Menneitä muistellen XCI

(etsitkö poikasille ruokaa...)

30.7.1975: Helsingissä alkoi ETYK III. Se näkyi miunkin arjessani, olin Perniön Huoltolan valvojana kesätöissä, Helsingistä oli siivottu kaikki puistot juopoista, joista ne joilla oli pakkohoitopäätös päällä oli tuotu tännekin. Paikat olivat täynnä ja väki happamana tuollaisesta pakkolomasta. No, eihän tämä mikään vankila ollut, avoimet ovet, mutta jos joku kesken lähti, siitä kyllä ilmoitettiin poliisille joka sitten toi kaverin takaisin kun sattui löytämään, yleensä juovuspäissään häiriötä tuottaneena...

Hellepäivä siitä tuli, ja miulla oli vapaata aikaa. Niinpä kävelinkin huoltolasta Kemiön puolelle Dalbyhyn, sieltä Puujärven ja Gammelbybergetin kautta Gammelbyhyn ja takaisin. Ajatuksenani oli Atlas-pinnanmetsästys Kemiön puolen ruudussa. Ensialkuun tietä pitkin kävellen tuli kyllä vastaan taas useampikin liikenteen uhri, oli keltasirkku, pikkulepinkäinen, kyy ja toinenkin keltasirkku jo ennen Strömman vanhaa kanavaa. Kemiön puolelta löytyi lisäksi harmaasieppo ja vihervarpunen yliajettuina.

Niitä pesimävarmuuksia alkoi sitten kertyä, poikueita löytyi töyhtötiaiselta, peipolta, harakalta, pensaskertulta, punarinnalta, hömötiaiselta, hippiäiseltä, harmaasiepolta, kirjosiepolta, pajulinnulta, vihervarpuselta ja niin edelleen. Puujärvellä lauloi kuusitiainen ja tikli. Järvi oli hyvin rehevä, yli kahdelta kolmasosaltaan umpeenkasvanut. Vesilintuja en nähnyt kuin neljä heinäsorsaa. Länsipuolen suolta tuli vanha kapustarinta kiertämään toviksi ylleni ja palasi sitten takaisin. Sen pesintä olisikin kovempi juttu, vaikka mahdolliselta se nyt kyllä näytti.

Kävin Gammelbybergetin huipulla katsomassa että vanha kolmiomittaustorni oli lahona jo ehditty kaataa. Mäen länsipuolen kuusikossa kerjäsi kanahaukkapoikue, ihan odotusteni mukaan. Mäen lounaispuolella törmäsin lehtokurppaan, joka yllätettynä lähti kovin vaivaisen oloisena viidentoista metrin päähän räpiköimään ja rääkymään vähän kuin lepinkäistä matkisi. Enpä höntyillyt vaan onnistuin näkemään myös yhden poikasen, joka tosin osasi jo lentää vähän. Jatkoin matkaa, Ridarplatsmalmenilta noin kilometri itään oli jo toinen kanahaukkapoikue, aika myöhäinen tällä kertaa. Eroa edelliseen oli vain kaksi kilometriä. Huonolta näytti tämän ja edellisen pesäpaikan tulevaisuus sillä metsää aiottiin kaikesta päätellen ryhtyä hakkaamaan lähitulevaisuudessa.

Palailin kohti Strömmaa, taas oli tiellä yliajettu pikkulepinkäinen, tuore tapaus. Strömmassa lenteli pari rantasipiä, Kemiön puolella yli meni valkoviklo. Huoltolan alueella huomasin sitten myös metsäviklon, ja iltakahdeksalta huoltolan yli lensi yhdentoista kalatiiran muuttoparvi etelään.

***

(kyllä tuokin pesinnän varmistaisi)

Menneitä muistellen XC

(alkumatkasta kahlaajat olivat runsaita)

29.7.1973 matkamme alkoi jo olla lopuillaan. Bjurbölessä Porvoossa aamutuimaan seurasimme kalasääsken lentopoikueen ilmailuharjoituksia ja huomasimme viidentoista töyhtöhyypän parven liikkeessä koilliseen, mikä lie sen pelästyttänyt. Vielä aamupäivän puolella lähdimme hiljalleen ajamaan kotia kohti. Pääkaupunkiseudun ohitimme ja tienvarsilta keräsimme tuttua lajistoa, västäräkkejä, lokkeja, kottaraisia, rastaita, varpusia, puluja ja jopa kuovinkin.

Nummella pysähdyimme katsomaan saalistelevaa ruskosuohaukkaa, järvenrantaniityllä oli myös pensastaskuja ja keltavästäräkki, yllä lensi taivaanvuohi. Jatkoimme matkaa Kiikalan-Suomusjärven Johdesuolle ja Varesjärvelle. Petolintuja olisimme halunneet nähdä retkellämme enemmän ja täältä vasta niitä sitten löysimme. Kalasääskellä oli täälläkin poikue lennossa, hiirihaukalla samoin, tuulihaukkakin löytyi.

(petolintuja ei näkynyt kuin vähän vaikka sisämaaosuudella ei voinut säitäkään niiden puutteesta syyttää)

Vielä kävimme Omenajärveä katsastamassa, hieman haastetta oli löytää paikka mistä näkisi avoveden selvästi, vesilintuja oli satoja mutta lajien määritys oli haastavaa etäisyyden ja vastavalon vuoksi. Jatkoimme kohti Saloa, retken päätimme Halikonlahdelle missä vielä kiertelimme parin tunnin kävelyn altaiden ympäri.

Kaikkiaan retkemme oli 12 päivää ja 3080 kilometriä pitkä, ja näimme sillä 125 lajia. Tulos olisi parantunut paljon jos olisimme tietäneet ne oikeat lintupaikat, tämä kierros oli vain opintomatka. Muutaman tuollaisen joutuisimme vielä tekemään ennen kuin tulokset paranisivat tai sitten pitäisi löytää paikallisia oppaita. Tyytyväisiä olimme kuitenkin, paljon uutta näimme ja jopa elishavaintoja kertyi. Linnustollisesti paras osuus oli heti alkupuoli Pohjanlahden rantaa ylöspäin, itäinen paluu oli sitten se osa jota piti opiskella myöhemmin lisää, kiirekin sitä tällä kertaa hieman heikensi. Monella hyvällä paikalla ehdimme vain käväistä kun olisi pitänyt tutustua pidempään jotta ne parhaat tarkkailupisteet olisivat löytyneet.

Auto oli mainio matkalla, heti alussa se oli todistanut käytännöllisyytensä kun kaatosateet kulkivat mukanamme. Ruokakin oli helppo tehdä siellä sisällä ja jääkaapissa ruokatarpeet säilyivät niin ettei tarvinnut tyytyä pelkkään retkimuonaan tai käydä jatkuvasti kaupoissa tai kuppiloissa syömässä. Jari kun oli käytännöllinen ihminen, kehitteli näitä kokemuksiamme edelleen ja ne näkyivät sitten toukokuisilla meriretkillämme ja noilla myöhemmillä Lapin kierroksilla joista on täälläkin puhetta ollut. Ja onhan Jarilla nykyisin asuntoauto, jolla taitaa tehdä ihan samantapaisia retkiä, on bongaillut kaikki Suomen kansallispuistot ja kai vähän muutakin, tosin vähemmän enää lintuja.

