Tähän aikaan takavuosina IX

***

30.9.1972: Syyskuun viimeisen päivän retkeksi olisi valittavissa monia eksoottisia kohteita, mutta valitsin tämän retken jonka tein vanhempieni kotoa fillarilla Salon Katinkalliolle. Se oli lähin yli satametrinen kalliomäki jolta näki 360 astetta, siis joka suuntaan. Aiemmin sen huipulla oli ollut torni, josta oli noihin aikoihin jäljellä enää tukiraudat ja vähän lahonneita tukipuita. 1960-luvun lopulla oli tapanani pyöräillä vähän edempänä olevalle Ilmusmäelle, missä oli viisitoistametrinen kolmiomittaustorni, ja itse mäkikin oli viitisen metriä Katinkalliota korkeampi. Tuo torni oli jo noihin aikoihin niin laho ettei sinne riskittä voinut kiivetä, joten tämä vakaa kallio alla houkutteli enemmän.

Kolme aamutuntia tuolla staijasin. Kylmä pohjoisvirtaus vallitsi tuolloin, kuten nytkin. Pohjoisesta tulijoita riitti, järripeippoja, piekanoita, ensimmäiset tilhet, ampuhaukka ja urpiaisia. Paras havainto tuli klo 9.20 kun huipun vierestä aivan metsän pintaa pitkin muutti komea maakotka kaakkoon. Puolta tuntia myöhemmin muutti kaukaa vielä toinen iso peto länteen, sekin näytti kovasti kotkalta.

Aamumuuton jälkeen pyöräilin Halikonlahdelle. Haukkoja näkyi edelleen, ja iltapäivällä myös pari kurkiparvea. Kahlaajia olimme seuranneet aktiivisesti keväästä syksyyn, ja tältä päivältä täytetyille kaavakkeille kirjattiin mm. satoja suokukkoja, pari tundrakurmitsaa ja punakuiriakin sekä myöhäinen mustaviklo.

*** 

Tähän aikaan takavuosina VIII

***

29.9.2010: Syyskuun lopulta on valittavissa monia mieleen jääneitä retkiä. Silmääni sattui lintuasemaretki Tauvoon vuonna 2010. Edellinen päivä oli mennyt ajamiseen, aamukahdeksalta Vantaalta iltaneljään Siikajoelle. Illan viimeisen tunnin ehdin vielä staijata aseman tornissa. Pimeän puolella verkoista aseman pihasta tuli vielä pari helmipöllöä.

Itse 29.9. oli sitten tiukkaa staijia tornissa aamusta alkaen. Kuuden tunnin aikana muutolla olivat ainakin odotettujen urpiaisten ja räkättien lisäksi närhet, kolmisen sataa. Petoja liikkui harvakseltaan ja päiväpöllökin näkyi, hiiripöllö Merikylänlahden suunnalla. Joutsenet olivat vasta aloittelemassa, viitisenkymmentä muuttajaa. Täällä pohjoisempana liikkui pohjantikkoja, päivän mittaan niitä löytyi kolme. Aseman takana vihelteli pyy ja pihassa myöhäinen pajulintu sekä paikallinen töyhtötiainen. Pesimään vakiintunut merikotkapari näkyi edustan lahdella, samoin merimetsoja ja muutama myöhäinen kahlaaja.

Seuraava päivä olikin sitten sumuinen pitkälle iltapuolelle. Muutto oli sen mukaisesti vähäistä, mutta onnekkaasti ohimenevässä hömötiaisparvessa oli mukana lapintiainenkin. Ulkonokan tornilla kävin iltapäivällä näkyvyyden parannuttua, sen vierestä karkasi ilmaan kiroillen riekko. Yksi pohjantikka vaelsi tänäänkin, samoin vähän närhiä vaikkei niitä kauempaa nähnytkään.

*** 

Kuu pimeni liikaa

***

Tänä aamuna ihmiset odottelivat näkevänsä täydellisen kuunpimennyksen, oikein superkuun pimennyksen. Pimennys oli kuitenkin liian täydellinen, se jäi pilvien taakse.

Muistelen että vähän vastaavaan aikaan, lokakuussa 1984 olin Jurmossa kai kolmen viikon mittaisella retkellä, ja tuohon väliin osui myös täydellinen kuunpimennys. Kävimme sitä kolmistaan katsomassa asemalla olleiden Rivaston Topin ja Helstolan Hessun kanssa. Niihin aikoihin miulla oli kaukoputkena oikein tähtien katseluun tarkoitettu Celestronin katadioptrinen peiliputki. Lintujen seuraamiseen se oli aika hankala, mutta juuri tällaiseen tarkkailuun erittäin sopiva.

Kun kuu oli punaisimmillaan ja himmeimmillään, tähtitaivas ulkosaaristossa kirkastui hienosti ja pääsimme bongaamaan myös muita taivaan kohteita. Tähtikuviot hahmottuivat jo paljain silmin ja Andromedan galaksi löytyi parhaiten kiikarilla, miulla oli siihen aikaan varakiikarina Zeissin 7*50 joka oli ihan parasta lajia tähtitaivaan katseluun, mutta silmänvaraisesti yksittäisten tähtien jakautuminen kaksoistähdiksi näytti hienommalta kaukoputken läpi katsottuna.

