Tähän aikaan takavuosina XVII

***

31.10.1993: Tein retken Suomusjärven Johdesuon maisemiin, tarkoituksena suorittaa talvilintureitin syyslaskenta. Sää muistutti aika lailla tämänhetkistä, neljä astetta lämmintä, täyspilvistä ja kohtalaista tuultakin, ei kuitenkaan mitään sateeseen viittaavaa. Aamun menomatkalla korppi nokki Lohjanharjulla supikoiran raatoa ja varpushaukka ylitti tien saalista etsien.

Laskentalenkin aloitin yhdeksän aikaan Rautalammin tietämiltä. Miulla oli jo jostakin 1970-luvun puolivälin ajoista asti ollut yritystä laskea talvilintureitti myös pelkkään metsäbiotooppiin. Niitä olin kokeillut milloin Perniössä, milloin Suomusjärven – Kiikalan maastossa. Tämäkin oli taas yksi yritys, ja alkupiste sen mukaisesti kaikkien mahdollisten talojen takana. Myöhemmin kyllä joustin tälläkin reitillä ja vaihdoin sen aloituspisteen Varesjärven eteläpäähän. Tällaisenaan tällä reitillä oli aina kova haaste saada kokoon edes sata lintua ja kymmenen lajia. Näin syyslaskennassa se vielä yleensä onnistui koska sattumamuuttajia, marjalintuja ja sen tapaisia saattoi vielä reitiltä löytää.

Peruslajistoa tälläkin kertaa oli tarjolla. Tiaiset, tikat, käpylinnut ja tiaisparvien lisälajit olivat pääosassa. Yli muutti vielä urpiaisia ja punatulkkuja, joku viherpeippo ja keltasirkku siinä lisänä. Kanalintuja ei tällä kertaa löytynyt muita kuin pyy. Noita sattumalajeja edustivat lapinharakka ja punarinta. Kaikkiaan kolmen ja puolen tunnin kierros suolla ja reunametsässä tuotti 21 lajia ja juuri 105 lintua.

Paluumatkalla pistäydyin vielä Överbyn ja Matalajärven kulmilla katsomassa. Siihen aikaan järvi oli jo aika autio, vain yksi joutsen, harmaalokkien muuttoparvi, vähän telkkiä ja pari heinäsorsaa, puutarhakoulun puolella lapinharakka, päivän toinen. Noista ajoista tuonkin järven myöhäissyksyinen linnusto on kovasti muuttunut. Eilen paikalla oli parisataa joutsenta kahdesta lajista, yli kahdeksansataa hanhea kolmesta eri lajista, satoja haapanoita ja joukossa runsaasti muitakin vesilintuja. Olisi ollut tänäänkin mutta joku itäeurooppalainen kalamiespoppoo tunki veneineen samaan sulaan lintujen kanssa ja hätisti siivekkäät naapurijärven puolelle odottamaan rauhallisempaa hetkeä. Lienevätkö runsastumisen syyt enemmän järven kunnostustöissä kuin ilmastonmuutoksessa, tutkijat selvittäkööt. Tyhjää nytkin on useimmilla hyvilläkin lintuvesillä, vain tuolla tuntuu siivekkäitä riittävän vaikka riite peittää jo suurimman osan vesialasta. Lajistonmuutos on selvä, nykyisin näkee suurin parvin kyhmyjoutsenia, kanadanhanhia, harmaasorsia joita ennen ei ollut lainkaan ja laulujoutsentenkin määrä on moninkertaistunut jo vuoteen 1993 verrattuna.

***

Sieniä ja joutsenia

***

Viime viikolla tuli taas käytyä Kouvolan suunnalla. Ajatus oli etsiä suppilovahveroita, ja tietysti vähän katsella lintujakin. Sienet yllättivät mukavasti. Vanha tuttu paikka taisi kyllä olla jo muidenkin tuntema, sieltä emme löytäneet kuin vähän. Ajaessamme toiselle tutulle paikalle päätimmekin pysähtyä ihan ennestään meille tuntemattomaan metsään. Kuusikkoa siinäkin oli ja lupaavaa aluskasvillisuutta. Niinpä sitten kävi että saimme tuosta paikasta korimme ja ämpärimme täyteen suppiksia ja metsään jäi varmaan saman verran vielä muille poimittavaa.

Lintuja katselimme ensimmäisenä päivänä muun muassa Teutjärvellä. Hanhet olivat jo jättämässä järveä, vain pienehköjä parvia oli vielä paikalla, nekin tietysti ison järven toisessa päässä vastavalossa. Osa porukoista nousi siivilleen ja suuntasi lähipelloille, valkoposkia nuo kaikki näyttivät olevan. Samanlainen pieni hanhiporukka vietti aikaa myös Keltin savikuopilla ja niiden lähipelloilla.

Keskiviikkona 21.10. päätimme kiertää Iitin Urajärven lintutornille katsomaan miltä siellä tähän aikaan näyttää. Joutsenia siellä oli, hyvin vähän muita lintuja. Joutsenparvesta Seija löysi putkella yhden jolla oli kaularengas. No, numeroa luimme putkella ja sitten yritimme lähettää siitä viestiä Rengastustoimistoon. Jonkinlaisen viestin sinne saimmekin, mutta vastausta siihen ei ole tullut. Kun Lintuverkossa oli äskettäin keskustelua myös noista kaularengastushavainnoista, sain sieltä uudet nuotit ilmoittaa tuo havainto, tällä kertaa nettisivustolle joka seuraa hanhien ja joutsenten merkintäprojekteja. Sieltä onnistui sitten löytää tuonkin linnun historia.

Joutsenemme 4E36 oli rengastettu 27.7.2012 Latviassa, nuorena koiraspoikasena. Ensimmäisen talvensa se oli viettänyt Saksassa, keväällä tullut takaisin Latviaan. Seuraavana syksynä se oli löydetty Lappeenrannasta, löytäjänä miullekin tuttu Toiskallion Totti. Sieltä se oli jatkanut Puolan kautta taas Saksaan talveksi. Vuodelta 2014 siitä oli pari keväthavaintoa Puolasta ja Latviasta, tältä vuodelta keväthavainto Liettuasta ja nyt sitten tämä meidän havaintomme Iitistä. Kaikkiaan siitä on nyt tehty 16 kontrollia.

*** 

(tällä ei ole kaularengasta)

Tähän aikaan takavuosina XVI

***

25.10.1989: Päivä vaikuttaa pelkkien lintuhavaintojen perusteella välipäivältä, mutta sillä oli huomattava vaikutus siihen miten lintuharrastustani tuon jälkeen olen jatkanut. Olin vakiintuneeseen tapaani pitkällä syysretkellä, jo kolmatta vuotta peräkkäin Hangon lintuasemalla, mitä kaavailin tulevaksi vakioretkikohteekseni helppojen liikenneyhteyksien vuoksi. Kulkuvälineenäni oli jo toista vuotta oma auto, se oli melkoinen helpotus matkoihin ja huoltokäynteihin kaupungissa.

Retki oli alkanut oikeastaan aika hyvin, lintuja oli kohtalaisesti ja vaikka lajimäärä pysytteli viidenkymmenen tienoilla päivittäin, mukana oli hippiäisuunilinnun, nakkelien ja kirjosiipikäpylintujen tapaista pikkukivaa. Tiaisista vaelsivat erityisesti kuusitiaiset, jonkin verran myös hömppärit aina kovaa menevien tallarien ja sinkkarien lisäksi ja myös pyrstötiaisia riitti joka päivälle. Rengastuksia oli tullut päivittäin lähes kaksisataa.