***

(loppumatkasta pikkulepinkäisiä näkyi poikueineen)

Menneitä muistellen LXXXIX

28.7.1973 aamu valkeni Virolahden itärannalla. Pienen aamupalan jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa Hämeenkylän kautta länteen. Lahden yllä risteili pääskyjä, tuulihaukka saalisteli pelloilla, räyskä partioi taas kalaa etsien ja itse lahdella seilasi emonsa johdolla tukkakoskelopoikue tutumpien vesilintujen ja lokkien joukossa. Metsässä rääkyi närhi ja lähipuissa etsi hyönteisiä hömötiaispoikue.

Ravijoen kohdalla huomasimme jo toisen räyskän etsimässä kalaa jälkikasvulleen, ajoimme siitä vielä Harvajanniemelle yrittäen etsiä paikkaa josta voisi katsoa merelle. Ei sellaista oikein löytynyt, mutta varpushaukka ja nuolihaukka tuli sentään nähtyä siinä ajellessa. Jatkoimme edelleen länteen.

Vehkalahdella Simonmäen kohdalla näimme hieman merinäköalaa ja löysimme mustakurkku-uikkupoikueen, jälleen räyskän ja sorsia sekä sotkia. Haminan Lupinlahden kiersimme autolla, tämä oli Jarille tuttu paikka RUK:n ajoilta jos toki lintuja ei silloin liikaa ehtinyt katsella. Kalasääsken ja ruskosuohaukan löysimme helposti ja silkkiuikkupoikueita oli ainakin neljä. Jatkoimme edelleen länteen, Pernajassa huomasimme taas nuolihaukan, Porvoon keskustassa pyöri illalla iso kottaraisparvi ja yöpaikaksi päädyimme Bjurböleen, missä illan jo hämärryttyä alkoi kehrääjä surinansa, koiras tuli jopa lähistölle saalistamaankin.

***

Menneitä muistellen LXXXVIII

( Liperin suopöllö )

26.7.1973 heräsimme uuteen aamun Lieksassa, Pienen Ritojärven puistometsän laitamilla. Aamutoimien lomassa teimme sielläkin pikku kierroksen, linnusto oli jo aika hiljaista. Metsän peruslajien lisäksi huomasimme pari rantasipiä ja valkoviklon.

Jatkoimme Lieksan ja Ilomantsin rajamailla olevalle Suomun-Patvinsuon luonnonhoitoalueelle josta kaavailtiin kansallispuistoa joskus tulevaisuudessa. Sellainen siellä on ollutkin vuodesta 1982. Kierroksemme jäi siellä kovin lyhyeksi, vähän järven hiekkarantaa ihailimme ja suon laitaa kävelimme. Käki näkyi, jo hiljaisena, kuoveja ja valkoviklo myös. Pikkulepinkäinen päivysti ja isolepinkäisellä oli poikue mukanaan. Me lähdimme etsimään Joensuun lintupaikkoja suunnistamalla seuraavaksi Höytiäisen kanavalle.

Sillä paikannimellä on Joensuusta paljon kirjattuja lintuhavaintoja, me kiertelimme aluetta pitkin ja poikin mutta tuntui siltä ettemme löytäneet sitä mitä etsimme. Semmoista taajamantakaista joutomaata sieltä löytyi paljon, ja sillä tyypillistä lajistoa kuten kivi- ja pensastaskut, kelta- ja västäräkit, kirvisiä ja paju- sekä keltasirkkuja. Kahlaajapaikkaa etsimme muttemme löytäneet kuin jokusen rantasipin ja taivaanvuohen. Järvenselälläkään emme nähneet runsaammin kuin vain lokkeja. Päätimme jatkaa matkaa etelään iltakuuden jälkeen.

Seuraava pysähdyksemme oli Liperissä, Mattisenlahden nimen muistin joskus lintuhavainnoissa nähneeni. Suopöllö meitä siellä tervehti varoittelemalla ympärillämme. Täällä näkyi paljon enemmän kahlaajia kuin äskeisellä pysähdyksellä, samoin sorsia. Lajisto oli kuitenkin jo tuttua peruslajistoa. Pikkulepinkäisellä oli täällä poikueensa. Rastaita ja pääskyjä parveili jo jonkin verran. Me jatkoimme vielä matkaa vaikka kello oli jo iltakahdeksan.

Parikkalaan tulimme iltayöstä, ja päätimme tehdä vielä lyhyen yökuuntelukierroksen. Vähän aikaa ällistelimme sitä että joka puskasta tuntui kuuluvan sirkkalinnun sirinää, kunnes tajusimme että idänhepokattejahan ne ovat, meille elislaji toki sekin. Lehtopöllö istui keskellä kyläraittia, kolme lehtokurppaa kurnutteli metsien yllä ja ruisrääkkä narisi lähipellolla. Nukkumaan kävimme hieman ennen puoltayötä.

Unikeonpäivän aamuun heräsimme Parikkalan keskustaajaman tuntumassa. Lähdimme aamupalan jälkeen kohti Siikalahtea, Teimme siellä pelkän ympäriajon teitä pitkin, aikaa ei oikein muuhun ollut. Bongasimme vanhan meijerin missä oli muistaakseni joskus ollut ihan lintuasematoimintaakin. Patotiellä lenteli yli liroja ja taivaanvuohi, vesilintuja näkyi jonkin verran ruoikon kätköistä. Aika alkoi olla jo vähissä joten jatkoimme saman tien Imatran suuntaan.

Ruokolahden Kuokkalampi oli jäänyt joskus lintulehdistä mieleen alan paikkana, joten sen kävimme katsomassa. Rantametsässä yllätyimmekin positiivisesti kun vanha pikkusieppokoiras siinä varoitteli ja sitä seuraillen löysimme ihan lentopoikueenkin. Pari hiirihaukkaa kierteli yllämme, kai pariskunta, nuolihaukka saalisteli järven korentoja. Muuten paikalla oli tavanomaista metsä- ja avomaan linnustoa, itse lampi oli ruoikon keskellä niin ettei avovettä näkynyt.

Jarin kanssa ajoimme kohti Virolahtea, kävimme Vainikkalassa etsimässä näkisimmekö jostakin Telkjärvelle, joka oli myös lintulehdissä useín mainittu hyvänä lintupaikkana. Siinä ajauduimmekin huomaamatta ihan rajalle asti, yhtäkkiä edessämme oli poikittain venäläinen juna. Takanamme taas oli perään lähtenyt rajavartija, joka kysyi, minne olimme menossa. Virolahdelle, vastasi Jari empimättä reserviupseerikoulutuksen antamalla varmuudella. Vartija ohjasi meidät kääntymään takaisin ja antoi ajo-ohjeet sinne johtavalle tielle. Enää emme yrittäneet kuikuilla järvelle joka olikin kokonaan rajavyöhykkeellä tai peräti naapurin puolella.