*** 

Tähän aikaan takavuosina VII

***

27.9.2003: Vakioporukan retkellä Kustavin Isokarissa. Taitaa tämäkin olla ainoa retki jonka olen koskaan tuolle saarelle tehnyt. Olimme lähteneet 25.9. tahoiltamme Salon ja Turun kautta kohti Uusikaupunkia, mistä lähdimme klo 20 kohti Isokaria ja perillä olimme luotsikyydillä tunnin kuluttua, pimeässä. Majapaikkamme oli vanhalla luotsiasemalla, missä joskus takavuosina oli toiminut lintuasemakin. Nyt linturetkeilijöitä saarella oli enää satunnaisesti.

Seuraava päivä meni tutustuessa uuteen paikkaan. Pilvistä oli, navakkaa länsituulta ja koleaa. Lintuja kuitenkin oli, harvinaisemmasta päästä taigauunilintu, ja sataman alueella nokivaris. Seuraavana päivänä (siis 27.9.) tuuli oli kääntynyt etelään ja yltynyt entisestään kovaksi, ei sentään myrskyiseksi. Odottamaamme muuttoa ei siis ollut odotettavissa. Joukostamme pari oli juhlinut rankasti edellisiltana ja aloitimme aamuretkeilyn ihan kahdestaan J:n kanssa, I tosin liittyi pian mukaan. Porukkamme eteni hiljalleen saaren länsirantaa pohjoiseen kun huomasimme jonkin matkan päässä varvikossa räpistelevän linnun, joka ei tuntunut pääsevän ilmaan. No, saalistusvaistomme heräsi heti, juoksin linnun kiinni ja hämmästys oli melkoinen kun se paljastui nuoreksi tunturikihuksi. Noihin aikoihin miulla ei ollut kunnon kameraa, sentään videokamera, millä tuokin lintu sitten dokumentoitiin. I otti omalla laitteellaan kuvia, ja kun aikamme yritimme herätellä kahta vielä majapaikassa nukkujaa, laitoimme lopulta linnun uimasilleen länsirannalta löytyneeseen suojaiseen pikkupoukamaan. Sieltä myöhäisheränneetkin sen sitten aikanaan löysivät.

Kärkikolmikkomme jatkoi kävelyä pohjoispuolen metsissä, suojassa tuulelta, mutta linnut pysyivät piilossa. Suopöllö nousi sentään esiin turpeiden välistä, tuuli ei haitannut merikotkaa tai sinisuohaukkaa, ja suojanpuolelta mereltä löytyi pikkuryhmä härkälintuja sekä pilkkasiipiä. Taigauunilintukin löytyi taas tiaisparveen liittyneenä. Majakalle teimme jokapäiväisen retken ja kun iltapuolella alkoi sade, lähdimme saunomaan luotsiaseman puolelle. Samalla tutustuimme muutenkin luotsien työhön asemalla.

Seuraava päivä oli lähtöpäivämme. Yöllinen sade oli lakannut ja tuuli kääntynyt koilliseen, sen mukana oli odottamamme muutto alkanut. Peippoja virtasi koko ajan tasaisena mattona saaren yli lounaaseen. Rastaita kulki samaa matkaa, samoin varpushaukkoja ja kangaskiurukin löytyi muuttajien joukosta. Majakkakäynnillä löysimme sieltä taas taigauunilinnun. Kotia kohti oli kuitenkin lähdettävä, ja samaa matkaa luotsien mukana. Siinä samalla kutterikyydillä kävimme hakemassa ohikulkevasta laivasta luotsin joka jatkoi kanssamme vapaidensa viettoon mantereelle. Uudestakaupungista J, P ja I lähtivät yhdellä autolla suoraan kotiin, me S:n kanssa kohti Turkua, pysähdyimme toki Mietoistenlahdella matkan varrella, tuloksekkaasti sillä siellä oli sekä lyhytnokkahanhi että myös jälleen yksi taigauunilintu. Loppumatka Turusta kotiin olikin sitten enemmän tai vähemmän suoraa ajoa ja perillä olin iltaseitsemältä.


Saari oli hieno lintupaikka, yllättävän monimuotoinen ja lintujen lisäksi erittäin hyvät muistot jäivät luotseista, joiden elämään ja työhön tuli tutustuttua paremmin kuin koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen, niin paljon kuin yhteistä aikaa luotsisaarissa onkin tässä vietetty. 

(siinä se nuori tunturikihu, videolta kuvan nappasin)

Tähän aikaan takavuosina VI

24.9.1978: Olin viikonlopun telttaretkellä Kemiönsaaren eteläkärjessä Lövön kalliolla. Muuttoa siellä oli tarkoitukseni katsella ja olinkin staijaamassa varsin sisukkaasti koko valoisan ajan aamukuudesta iltakuuteen, siihen aikaan ei ollut edes näitä kesäajan kellosekoiluja. Toki siinä staijipaikalla oli välillä keiteltävä teetä ja vähän ruokaakin trangialla, mutta koko ajan tuli kiikaroitua horisonttia ja taivasta ja tarpeen tullen kaukoputkellakin.