Kauniit ilmat kääntyivät huonoksi juuri tuona aamuna 25.10. Aamulla muuttovakion alettua alkoi lounaasta nousta nopeasti kovan tuulen mukana synkkä saderintama. Tunnin kuluessa tuuli ja sade pudottivat runsaina vaeltavat tiaiset maihin ja tietysti verkkoihin. Jos olisin kiltti, sanoisin että pahaksi onneksi rengastajat eivät olleet hereillä ja lintuja kuoli verkkoihin paljon. En ole kiltti ja totean että rengastajat nukkuivat juopoteltuaan liikaa edellisenä iltana. Möykkä ja häiriköinti asemalla kesti aamuyön tunneille. Säänmuutoskaan ei tullut yllätyksenä koska radio ja tv varoittivat säätiedotuksissa tuosta monet kerrat jo edellisiltana. Silti olin ainoa joka tuolle aamuvakiolle ajallaan nousi.

Väki lähti verkoille aivan liian myöhään. Koko aseman väen ponnistuksin saatiin verkot tyhjiksi ja pois pyynnistä, mutta 39 rengastuksen vastapainoksi kuolleita lintuja oli vähintään yhtä monta, ja elävistäkin hyvin moni pelastui paleltumiskuolemalta vain koska jotkut meistä laitoimme kiireesti verkoista irtileikattuja jo apaattisen kylmettyneitä ja kastuneita lintuja lämpiämään ja kuivumaan paitamme sisään omaa ruumistamme vasten. Oli todella masentavaa huomata esimerkiksi kuusitiaisia kuolleen enemmän tuona päivänä kuin olin niitä kesällä poikasina itse rengastanut. Surkein kuolonuhri oli varmaankin helmipöllö joka oli jäänyt verkkoon roikkumaan jo yöllä, rengastajien nukkuessa sammuneina punkassaan.

Olen aina ollut rasittava tiukkis alkoholin suhteen enkä ole pitänyt juopottelukulttuurista lintuasemillakaan. Sen takia jätin pitkäksi aikaa asemaretket vähiin enkä vieläkään viitsi käydä Hangossa, siellä kuitenkin on vielä tuota vanhaa rymyporukkaa, kenties uuttakin. Toinen seuraus oli että vähitellen hylkäsin myös rengastuksen josta olin johonkin aikaan kuvitellut tulevan ikämiesajaksi pääasiallisen kesäretkeilyni motiivin. Tuommoisen kokemuksen jälkeen on todella vaikeaa valehdella itselleen tekevänsä muka tärkeää tieteellistä työtä kun oikeastaan vain häiritsee lintuja täysin itsekkäistä syistä, päästäkseen käpälöimään niitä ja saadakseen joitakin löytöjä joiden tieteellinen arvo on yhtä marginaalinen kuin noiden tiede-eliitin halveksimien rariteettibongaustenkin. Määrillä meritoidutaan kummassakin harrastuksessa, toinen kerää neljäsataa elistä ja kolmesataa vuodenpinnaa, toinen satatuhatta rengastusta, kymmenentuhatta löytöilmoitusta, pari ikäennätystä, joukon löytöjä päiväntasaajan eteläpuolelta ja parisataa käsipinnaa. Yhteisenä haaveena kummallakin on löytää/saada käsiinsä joku suomenpinna. Niinpä hyvin moni Suomeen eksynyt harvinaisuus myös pyydystetään milloin milläkin verukkeella joutuakseen sitten paikalle kutsuttujen kymmenien ellei satojen bongarien kiertopalkintona ihmeteltäväksi.

Bongarit ja rengastajat haukkuvat innokkaasti vaikkapa valokuvaajia lintujen häiritsijöiksi, mutta eniten lintuja tappava lintuharrastuksen muoto on kuitenkin rengastus, metsästyksen ja munankeruun jälkeen. Pönttöjä, pesälavoja ja ruokintapaikkoja linnuille voi laittaa vaikkei niillä rengastaisikaan ja eniten lintulautoja sekä pönttöjä todella linnuille laittavatkin aivan tavalliset pihamaansa ja lähiympäristönsä lintuja tarkkailevat harrastajat, ne, joita bongarit tai muut eliittiornitologit eivät edes harrastajiksi lue.

***

Tähän aikaan takavuosina XV

***

21.10.1987: Olin ensimmäisellä pitkällä lokakuun retkelläni Hangon lintuasemalla. Tähän mennessä olin aina puristanut itseni ainakin Jurmoon asti, huolimatta pitkistä ja monimutkaisista matkoista bussein tai junin ja lopuksi yhteysaluksin. Hankoon olin tullut tällä kertaa junalla ja taksikyydillä vapaasataman alueelle. Olin samana syksynä autokoulussa ja toiveissa oli vaihtaa kulkuväline jossakin vaiheessa omaan autoon.

Pari viikkoa alkoi jo olla takana, miehitys oli vaihtunut, tällä hetkellä olin asemalla kahdestaan Niemisen Matin kanssa. Päivä oli keskiviikko kuten tänäkin vuonna. Hän kierteli verkkoja rengastettavaa etsien, mie staijailin bunkkerilla jo hiljenevää muuttoa. Hiljainen oli tämäkin päivä, kuten eilinen, maanantaina olimme vielä kahdestaan havainneet 71 lajia, nyt vain 51. Muuttajista eniten meni vihervarpusia (yli 1500) ja räkättirastaita (yli 600). Ainoa harvinaisempi taisi olla pähkinänakkeli. Rengastuksia kertyi vain 39, mainittavimpina kolme helmipöllöä ja yksi sarvipöllö yöltä.

Hangon asema kun on mantereella, sinne tapasi tulla toisinaan pääkaupunkiseudun bongareita pikavisiitille, niin nytkin. Aamulla bunkkerille ilmaantui joukkue A.Topp – A.Heikkilä – P.Komi – T.Hietanen kehuskelemaan YKP:n aidasta bongatulla mustakurkkurautiaisella ja Lågskärin rariteeteilla. Matti masentui noista kovin, mie en tuohon aikaan bongauksista välittänyt enkä uskonut muutenkaan ikinä näkeväni edes tuota mustakurkkurautiaista. Mutta vuodet kuluivat ja nuokin harvinaisuudet ovat sitten vastaan tulleet.

***

Tähän aikaan takavuosina XIV

***

18.10.1969: Oli silloinkin lämmintä syksyllä. Tein kierroksen Halikonlahdella aurinkoisessa ja tyynessä säässä, lämpötila kipusi jopa +11 asteeseen päivän mittaan. Sinä syksynä lapasorsia näkyi vielä pitkään, niin tuonakin aamuna toistakymmentä. Alleja oli tullut pohjoisesta paljon enemmän altaille, yksinäinen joutsen kierteli yllä laskeutumatta.

Joensuun kartanon pelloilla oli vielä parvi töyhtöhyyppiä ja altaiden penkoilla taivaanvuohia. Kolmen korpin ryhmä kierteli lahtea. Pohjoisesta tulleita pikkulintuja oli paljon, urpiaisia tietysti eniten mutta myös kolmentoista pulmusen parvi ja yksinäinen tunturikiuru.

Lukiovuosina lokakuun retkeily oli hyvin vähäistä, enin aikani meni koulussa ja kun jaoin vielä aamuisin lehtiä, ei kerta kaikkiaan jäänyt valoisaa aikaa retkeilylle. Tuon vahingon pääsin ottamaan korkojen kera takaisin vasta siirryttyäni työelämään.

***

Karin viimeisellä matkalla

Tänään saatettiin Kari maan lepoon Muurlan kirkossa. Päivä oli tälle syksylle tyypillinen mutta syksyille poikkeuksellinen, lämmin ja aurinkoinen. Saattajia oli runsaasti ja lintujakin näkyi, tilhi- ja urpiaisparvet olivat tulleet pohjoisesta paikalle etelässä jo olleiden tiaisten ja naakkojen seuraksi.