Kiltisti ohjeita noudattaen saavuimme iltaviiden jälkeen kohteeseemme. Kiertelimme sielläkin ihan rajanpinnan teitä, täällä rajavyöhyke oli todella kapea. Tornista meitä täälläkin valvottiin, kai puolin ja toisin. Tienvarressa oli leirintäaluekin, mutta sinne emme jääneet vaan ajoimme pitkin Kurkelan tietä ja siltä poikkesimme lopuksi pikkutielle joka vei varsinaisen Virolahden itärannalle. Sinne jäimme yöpymään. Iltayöstä huomasimme paikalla touhuavan myös jonkun hyönteistutkijan valorysillään. Myöhempi elämä paljasti että se oli Ilkka Hanski, nyt jo kuollut Helsingin Yliopiston professori.

Kurkelan tiellä pitäisi nähdä petolintuja, me näimme sentään tuuli- ja hiirihaukan. Lahdella kierteli räyskä ja vesilintuja oli jo kohtalaisen runsaasti. Pikkulintujakin näkyi paljon mutta lajisto oli sitkeästi pelkkää peruslajistoa. Koko ajan meitä vaivasi tunnelma että kävimme kyllä oikeannimisillä paikoilla mutta että nämä eivät silti ollet niitä oikeita paikkoja.

***

(luulimme perhosmiehen keräävän näitä, hänellä olikin mielessä isommat haasteet)

Loman alkaessa

(vähän arkoja nämä haapanat, kaikki jutun kuvat otin kännykällä)

Maanantainen linturetkeni oli hieman poikkeuksellinen. Kävimme nimittäin Suvin kanssa Savonlinnassa. Oopperamatkahan tämä oikeastaan oli, mutta kun aikaa jäi ennen esitystä kohtalaisesti, kävelimme ensin pitkin ja poikin Savonlinnan keskustaa ja sitten Olavinlinnaa ristiin rastiin. Tavallista kaupunkilinnustoa sieltä löytyi, muutama haapana ruokaili linnan lähellä rannassa, lokkeja, tiiroja, pääskyjä, tiaisia ja varpusia oli runsaasti. Jonkinlaista lemmenoopperaa järjestivät myös pulut linnassa toisiaan riiustellen. Jo tulomatkalla olimme nähneet vastaavasti kuolemaa, toista oopperan perusteemaa, kun varpushaukka ohitti meidät saalis kynsissään. Vähän yli kahteenkymmeneen lajiin pääsimme ennen esityksen alkua.

(puluilla oma ooppera)

Itse oopperassa ei lintuja näkynyt, se oli Don Giovanni, Mozartin säveltämä. Sen kertomus on tuttu moraliteetti, paha saa aina palkkansa, tässä tapauksessa narsistinen naistenmies jonka sairaalloinen valloitushalu tuntuu tuhoavan kaikkien muiden elämän ja onnen. Roolit ovat muutenkin aika mustavalkoisia tosielämään verrattuna mutta pahinta paatosta murtaa mustahko huumori.

Sitä laulettiin lähes kotimaisin voimin, mitä nyt Donna Annan roolissa oli ruotsalaissopraano Gisela Stille. Paikkamme olivat keskellä 16. riviä, jotakuinkin parhaat mahdolliset esityksen seuraamiseen. Päätä ei tarvinnut pyöritellä ja musiikki kuului selkeästi. Orkesteri suoritti osuutensa hienosti. Laulajatkin selviytyivät pienen alkukankeuden jälkeen todella hyvin. Suvi oli jo toista kertaa kuulemassa tätä esitystä ja tämänkertainen oli ainakin hänen mukaansa paljon ensiesitystä parempi kokonaisuus. Jokaisella laulajalla tuntui olevan hyvä päivänsä, miulle positiivisia yllätyksiä olivat juuri tämä ruotsalaissopraano ja se, että Suomestakin löytyy kansainväliset mitat täyttävä tenori. Ja olihan Leporellonkin esittäjä oikeastaan erittäin hyvä. Tähtenä oli tietysti Waltteri Torikka, jonka takia Suvi miut paikalle halusikin, hän kun ylläpitää erään kaverinsa kanssa laulajan epävirallista fanisivustoa Facebookissa.

(katsojia väliajan loppuessa)

Väki oli vahvasti vanhanpuoleista, ja meitä huvitti kun oppaat ja muu henkilökunta tuntui ajattelevan että mie olin raahannut jälkikasvuni tuota esitystä katsomaan vaikka tilanne oli oikeastaan ihan päinvastainen. Suvilla oli siellä paljon tuttuja, mie en tuntenut ketään, en edes esittäjiä, joita Suvi taas bongaili sujuvasti jo ennen esityksen alkua. Ensikokemuksen perusteella on liian aikaista sanoa syntyykö tästä miulle mitään traditiota, aika näyttää. Edellisen kerran paikalla kävin pitkästi yli kolme vuosikymmentä sitten. Onhan tämä tietysti hyvä tapa viettää laatuaikaa jälkikasvunsa kanssa. Harmi että hänellä oli töitä jo tiistai-iltana joten jouduimme tulemaan takaisin kotiin jo yöllä.

***

(esittäjiä kumartamassa teoksen loputtua: mandoliininsoittaja, patsas, Donna Elvira, Don Ottavio, Donna Anna, kapellimestari, Don Giovanni, Leporello, Zerlina ja Masetto)

Menneitä muistellen LXXXVII

24.7.1973 retkeilimme Jarin kanssa Kuusamossa, mie olin siellä ensi kertaa, muistaakseni Jarikin. Oulusta tullessa olimme ajaneet ihan kunnan koillisnurkkaan, lähelle valtakunnan ja Lapin läänin rajoja mutta lääninrajaa emme ylittäneet. Aamulla heräsimme sitten siihen että metsätraktorilla paikalle saapunut moottorisahamies alkoi kaataa läheltämme puita.

Emme tunteneet juurikaan paikkoja, mutta tiesimme kyllä missä turistit käyvät. Suunnistimme siis ensiksi Oulankaan. Siellä teimme mäntykankaalla lyhyen kierroksen mutta käännyimme takaisin ja suunnistimme Kitkajoelle koskia katselemaan. Jyrävää katselimme mutta esimerkiksi Kiutakönkäästä ei miulla ole tuolta retkeltä mitään muistikuvaa.

Lintupaikat onnistuimme väistämään. Valtavaaraa ja Konttaista katselimme kyllä kauempaa parin kilometrin päästä mutta itse vaaroille emme kiivenneet, Kitkalla olimme viipyneet iltakahdeksaan asti joten oli jo myöhä, ja lähdimme etsimään yöpymispaikkaa etelämpää. Läheltä kunnan etelärajaa kymmenien kilometrien ajon jälkeen löysimmekin sitten sopivalta tuntuvan Kurvisesta.

Linnustollisesti päivä oli vaisu, pajulinnut, peipot, harmaasiepot ja pääskyt olivat pääosassa, mutta yhden eliksen ainakin sain, kai Jarikin, kuukkelista. Niitä näkyi Oulangalla ainakin kolme. Kottaraisia oli noihin aikoihin Kuusamossa vielä runsaasti, yli kolmesataa tuli nähtyä päivän mittaan. Sitä päiväsummaa on hauska verrata niihin ralliretkiin joita tein toistakymmentä vuosituhannen vaihteen kahta puolta ja jolloin kottaraisia ei enää näkynyt juuri missään. Pariin ralliin tiesivät paikkakuntalaiset joukkueemme jäsenet nuotin, mutta muuten se yleensä jäi näkemättä.

