Linnuntie

(Lasse Kylänpää: Linnuntie, Maahenki 2015, 224 s.)

Tämän kirjan ostin kuluneen syksyn Helsingin kirjamessuilta kun sen kustantajan ständillä huomasin. Sepe oli kertonut jo pitkään tällaisen teoksen olevan valmisteilla. Kylänpään edellisen kirjan Tie vie olin hankkinut aikoinaan juuri Sepeltä, hän kun on kaiken alan kauppamies ja Kylänpään tuttu Salon Seudun Sanomien kautta.

Alaotsikkona kirjalla on Kesäntuojien kesytön muuttomatka. Kaikki suomalaiset tuntevat jo lapsuudestaan lorun missä kiuru, peippo, västäräkki ja pääskynen ennustavat kukin tulollaan kesän alkamista. Tuo loru on kirjan juonena ja se sitoo yhteen nämä linnut ja ihmisen. Kuten sananlaskut yleensäkin, se on aikaansa sidottu ja sen pätevyyttä entisaikojen maatalousyhteiskunnan luonnonkalenterina kirjassa hetimmiten perustellaan. Pääskyksi kirja ottaa haarapääskyn, luontevasti ihmisläheisimmän pääskylajin. Toki räystäspääskykin asuu nykyisin hyvin vahvasti kulttuurin keskellä, mutta yhtä läheistä suhdetta ihmisiin se ei elintavoistaan johtuen ole pystynyt luomaan.

Kirja alkaa Suomen talvesta, tammikuusta, ajasta jolloin ei täällä perinteisten talvien ja maatalousyhteiskunnan vallitessa noita lintuja näkynyt, ja etenee kuukausi kerrallaan Suomen kesään. Syksyllä kirja lähtee lintujen mukana etelämmäs, käy muuttomaisemien kautta kunkin lajin talvehtimistienoilla ja kiertyy lopuksi taas kevätmatkalle kohti Suomea. Teksti ja kuvitus kertoo samaa tarinaa, miten ihmisten ja lintujen suhde muotoutuu eri puolilla niiden elinkiertoa.

Tekstin ja kuvien sävy on sama, melankolisen tummanpuhuva, tuttu miulle jo tuosta Tie vie -kirjasta. Siinä oli tietysti aiheen mukaan perusteita rakentaa sovittamatonta ristiriitaa tienrakentajien ja tien alta raivatun luonnon välille, mutta tästä teemasta olisi kai voinut tehdä valoisammankin kirjan. Onhan tietysti niin että ihmisten ja lintujen yhteiselo on joskus vaikeaa ja yksipuolistakin, linnut näyttävät jäävän aina häviäjän puolelle, mutta kirjan käsittelemistä lajeista ainakin kolme on tavattomasti hyötynyt ihmisten luontoa muuttavista toimista erityisesti täällä Suomessa. Kyllä tämäkin kirja sen tunnustaa, puhuu kiurupelloista, listaa västäräkkien pesäpaikkoja ihmisten tekemistä rakenteista (onhan se joskus pesinyt onnistuneesti miunkin parvekkeellani neljännessä kerroksessa kukkalaatikossa) ja haarapääskyjen luonnonvaraisten pesäpaikkojen nimiä paikannimiarkistosta (mukana taitavat olla myös ruokailu- ja muuttokeräymäpaikat). Vähissä nuo olisivat täysin asumattomassa Suomessa. Ehkä peippokin olisi harvinaisempi vaikka metsää täällä olisi paljon nykyistä enemmän. Peippo suosii kulttuurilähtöisiä lehtipuusekametsiä, ei mustia kuusikoita tai karuja männiköitä. Lisäksi kasvihuoneilmiö on lämmittänyt tämän maan kauttaaltaan peipolle sopivaksi työntäen vastinlaji järrin ahtaalle pohjoiseen, nuoruudessani näin ei vielä ollut.

Kuvat taitavat viedä kirjan pääosan. Ne ovat aivan paria poikkeusta lukuunottamatta väljästi rajattuja vaakaruutuja, useimmat kokosivun, jotkut jopa koko aukeaman levyisiä tutkielmia miljööstä ja tilanteista. Perinteisimmän tapaisia muotokuvia linnuista ei juuri ole, ja muita kuin kirjan käsittelemiä lajeja ei juuri näe. Oikeastaan vain Afrikasta on käynyt ylivoimaiseksi houkutus ottaa mukaan ikonista suurriistakuvitusta, siinä on häivähdys siitä minkälaisia kirjoja nykyiset lintu- ja luontokuvaajat saavat aikaan käyttäessään vähintään viisisataamillistä perunamuusinuijaa normaaliobjektiivinaan. Muuten pysytään varsin tiukasti ihmisissä, maisemassa ja johtoteeman lajeissa minkä voi tarkistaa kirjan lopun kuvaluettelosta. Edellisen Tie vie -kirjan kuvitus taisi syntyä vielä diafilmille kuvaavalla kalustolla, tässä lienee käytössä ollut jo ajalle tyypillinen digikalusto.

***