Kari Rannikko in memoriam

***

Olen tässä toista päivää yrittänyt ymmärtää täysin pommina pudonnutta tietoa hyvän ystäväni Karin äkillisestä kuolemasta.

Karin kanssa olemme olleet lintuharrastuksen yhdistämät ystävät lähes viiden vuosikymmenen ajan. 1960-luvulla kävimme molemmat koulua Salossa, eri oppikoulussa tosin, hän Salon Yhteiskoulussa, mie lyseossa. Yhdistäväksi tekijäksi tuli tuttavuus Karhumäen veljeksiin jotka opiskelivat samassa koulussa kuin minäkin ja asuivat Muurlassa Karin lähellä. Sattumaretkillä Halikonlahdella tavattiin toisinaan, ja opiskeluaikaan tultaessa teimme jo yhteisiä teemaretkiä.

Miun mukanani Kari lähti 70-luvun alussa joulunviettoon Jurmon lintuasemasaarelle. Siellä hän sai ensikontaktit muun muassa merisirreihin ja tunturipöllöihin. Lintuasemista hänellä oli aiempaa kokemusta jo Säpistä, hänen vanhempansa kun asuivat Porin lähellä ja Kari itse isoäitinsä luona. Kun kesän 73 jouduin viettämään suurelta osin Paimion keuhkotautiparantolassa, lähdimme pois päästyäni kolmistaan hänen serkkunsa Leppäsen Markun kanssa kiertämään Lappia ja Varangin rantoja. Se oli ensituntumani niihin paikkoihin, Kari oli tuolla jo aiemmin käynyt ja piti Lappia läpi elämänsä hyvin tärkeänä retkikohteenaan, ei pelkästään lintujen vaan myös kalastuksen ja hillastuksen takia. Parhaat paikkansa hänellä taisivat olla Norjan puolella rajaa.

Insinöörin paperit saatuaan Kari avioitui oman Seijansa kanssa ja muutti pian Oulun seudulle, missä sitten viettikin loput neljä vuosikymmentä elämästään, noin pääpiirteissään. Siellä hän jatkoi keikkatöiden ohessa opintojaan ja valmistui diplomi-insinööriksi. Lintuharrastustaan hän ei koskaan hylännyt vaan tutustui nopeasti oululaisiin kollegoihin ja sitten myös kuusamolaisiin sekä raahelaisiin. Hänen diplomatiansa toi nämä aiemmin omilla alueillaan puuhanneet ornit saman yhdistyksen alle, ja hänen kauttaan miekin tutustuin sekä oululaisiin että kuusamolaisiin lintupiireihin. Kari oli innokas linturallien organisaattori ja osallistuja. Hänen Klenkat-joukkueensa näkyi säännöllisesti niin PPLY:n, Kuusamon kuin Raahenkin linturalleissa ja tuossa tiimissä miekin sitten osallistuin lukuisat kerrat noihin tapahtumiin. Kävimmepä kerran myös Ahvenanmaan kevätrallissa, ja yllättävää kyllä, miulla ei ole kovasta etsimisestä huolimatta kuvia Karista kuin juuri tuolta talviselta Ahvenanmaalta. Vaikka retkeilimme yhdessä ties missä, keskityimme aina ensisijaisesti lintujen tarkkailuun ja kuviakin tuli otettua oikeastaan vain linnuista. Aina kun Karista yritti kuvaa ottaa, hän hautautui autonsa takakonttia kaivamaan tai vastaavaa, hänessä ei ollut tippaakaan linssiluteen vikaa, melkein ärtyi kameran näkemisestä.

Neljättä vuotta 1990-luvun alussa Kari teki töitä ulkomailla, Saudi-Arabiassa. Sielläkin hän onnistui maan vainoharhaisesta valvonnasta huolimatta työnsä ohella seuraamaan myös linnustoa ja kun olimme tuolloinkin säännöllisessä kirjeenvaihdossa, sain ensikäden tietoa kun jotakin mielenkiintoista taas tuli vastaan. Kuvia linnuista hän uskalsi ottaa siellä hyvin vähän mutta kiikareille ja jopa kaukoputkelle löytyi sentään jostakin lupaviidakon uumenista vähän mahdollisuuksia. Jos en väärin muista, taitaa hänen pinnalistansa Saudi-Arabiasta olla lähes 300 lajia.