25.7.1973 heräsimme Kuusamon Kurvisessa ja lyhyen aamupalan yhteydessä suoritetun paikan tarkistuksen jälkeen suunnistimme seuraavaan turistikohteeseen, Julmalle Ölkylle. Aamupalaamme viihdytti taas pari kuukkelia. Muuten havikset jäivät leppälintujen, harmaasieppojen ja tervapääskyjen tasoisiksi.

Taitaakin olla ainoa kerta kun sillä rotkojärvellä olen käynyt, nimittäin se ei koskaan kuulunut noihin myöhempiin rallikierroksiimme. Siitä voi päätellä ettei se mikään lintupaikka ollut. Maisemat sinänsä olivat komeita jopa Kuusamon mitassa. Käki siellä vielä kukkui, kovin myöhään siis. Iltakahdelta lähdimme jatkamaan matkaa kohti etelää. Lieksa oli tavoitteemme ja sinne saavuimme joskus yhdentoista maissa. Idässä tuntui jyrisevän ja salamoivan oikein kovan luokan ukkosilma. Matkalta kertyi pelkkää peruslajistoa, yksi petolintu sentään eli tuulihaukka Valtimon Nuolijärveltä.

***

Murha lintujärvellä

Kyhmyjoutsenpari torkkui sunnuntai-iltapäivällä rauhallisena lintujärven rannassa

itseään puhdistellen

kun se joutui yllättäen hyökkäyksen kohteeksi.

Toinen kyhmäri pakeni henkensä edestä

mutta toinen ei päässyt karkuun vainoojaansa

Laulariuros sai otteen sen selästä

ja pakotti sen alas rantaveteen.

Paikka oli minulta piilossa rannan leppävyön takana, sieltä kuului jonkin aikaa kyhmärin ääntä mutta kun lähestyin paikkaa sieltä löytyi vain tämä laulujoutsenuros.

Epäilen sitä murhasta mutta lenkkarit jalassa en päässyt tarpeeksi lähelle rantaa ruumiin löytääkseni.

Menneitä muistellen LXXXVI

23.7.1973 heräsimme edelleen Tauvon Ulkonokalla. Käytimme aamupuolen retkeillen alueella ja käväisimme myös edempänä Munahiedalla mistä marssimme metsäteitä ja maanteitä pitkin takaisin autolle. Vaikka kiersimme aiempaa pidemmän lenkin, kahlaajia kertyi aiempaa vähemmän. Olivat kai lähteneet yöllä muutolle. Suokukkojen ja tyllien määrä oli kasvanut, samoin vesipääskyjä löytyi nyt kolmentoista linnun porukka Munahiedalta, eilen olimme nähneet vain kaksi. Suosirrejä oli vielä yli kaksisataa. Pikkutiirat löytyivät taas, muidenkin tiirojen määrä oli kasvanut, samoin lokkien. Pikkulokki löytyi jo aamukuudelta muuttamasta hietikon yllä. Suopöllöä emme enää huomanneet mutta uusina petoina havaitsimme tuulihaukan ja kanahaukan. Lintuaseman lähellä näimme käen. Yöllä liikkuneita punakylkirastaita ei juuri päivällä näkynyt, toisia liikkuvia eli urpiaisia oli runsaammin metsänreunassa, missä lintuasemakin oli.

Olimme viettäneet jo hyvän aikaa paikallaan Tauvossa joten oli aika lähteä muualle. Ajoimmekin Oulun suuntaan, pysähtyen lyhyesti Kempeleenlahdella. Lähinnä haaveilimme kultasirkusta, mutta kun emme paikoista tienneet, emme olleet älynneet käydä jo aiemmin ohittamallamme Liminganlahdella. Kempeleenlahdella näkyi vesilintuja kohtalaisesti ja runsaasti pääskyjä hyönteisjahdissa. Suuntasimme Oulusta Kuusamon tielle ja sitä sisukkaasti ajoimme Taivalkosken Jurmuun asti, missä oli otettava pieni lepotauko. Kannattaa muistaa että meistä vain Jarilla oli tuohon aikaan ajokortti ja yksin ajaminen tuli rankaksi noin pitkillä etapeilla, niin paljon kuin hän muuten olikin ajanut ja autolla ajosta pitänyt.

Tyypillinen autonikkunasta napattava laji, närhi, huomattiin Ylikiimingissä ja Jurmun lepopaikalla nuolihaukka. Siihen emme kumminkaan pidemmäksi aikaa jääneet. Mieli teki Kuusamoon ja sinnehän vielä illan mittaan ehdimme, tosin vain nukkumaan. Oulangan maisemiin tutustuisimme vasta seuraavana aamuna.

***

Menneitä muistellen LXXXV

Jäimme Jarin kanssa viimeksi nukkumaan Tauvon Ulkonokan maannousemaniitylle pakettiauton takatilaan rakennetuille sängyille. Kahlaajat liikkuivat vilkkaasti edustan hietikolla ja yötaivaalta kuului jatkuva punakylkirastaiden viheltely niiden noustua alkusyksyn esimuutolle.

22.7.1973 aamulla keskityimme edelleen Ulkonokan hiedan kahlaajiin, alueen lintuja laskimme iltaneljään asti. Suosirrejä oli paljon, jo eilisiltana olimme laskeneet niitä kuusisataa, nyt niitä oli ainakin 750. Muita sirrejä oli joukossa vain yksin kappalein tai muutama. Suokukot ja meriharakat olivat myös hietikon valtalajeja. Vikloja näkyi jonkin verran kasvuston laidassa ja itse kasvustossa oli kuoveja ja pikkukuoveja. Karikukkoja oli kaksikymmentä. Kaikkiaan hietikolla oli 21 eri kahlaajalajia, mielestämme tavaton määrä. Tutulla Halikonlahdella emme koskaan olleet päässeet lähellekään kahtakymmentä saman päivän aikana, kahdeksantoista taisi olla ennätyksemme. Pikkutiirat, ne kolme, olivat edelleen paikalla, niittyjen yllä etsi suopöllö saalista.

Iltaneljältä lähdimme tekemään kierroksen Haikaran satamassa ja Tiirahiedan tuntumassa, siellä meidät yllätti vielä vihreä kuhankeittäjä joka huhuili lauluaan sataman reunapuissa. Samoissa puissa piilotteli ruskea käki. Iltakahdeksalta kävimme vielä tutustumassa Säikänlahteen, talon pihojen läpi mutkitteleva tie hieman arvelutti mutta perille tulimme. Vesilintuja lahdella oli runsaasti, valtalajeina heinäsorsa ja haapana, jouhisorsiakin oli 25 ja niiden lisäksi vielä kaksi poikuetta. Suopöllö kävi saalista etsimässä täältäkin, samoin kalasääski ja räyskä. Rantapusikoissa kähmi pohjansirkku, valtalajit olivat kuitenkin odotetut pajulintu, ruokokerttunen ja pajusirkku. Iltakymmeneltä palasimme taas Ulkonokalle yöpymään. Varsinaisella lintuasemalla emme käyneet mutta jotakin väkeä olimme sillä suunnalla päivällä liikkumassa havainneet, ilmeisesti rengastajia verkkokierroksillaan. He puolestaan taisivat luokitella meidät turisteiksi mikä varmasti ihan oikein olikin...

