintusaaressa

(Juha Laaksonen: Murha lintusaaressa, Some Day Capital Oy 2015, 384 s.)

Hyvä lintukaverini S.S. luovutti tai oikeastaan myi tämän teoksen miulle Sepen grillillä Kaarinassa 20.11. kun olin saapumassa Seija S:n kanssa loppusyksyn retkeltämme Jurmosta. Jo kansikuva ja ensimmäiset sivut paljastavat että tämä lintusaari on Jurmon naapuri Utö. Olen enemmän Jurmon kävijä, säännöllistä retkeilyä jo 45 vuoden ajan, mutta retkeillyt aika lailla Utössäkin jo vuodesta 1977, joten miljöö on miulle tuttu. Kun tämä on avainromaani ja kun miulla on taakkanani menneisyyttä Turun ornipiirien kanssa, väittäisin tuntevani muutamia kirjan henkilöitä vähän muutenkin kuin vain Utön retkeilyn kautta, erityisesti tuon S.S:n jonka alter ego tuntuu olevan kirjan päähenkilöitä. Seijalla ei ole tuollaisia painolasteja sen paremmin Utön kuin henkilöidenkään tuntemisesta, ja hän voi keskittyä rauhassa kirjaan kuten mihin tahansa dekkariin. Hän aloittikin kirjan lukemisen heti jatkaessamme matkaa Kaarinasta kotia kohti ja päätti sen seuraavana aamuna. Mie luin sitten sen hänen jälkeensä seuraavan yön pikkutunneille tultaessa.

Teosta ei tarvitse arvailla avainromaaniksi, jo ensi sivulla mainitaan että alkuperäisenä tarkoituksena oli yllättää retkikaverit muisteluilla. Ennen kertomuksen alkua olleesta henkilöluettelosta bongasin koko joukon sellaisia joille miunkin oli helppo kuvitella vastine tosielämässä. Henkilöitä on paljon, lähes kolmekymmentä jo tuossa listassa ja itse kirjan tekstistä löytyy lisääkin. Tarinan seuraaminen on siten haastavaa sellaiselle joka haluaa lukiessaan ratkaista kirjan nimessä mainitun murhan. Pikkukämmejäkin nimilistassa on käynyt, esimerkiksi Sarkkinen on joko Veli-Pekka tai Kari-Pekka.

Tietynlaisena sisäpiiriläisenä miun oli tietysti hauska lukea noita juttuja jotka olen itsekin livenä kuullut ja jopa jossakin määrin paikalla tapahtuma-aikaan ollut. Bongaus tai muu erityinen kiinnostus harvinaisuuksiin tuntuu olevan vedenjakaja tässäkin, puhe lipsahtaa hyvin nopeasti kehuskeluihin missä kuka milloinkin tekee vaikutusta toisiin tarinan henkilöihin tai vaikka lukijaan kaikella mahdollisella näkemällään. Kaikki muu lintuihin liittyvä aktiviteetti vaatii erityisen puolustuksen tai selityksen ja jää silti dudeiluksi. Aika puuduttava sessio on seurata rikostarkastajan ja kopterilentäjän loputonta saapumista saarelle, kukaan aito orni ei ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan toisten haviksia ainakaan jos ei itse ole ollut mukana. Onneksi ulkomaan retket ja maailmanpinnalistat jäivät sentään käsittelemättä. Samoin tuo megararin löytyminen murhapäivänä pysäyttää kaiken toiminnan, jopa murhan tutkinnan. Ehken tuon lukemisen jälkeen rekrytoisi yhtään bongaria töihini jos valitsemaan pääsisin. Onhan tietysti tämä bongarien työmoraali miulle tutuksi tullut aiemminkin ihan tositilanteista. Monessa kohdassa tulee mieleen aloitteleville kirjoittajille annettu neuvo tappaa rakkaimpansa eli leikata tekstistä kaikki kirjoittajaa henkilökohtaisesti kiinnostava koska se ei muita kiinnosta, tämä kirja on tehty juuri päinvastaisella menetelmällä.Se on syntynyt hieman samalla tavalla kuin Kalevala Lönnrotin kynsissä. Runonlaulajat ovat kuitenkin itse pääosissa ja kirjailijakin yksi heistä.

Mie pidin tuota rikoskertomusta pikkuisen päälleliimattuna ja sen loppuratkaisua vähän kesynä. Paha ulkoistettiin. Ainesta paljonkin rankempaan olisi ollut, erityisesti myös noissa muisteluissa, huumoria hukkaamatta. Nyt tämä teos vertautuu mielessäni vaikkapa tuohon The Big Year – elokuvaan josta olen tännekin aiemmin kirjoittanut. Kirja senkin taustalla on, sitä tosin en ole lukenut. Ihan niin kesyä ja hampaatonta tästä ei tullut, hauskempikin tämä oli mutta valitulla tiellä ei uskallettu kulkea loppuun asti.

Seija luki sujuvasti hieman yli sata sivua. Sen jälkeen jatkuvat sivupolut ja lajilistat alkoivat puuduttaa ja loppu meni sisulla maaliin. Loppuratkaisu oli hieman deus ex machina -tyyppinen. Huomattavaa on ettei siitä ollut mitään merkkiä rikostutkijan tutkintakartassa mikä oli kirjan alussa ennen henkilöluetteloa ja tarinan alkua. Ehkä tämän oli pelkästään tarkoitus kertoa jotakin rikostutkijasta ja hänen työnsä tasosta. Seurailin jokin aika sitten millaisella arsenaalilla poliisi yritti selvittää tässä lähellä tapahtunutta henkirikosta ja miten sitovat todisteet taisivat siitä huolimatta jäädä löytymättä. Tuolla teholla ne vinkit, joista kirjoittaja tekstissään kertoi, olisivat varmasti löytyneet. Helppoja ratkaisuja löytyy vain kirjoista.