Edellisen päivän olin jo tarkkaillut yhtä tiiviisti, kyyhkyjä oli muuttanut, petojakin ja jonkin verran telkkien, sotkien ja anasten parvia. Tänä aamuna peipot olivat aktiivisia, niitä meni lähinnä aamutunteina neljä tuhatta, joista kaksi kolmesta oli tavallisia, loput järripeippoja. Petomuutto jäi eilistä vaisummaksi, vain 35 onnistuin löytämään. Syynä taisi olla että pohjoispuolitse koilliseen matkasi päivän mittaan useita paikallisia sadekuuroja. Ne osuivat saareen vasta seuraavana yönä jolloin teltan katto ropisi koko ajan sateen voimasta.

Se, miksi tämä retkeni tuli mieleen, liittyy eiliseen kanahaukkaan. Muutaman muuttavan kanahaukan lisäksi saaren rantametsissä partioi myös paikallinen saalistaja. Se onnistui ajamaan saaren länsilaidasta ilmaan lehtokurpan, ja onnistuin seuraamaan niitä kaukoputkella kun ne lensivät kilpaa metrin välein ainakin kaksi kilometriä meren yllä kunnes haukka alkoi menettää motivaationsa, rako alkoi venyä ja kurppa onnistui säilyttämään ainoansa jatkamalla sitkeästi huippuvauhtiaan eteenpäin.

Tuohon aikaan muuten miulla ei ollut edes ajokorttia, joten olin tullut paikalle vapaita päiviäni viettämään bussilla Helsingistä Salon kautta. Paluumatkalla sentään pidin taukoa Salossa, ja kävin paitsi tietysti Halikonlahdella linnut katsomassa, myös vanhempieni luona ennen paluutani Helsinkiin, senaikaiseen asuinpaikkaani. Eikä tämä retki ainoaksi jäänyt, viikkoa myöhemminkin tein saman reissun.

Ihan tavallinen syyskuun päivä

Tavanomaiselta vapaaviikon retkipäivältä tämä päivä näytti aamulla. Pari edellistä päivää oli mennyt Kouvolassa puolukoita poimien, nyt olin taas Vantaalla ja päätin pistäytyä aivan perinteisesti Vanhankaupunginlahdella. Pornaistenniemen kiersin, tornissa kävin ja lähdin kiertämään kojulle johtavaa pitkospuulenkkiä kun jalassa nilkka muljahti ja tietysti rojahdin suoraan pitkosten viereen haisevaan pohjattomaan liejuun. Muistui mieleen heti tapaus takavuosilta kun eräällä Ahvenanmaan retkellä Rannikon Kari mulahti sillä kertaa jään läpi jätevesiojaan. Silloin meitä muita nauratti kovasti, jopa Huttusen Anttia jolle Kari heti pudottuaan oli huutanut ettei saa nauraa, mutta jostakin syystä nyt ei naurattanut ollenkaan. Vaatteet olivat likaiset ja muta hirvittävän hajuista. Takaisin kotiin piti lähteä saman tien, ja kotiin tultuani riisuin kaikki vaatteet suoraan pesukoneeseen. Suihkun kautta menin sitten pukemaan uutta päälle, jätin koneen pesemään, suihkulla pesin myös kengät puhtaaksi ja jätin ne kuivumaan.

Huoltotauko vei kaksikymmentä minuuttia, uuden yrityksen tein sitkeästi edelleen Viikkiin, nyt Gardenian kautta. Pohjoisen suunnalta tuli alueelle tuhansia valkoposkihanhia jatkuvana virtana, pääosa niistä laskeutui Gardenian lähistön penkoille ja kaivannoille, pellot jäivät tällä kertaa aika tyhjiksi. Iso osa jatkoi Lammassaaren edustan lietteille ja lahdelle.

Keinumäen kautta kävelin sitten Hakalaan, lavalla oli väkeä joten jatkoin lintutornille missä oli tilaa. Yksinään laskeskelin siinä lintuja, hetken päästä seuraksi nousi Salon Markku. Lietteen hyyppiä kävi hätyyttelemässä ruskosuohaukka, mutta varsinainen hälinä nousi kun lintujen kimppuun hyökkäsi paikallinen vanha kanahaukkanaaras. Hämmingin seassa se onnistui iskemään kyntensä vedessä vielä olevaan valkoposkihanheen, ja tiukasti saaliinsa päällä istuen se sai hanhen hukutettua alleen.

Matkaa rantaan oli runsaat kymmenen metriä ja vesi oli sen verran syvää että saalis pysyi pinnan alla kun haukka istui sen päällä. Pitkään mietittyään haukka yritti ensin kauhoa siivillään rantaa kohti hanhea kynsissään retuuttaen. Ei siitä tullut paljon mitään, sen verran iso saalis oli. Lintu lennähti sitten rannan turpeelle lepäämään ja tuuli ryhtyi auttamaan. Se työnsi itsekseen kellumaan noussutta raatoa kohti rantaviivaa, ja kohta haukka palasi istumaan saaliinsa päälle. Enää siitä ei tarvinnut yrittää repiä syötävää veden alta ottaen.

Viikko sitten seurailin kun paikallinen kanahaukkapariskunta istui Viikin laidunten reunaseipäillä katsellen edessään ruokailevaa hanhimassaa. En uskonut silloin että niillä olisi mitään mahdollisuutta saada noista saalista, en ennen kuin nyt itse näin.

(kuvat otin puhelimella kaukoputken läpi, matkaa oli sentään n.400 metriä joten dokumenttitasolle jäivät) 

Tähän aikaan takavuosina V

***

22.9.1979: Olin retkellä Jurmossa. Muita lintuharrastajia saarella ei ollut. Päivä oli koleahko, pilvipoutainen ja lounaistuulinen. Muuttoa ei aamulla juuri ollut, männikössä ja leppälehdossa ajankohtaisten rastaiden ja punarintojen lisäksi aika vähän muuta.