***

(taivaanvuohia löytyi eniten Säikänlahdelta)

Menneitä muistellen LXXXIV

20.7.1973: Heräsimme aamuun Porin Riitsaranlahden tuntumassa. Säätila auton ulkopuolella oli jo suhteellisen siisti, vettä ei enää satanut. Maasto oli kuitenkin märkää. Linnusto lahdella ja sen rannoilla näytti samalta kuin eilen. Päätimme lähteä etsimään paikkaa mistä näkisi niitä Yyterin kuuluja kahlaajia. Kiertelimme erilaisia metsäteitä aikamme kunnes pääsimme paikkaan missä näytti olevan kohtalaisesti paitsi kahlaajia, myös vesilintuja. Samoja metsäteitä näytti ajavan muitakin autoja joten sekaan vain. Puomejakin teiden varsilla oli mutta ne olivat auki.

Suosirrejä löytyi yli sata, joukossaan pikkusirrejä, kuovisirrejä ja jänkäsirriäisiä. Lapinsirrejäkin laskimme neljäkymmentä. Myös meriharakoita, suokukkoja ja liroja näkyi runsaasti, karikukkojakin seitsemän joten meren äärellä olimme. Edustalla ui kaksi kyhmyjoutsenpoikuetta, tukkakoskelopoikue ja koko joukko haapanoita sekä taveja. Seurailimme lintuja pitkälle iltapäivään kunnes ajattelimme jatkaa matkaa.

Se olikin hankalampaa kuin luulimmekaan. Joku noista näkemistämme autoista olikin laittanut teräspuomin lukkoon ja näytti siltä että metsään jäisimme. Kiertelimme muutkin ajetut metsätiet ja jokainen tuntui päättyvän lukittuun teräspuomiin. Lähdimme Jarin pakulla kokeilemaan vielä yhtä jo pahasti metsittynyttä tiepohjaa, sen keskellä kasvoi jo monimetrisiä koivunkarahkoja, yli vain niistä, hätätila tässä oli. Sen polun päässä oli myös lukittu puomi, mutta se näytti vanhalta ja se oli puuta. Mikäs muukaan auttoi kuin etsiä takatilasta pari puukkoa ja kaivella se puomi niillä poikki, mitään järeämpää puunkatkaisuasetta ei mukana ollut. Kyllä siinä vähän aikaa meni, mutta vihdoin poistuimme voittajina metsästä.

( läpi vaikka harmaan puomin )

Kivinillä kävimme vielä kerran. Ruskosuohaukkapari näyttäytyi, kahlaajia oli vähän täälläkin, eniten kuoveja ja suokukkoja. Iltaseitsemältä lähdimme ajamaan kasitietä Vaasan suuntaan. Ahlaisissa näimme tienvarressa mehiläishaukan ja Närpiössä lehtopöllön sähköpylvään päässä. Puoli yhdentoista aikaan pysähdyimme Sulvassa Munsmossa, yötä viettämään. Lahdella mölysi härkälintu, lirot ja muut viklot lentelivät rauhattomina ehkä muutolle valmistautuen.

Yö sujui leppoisasti, sää pysyi sateettomana. Aamupäivän katselimme lahden ja sen ympäristön lintuja. Lokkeja oli runsaasti, myös tervapääskyjä kierteli korkealla taivaalla. Ei tämä silti mikään erityinen lintulahti ollut, joten lähdimme ajamaan edemmäs kohti pohjoista.

Samaa matkaa kanssamme kulki ukkosrintama, kuuroja tuli niskaan vähän väliä. Yhden kuuron loputtua huomasimme tien varressa lupaavan lahden, Korsholmissa ja pysähdyimme katsomaan mitä sieltä löytyisi. Pikkulokkeja siellä ainakin oli muiden lokkien joukossa. Jouhisorsiakin oli pari muiden vesilintujen seassa. Liroja ja suokukkoja oli kymmeniä, muita kahlaajia vähemmän. Samalla evästeltyämme jatkoimme kohti pohjoista.

Iltayhdeksältä tulimme Siikajoelle, Tauvoon ja onnistuimme jättämään ukkoskuurotkin taaksemme. Paikkoja tuntematta ajoimme suoraan Haikaran satamaan. Merelle tähystely ei suuria tuottanut, vähän sorsia ja lokkeja. Suunnistimme Kaasalle, teräsrakenteiselle majakkatornille. Sinne ylös voi kiivetäkin, tikkaita pitkin. Se kyllä kysyi luontoa, mutta siellähän kävimme. Kaasan vieressä kiinnosti aidattu alue joka oli varustettu suojelukyltein. Sinne näytti johtavan polku ja sitä lähdimme kulkemaan koska päättelimme että siinä kulkien emme turmelisi mitään suojeltavaa.

Polku johtikin mökille, ja siellä vastaamme tuli vanhempi mieshenkilö. Hänpä oli Törnroosin Veijo. Pitkään juttelimme hänen kanssaan tuolla mökillä ja saimme tietysti hyviä retkiohjeita Tauvonniemelle. Niiden mukaisesti lähdimmekin iltamyöhällä Ulkonokan hiedalle. Sieltä löysimme niin paljon kahlaajia että niitä ihmetellen kului aika puoliyöhön. Pikkutiirojakin ehdimme nähdä kolme ennen nukkumaan menoa.

***

(pikkutiira oli retkemme ensimmäinen harvinaisuus, liekö viimeinenkin...)

Menneitä muistellen LXXXIII

(mehiläishaukan ilme)

19.7.1973: Heräsimme aamuun Porissa. Olimme Lähteenojan Jarin kanssa lähteneet hänen asuntoauton tapaiseksi tuunaamallaan pakulla, Datsun se muistaakseni oli, eilisiltana Salosta Turun ohikulkutien kautta kohti Poria. Mie olin juuri päässyt ulos Paimion Sairaalasta eikä ollut enää oikein mahdollisuuksia kesätöihin, joten päätimme Jarin kanssa ihan spontaanisti lähteä Suomea kiertämään vaikkemme oikeastaan mitään muun maan lintupaikoista tietäneetkään. Lappiin asti ei ollut tarkoitus mennä, mutta sinne lääninrajan tuntumaan kuitenkin.

Yyterin tiesimme hienoksi lintupaikaksi, varsinkin kahlaajia siellä pitäisi olla. Sinne siis, mutta ensin katsoimme kartasta että merellekin voisi täältä tähystää. Yön olimme viettäneet Ulasoorin vaiheilla ja vettä oli satanut roimasti. Sade ei loppunut aamullakaan kun lähdimme etsimään merinäköalaa Kuuminaistenniemen kärjestä. Jotakin tietä ajelimme niin kauan kunnes se loppui jonkun kesämökin pihaan. Siitä jalkauduimme etsimään avointa paikkaa, ja taas alkoi sade. Pakenimme pitämään sitä tuon mökin saunan nurkalle. Siinä kiikaroimme edessä olevia sorsia ja merihanhia kun mökin omistaja tuli autolla paikalle, varmaan valmistautuneena kohtaamaan joukon murtovarkaita. Vähän siinä oleskeluamme selittelimme ja linnuista juttelimme ja saimme jäädä paikalle staijailemaan edelleen. Kun sade lakkasi, tuli mereltä kärkeen mehiläishaukka, se tuli niin läheltä meitä että näimme kiikarein jokaisen yksityiskohdan sen värityksestä silmiä myöten.