Mie saavuin paikalle Vantaan suunnasta ja jo tulomatkalla ylitseni lensi merikotka kala kynsissään moottoritien yli. Ykköset päällä piti käydä katsomassa pikaisesti Omenajärven lintutilanne. Joutseniahan siellä oli, muuten hiljaista järvellä. Rantametsässä oli käpytikkojen lisäksi myös yksi pikkutikka.

Auringon jo laskiessa lähdin takaisin kotia kohti. Ajaminen parin tunnin unilla työssä vietetyn yön jälkeen oli vähän huteraa joten oli luonnollista tehdä pikapysähdys myös paluumatkalla, Anerion lintutorniin. Valkoposkihanhet olivat vielä paikalla, samoin pari silkkiuikkua ja sorsia. Auringon jo laskettua istui korppi tienvarren puussa odottaen hiljaista hetkeä päästä syömään tielle kuollutta supikoiraa. Karin aloitteesta keräsin muutaman muun mukana hänelle vuosia tietoja näkemistäni maantiekuoleman uhreista 1970-luvun alussa. Aikanaan hän työsti noista pienen tutkielman, jonka kopio miulla varmasti on edelleen mapeissani.

Kari sai saattajikseen myös kirkon täydeltä omaisia ja ystäviä. Hän ei ollut mikään "Pentti" jonka hiljaisista hautajaisista seuraavan sunnuntaiaamun (18.10.) Hesari kertoo.  Karin esikoisen Kirsin muistan jo nollavuotiaasta asti, isänsä kuollessa hän on nyt suunnilleen samanikäinen kuin mie olin omien vanhempieni kuollessa. Olen varma että hän muistaa vielä tässä iässä Karin samoin kuin mie oman isäni. Nykymedia kuvaa isät tyypillisesti perheen pakollisina häirikköinä ja ongelmajätteinä jotka sitten hävitetään unohdettuina kuten nuo Hesarin jutun yksinäiset miehet. Isänpäivä on aina täynnä kostonhimoisia naisia jotka ilmaantuvat muistelemaan kuka miestensä, kuka isänsä väkivaltaa, kuka juopottelua tai muuta rellestämistä. Mie ja Karin lapset taidamme olla harvinaisuuksia, niitä joilla ei ole kaunaa isäänsä kohtaan, vain kuolematon kaipuu.

Tähän aikaan takavuosina XIII

***

15.10.1989: Aamuviideltä Vantaalla oli pilvistä, lämpöä +5 astetta. Heräsin aikaisin koska olimme sopineet S:n kanssa tekevämme perinteisen kuukausiretkemme Salon seudulla. Puoli kahdeksalta olin jo Kilinkadulla Salossa. Rannikon Kari oli myös mukana omalla autollaan ja tietysti siihenhän meidät istutettiin, S kartturiksi ja miut lintutarkkailijaksi. Pikkuvarpuset kuitattiin jo siitä S:n pihasta ja sitten suunnattiin ensiksi tietysti Halikonlahdelle. Uloimmassa altaassa ui yhdeksän uivelon parvi ja kahdeksan allia lapasotkalla vahvistettuna ja lietealtailla viihtyi vielä myöhäinen rantasipi. Järripeipot olivat liikkeellä, täältä niitä ehti mennä yli parituhatta käyntimme aikana. Syksyn viimeinen lapasorsa oli myös altailla, Joensuun kartanon lähellä taas kymmenkunta turkinkyyhkyä.

Perniön suuntaan lähdimme. Saarenjärvellä ei ollut mainittavaa muutaman vaeltaneen närhen lisäksi, Kestrikissä sentään tuhannen kottaraisen parvi. Laukassa pysähtyminen tuotti kymmenen pyrstötiaisen parven. Ajoimme Strömman poikki Kemiön puolelle ja parin pysähdyksen jälkeen jäimme joksikin aikaa Sjölaxin staijipaikalle. Vesilinnnusto oli aika tavanomaista, muuttoakaan ei juuri ollut mutta bongasimme edustan väylältä sen sijaan Lähteenojan Jarin joka juuri oli ajamassa m/s Atlantaa Västanfjärdin mökiltä Saloon talviteloille.

Me jatkoimme matkaa vastakkaiseen suuntaan. Björkbodan pelloilla näkyi runsaasti järripeippoja aamumuuton jäljiltä. Kemiönsaaren eteläkärjessä Kasnäsissa oli vain perusvesilinnustoa, läheisellä Lövön kalliolla seurasimme kolmen merikotkan kiertelyä koko sen ajan kun eväitä siinä söimme. Korppeja kierteli ympäristössä ainakin kahdeksan.

Tämän pidemmälle emme päässeet, kellokin oli jo iltaneljän yli, joten takaisin Saloon lähdimme. Tienvarressa näkyi vielä järriparvia ja paikkolenkillä Vuohensaaressa ja Halikonlahdella jo tuttua lajistoa. Iltakuudelta olimme taas Kilinkadulla ja minä kotona Vantaalla puoli kahdeksalta.

Kun olin ajanut itselleni kortin pari vuotta aiemmin, ja kun tuona kesänä vanhempani kuolivat, tuli tavaksi tehdä noita Salon tai Turun puolen lintukierroksia kuukausittain aika säännöllisesti S:n kanssa. Kari ei noista monella mukana ollut, hän lähti pian aavikkokomennukselleen. Toki hän jätti seuraavana vuonna meille vuosihaasteensa, keräsi kuukausipinnojen vuosisumman yli 1200 rajan, siis yli 100/kuukausi ja haastoi meidät sillä yrittämään parempaa. Siinä nuo kuukausikierrokset olivat apuna nekin.

*** 

Tähän aikaan takavuosina XII

****

12.10.1983: Olimme 8.10. silloisen naisystäväni, tulevan lapseni äidin, kanssa lähteneet retkelle Tauvoon. Siihen aikaan ei meillä ollut autoa eikä edes ajokorttia. Junalla tulimme siis Ouluun ja siellä meitä vastassa oli Rannikon Kari joka tietysti majoitti meidät heidän perheensä senaikaiseen kämppään OYKS:n asuntolassa. Siihen aikaan Kari vielä viimeisteli diplomi-insinöörin tutkintoaan ja toimi sivussa tuntiopettajana teknisessä opistossa, ja hänen Seijansa teki töitä OYKS:ssa. Seuraavan päivän hän kyyditsi meitä eri puolilla Oulun lintupaikkoja ja sitä seuraavana vei sitten meidät Tauvon lintuasemalle. Märkä oli tuo syksy ja seuraava päivä, joka oli ensimmäisemme tällä Tauvon retkellä, tietysti myös sateinen. Kylmää ja märkää siis oli luvassa, kun heräsimme 12.10. aamuun kuuden aikaan.

Joutsenet muuttivat heti aamusta, ääniä kuului jo hämärissä ja päivän valjetessa parvia näkyi jatkuvasti lennossa etelään. Käpylinnut ja urpiaiset olivat myös hyvin liikkeellä heti aamusta, taisivat ennustaa sään kylmenevän. Myöhäinen pohjansirkkukin meni ohi aamumuutolla. Kävelykierros Ulkonokalle tuotti kirjosiipikäpylintuja ja joutsenmuutto jatkui. Sepelhanhia oli dyynien edustalla 30 lintua, joutsenten mukana niitä meni vielä 13 lisää. Maastokomppaus tuotti vielä riekon, jänkäkurpan ja pari pohjantikkaa.

Iltapäivällä nousin taas aseman lintutorniin, joutsenia laskemaan. Jossakin välissä havahduin takaa kuuluvaan havinaan ja kun käänsin päätäni, vanha naaraskanahaukka oli metrin päässä kasvoistani juuri istumassa lakkini päälle. Sehän säikähti pahan kerran ja istui sitten vähän matkan päähän männyn latvaan. Todettuaan etten tosiaankaan ole pelkkä tolppa se lähti nopeasti jatkamaan matkaansa edemmäs metsään.