Länsipään kahlaajakierrokselle lähdin luonnollisesti aika pian, siellä sentään näkisi lintuja. Nummella parveili västäräkkejä ja niittykirvisiä, pari varpushaukkaa muutti vastatuuleen ja katajikosta nousi esiin suopöllö. Riutoilla oli sirrejä, mukana vielä yksi kuovisirrikin, kärjessä pari paikallista sepelhanhea jotka eivät ole kovinkaan tavallisia täällä syksyisin. Palatessani takaisin kuulin järviniityn kurmitsaparven lentoon lähtiessä oudon äänen jota epäilin mustavikloksi, mutta mitään vastaavaa ei löytynyt, vain joku lähinnä suokukon oloinen, joka laskeutuessaan kuitenkin paljastui kurmitsaksi, Parvi oli rauhaton ja hajaantui, osa lähti itään päin tuo kummajainen mukanaan. Oli mikä oli, ajattelin.

Tulin saaren etelärantaa Sorgenin lietteille kuvaamaan paikallisia sirrejä ja tyllejä, ja kuinka ollakaan, noin 40 metrin päässä huomasin kiinnostavan kurmitsan, äkkiseltään kapustarinnan oloisen. Pienempi se oli, sirompi ja korkeajalkaisempi. Aika kesykin se oli, tuli itsekseen 10-15 metrin etäisyydelle. Kuvia otin tietysti koko ajan, mustavalkoruutuja. Siinä samalla muistelin mihin tämän linnun tuntomerkit sopisivat ja silloisissa lintukirjoissa ainoa sopiva oli Pluvialis dominica. Kuvasin sitä vielä hyvän tovin ja kohottautuessani ylös lintu sitten lähti lentoon ja päästi jälleen tuon äänen joka jo järvellä minua oli vaivannut, ja näytti että sen kainalohöyhenet olivat harmaat! Siperiankurmitsahan se sitten oli, oikein virallisestikin sellainen koskapa sen siiven yläpeitinhöyhenetkin olivat selkeän harmaat, eivät vihertävät.

Aika lailla onnesta sekaisin palailin asemalle ruokailemaan. Paikalle saapuivat tuoreeltaan yhteysaluksen tuomina Nummisen Tapani ja Salosen Kari, joille kerroin linnusta. He lähtivät heti sitä länsipäähän etsimään mutta eivät kuitenkaan onnistuneet sitä saman päivän aikana löytämään. Heidän onnekseen se kuitenkin viihtyi saarella 25.9. asti lähinnä Järven ympäristössä joten kaikki saivat tarkkailla sitä hyvissä olosuhteissa. Harvinainenhan tämä oli, kai ihan ensimmäisiä Suomessa havaittuja.

(Mustavalkoisia ja diakuviani tuosta linnusta en ole digitoinut kuten en juuri muutakaan filmikautena ottamaani, joten pitää valita kuvitukseksi jotakin vallan muuta... Pojat tulivat rengastamaan joten olkoon sitten pari käsikuvaa pikkusieposta ja taigauunilinnusta jotka ovat tämän ajan lajeja)

Osoitin miekin mieltäni

Vanhan blogin puolella kirjoittelin toisinaan myös myös ajankohtaisista aiheista yhteiskunnassa. No, perjantaina oli yleislakko jota ei saa lakoksi sanoa. Omallakin työpaikalla liitto oli päättänyt pitää kokonaisen 24 tunnin maanlaajuisen lakon. Sinnehän tuo väki marssi, ulos, puolilta öin ja tuli sitten takaisin seuraavan puoliyön aikaan. Tuskin kukaan oli sentään rautatientorin mielenosoituksessa käynyt, siellähän satoi.

Tämä työni on auringonlaskun alaa. Ei siitä kauaa ole kun tässä samassa rakennuksessa työskenteli kai parituhatta ihmistä, nyt muutama sata. Omassa työkohteessani taisi olla vielä 1990-luvulla nelisenkymmentä käsiparia töissä, nyt kymmenkunta, ja kun tämä väki marssi ulos, jäin mie töihin kaksistaan pomon kanssa, ja vaikka olenkin jo eläkeikäinen ajat sitten parhaat päiväni nähnyt ukkopaha, mehän hoidimme kaksistaan koko porukan työt niin että kun ryhmä tuli vuorokauden jälkeen takaisin, tehtäväksi ei ollut jäänyt mitään eikä uuttakaan maakunnista tehtäväksi tullut.

Mahtoikohan porukka poislähtiessään miettiä minkä kuvan tuo tilanne meidän työmäärästämme antaa, puolet väestä olisi hyvin voinut jäädä osoittamaan mieltään vaikka loppuiäkseen ja työt olisi silti hoidettu.

Ei tämä maa tästä seitsenvuotisesta lamasta nouse mieltä osoittamalla vaan työtä tekemällä, ja etuoikeutettuja ovat ne joilla on vakituinen hyväpalkkainen paikka missä työtään tehdä, kuten kaikilla ryhmässämme. Sunnuntain Hesarissa kyseltiin kulttuurisivulla, mikä tai kuka olisi tämän päivän Nummisuutarin Esko. Minä vastaan että Antti Rinne. Siinä on miesparka joka häviää vaalit kuin Esko morsionsa, ja hävittyään lähtee uhoamaan häihin ja hajoittaa tämän maan talouden kuin Esko sen Karrin talon häähuoneen.