Palailimme iltapäivällä takaisin ja pysähdyimme joksikin aikaa Kivinille ennen kuin jatkoimme Yyteriin. Leirintäalueen rannassa kävimme pikimmältään toteamassa ettei sieltä mitään lintuja näe ja ajoimme jonkin matkaa takaisin Riitsaranlahdelle. Siellä vietimme lopun illan. Heinäsorsien joukossa hohti vitivalkoinen albiinosorsa, rantaniityllä raksutti ruisrääkkä. Joku kanalintu lähti pusikosta, teereksi epäilimme sitä näkemättä. Kahlaajia oli edelleen vähänpuoleisesti, lehtokurppa soidinteli, rantasipi piti ääntään, meriharakka huuteli ja jostain löytyi metsäviklokin. Menimme autoon nukkumaan, edellisenä yönä oli satanut yli 20 milliä vettä, nyt näytti siltä että sade olisi lakannut.

***

Vanhus palaa töihin

Sunnuntai oli lähtöpäivä, alkava viikko on taas työtä. Kirjanpitotoimet olivat vieneet ajan lähes puoliyöhön ja herääminen aamuvakiolle taas neljän maissa oli haastava. Taivaalla oli jälleen aamurusko, joten oli odotettavissa että jossakin vaiheessa sataisi. Sitä ei tarvinnutkaan odottaa edes viiteen asti, silloin päätimme keskeyttää toviksi muutontarkkailun ja palasimme asemalle. Sade tuli kuitenkin kuuropilvestä joten puolen tunnin päästä jatkoimme uudestaan. Oskulle jäi keskeyttämisestä sen verran huono omatunto että jatkoimme tarkkailua vielä puoli tuntia vakion loppumisen jälkeen, kaksi tuntia tehokasta tarkkailua täyteen. Jatkoaika ei ollut turha, vesilintuja, tiiroja sekä pikkulintujakin liikkui ja Suolla huuteli yllättäen retkipinna, luhtakana.

Laiva lähti vasta iltapäivällä joten miulla oli hyvää aikaa osallistua Timon seurana vielä länsireitin laskentaan. Osku lähti samaan aikaan laskemaan itäreittiä. Sää oli edelleen kovin pilvinen, mutta jo selkenemään päin. Kahlaajia näkyikin kohtalaisesti, suosirrisumma nousi toisen kerran retken aikana yli kolmensadan. Joukossa oli edelleen kuovisirrejä ja muutama jänkäsirriäinenkin. Pikkutiiroja näkyi tänäänkin kaksi. Pesivistä kahlaajista hyypät ja punajalkaviklot olivat häviämässä, muualta tulevista taivaanvuohet lisääntymässä. Ensimmäinen kapustarintakin löytyi järven tienoilta. Reitin ulkopuolella merimetsojen määrä jatkoi hidasta kasvuaan. Ristisorsakin oli ilmaantunut takaisin järvelle päivän mittaisen piilottelun jälkeen. Ihmettelimme kovin mihin merikotkat ovat hävinneet, niitä ei näkynyt eilen eikä tänäänkään. Tuulihaukka sentään pelasti jonkun pedon kaavakkeelle.

Hiljalleen tästä lähdettävä oli, laiva lähti kahden aikaan Utöstä ja mie jo vähän ennen asemalta. Sataman tienoita kiertämällä laskin pesivät valkoposkihanhet ja etsin mitä läheisissä katajikoissa vielä lisää kähmisi. Paluumatkalla laivan kannella en juuri staijailla jaksanut vaan otin pienet päikkärit siinä auringon paistaessa.

Mantereelle tultuani pistäydyin vielä pikimmältään Halikonlahdella. Vesilinnut piilottelivat täälläkin, muutama harmaahaikara torkkui ruoikon reunassa, kurkipari kauempana lihakarjan tuntumassa. Viimeisen pysähdykseni tein tavan mukaan Aneriojärven lintutornille, siellä oli odotusteni mukaisesti kaksi kaakkuria. Verkkaan ajelin kotia kohti ja perillä olin puoli tuntia ennen vuorokauden vaihdetta.

***

Vuosipäivänä

Lauantaista tulikin sitten aurinkoinen. Aamu tosin aukeni pilvisenä mutta kirkastui pian. Heti herättyäni luulin saaneeni synttärilahjaksi Turkin vallankaappauksen mutta pianhan tuokin paljastui putinisteilta kopioiduksi lavastukseksi ja islamistien omaksi yritykseksi kaapata demokratia yksinvallan työkaluksi ennen kaikkea oikeuslaitosta vastaan.

No, tuohon on totuttu. En ole saanut ikinä mitään lahjoja ellen ole niitä itse itselleni ostanut, en nytkään jos sellaiseksi ei lasketa asemanhoitajan lähtöä aamulaivalla kotiin. Hän kiersi itäpään vakiokierrosta kun me laskimme Oskun ja Timon kanssa aamuvakion muuttajia ja muinaismuistolle näkyviä paikallisia lintuja. Yllättävän paljon muuttohavaintoja tuli heinäkuiseksi aamuksi, syynä tietysti tuo tiirojen edelleen jatkuva liike eteläisiin. Vesilintujakin oli liikkeellä aiempaa enemmän, pari mustalinturyhmää ehti mennä jo ennen vakion alkamisaikaa. Kuikka muutti läheltä ohi ja ruokkeja näkyi taas viisitoista.

Kahlaajia muutti aiempaa heikommin, olivat tainneet nousta matkaan heti sateen tauottua yöllä. Paikallisia pikkukuoveja oli silti enemmän kuin yhtenäkään päivänä tällä retkellä. Tuuli oli navakkaa ja esti kaikki haaveet niiden pyydystämisestä. Länsipään vakiolaskennassa kahlaajia kuitenkin näkyi yhä kohtalaisesti, toki eilistä vähemmän. Suosirrien määrä puolittui mutta kuovisirrejä näkyi yhä viisitoista. Järven punakuirit olivat hävinneet mutta nummelta löytyi viiden linnun parvi. Pikkutiirojakin oli edelleen neljä. Kaikki retkellä näkemämme ovat aikuisia, eikö se laji lisäänny ollenkaan...