Iltapäivällä asemalle tuli myös Tynjälän Matti, rengastamaan totta kai. Jonkin verran hömö- ja pyrstötiaisia ehtikin verkkoihin illan mittaan tarttua. Nauhurikaan ei kuitenkaan onnistunut houkuttelemaan iltayössä pöllöjä aseman verkkoihin, oli kai liian kirkasta.

Laskimme päivän mittaan havaitut joutsenet ja pääsimme yli seitsemänsadan. Joukossa oli myös yksi pikkujoutsen, muutto jatkui äänistä päätellen vielä iltayössäkin. Oikein olivat linnut ennustaneet, seuraavana yönä ja aamuna oli jo pakkasta. Joutsenmuutto oli paras tuohon mennessä Tauvossa koskaan havaittu.

***

Tähän aikaan takavuosina XI

***

Näiltä lokakuun päiviltä olisi muisteltavina vaikka kuinka monta retkeä ulkosaaristoon tai bongausreissuille, mutta olkoon taas muistoja Salosta ja silloisesta Halikosta 1970-luvun puolivälistä.

Huomasin juuri että 9.10.1976 olen saanut elämänpinnan, pähkinänakkelista. Sellainen puuhaili tuona päivänä Joensuun kartanon puistossa. Niinpä, tuohon aitojen aatelisten aikaan retkeily siellä oli vielä mahdollista. Nykyisin sitä lähellekään ei pääse kun omistus on vaihtunut rahan aateloimille.

Vuotta aiemminkin retkeilin samoilla tienoilla, Halikonlahdella. Kartanon pelloille saapui koillisesta nuori maakotka joka viihtyi paikalla koko päivän. Kotka sai saalistakin, söi sen siinä kynnöksellä ja nousi ruokailun jälkeen korkean sähkölinjatolpan päähän. Varikset ja harakat eivät pitäneet sen oleskelusta vaan härnäilivät sitä ahkerasti. Varisparven kunkku halusi näyttää rohkeaa esimerkkiä vetelemällä istuvaa kotkaa pyrstösulista. Siinä hommassa pitää olla tarkkana, nytkin kävi niin että kun sulista piti vetäistä, kotka nostikin pyrstönsä ja ruiskaisi variksen päälle pitkän valkean suihkun. Sen häpäisyn varis varmasti muisti pitkään.

Koillisesta koleaa

***

Tämäkin oli aivan tavallinen retkipäivä. Lokakuun pohjoisvirtaus on vakiintunut, tuuli koleaa koillista ja lämpöä päivälläkin vain kuusi, seitsemän astetta. Ajattelin että tämä voisi olla hyvä päivä pohjoisesta lahtijöille, vaikka kotkille, ja suunnistin puolilta päivin Vuosaaren jätetunturille.

Kovan kiipeämisen jälkeen huomasin pian ettei tänään mitään erityistä muuta. Jokunen varis- ja naakkaparvi siinä näkyi lounaaseen lentävän myötäisessä, muuten oli vaisua. Pari pikkutikkaa oli liikkeessä, miun ensimmäinen tilheni tänä syksynä, vähän kirvisiä ja kiuruja ja yksinäinen lapinharakka.

Aikani siinä huipulla kiikaroituani näkeä ylös kiipesi joku nuori kaveri. No, miehän tervehdin kaikkia ja tuli hänkin siihen viereen jutustelemaan. Olikin venäläinen rekkakuski tuosta alhaalta satamasta. Katselimme kun sotilaskopteri meni juuri ylitsemme Porvoon suuntaan, ja samalla huomasin pari paikallista merikotkaa nousemassa siellä idän suunnalla. Vinkkasin kaverin katsomaan putkeen ja hän innostui siitä että näin lähellä Helsinkiä lentelee kotkiakin. Seuraili niitä hyvän tovin putkella ja paikansi yhden istuvan sataman itäpuolen saareen korkean kuusen latvaan.

Siinä meni ohi valkoposkihanhiparvikin, ja mäen laidassa kierteli paikallinen kanahaukka. Se istuikin puuhun muutaman sadan metrin päähän. Liian kaukana se oli kameralleni, mutta innostuin sitten ottamaan siitä pari kuvaa kännykällä kaukoputken läpi. Ja kaverikin innostui ottamaan samalla tavalla kännykkään kuvat tuosta haukasta. Mielestämme aivan mainiot muisto-otokset saimme kumpikin siitä.

Vielä lensi juuri ylitsemme tunturikiuru, pohjoista kohti, kotona Tiirasta tarkistin että pohjoispäässä staijaileva isompi orniporukka oli havainnut saman linnun. Sää oli kolea ja kun mitään erityistä ei tuntunut muuttavan, lähdinkin sitten alas autolle. Kaveri jäi seuraavaksi pitämään juttua kai kahden muun satamasta juuri mäelle nousseen rekkakuskin kanssa. Ehkä hänellä oli siinä mahdollisuus vaihtaa kotikieleen, meidän sananvaihtomme oli sujunut riittävän hyvin tuolla universaalitankeroenglannilla ja hän lisäksi oli täydentänyt sitä hieman omalla venäjällään.

Paluumatkalla poikkesin vielä Vantaan Backaksen ruderaateilla mutta eipä siellä tällä kertaa kummempaa näkynyt.Iltasella tuli I:lta vinkki Salosta että taivaalla olisi revontulia nähtävänä. Niinpä näytti myös sähköpostin auroravaroitin. Lähdinkin sitten Sipooseen, missä ovat lähimmät pimeät paikat. saman tien varressa oli jo kuusi muuta autokuntaa ja kyllä ihan komiat revontuliverhot siellä pohjoisen puolella. Pilvipeite nousi kuitenkin samasta suunnasta vähän noita peittämään ja taisi myös paras loimu noista hiipua iltakymmenen jälkeen joten palasin kotiin. Tuolloin oli lämpö jo ehtinyt pudota kolme astetta pakkasen puolelle.

*** 

Retkellä Karin kanssa III

…. Jäimme viimeksi Utsjoen lähistölle yöpymään ja odottamaan että kaupalta saisi polttoainetta. Taisi tulla yön jälkeen sunnuntai, ja kun palasimme kaupalle, se oli edelleen kiinni. Kari siitä sitten kyselemään kauppiasta kotoa, josko myisi meille bensaa jotta pääsisimme käymään vielä pohjoisempana. Saihan sitä neuvotella hyvän tovin, kai melkein tunnin, mutta lopulta närkästynyt kauppias tuli sitten mittarille ja saimme tankin täyteen, kuititta ja häirinnän korottamaan taksaan kylläkin. Kirkonmenojen aikaan kuulemma häiritsimme, pakanat.

Kun menovettä oli, suuntasimme heti Jäämeren rantaan. Piekanoita leijui neljä jo Nuorgamissa, merikotka löytyi tullessamme Varanginvuonon pohjukkaan. Siitä eteenpäin lintuja riitti. Parikymmentä tuhatta kajavaa jaksettiin laskea, kihuja kaksi ja puolisataa, joukossa kahdeksan tunturikihua. Merimetsoja näkyi pitkin rantaa ja kuikkien joukossa pari jääkuikkaakin. Kahlaajia oli tasaisesti vuorovesirannoilla, eniten suosirrejä ja -kukkoja. Pikkulinnuista mieleen jäi 11 lapinkirvistä ja pari isoa lapinsirkkuparvea tienvarsilla. Kun yöksi palasimme takaisin Utsjoen puolelle, oli tunnelma kuin voitetun mestaruuden jälkeen.