Esko sentään teki jalon päätöksen olla koskaan enää naimatta, Antti-ressukka ei osaa sellaista päätöstä tehdä...

Säpin retkivihosta

Vihostani poimin tuon Säpin retken aikana kirjoittamiani haikuja ja tankoja, aiheiksi nousivat niin sienisato, syksyn tuuli, muflonit kuin majakkasaarikin.

***

Olen iloinen

lääkärin määräämänä.

Elämänlaatu

säilytetään ennallaan

sattui mitä tahansa.

***

Meren herrana

sadanneljänkymmenen

askeleen jälkeen.

***

Elämystuuli

vyöryttää Selkämerta

Kräävelin rantaan.

***

Linturetkeily

muuttui sienestykseksi

tuulen viedessä

tarkkailijat tyhjiltä

rannoilta metsän suojaan.

***

Metsän keskellä

paksusarvilampaiden

ryhmä piilossa

metsästäjän silmiltä,

eivät päästä ääntäkään.

***

Mustavahakkaat

antoivat yllättävän

satoisan saaliin.

***

Saaren tuhannet

herkkutatit syömättä.

Sienisääskillä

kesän mittaiset juhlat

runsaan sadon keskellä.

***

Pilvet rientävät

mantereelle satamaan

veneen mukana.

***

Humalatarhan

ympäristö haiskahtaa,

kusten kasteltu.

***

Maksalaatikko

ja sienihöystö, sopii

saarella sekin.

***

Tälle porukalle

myrkyllistä sientä ei

taida ollakaan,

kolme ristiä ei riitä

viittä miestä tappamaan.

*** 

Tähän aikaan takavuosina IV

***

16.9.2004: Olimme vakioporukan kanssa retkellä Luvian Säpissä 15.-19. syyskuuta. Tuo vuosi oli siviilissä aika raskas, ero takana, asunto myyty ja uusi vielä ostamatta, ja työtäkin oli ollut pakko vaihtaa perinpohjin. Tähän aikaankin muodikkaan yt-kierroksen mukana vanha tehtävä oli lopetettu ja oli aloitettava täysin alusta. Noiden kuukausien aikana päässä risteili lukemattomia suunnitelmia ja päätöksillä oli kiire. No, retket auttavat kestämään siviilielämän koettelemuksia, se kai nytkin oli tämän majakkaretken tarkoitus.

Olimme tulleet saareen myöhään edellisiltana ja aamuun heräilimme kiirehtimättä. Sattumaretkiä, päivän tai yliyön mittaisia, saareen oli ennen sekä minulla että S:llä. Olin joskus neljännesvuosisata aiemmin osallistunut viikonlopun mittaiseen lintuasemakokoukseen saaressa, S taas käynyt bongaamassa muun muassa taiga- ja mongoliankirviset. Nyt oli aikaa tutustua saaren luontoon kunnolla.J, P ja I olivat saarella ensi kertaa.

Merikotka tervehti pihalle astujia ylilennollaan, muuttoa ei juuri ollut. Merellä näkyi paikallisina suuria haahkaporukoita, merimetsoja ja telkkäparvia. Hanhistossa oli taas kahlaajia, niillä oli tänne lyhyt matka Yyterin rannoilta. Pikkulinnut hävisivät metsiin, jotka tällä saarella ovat erittäin tiheät eikä navakka tuuli auttanut niiden löytämistä.

Eniten meitä noviiseja hämmästytti loistava sieni- ja tattisato joka täytti kaikki saaren metsäpaikat. Päivän kävelyillä keräsimme ison saaliin asemalle, ja siitä sitten teimme lisuketta retkieväisiin joka päivä. Lähtöä ennen kokosimme vielä jokainen useita muovikassillisia kotiin vietäväksi.

Saari on myös mufloneistaan kuuluisa. Niitä oli vaikea löytää, ne piileskelivät aina saaren tiheimmissä ryteiköissä ja karkasivat heti kun kuulivat jonkun lähestyvän. Se olikin viisasta sillä saarella oli myös metsästysporukka niitä jahtaamassa, yhden taisivatkin saada ammuttua.

Hieno tuo paikka oli ja hieman on jäänyt harmittamaan etten ole sen jälkeen enää Säpissä käynyt. Kaukana Pori ja Säppi täältä pääkaupunkiseudulta ovat, ja venekyytikin pitää tilata yksityisiltä, mitään vakioyhteyttä sinne ei ole. Yksinretkeilijälle paikka on haastava, koko ajan tietää että ympärillä voi olla ja onkin melkein mitä tahansa, sen löytäminen tai eteensä saaminen vain on onnen kauppaa.

Tähän aikaan takavuosina III

12.9.1976: Retkeilin Salon Halikonlahdella. Vedenpuhdistusaltaista pienintä ruopattiin ja myös keskimmäisestä oli vesi ruoppausta varten juoksutettu uloimpaan. Ykkös- ja kakkosaltaiden reunat olivat lietteiset, uloin allas täynnä vettä ja ruoikko siinä lakoontunut. Kahlaajille olosuhteet olivat erinomaiset. Viurilanlahdella lietettä oli vain kuvauskojun ympäristössä.