Kun kaikki vakiolenkit oli laskettu jo aamupäivän puolella, jäi hyvää aikaa kompata saaresta kaikki ne nurkat joilla en ollut vielä tähän mennessä ehtinyt käydä. Tämä paljastikin sitten aika paljon lisälajistoa. Löytyi muun muassa teerikana poikasineen ja vielä sulkasatoinen koiraskin, löytyi vihdoin yksi kähmivä kirjokerttu, muut näkivät käenpiikapoikueenkin. Metsistä keksittiin peukaloista, kultarintaa, satakieltä, mustapää- ja lehtokerttuja. Käpylintuja oli enemmän kuin muina päivinä ja saarella syntynyt korppiperhekin tuli paikalle viettämään aikaansa, tuskin sentään minua onnittelemaan. Aseman seinustoilla pesivät pääskyt tuntuvat olevan kovin myöhässä, vain yhdellä näyttäisi olevan selvästi poikaset ja nekin kovin pieniä, yksi pari tuo vielä pesäänsä pelkkiä heinänkorsia eli tyhjähän se taitaa vielä olla. Taitaa kesä loppua ennen kuin pojat ehtivät ilmaan, toivottavasti sentään ei...

***

(kaukoputken läpi kännykällä napattuja kumpikin lauantainen kahlaajakuva)

Sattuikin sade

Tämän retken piti olla sateeton, mutta toisin kävi. Herätessä ikkunasta loisti vahva aamurusko kappelin takana. Aamuvakio puoli viidestä puoli seitsemään oli vielä kuiva vaikkakin pilvipeite oli paksu ja lounaan puolelta uhkaavan tummansininen. Tiirat olivat hävinneet selvästi eilisen aikana, merellä ei näkynyt enää eilisenlaista liikettä vaan lapintiiroja muutti jonkin verran suoraan etelään. Vesilintuja liikehti jonkin verran, retkelle uusina mustalinnut. Eilen runsaita ruokkeja näkyi tänäänkin liikkeessä eri suuntiin.

Ennusteet olivat uhanneet sateella joten päätimme lähteä saman tien harjua pitkin länteen laskemaan kahlaajareitin linnut. Reitin alkupisteessä olimme yhtaikaa ensimmäisten pisaroiden kanssa. Kahlaajia oli vähänlaisesti mutta pikkutiiroja kierteli ympäri etelälahtea ainakin neljä. Sirrejä oli entiseen tapaan enemmän riuttojen kuivissa osissa kuin rannassa.

Sade alkoi kunnolla kiertäessämme lounaisriuttaa. Sateessa vaatteet, silmälasit ja optiikka kastui pian läpimäräksi, mutta niiden läpi näkyi sentään jotakin, muun muassa kaksi parvea jänkäsirriäisiä ja retken ensimmäiset vesipääskyt. Myös ristisorsa järvellä oli retkilaji, se tosin ontui vahvasti toista jalkaansa. Punakuirien joukkoon oli tullut yksi kauniin punainenkin yksilö.

Sade jatkui ravakkana joten palasimme suorinta tietä asemalle, missä aika sitten kuluikin odotellessa sateen laantumista. Sitä ei tapahtunut sitten koko päivänä.

***

Taas täällä Jurmossa

Tässä on ollut pari päivää jolloin en ole ehtinyt blogia päivittää. Olen ollut maastossa, tietysti Jurmossa. Sain päähäni lähteä tänne viettämään syntymäpäivääni, koska siihen aikaan en koskaan ole tällä saarella ollut. Asema ei ole tyhjänä, tullessani oli jo yksi joka vaihtui toiseen eilen, tänään tuli lisää nelihenkisen perheen verran ja huomenna taas yksi.

Lintujakin saarella on. Kahlaajat muuttavat kun sää on epävakaista. Muuten paikalla on enimmäkseen täällä pesineitä poikueineen, niistä lapintiirat jo etelään lähdössä. Pesimälintujen rauhoitus on vielä voimassa länsipäässä joten käynti siellä rajoittuu vakiolaskentakierrokseen. Joskus täytyy käydä hätistämässä turisteja pois alueelta, kuten tänäänkin.

Saaren huomiota herättävin lintu länsipään ulkopuolella on nyt pikkukuovi. Sen määrä on päivittäin sadan kahta puolta ja linnut lentävät edes takaisin rauhattomina ja äänekkäinä. Ne viihtyvät kanervikossa ja variksenmarjakentillä jotka muistuttavat niiden pesimämaastoja tuntureilla ja pohjoisilla soilla. Länsipäässä huomiota herättävät eniten punajalkaviklot ja töyhtöhyypät jotka jaksavat varoitella poikasiaan milloin meistä, milloin lehmistä vaikka poikaset ovat jo lentokykyisiä ihan viimeisimpiä lukuun ottamatta.

Rannat ovat suosirrien valtaamat. Niitä liikuskelee pitkin levävalleja ja somerikkoa pikkuparvin joka puolella saarta. Eilinen summa nousi jo 369 lintuun, joukossa on kuovisirrejä ja satunnaisesti lapin- ja pikkusirrejä sekä jänkäsirriäisiä. Rengastajia joukossamme ei ole, mutta huomenna tulee saareen yksi, hänellä kuulemma tavoittenaan saada kiinni joku noista pikkukuoveista. Jäämme uteliaina odottamaan mahdollista menestystä.

***

Menneitä muistellen LXXXII

Tyypillistä Vänön maisemaa, näkyvyyttä hyvin vähän. Aurinkokin paistaa vastaan.

10.7.1982: Olimme tuoreen naisystäväni, myöhemmin puolison ja nyttemmin jo exän kanssa viettämässä heinäkuista viikkoa Vänön saaressa. Mökkimme oli pieni ja punainen, Pellaksen pihassa. Olimme tulleet saareen jo viidentenä heinäkuuta ja seuranamme oli alkuaikana ollut Turusta opiskeluajoiltani tuttu Hakalan Jouko Anna-vaimoineen, molemmat nyt jo hyvän aikaa sitten kuolleet. He olivat kierrelleet päivittäin pikkuveneellä lähiluotoja lintujen pesintää seuraten ja rengastellen, me taas kuljeskelimme saarta ristiin rastiin, laskin lintuja ja otin kuvia, ja ihan rantalomaakin vietimme kun saaressa hiekkarantojakin löytyi.

Vänössä olin kierrellyt aiemminkin, eniten vakioretkiporukkamme mukana keväisillä meriretkillä mutta myös edellisvuoden toukokuussa peräti kolmen viikon ajan samassa mökissä. Saari oli hieno lehtosaari, vähän roisisti hakattuja tervalepikoita siellä täällä mutta hyvin paljon ihan läpitunkematonta kataja-tervaleppä-koivuryteikköä missä oli lintuja jos mitä lajia sekä laidunniittyjä joista osa oli jo pensoittumassa käytön puutteessa. Saaren itäpää oli kuivaa kanervanummea jota männyntaimet alkoivat verkalleen muuttaa metsäksi.Joka puolella nousi pikku kallioita jotka tarjosivat näköalaa kauemmas, usein merelle asti.

Kymmenentenä päivänä Hakalat olivat jo lähteneet mantereelle ja meidänkin tarkoitus lähteä seuraavana päivänä. Päivä oli helteinen ja nahka paloi rantahietikolla loikoillen, toivottavasti ei jäänyt melanoomaa joka nyt iskisi. Haahkat kelluivat hietikon edustalla, samoin pilkkasiivet. Sellaisen munapesänkin olimme löytäneet vielä pari päivää sitten. Kahlaajista näkyvimmät ja kuuluvimmat olivat paikalliset meriharakat sekä punajalkaviklot. Valkoviklo ja pikkukuovi olivat jo muuttajia. Lokkeja ja tiiroja näkyi runsaasti koska idän puolen luodoilla niitä pesi yhdyskunnittain. Syvemmän pohjoisrannan edustalla ui ruokkeja ja riskilöitä.