Kirjan kuvituksena on kirjoittajan omia kuvia mustavalkoisiksi käsiteltyinä. Kohteina ovat linnut ja ympäristö, eivät henkilöt (yhden sentään taisin tunnistaa, oli siinä tyypillisimmillään).

***

Tähän aikaan takavuosina XXVIII

***

3.12.2000: Jatkan näitä bongausmuistoja niiltä vuosilta jolloin bongaus ei vielä kutistanut muita retkimuistiinpanojani. Lauantaina, joulukuun toisena päivänä olin tehnyt taas kierroksen Saloon ja nähnyt varsin mukavasti joulukuun lajeja, muun muassa töyhtöhyypän, kapustarinnan ja tavallisemmasta päästä mm. meri- ja tundrahanhet.

Sunnuntaina, kolmannen päivän aamuna vein ensiksi ruokaa Petikon metsän ruokintapaikalleni, sitä oli kulunut jo ämpäri tyhjäksi, vaikka metsäpaikassa kävi vain tyypillistä metsälajistoa, tiaisia, närhiä, tulkkuja ja tietysti oravia. Jänisjahti tuntui olevan käynnissä lähitienoolla.

Lähdin länteen päin tarkoituksena käydä Hankoniemellä. Matkalla pistäydyin Träskändan puistossa, metsälajistoa sielläkin oli ja lisänä rastaita, tuo oli marjasyksy. Tuolloin ajattelin puistokierrosta jopa vakiolenkikseni, mutta sellaista siitä ei koskaan tullut.

Hankoon päin suunnistin ja tiilitehtan laituripysäyksellä tulivat vastaan jo ensimmäiset merikotkat ja kanahaukka. Räkättejä liikkui pikkuparvin. Kesken kaiken Sepe soitteli. Hän oli juuri bongannut Ruissalon kapustarinnan ja mainitsi että Långörenin tyvellä olisi juuri löytynyt mustakurkkurautiainen. No, sinne päin kun olin menossa, jatkoin suoraan paikalle ensimmäisenä bongarina ja löytyihän se kun vähän aikaa odoteltiin sen ilmestymistä ruoikosta. Pääsin jopa lähtemään alta pois ennen isomman bongariaallon hyökyä.

Kävin siinä sitten vakituiset Hangon rantakeikan tarkkailupisteet läpi, ja retkilista kasvoi timaleilla, punakylki- ja laulurastailla, uuttukyyhkyparvella, pyrstötiaisilla ja kaikella vastaavalla pikkumukavalla ja Täktomin pellonlaidan kangaskiuru oli miulle peräti ässähavainto. Mukanani oli gps-kapula mihin tallettelin noihin aikoihin hyvien retkipaikkojen koordinaatteja, tuolta retkeltä niitä kertyi jälleen toistakymmentä. Palatessani ajoin Siuntion Kokkilan ja Myransin kautta, mutta sieltä en löytänyt tällä kertaa heinäsorsia kummempaa.

Tuo päivä oli yhtä lämmin kuin tänäinen, seitsemän plusastetta. Tuuli oli kohtalaista lounaasta, pilvipoutaa joka Hangossa vähän rakoilikin.Vanhojen aikojen talvesta ei ollut tietoakaan.

***

Tähän aikaan takavuosina XXVII

***

1.12.1996: Olkoon esimerkkinä tuonaikaisesta kuukausipinnarallaamisesta tuo joulukuun ensi päivä. Lähdin aamusella suoraan Saloon, tehtävänä oli saada ässähavainto sepelkyyhkystä, joulukuu oli se viimeinen puute. Sepe oli vihjannut että sieltä sitä kannattaisi lähteä nyt etsimään.

Eipä sitten aikaakaan kun Sepen kanssa seisoksimme Salon rautatieaseman lähellä tarkkaillen myllyn puluparvea, ja siitähän poimimme etsimämme. Kaksi seplaria suunnisti myllyltä radan taakse Högforsille. Samalla näkyi yksi uuttukyyhkykin.

Jo menomatkalla oli Saukkolassa näkynyt peltopyyparvi. Lähdimme Halikonlahdelle, missä viipyili vielä yksi uivelo, nokikanoja, pajusirkku, järri ja runsaasti kanadanhanhia, kyhmäreitä ja tavallisempia vesiäisiä. Kaupunkiin palatessamme Malturinkadulta löytyi peräti 12 turkinkyyhkyä ja pari pikkuvarpusta. Kilinkadulla Sepen vanhempien kotikulmilla odotimme turhaan mustapääkertun ilmestymistä, piilossa pysyi. Lähdimme Turkuun.

Turussa ensitavoitteena oli lyhytvarvaskiuru Pansiossa. Sen oli edellisiltana nähty menevän yöpymään, mutta aamulla sitä ei enää kuulunut, ei näkynyt. Kuolema oli korjannut juuri talven alkaessa. Ruissalossa toki torkkui vakituisella kolollaan lehtopöllö, nokikanojakin oli kymmenen ja Topinojalla ainakin neljä västäräkkiä.

***