Kahlaajia näkyikin peräti 13 eri lajista, enemmän kuin olin koskaan ennen syyskuussa Halikonlahdella saman päivän aikana nähnyt. Hyviltä vaikuttivat jo kapustarinta ja tundrakurmitsa, samoin pikkusirrit, erinomaiselta taas myöhäinen vesipääsky ja paras kahlaajahavainto oli pohjoisesta altaille muutolta pudonnut nuori karikukko. Niitä ei näe lahdella joka vuosikaan, saati syyskuussa.

Vesilintuja oli runsaasti, parituhatta sorsaa. Pohjoisesta tullutta muuttoa ei kuitenkaan vielä ollut. Ruskosuohaukka ja harmaahaikara olivat tietysti paikalla, uloimmassa altaassa varoitellut luhtakana oli odottamattomampi. Joensuun kartanon puistossa oli uuttukyyhkyllä vielä pesä keskusaukion tammen kolossa.

Lähipelloilla oli vielä runsaasti lapinkirvisiä, ruoikossa varoitteli sinirinta. Eteläisempiä muuttajia edustivat n.70 haarapääskyä ja 6 tervapääskyä jotka menivät päivän mittaan lahden yli lounaaseen. Vaelluslinnuista liikkeessä olivat kuusitiaiset ja pikkukäpylinnut joita muutti pikkuparvin jatkuvasti Joensuun puiston yllä.

Tähän aikaan takavuosina II

(pulmussirri Munahiedalta syyskuussa kuvattuna)

Takavuosien retkeilystä 11.9. olenkin aiemmin kirjoittanut vähän, se kun sattui olemaan edesmenneen retkikumppani P:n syntymäpäivä. Tuolta päivältä on muitakin mainittavia retkimuistoja, sellaisia joita olen tehnyt muuten kuin tuon vakiojoukkueemme kanssa. Raahen linturalleihin osallistuin muutamankin kerran viime vuosituhannen lopulla ja ne ovat olleet pääsäännön mukaan syyskuun toisena lauantaina järjestettyjä 12 tunnin pikaralleja. Rannikon Karin organisoimassa Klenkat-joukkueessa on ollut tilaa, ja kaiketi tuo 1990-luvun kuntoni oli sellainen että joukkueen nimi sopi miullekin hyvin. Näinä viime vuosina en ole enää siellä asti käynyt ja tämän ajan retkeily onkin ollut hyvin usein sienestystä ja marjastusta täällä lähitienoolla.

11.9.1999: Perjantaina (10.9.) olin lähtenyt työpäivän jälkeen ajamaan kohti Raahea, nelostien ruuhka oli rankka ja aikaa kului paljon jo alkumatkaan. Ajon aikana soitin itselleni yösijan Lohenpyrstöstä, sinne oli sovittu rallin purkukin. Perille ehdin kuitenkin iltakymmenen jälkeen ja nukkumapaikka löytyi.

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsin aamuviideltä ja lähdin Saloisten Essolle kuuntelemaan rallikuntien arvontaa. Siikajoki ja Ruukki tulivat rallikunniksi. Olin paikalla ainoa klenkka, Rannikon Kari ja Tunturin Kalevi lähtivät tuohon aikaan vasta tulemaan paikalle Oulusta. Pattijoen leipomolla huomattiin ettei meillä ole vielä rallilomakkeitakaan, vasta niiden hakemisen jälkeen pääsimme aloittamaan, myöhässä mutta vakiopaikasta Munahiedalta, kun kerran Siikajoki mukaan pääsi.

(kuvassa Munahiedan syyskuista maisemaa)

Sää oli hieno, tosin paikalle oli jo ehtinyt meitä ennen ainakin yksi joukkue. Kahlaajia löytyi heti runsaasti, pikkulintuja vähemmän, närhet tosin vaelsivat. Kaasannokalle jatkettiin ja ehdittiin nähdä merihanhi josta sitten tulikin purussa joukkueellemme ässä. Tauvon lintutorniin suunnistimme seuraavaksi ja sieltä näimme mm. punakuirin ja yli lensi kirjosiipikäpylintuja. Lapinsirkut ja kiurut kuuluivat kaikille paitsi Kaleville jonka kuulo on ajat sitten heikentynyt liikaa. Merimetso lensi ohi, kaukana näkyi kaksi lintua joita epäilimme vahvasti ristisorsiksi, niitähän ne olivat kuten purussa selvisi, mutta lajiksi emme niitä sittenkään ottaneet.

Siikajoen myllyltä poimittiin turkinkyyhky, laaja kierros Varessäikälle tuotti hyvin lisälajeja, mustavariskin löytyi tienvarresta, Säikältä pohjansirkkuja ja sinisuohaukka muiden muassa. Säärenperästä Kalevi komppasi esiin taivaanvuohen ja ruokokerttusen, edustalla lensi tiira. Muut olivat määrittäneet sieltä niitäkin peräti kahdesta lajista.

Takaisin tullessa Säikänlahti oli myötävalossa ja vesilintuja tuli runsaasti lisää listalle vaikka harmaasorsan nuijasimmekin. Merikylänlahden pajukoista etsimme turhaan riekkoa ja ainoa pyykin oli jo kanahaukan syömä. Ralliaika alkoi täyttyä, paluumatkalla kuittasimme Tauvon tien varresta siellä olevan paikallisen mustaleppälinnun.