Ennen ulkomaankomennusta hän oli pitkään rengastanut Oulun seudun pesiviä kahlaajia, erityisesti uhanalaisia tyllejä, lapinsirrejä ja rantakurveja. Kahlaajien poikasrengastus on järjestelmällisesti toteutettuna erittäin työlästä koska poikaset kuoriuduttuaan jättävät pesän muutaman tunnin kuluttua ja maastosta niitä on hyvin riskialtista etsiä, vahinkoja voi sattua enemmän kuin hyötyä saadaan. Hän määritteli tarkan kuoriutumisajan aina vesikokein ja onnistui osumaan paikalle lähes jokaisen löytämänsä pesän kuoriutumisaikaan. Mitenkähän lienee nykyisin kahlaajien poikasrengastuksen laita kun Kari ei sitä ole enää ollut tekemässä... Kari osallistui myös muihin rengastusprojekteihin, asemalupa hänellä oli ja hän käytti sitä pääosin Tauvossa. Hänellä oli myös SSP-pyyntipaikka ja talvilintuja hän myös merkitsi paljon. Sosiaalisuutensa vuoksi yhteishankkeet sopivat hänelle hyvin, petojen pesille kiipeilyä hän vältteli tarkoin.

Viimeiset pari vuosikymmentä ja jo vähän aiemminkin Kari oli erittäin innokas bongari, kiertäen pitkin maata mahdollisuuksien mukaan keräten eliksiä, kuukausipinnoja ja muutamana vuonna vuosilistaakin. Hän se miutkin aikoinaan veti samaan harrastukseen haastamalla 12 kuukauden kisatuloksellaan vuodelta 1990 muun muassa miut ja kymmenkunta muuta yrittämään samaa. No, voitin sitten sen haastekisan 1991 keräämällä pääosin spontaanimenetelmällä, hyviä paikkoja laajasti kiertämällä, hieman yli 1500 kahdentoista kuukauden summaksi. Sen ja Saudi-Arabian vuosien jälkeen hänellä oli 12 vuoden kisa, missä joka vuosi kerättiin yksi kuukausi mahdollisimman paljon lajeja, siihen kisaan en sentään mie osallistunut, ei tässä iässä voi taata enää elävänsä 12 vuotta... Muutenkin bongaus jäi lyhytaikaiseksi harrastukseksi, liityin Lintutiedotukseen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen ja lopettelin pitkät maakuntaretket jo jokunen vuosi sitten. Autossa istuminen ei ole niin terveellistä kuin kävely lähiluonnossa ja kyllähän se maksaakin enemmän.Kari oli viimeisen päälle automies, kuten isävainaansakin, kilometrejä tuli vuosittain kai aina yli 50000.


Kerran aiemmin hän yritti saavuttaa 300 vuodenpinnaa mutta lintujen lentoa ei voi ennustaa. Se vuosi 2009 oli koko maassa hyvin huono pinnavuosi ja hän jäi rajasta viidentoista lajin päähän, onnistuen kuitenkin keräämään sinä vuonna toiseksi eniten noita vuodareita. Tämän vuoden piti olla juuri se jolloin hän lopullisesti katkaisee 300 vuodenpinnan rajan. Hän oli jo kuuden pinnan päässä tuosta tavoitteesta ja olisi ylittänyt sen varmaan alle kuukaudessa, niin paljon helppoja lajeja hänellä vielä oli 'pankissa'. Olen varma että tuolla tämän vuoden tuloksella olisin tullut haastetuksi vastaavaan yritykseen ja että hänestä olisi saanut kilpailuhenkistä seuraa tuon haasteen mukana tuleville retkille, mutta elämä on julmaa.

Kuolema tulee yllättäen, kuin haukka niittykirvisen kimppuun. Karilla petti sydän, vaikka hänellä sydän oli avara. Hän huolehti ystävistään eikä tehnyt ohareita, aina oli tilaa hänen kotonaan etelästä tulevalle vieraalle vaikka olisi ollut perhekin mukana. Mutta ne elämän kasaamat perinnöt... Infarktit kaatavat suomalaisia miehiä nykyisin lähes samaan malliin kuin ennen Pekka Puskan aikaa ja valitettavasti Kari taisi kuulua riskiryhmään. Hänen isänsä Aimo kuoli samalla tavalla yllättäen televisiouutisten ääreen.

Kari löytyi kuolleena sängystään päivälevolle käyneenä, samasta mökistä Muurlassa missä hän asui koko kouluaikansa. Sitä hän oli kunnostanut jo vuosia eläkepaikakseen. Täysin eläkkeelle hän ei ehtinyt, teki vielä projektitöitä työnantajalleen, sanojensa mukaan viimeistä vuotta. Näin lopun ei pitänyt tulla.

***