Nyt oli pakko alkaa suunnata takaisin kohti etelää. Alkumatkalla ei kiirehditty. Kiilopäällä kävimme etsimässä erityisesti kiirunaa, jonka Kari oli siellä aiemmilla retkillään ehtinyt jo nähdä. Sitä ei nähty mutta 16 keräkurmitsaa kuitenkin. Piekanoita oli pitkin matkaa, lapintiaiset ja kuukkelit tulivat vastaan taas kun tulimme Saariselän metsäisemmille osuuksille. Lapinsirkkuparvet olivat suuria myös Suomen puolella. Iltakymmeneltä saavuimme Pelkosenniemen Saunavaaraan ja siellä sitten yövyimme.

(Kiilopään kiirunakukko runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin)

Seuraava päiväkin oli lähinnä ajoa etelään, etelään menivät myös 26 töyhtöhyyppää Saunavaaran yli ennen kuin lähdimme liikkeelle. Kemijärven Vuostimo tarjosi lyhyellä pysähdyksellä käen, ampuhaukan ja pari tukkasotkaa, Taivalkosken Loukusasta kirjattiin pari tuulihaukkaa. Posion Lehtiniemessä oli 40 pesivän parin törmäpääskykolonia, missä oli vielä poikaset yli puolessa koloista. Jatkoimme Kajaaniin, siellä Kari ja Markku halusivat kovasti jäädä vähäksi aikaa viihteelle kajaanilaisia tyttöjä riiaamaan. Mie en välittänyt tytöistä pätkän vertaa vaan vetäydyin auton tuntumaan mököttämään ja odottamaan että lähdetään liikkeelle. Kyllä pojat sieltä tulivat, puolilta öin. Siinä sitten hieman jännittyneissä tunnelmissa köröteltiin vielä Sotkamoon ennen kuin käytiin levolle. Vähän tunnelmaa liennytti yöpymispaikalla lennellyt kehrääjä, ei niitä kai kovin paljon näin pohjoisessa ole.

Aamuherätyksen suoritti kuukkeli. Lähdimme jatkamaan etelään. Mökötyksen lomassa havaittiin teeriä ja hiirihaukkoja. Kuhmon pysähdys oli lyhyt ja linnuton, Lieksan Jongunjoella käytiin katsomassa hienoja maisemia, pikkutikka oli kai paras näkemämme lintu siellä. Eilistä naisseikkailua en ollut vielä anteeksi antanut, koskapa kirjasin Karin ilmoittamien lintujen havaitsijaksi "amatöörin" - sanan viereen on ilmaantunut kaiketi samalla retkellä jo kysymysmerkki eri kynällä kirjoitettuna, kumpikohan niitä kommenttejani sieltä luki...


Suomun-Patvinsuon aarnialuetta kävimme katsomassa, kun olin siellä jo Jarin kanssa kerran aiemmin käynyt. Hienoja maisemia ihailtiin Suomunjärven rannassa ja avosuon laidassa. Tuulihaukkapoikue oli järven rannassa, kurkiparvi ja metsähanhi avosuolla, reunakuusikosta nousi esiin metso. Yöpymään ajoimme Siikalahdelle asti, retki alkoi jo olla lopuillaan.

Viimeinen päivä oli sitten ajoa kotiin. Sääksen verran näimme Siikalahdella, Simpeleellä pari mehiläishaukkaa, Tikkurilassa yli lensi vielä harmaahaikara. Iltaviideltä kävimme vielä katsomassa Halikonlahden linnut, noin retkipinnojen paikkomielessä, ja retki päättyi sitten kotiin 16.8.1973 klo 19.00 . Olimme matkanneet 4500 kilometriä ja nähneet 142 lajia.

Metsässä nyt

Jos metsään haluat mennä nyt... 

näät sammalet myllätyt.

Mutta sieniä et löydä koska ne on kerätty jo. Siinä eilinen saalis.

Marjoja kuitenkin riittää vielä vaikka kuinka paljon vaikka karhut söisivät. Tämän hetken vallitseva väri marjoissa on kuitenkin punainen. Oma talvivarasto on jo täynnä, syömämarjoiksi jääkaappiin nämäkin...

Retkellä Karin kanssa II

Toinen retki joka erityisesti tulee mieleen Karin kanssa tehtynä, on ensimmäinen pitkä lintuvaellus Jäämeren rantaan elokuulta 1973. Se sovittiin spontaanisti Halikonlahdella 3.8. kun Karin kanssa kahlaajia katselimme ja samalla kerroin juuri päättyneestä kierroksesta jonka tein Lähteenojan Jarin kanssa eteläisen Suomen ympäri.

Mukaan tuli tällä kertaa kolmanneksi Karin serkku Muurlasta, Leppäsen Markku. Lähdimme matkaan Salosta 5.8. klo 15, ja suuntasimme ensimmäiseksi kohti Ulvilaa, missä Karin vanhemmat asuivat. Tulimme ennen iltakuutta perille ja ennen yöpymistä ehdimme vielä käydä Kullaan Palusjärvellä katsomassa iltalinnut, kaksi räyskää, kolme härkälintua ja ruskosuohaukkakoiras olivat mainittavimmat. Retkiajoneuvonamme oli Karin isän Aimon Peugeot 404, siihen aikaan tilava ja pitkään ajoon sopiva maantiennielijä. Siinä oli vielä tehostetut kaukovalot joten yöajokin sopi. Karin vanhempien tarjoaman aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista jo aamuseitsemältä. Ensimmäiseksi kohteeksi otimme miun ehdotuksestani Siikajoen Tauvon, missä juuri olin käynyt. Tauvossa oli komealla hietikolla runsaasti kahlaajia kuten olin muistellutkin. Iltaneljältä kävimme hietikolla ja näkemämme 18 lajia oli mielestämme hyvä tulos. Eniten huomiota varasti hietikon vaalea merikihu joka pyöri aivan ympärillämme, pesijähän se taisi olla. Kuvia otimme molemmat senaikaiset filmirullat täyteen. Jäimme yöksi paikalle ja aamulla laskimme kahlaajat uudestaan, eilisiin lajeihin tuli lisää isosirrejä, jänkäsirriäisiä ja karikukko. Hietikolla pyöri paikallinen tuhannen törmäpääskyn parvi, sellaistakaan emme olleet ennen nähneet. Poislähtiessä tievarressa istui käen lentopoikanen.

Seuraava kohteemme olikin jo Karin valitsema. Hän oli jo aiemmin käynyt Kittilässä, Taatsinseidan maisemissa ja sinne suunnistimme. Siellä piti olla jopa autiokämppä tai vastaava. Kellon ympäri ajo kesti ja perillä olimme puolilta öin. Tunnelma autossa oli leppoisa ja toiveikas. Matkan varrelta poimittiin sinisuohaukkaa, hiiri- ja kanahaukka, useita tuulihaukkoja ja Kittilästä vielä ampuhaukkakin. Hyvältähän tämä vaikutti. Taatsinseidan kämpässä asui joku erakko, etelästä tullut. Siellä juttelimme hyvän tovin ja saimme vielä saunat kaupan päälle. Yönkin sitten vietimme tuossa saunamökissä, ei se kovin kuuma ollut koska takaseinässä taisi olla puolen metrin verran alareunassa aukkoa. Tosin tuollainen 30 sentin alalaude joka miulla oli makuupussin alustana olisi kyllä kova haaste tässä iässä, en kuitenkaan pudonnut siltä kertaakaan vaikka kylkeäkin tuli vaihdeltua yhtenään.