Tuloksemme oli meille hyvä 93 lajia, sillä irtosi kolmas sija. Voittajat pääsivät kymmenen lajia parempaan. Kaikkiaan koko päivän kestänyt leppoisan lämmin syyssää nosti rallissa havaittujen lajien kokonaismäärän noin 140:een.

Kari ja Kalevi lähtivät takaisin Ouluun purun jälkeen, mie jäin taas Lohenpyrstöön yöpymään ja nukutun yön jälkeen selvittelin matkalle kotia kohti. Kaunis oli vielä sunnuntaikin, ja petoja varsinkin näkyi teiden varsilla mukavasti.

Tähän aikaan takavuosina I

10.9.1983: Retkellä Jurmossa 8.-12.9. Kahdeksannen päivän iltana perusporukkamme JASPI oli lähtenyt iltasella J:n m/s Atlantalla kohti merta. Sauvon Diskarnin edustalla vietetyn yön jälkeen jatkoimme pääkohteeseen, minne saavuimme 9.9. klo 15. Varpushaukat ja muut pedot muuttivat. 10.9. oli sitten ainoa täysi retkipäivämme Jurmossa. Sää oli kaunis, pikkulinnuista liikkeessä olivat vain vihervarpuset, mutta petoja muutti edelleen hyvin. Valtalaji oli varpushaukka (70), seuravina hiirihaukka (20) ja sinisuohaukka (9). Kahlaajiakin oli, pulmussirri ja heinäkurppa kai parhaimmistoa. Satama-altaassa ui naarasalli, leppälehdossa rätisivät peukaloiset ja pikkusieppo. Männikössä torkkui peräti kolme eri suopöllöä lähekkäin. Epäilinkin että saarella oli tänä vuonna pesitty ja tässä olisi poikueporukka, sen verran aikaista oli vielä ettei laji varmaan ollut kunnolla muuttoaan aloittanut.

Tuohon aikaan merivesi oli suolaista ja pilkillä sai turskaakin, sellaisia olivat S ja P pilkkineet eilisiltana useita ja tietysti syöneet suuren osan saaliistaan saman tien Tykkikallion nuotiopaikalla valmistettuna. Sepä aiheutti sitten seuraavana päivänä melkoisen ripulin kummallekin, miinoja taisi tulla piilotettua runsaasti pitkin saarta.Olisihan laivalla ollut käypä uuni ruoan valmistukseen mutta tuonne mäelle kaksikkoa vetivät muut syyt...

Yksin emme tietenkään saarella olleet. Asemalla oli peräti seitsemän miehittäjää, viisi miestä ja kaksi naista. Lisäksi Tykkikalliolla, silloisella telttapaikalla oli vielä kaksi naista telttailemassa ja katselemassa lähinnä saaren kasveja.Asemaväen kanssa J ei halunnut olla missään tekemisissä, oli tuohtunut siitä että kevätretken saarikäynnin aikaan Kivivuoren Osku oli haukkunut retkikuntaamme turisteiksi eikä ollut oikein uskonut joukkueemme isosirrihavaintoonkaan. Kyllä siinä on syytä vihanpitoon. Nythän Osku itse pitää vihaa koko asemaa kohtaan kun se ei saakaan sähköään tuulimyllystä tai pikku aurinkokennosta vaan saarelle vedetystä kaapelista. Ja Oskuhan oli asemasaaren ensi löytäjiä ja vielä nykyisen uudisrakennuksen suunnittelijakin.

*** 

***

10.9.1993: Edelleen teimme syksyisiä veneretkiä ulkosaaristoon. Tällä kertaa tämä oli lähtöpäivämme. Lähtijöinä olivat J, S ja minä. Työtä oli aamupuoli, joten pääsin lähtemään Saloon vasta iltaneljän maissa. Kokoontuminen oli J:n pihalla, mistä sitten jatkoimme Västanfjärdiin J:n mökille, siellä Atlantakin odotti. Hiljalleen hämärtyvässä illassa saimme retkilajeiksi muun muassa harmaapäätikan ja peukaloisen. Kesän toinen hyttyssukupolvi häiritsi saunan jälkeistä illanviettoa veneen kannella.

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Kuggskäriä. Muuttajat olivat jälleen liikkeellä. Oli kuusitiaisia, käpytikkoja, kurkiakin ja joitakin petolintuja. Tuohon aikaan minulla oli myös rengastusluvan lisäksi petolintujen pyydystykseen sopivia verkkoja. Niitä viritin sitten jokusen Kuggskärin pohjoisreunalle, ja tosiaan, varpushaukkoja niihin tarttui, ja yksi muuttava pähkinähakkikin, jota tosin miulla ei ollut lupaa rengastaa, varpuslintu kun on, jäi vain kuva muistoksi.Siperialaiseksi sen siitä tuntee.

Seuraavana päivänä vaihdoimme saarta ja tulimme Vänöseen. Sielläkin kokeilin sitten noita verkkoja, vaikkei muuttavia haukkoja vielä tullessa näkynytkään. Itäkärjen männiköstä tuli kuitenkin iltapuolella pari varpushaukkarengastusta ja joitakin muuttajiakin näkyi. Tuohon aikaan oli maassa vielä pohjansirkkujakin, saaressa peräti kolme muuttajaa levolla. Nokkavarpunen ja harmaahaikarat olivat tuohon aikaan harvinaisempia kuin nykyään ja niinpä nekin olivat saaneet muistiinpanoissani erityishuomiota.