Käkikin saaressa vielä kukkui, ja kolme käenpiikaa piipitti myös. Lehtometsistä löytyi satakieliä, jo pesinnän loppuvaiheessa, kultarinta lauloi vielä kulmaniityn reunassa. Katajikkoisilla ja ruusupusikkoisilla niityillä rätisi kirjokerttuja, kuusi tänäänkin. Pikkulepinkäisiä näkyi yhtä monta, ne tuntuvat viihtyvän tiiviisti kirjokerttujen seurassa vai olisiko toisin päin.

Kylän kulmilla oli perinteisiä kottaraisparvia, keltasirkkuja, pääskyjä ja viherpeippoja. Illalla kylälle ilmaantui yksi naakkakin. Hellepäivinä muuttoa ei ole ja tämäkin retki keskittyi lopulta aika paljon samojen paikallisten lintujen elämän seuraamiseen. Helle jatkui vielä lähtiessämme 11.7. takaisin Helsinkiin.

***

(siellä on pilkkasiiven munapesä, tältä retkeltä)

Menneitä muistellen LXXXI

(nykyisin kyhmyjoutsenen pesää ei ole vaikeaa löytää)

9.7.1978: Olin merellä. Lähteenojan Jari oli keväisien meriretkiemme aikaan kirjannut muistiin myös pesintään viittaavia lintuhavaintoja käymiltämme saarilta koska noina vuosina tehtiin Suomen ensimmäistä Lintuatlas-kartoitusta. Jarin kanssa kimpassa olimme lähteneet 7.7. illalla kartoittamaan tarkemmin tuota saaristoa Dragsfjärdin länsiosissa. Ensimmäisenä iltana olimme ehtineet Toranskärille, missä yövyimme. Seuraavana jatkoimme Vänön länsipuolelle Borstöhön ja Sommarölle, missä vietimme seuraavan yön.

Sommarön rannassa heräsimme yhdeksännen päivän aamuna. Helpot pesimälajit kuten haahkat ja pilkkasiivet olimme huomanneet poikueineen jo eilen tullessamme, samoin lapintiiran pesän, varoittelevat punajalkaviklot, lokit, kivitaskut ja varikset. Nyt aamulla listaa täydensimme meriharakkaparilla, varoittelevalla rantasipillä, sepel- ja uuttukyyhkyllä ja mehiläishaukalla. Metsäkierros tuotti odotettuja rastaita, kerttuja, pajulintuja ja peippoja, mutta parempaakin löytyi.

Kirjokerttuja saaressa oli ainakin yksi pari ja toisenkin puolikas varoitteli. Pikkulepinkäiselläkin samojen piikkipensaiden luona oli ruokaa nokassa ja varoitteli kaiketi pesäänsä. Tyytyväisinä löytämäämme jatkoimme matkaa Gloskäriin.

Gloskärissä näimme tietysti samoja peruslajeja poikasineen kuin Sommarölläkin, mutta lisänä täällä oli ainakin lapasorsaemo ja sillä poikue perässään, teerikin saaresta löytyi ja rannan edustalla ui kaksi riskilää. Pohjoispuolen lähiluodolla oli kyhmyjoutsenpari perässään neljä rumaa ankanpoikaa. Siihen aikaan noita oli vielä aika harvakseltaan, tulee mieleen kevätretki kahta vuotta myöhemmin kun kiertelimme päiväkausia tuolla Hiittisten saaristossa näkemättä ensimmäistäkään kyhmyjoutsenta vaikka silloinkin erityisesti pesimäluotoja kiertelimme, haahkoja merkiten.

Viikonloppu taittui loppua kohti ja iltapuoli kuluikin ajaessa takaisin Saloon, missä olimme puoli kymmenen aikaan. Paluumatkalla huomasimme vielä yhden mehiläishaukan joka tuli etelästä Hällskärille.Tämän retken jälkeen moni atlasruutu näytti tuolla alueella jo hyvin tutkitulta.

(tuo varmistaisi rantasipin pesinnän)

Menneitä muistellen LXXX

7.7.1965: Vietin kesää kotikulmilla silloisen Uskelan Sirkkulassa. Harvennussesonki alkoi olla jo ohi ja oli aikaa linnuillekin. Tuon päivän retken tein ihan lähinurkille. Vähäjoen vartta kävelin läheiselle minilammelle, vain parin aarin kokoiselle joen laajentumalle. Rantasipiä sieltä etsin ja löysinkin. Pellon puolella varoittelivat töyhtöhyypät poikasiaan. Kuovia ei enää näkynyt, sillä oli ollut pesä tuon lammen rantaniityllä.

Jokivarsi oli rehevä notko jonka joki oli saveen uurtanut, kukkaketoa ja rantaviiva tervaleppien reunustama. Laidunnus oli hävittänyt puuntaimet niityn puolelta, jäljellä oli vain katajapuskia joista hernekerttu valitsi vuosittain jonkun pesänsä piiloksi, niin nytkin. Niityllä asusti pensastaskuja ja keltavästäräkkejä, niilläkin oli ollut pesänsä ja nyt jo poikaset lähdössä maastoon.

Siirryin jokivarresta peltotietä pitkin läheiseen metsään ja sieltä sitten kotiin päin. Variksilla oli poikueensa lennossa jo, ja jatkuva raakkuminen seurasi minua kun niiden suosiman ladon ohi kävelin. Västäräkkejä juoksi tiellä, joukossa jo nuoriakin. Kivitasku päivysti tienvarren louhikon huipulla.

Metsänreunassa varoitteli pensaskerttu ja metsässä lauleli vielä lehtokerttu. Laulajat olivat muuten vähentyneet selvästi alkukesästä, äänessä oli oikeastaan vain tuo kerttu, jokunen rastas ja uusintapesintää alkava keltasirkku. Metsikössä oli joka kevät ollut räkättikolonia, nyt senkin pesät olivat tyhjentyneet – eivät tällä kertaa hävittäminäni vaan poikasten tultua lentokykyisiksi. Tavallisesti tämä räkättiporukka vaihtoi paikkaa muutaman sata metriä sisemmäs metsään ja pesi siellä uudestaan tähän aikaan. Niin nytkin, uusia pesiä oli rakennettu korkealle koivujen oksanhaaroihin. Noihin kesäpesiin oli paljon vaikeampi kiivetä kuin kevätpesiin jotka olivat tavallisesti kuusissa tai kuusennäreissä.

Rastaat näyttivät joka vuosi mustikkasadon alkamisajan, niiden ulosteläikät alkoivat muuttua sinisiksi tähän aikaan. Äiti oli himomarjastaja ja näistä päivistä lähtien vietti metsässä päivittäin monta tuntia tuoden satoa kotiin pari ämpärillistä kerrallaan jotka sitten perattiin ja joko säilöttiin itselle tai myytiin kerääjälle joka kävi autolla niitä noutamassa.

***