Seitakoskella ja puronvarressa retkeilimme herättyämme ja sain komeasti eliksiä lapintiaisesta, kuukkelista ja taviokuurnasta. Sinirinta varoitteli maastopoikasista, tilhen poikaset istuivat näreen oksalla ja päästivät lähelle katsomaan. Koskikaran toivoimme löytävämme, mutta olivat jo tainneet lähteä pesimäpaikalta muualle. Jatkoimme taas matkaa, nyt Karigasniemelle. Matkalla pysähdyimme Repojoella missä näkyi piekana, hiirihaukka, hiiripöllö, pohjantikka ja jänkäkurppakin nousi jaloista kompatessa. Samoin tuli taas elis, riekkopoikue lähti räväkästi jaloista suonlaidasta. Karigasniemi oli vain hetken kohde, jatkoimme saman tien Norjan puolelle, Skoganvarre oli yöpymispaikkamme. Yö tosin oli jo aika vaalea tällä korkeudella.

Seuraava päivä, 10.8., oli retkemme turistiosuus. Kävimme tutustumassa Hammerfestiin, ja palasimme sitten yöpymään Stabbursdalenin kansallispuistoon. Kyllä siellä Hammerfestissakin lintuja näkyi, mm 80 vesipääskyn keräymä muutolle valmistautumassa. Ensimmäiset pikkukajavani näin siellä, ja tunturiosuudella keräkurmitsoja. Ne toki eivät olleet miulle elis, koska olin sellaisia nähnyt kerran jo Halikonlahdella. Karillakin oli lajista havainto jo vuosia sitten Muurlasta ja useampia jo aiemmin Lapista. Yöunten jälkeen jatkoimme Norjan puolella kohti Nuorgamia. Hienoissa maisemissa näimme lisää keräkurmitsoja, piekanoita ja pari kisailevaa maakotkaakin. Alleja löytyi, lapasotkan poikanen ja pari mustalintuakin. Lapinsirkkuja oli runsaasti, lapinkirvisiäkin pari. Tunturien tyyppilinnuiksi opimme kapustarinnat ja kivitaskut. Utsjoen kirkolle ajoimme kun polttoainetta piti jostakin saada, kiinni oli iltamyöhällä sekin pumppu mutta jäimme yön yli odottamaan sen aukeamista.

Retkellä Karin kanssa I

Pitää aivan erikseen muistella vielä muuatta Karin kanssa tehtyä bongausretkeä, se kun sivuaa sekä bongausta että autoja, jotka kumpikin olivat Karille erityisen läheisiä osaamisalueita, toisin kuin miulle. Oli vuosi 2003, ja kesä oli juuri kääntynyt heinäkuun puolelle. Ensimmäinen viikonloppu lähestyi, ja mieleni teki lähteä Oulun seudulle etsimään puuttuvia heinäkuun pinnoja, muun muassa pöllöjä piti tuona kesänä pesimän siellä runsaasti, ja ainahan sieltä voisi löytää vaikka pohjantikan, joka olisi ollut ässähavainto. Lisäkannusteeksi Pyhäjoen Asikkaperään ilmaantui laulava viirusirkkalintu.

Kari oli Oulussa, miulla oli työtä ja käytössä vain viikonloppu. Rannikon Seija oli tuohon aikaan työssä Helsingissä ja oli lähdössä Ouluun viikonlopuksi. No, miun kyydissä oli tilaa, joten sovittiin että haen hänet töiden loputtua Hakaniemestä ja lähdemme sitten saman tien pohjoista kohti. 4.7. kello 17 Seija hyppäsi senaikaisen Ladani kyytiin ja lähdimme menemään. Helsingissä oli helteen oireita, Tampereen kautta Seinäjoelle tullessa alkoi tulla horisonttiin ukkospilviä ja vielä pohjoisempana taivas peittyi tummaan stratukseen, ei sentään satanut.

Seijan kanssa leppoisasti körötimme autollani. Olin sen uutena ostanut joskus vuosia sitten, kai 1995, nyt sen mittarissa oli jo 200000 kilometriä mutta ne eivät näyttäneet menoa haittaavan. Meillä oli suunnitelma suunnata suoraan Pyhäjoen sirkkalintupaikalle, koska Kari kavereineen olisi myös sinne menossa ja siellä tavattaisiin. Suuremmin pysähtelemättä ehdimmekin paikalle vähän puolenyön jälkeen ja Kari sekä Ojasen Mikko olivat jo meitä ennen saapuneet. Pysäköimme peräkanaa kapealle metsätielle ja kävimme kuuntelemassa lintua joka lauloikin ihan mukavasti vakiopaikallaan.

Takaisin tullessa alkoivat ongelmat. Autoni ei inahtanutkaan. Kytkin oli hajonnut. Jaaa-a, keskellä metsää satojen kilometrien päässä kotoa ja yli sadan vielä Oulustakin ja auto ei toimi, sen nokkakin osoittaa metsään... Mutta olipahan mukana onneksi noita oikeita automiehiä. Porukalla ensin käännettiin nokka kohti länttä, siis rantatie olisi siellä jossain. Ja sitten kun muut saivat autonsa ohi ja menosuuntaan, laitettiin miun Lada Karin auton hinaukseen ja lähdettiin, varovasti, kohti isompia teitä. Jotenkin me survoimme autoon vaihteen päälle ja moottori saatiin vetämällä käyntiin. Mäkistarttia ei voinut ajatellakaan, olimme Pohjois-Pohjanmaalla ja matalatkin mäet jossakin kymmenien kilometrien päässä. Tarkkaa hommaa oli tuo hinauksessa ajaminen ettei vain vetoliina katkea, sitä nyt olin saanut harjoitella jo jonkin verran edellisen sitikanraatoni kanssa, sen sähköt kun katoilivat yhtenään ja joutui turvautumaan hinauskäynnistyksiin vähän väliä. Isoille teille tullessa piti valita vaihde isommaksi ettei olisi ihan traktorivauhtia ajanut ja kuitenkin sellaiseksi että sen liikkeelle sai köyttä katkaisematta, kolmonen riitti vajaan kahdeksankympin vauhtiin. Hinauksesta huolimatta kävimme vielä matkan varrella katsomassa pari pöllöjen pesimäpaikkaa, suopöllöjä ja hiiripöllöpoikue huomattiinkin, samoin koppelo. Pari viiru- ja lapinpöllöpoikuetta oli hiljaa, niitä emme löytäneet.

Lauantaiaamuna tulimme sitten hinausketjussa Ouluun, onneksi aamuinen moottoritieliikenne oli keskikesän lauantaiaamun mukainen eli hiljainen. Valvoimme vähän aikaa ja sitten kauppojen auettua lähdimme etsimään paikkaa missä kytkimen voisi korjata. Merkkihuolto oli myyntipuolta lukuunottamatta kiinni, ja muitakaan paikkoja ei tuntunut löytyvän, mutta Ojasen Mikko muisti yhden kaverin joka oli huoltanut hänen taannoisia Ladojaan. Joku muukin siis on ajanut sellaisella...

Kaveri löytyi, ja piha oli täynnä vanhoja autonraatoja. Kyllä kytkinremppa onnistuisi saman tien jos vain olisi kytkin. No, sen me lupasimme hakea heti ja sitten töihin, ainakin mie toivoin niin. Menimmekin saman tien takaisin merkkihuoltoon ja ostimme sitten kytkinsarjan ja vähän muitakin lisäosia joita voisi tarvita. Tunnin kuluttua toimme tavarat kaverille, joka oli kadonnut. No, oli luvannut tehdä työn joten mehän jätimme osat siihen auton luo ja lähdimme Karin luo miettimään jatkoa.

Jatkoksi oli tietysti luvassa lintuja. Oulun Oritkarissa oleskelleen töyhtökiurun bongaaminen oli jo onnistunut noita huoltokuvioita viilatessa. Samoin Parhalahti ja Tauvonniemi oli tullut katsottua jo hinauksen aikana. Päätimme pikku päikkäreiden jälkeen lähteä etsimään niitä pöllöjä, myyriä oli joka puolella vilistämässä. Kari ajeli ensimmäiseksi Jääliin. Siellä oli jonkun hänen tuttunsa mökki ja sen takana pönttö, ja siinähän oli helmipöllöemo ja poikanen paikalla. Lähdimme jatkamaan pikkutietä ja kohta tulimme metsäpellolle, jonka ylitettyämme tuli vastaan äkäinen lapinpöllöemo. Pojathan sielläkin olivat. Ilta hämärtyi. Kari oli saanut metrintarkat nuotit varpuspöllöpoikueen löytämiseksi, sitä piti mennä etsimään Haukiputaan puolelle, ja toden totta, päivä oli vaihtunut jo sunnuntaiksi mutta kun ehdimme paikalle, poikaset kerjäsivät juuri siinä missä pitikin.

Sanginjoen metsään lähdimme seuraavaksi, ja helmipöllö löytyi sieltäkin. Sarvipöllö oli tienvarressa. Aamu alkoi sarastaa ja Kari kurvasi kotiin, nukkumaan vähäksi aikaa.

(missäkö Kari on? No tietysti autonsa takakonttia kaivamassa...)

Me heräsimme sitten puolilta päivin, ja mie jännitin koko ajan mielessäni mitä mahtaa autolleni kuulua. Karihan sinne sitten soittikin, ja auto kuulemma luvattiin kuntoon illaksi. Noo... sittenhän oli hyvää aikaa vielä retkeillä vähän. Etsimme Haukiputaalta sen pohjantikan pesäkolon joka siellä oli, mutta pojat olivat jo ehtineet lähteä. Palasimme Ouluun, Hietasaari oli helppo paikka lähestyä, pikkutiira ja ristisorsia sieltä löytyi vaivatta. Nokkavarpunen lensi ylitsemme tulomatkalla. Seuraavaksi kävimme Kempeleellä, uimarannan tornilla, merihanhia ja ristisorsia sielläkin oli, lapinsirri ja uiveloita. Vesilintuja oli runsaasti, vastavalossa vain. Tuuli oli nostanut vedet lietteiden peitoksi.

Sitä autoa mie kaipasin yhä. Soiteltiin taas ja luvattiin että kuudelta. Sinne sitten lähdimme, ja paikalla oli todellakin kaveri ja kaverin kaveri, ja pahanlaisesti maistissa koko illan kuulemma juhlineina. Olivat kai hekin sitten heränneet Karin puolenpäivän soittoon ja kimpassa sitten pikavauhtia vaihtaneet sen kytkimen. Sanoivat vielä koeajonkin tehneensä, mutta toivottavasti eivät koska olivat aika pahasti vieläkin humalassa.

Mie siinä kiittelin kovasti kaikkia ja maksoin kytkimen vaihdon, ja kävin sitten Ladan rattiin. Kyllä se nyt tuntui toimivan, ihan hyvin. Kun vähän aikaa peräkanaa ajoimme, vakuutuimme siitä että homma toimii. Hyvästelin Karin ja lähdin hiljalleen kohti etelää. Liminganlahdella kävin lyhyesti, ja sitten Lumijoen kierroksen, siellä kun piti olla pesivän niittysuohaukan. Ei sitä siinä kivikasan pellolla kuitenkaan näkynyt. Jatkoin sieltä sitten Raahen suuntaan ja edelleen kotiin samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kotona olin klo 2.30 ja lähdin saman tien Siipitielle töihin, siellä oli tänä maanantaiaamuna ensimmäistä päivää toiminnassa uusi erityiskuljetus, jonka sujumista sitten seurasin. Hyvinhän sekin meni.

Kun sitten olin nukkunut yhden täyden yöunen, menin autokauppaan ja vaihdoin Ladan toiseen, Ladaan. Ei se ollut edes yhtä hyvä vaikka uusi olikin. Sitä se on kun rahat eivät riitä kunnon autoihin...

(nyt ei ihan takakontissa mutta kuitenkin autonsa vieressä, tuo sama Passat taisi Karilla olla jo 2003) 

Tähän aikaan takavuosina X

***

2.10.2005: Kuten aiemmin taisin mainita, vuonna 2004 erosin exästäni, etsin uuden työn ja asunnon ja sen vuoden loppu kului elämän uudelleenjärjestelyssä. Kun vilkaisin seuraavan vuoden syksyn vihkoja, huomasin että naisasioidenkin säätö oli lähtenyt käyntiin. Senhetkisen tuttavuuden kanssa kävimme tuona päivänä kimpassa Hyvinkään rautatiemuseon maisemissa, ei tietenkään museoon tutustumassa vaan etsimässä tienoolla kähmivää harjalintua. Hyvän aikaa aluetta kierrettyämme löysimme sen ratojen toiselta puolelta ruderaatista ruokailemassa.

2.10.2007: Olin vakiintunut yksinelooni, naisasiat olivat tipahtaneet tärkeysjärjestyksessä viidennelle sivulle. Aamulla katselin parvekkeelta kun lähipelloille laskeutui runsaat kaksituhatta valkoposkihanhea. Hyvältä näytti ja lähdinkin sitten Laajalahden suuntaan. Siellä hanhia oli lisää, kanadalaisia, metsureita, tundrahanhia ja joukossa yksi lyhytnokkahanhikin. Se lähti jatkamaan muuttoa puoli kymmenen aikaan. Viiksitimaleita nousi ruoikosta kuuden linnun parvi, harmaapäätikka näkyi lennossa rantametsän yllä.

Kun viesti tuli Hangosta, lähdin jatkamaan matkaa sinne. Långörenin tyvellä oli uimasillaan nuori mustanmerenlokki. Se lähti hiljalleen jatkamaan niemenkärjen suuntaan. Pyrstötiaisia vaelsi, kuten sinä syksynä joka puolella. Kirkkonummen kautta palaillessa näkyi petoja muutolla sadekuuropilvien välissä. Buteoiden joukosta määrittyi jopa yksi nuori mehiläishaukkakin, ainoani jonka olen koskaan lokakuussa nähnyt.

Palasin takaisin Laajalahdelle ja 1500 nukkumaan tulevan valkoposkihanhen joukossa oli sitten vielä punakaulahanhikin. Se oli kierrellyt Espoon ja Kirkkonummen väliä jo jonkin aikaa mutta sattui nyt ensi kertaa miunkin silmiini. Kun vielä lietteeltä löytyi nuori kuovisirri, täytyy sanoa että päivä oli aika hyvä jos olisi ollut aloitteleva kuukausipinnabongari. Miun listani oli jo tuolloin kohtalaisen hyvä.

*** 

Kari Rannikko in memoriam

***

Olen tässä toista päivää yrittänyt ymmärtää täysin pommina pudonnutta tietoa hyvän ystäväni Karin äkillisestä kuolemasta.

Karin kanssa olemme olleet lintuharrastuksen yhdistämät ystävät lähes viiden vuosikymmenen ajan. 1960-luvulla kävimme molemmat koulua Salossa, eri oppikoulussa tosin, hän Salon Yhteiskoulussa, mie lyseossa. Yhdistäväksi tekijäksi tuli tuttavuus Karhumäen veljeksiin jotka opiskelivat samassa koulussa kuin minäkin ja asuivat Muurlassa Karin lähellä. Sattumaretkillä Halikonlahdella tavattiin toisinaan, ja opiskeluaikaan tultaessa teimme jo yhteisiä teemaretkiä.

Miun mukanani Kari lähti 70-luvun alussa joulunviettoon Jurmon lintuasemasaarelle. Siellä hän sai ensikontaktit muun muassa merisirreihin ja tunturipöllöihin. Lintuasemista hänellä oli aiempaa kokemusta jo Säpistä, hänen vanhempansa kun asuivat Porin lähellä ja Kari itse isoäitinsä luona. Kun kesän 73 jouduin viettämään suurelta osin Paimion keuhkotautiparantolassa, lähdimme pois päästyäni kolmistaan hänen serkkunsa Leppäsen Markun kanssa kiertämään Lappia ja Varangin rantoja. Se oli ensituntumani niihin paikkoihin, Kari oli tuolla jo aiemmin käynyt ja piti Lappia läpi elämänsä hyvin tärkeänä retkikohteenaan, ei pelkästään lintujen vaan myös kalastuksen ja hillastuksen takia. Parhaat paikkansa hänellä taisivat olla Norjan puolella rajaa.

Insinöörin paperit saatuaan Kari avioitui oman Seijansa kanssa ja muutti pian Oulun seudulle, missä sitten viettikin loput neljä vuosikymmentä elämästään, noin pääpiirteissään. Siellä hän jatkoi keikkatöiden ohessa opintojaan ja valmistui diplomi-insinööriksi. Lintuharrastustaan hän ei koskaan hylännyt vaan tutustui nopeasti oululaisiin kollegoihin ja sitten myös kuusamolaisiin sekä raahelaisiin. Hänen diplomatiansa toi nämä aiemmin omilla alueillaan puuhanneet ornit saman yhdistyksen alle, ja hänen kauttaan miekin tutustuin sekä oululaisiin että kuusamolaisiin lintupiireihin. Kari oli innokas linturallien organisaattori ja osallistuja. Hänen Klenkat-joukkueensa näkyi säännöllisesti niin PPLY:n, Kuusamon kuin Raahenkin linturalleissa ja tuossa tiimissä miekin sitten osallistuin lukuisat kerrat noihin tapahtumiin. Kävimmepä kerran myös Ahvenanmaan kevätrallissa, ja yllättävää kyllä, miulla ei ole kovasta etsimisestä huolimatta kuvia Karista kuin juuri tuolta talviselta Ahvenanmaalta. Vaikka retkeilimme yhdessä ties missä, keskityimme aina ensisijaisesti lintujen tarkkailuun ja kuviakin tuli otettua oikeastaan vain linnuista. Aina kun Karista yritti kuvaa ottaa, hän hautautui autonsa takakonttia kaivamaan tai vastaavaa, hänessä ei ollut tippaakaan linssiluteen vikaa, melkein ärtyi kameran näkemisestä.

Neljättä vuotta 1990-luvun alussa Kari teki töitä ulkomailla, Saudi-Arabiassa. Sielläkin hän onnistui maan vainoharhaisesta valvonnasta huolimatta työnsä ohella seuraamaan myös linnustoa ja kun olimme tuolloinkin säännöllisessä kirjeenvaihdossa, sain ensikäden tietoa kun jotakin mielenkiintoista taas tuli vastaan. Kuvia linnuista hän uskalsi ottaa siellä hyvin vähän mutta kiikareille ja jopa kaukoputkelle löytyi sentään jostakin lupaviidakon uumenista vähän mahdollisuuksia. Jos en väärin muista, taitaa hänen pinnalistansa Saudi-Arabiasta olla lähes 300 lajia.

Ennen ulkomaankomennusta hän oli pitkään rengastanut Oulun seudun pesiviä kahlaajia, erityisesti uhanalaisia tyllejä, lapinsirrejä ja rantakurveja. Kahlaajien poikasrengastus on järjestelmällisesti toteutettuna erittäin työlästä koska poikaset kuoriuduttuaan jättävät pesän muutaman tunnin kuluttua ja maastosta niitä on hyvin riskialtista etsiä, vahinkoja voi sattua enemmän kuin hyötyä saadaan. Hän määritteli tarkan kuoriutumisajan aina vesikokein ja onnistui osumaan paikalle lähes jokaisen löytämänsä pesän kuoriutumisaikaan. Mitenkähän lienee nykyisin kahlaajien poikasrengastuksen laita kun Kari ei sitä ole enää ollut tekemässä... Kari osallistui myös muihin rengastusprojekteihin, asemalupa hänellä oli ja hän käytti sitä pääosin Tauvossa. Hänellä oli myös SSP-pyyntipaikka ja talvilintuja hän myös merkitsi paljon. Sosiaalisuutensa vuoksi yhteishankkeet sopivat hänelle hyvin, petojen pesille kiipeilyä hän vältteli tarkoin.

Viimeiset pari vuosikymmentä ja jo vähän aiemminkin Kari oli erittäin innokas bongari, kiertäen pitkin maata mahdollisuuksien mukaan keräten eliksiä, kuukausipinnoja ja muutamana vuonna vuosilistaakin. Hän se miutkin aikoinaan veti samaan harrastukseen haastamalla 12 kuukauden kisatuloksellaan vuodelta 1990 muun muassa miut ja kymmenkunta muuta yrittämään samaa. No, voitin sitten sen haastekisan 1991 keräämällä pääosin spontaanimenetelmällä, hyviä paikkoja laajasti kiertämällä, hieman yli 1500 kahdentoista kuukauden summaksi. Sen ja Saudi-Arabian vuosien jälkeen hänellä oli 12 vuoden kisa, missä joka vuosi kerättiin yksi kuukausi mahdollisimman paljon lajeja, siihen kisaan en sentään mie osallistunut, ei tässä iässä voi taata enää elävänsä 12 vuotta... Muutenkin bongaus jäi lyhytaikaiseksi harrastukseksi, liityin Lintutiedotukseen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen ja lopettelin pitkät maakuntaretket jo jokunen vuosi sitten. Autossa istuminen ei ole niin terveellistä kuin kävely lähiluonnossa ja kyllähän se maksaakin enemmän.Kari oli viimeisen päälle automies, kuten isävainaansakin, kilometrejä tuli vuosittain kai aina yli 50000.


Kerran aiemmin hän yritti saavuttaa 300 vuodenpinnaa mutta lintujen lentoa ei voi ennustaa. Se vuosi 2009 oli koko maassa hyvin huono pinnavuosi ja hän jäi rajasta viidentoista lajin päähän, onnistuen kuitenkin keräämään sinä vuonna toiseksi eniten noita vuodareita. Tämän vuoden piti olla juuri se jolloin hän lopullisesti katkaisee 300 vuodenpinnan rajan. Hän oli jo kuuden pinnan päässä tuosta tavoitteesta ja olisi ylittänyt sen varmaan alle kuukaudessa, niin paljon helppoja lajeja hänellä vielä oli 'pankissa'. Olen varma että tuolla tämän vuoden tuloksella olisin tullut haastetuksi vastaavaan yritykseen ja että hänestä olisi saanut kilpailuhenkistä seuraa tuon haasteen mukana tuleville retkille, mutta elämä on julmaa.

Kuolema tulee yllättäen, kuin haukka niittykirvisen kimppuun. Karilla petti sydän, vaikka hänellä sydän oli avara. Hän huolehti ystävistään eikä tehnyt ohareita, aina oli tilaa hänen kotonaan etelästä tulevalle vieraalle vaikka olisi ollut perhekin mukana. Mutta ne elämän kasaamat perinnöt... Infarktit kaatavat suomalaisia miehiä nykyisin lähes samaan malliin kuin ennen Pekka Puskan aikaa ja valitettavasti Kari taisi kuulua riskiryhmään. Hänen isänsä Aimo kuoli samalla tavalla yllättäen televisiouutisten ääreen.

Kari löytyi kuolleena sängystään päivälevolle käyneenä, samasta mökistä Muurlassa missä hän asui koko kouluaikansa. Sitä hän oli kunnostanut jo vuosia eläkepaikakseen. Täysin eläkkeelle hän ei ehtinyt, teki vielä projektitöitä työnantajalleen, sanojensa mukaan viimeistä vuotta. Näin lopun ei pitänyt tulla.

***