***

Paikkausretki eiliselle

Tänään ei tihkunnut enää, aamusella työsta palatessa kotikulmilla oli vahvaa sumua. Se oli päivällä herätessäni hälvennyt ja itse asiassa oli taas kohtalaisen kesäinen keli kumpupilvineen ja ajoittaisine auringonpaisteineen.

Lähdinkin aamupalan jälkeen taas kohti Viikkiä, tällä kertaa kamerakin oli mukana. Paikalla oli edelleen eilinen arosuohaukka, ja jonkin verran kuvaajiakin näkyi seisoskelevan Purolahden lintutornissa. Kuljin peltojen poikki menevää tietä ja toivoin tietysti että haukka olisi tehnyt samanlaisen lenkin kuin eilenkin. Eipä tietenkään, se pyöri enimmäkseen satojen metrien päässä pensastojen laidoilla. Nuori ei taida vielä tietää että maasta pelästyneet pikkulinnut pääsevät siellä liian helposti oksistoon turvaan. Joltisenkin odottelun jälkeen se lensi kerran, pari noin sadan metrin päästä joten jonkinlaisia tunnistuskuvia sitten sain minäkin.

Kello oli kääntynyt ruuhka-aikaan, ja piti lähteä jo kotia kohti. Kurvasin kuitenkin vielä tämänviikkoiseen tapaani Vantaan Backaksen kartanon kulmille, ja palkittiinhan minut tällä kertaa, erään ulkorakennuksen katolla vilahti nuori mustaleppälintu, joka on viime päivät muuten minua osannut sitkeästi väistellä.

Petoja liikkui jonkin verran sateiden jälkeen. Varpushaukkoja, joku kanahaukka ja nuolihaukka noiden lisänä. Jossakin muutontarkkailupisteessä olisi paremmalla ajalla saanut varmaan paremmankin muuttajalistan aikaan.

1014 perättäistä retkipäivää

Satuin tässä huomaamaan että perättäisten linturetkipäivieni summa on noussut jo yli tuhannen, tuo raja katkesi noin kaksi viikkoa sitten.

Tämänpäiväinen retki on aika tyypillinen viime aikojen työviikon lintukierros. Parin tunnin kävelyllä Vanhankaupunginlahdella tuli vastaan 64 lajia. Lajisto oli ajankohdalle tyypillistä, vesilintuja runsaasti, valkoposkihanhia varsinkin. Tihkusateesta huolimatta kahlaajia oli aika vähän, eniten töyhtöhyyppiä joita lepää kesän jäljiltä satoja Lammassaaren edustan lietteillä. Taitaa arktisten kahlaajien pesintä olla epäonnistunut tänä kesänä koska esimerkiksi nuoria sirrejä ei juurikaan näy.

Sade oli pudottanut laidunten ja rantaniittyjen ylle satoja pääskyjä. Ne saivat lentää rauhassa koska niitä saalistavia petolintuja ei näkynyt. Ruoikon yllä risteili nuori ruskosuohaukka ja peltojen yllä päivän harvinaisin lintu, nuori arosuohaukka, joka tuli kerran jopa aivan eteeni kaartamaan. Huomasi varmaan ettei mukanani ole tällä kertaa kameraa...

Eniten tällä viikolla olen kävellyt ihan kotikunnassa Vantaalla, eilen ja aiemminkin Backaksen sekä Tammiston maisemissa. Sielläkin lepäilee runsaasti valkoposkihanhia ja pusikoissa vilahtelee yhtenään hyönteissyöjiä. Eilisen kierroksen päätteeksi kävin katsomassa joskus vuosituhannen vaihteessa maahan kaivamastani siemenestä versonnutta saarnen alkua. Se alkaa olla jo melkoinen monimetrinen karahka vaikka sen latva katkaistiin parikin kertaa aivan ensi vuosina. Vuosien myötä siitä tulee varmasti komea puu paikalleen jos se siinä vain saa kasvaa.

(nuoren arosuon kuva takavuosilta Siuntiossa otettu)

Tuberkuloosifragmentit

Franz Kafka: Tuberkuloosifragmentit, suomentanut Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2012, 64 s.

Savukeidas on onnistunut löytämään koko joukon klassikoita joiden parempi tunteminen olisi saanut ehkä suomalaisenkin aforismin löytämään toisen suunnan kuin mihin sitä lähdettiin viemään Koskenniemestä Envalliin johtavan äijäköörin voimin. Kafkan lyhyistä käytetään fragmentti-nimeä ja valintaansa suomentaja pitkään perustelee. Kyllä ne miulle aforismeiksikin kelpaavat vaikka itse kirjoittelenkin turhan kaavamaisesti lyhyttä lausetta. Suomentaja vertaa hänen tyyliään Novalikseen, mutta Kafka on kyllä edeltäjäänsä paljon ytimekkäämpi ja kurinalaisemmin selkeä. Johtunee tietysti ikäkausierosta mutta kai myös ikäerosta, vaikka molemmat nuoria kuollessaan olivatkin.

Ajatukset noissa Kafkan katkelmissa ovat selvästi se kiinnostavin ja nykyajatteluun verrattuna vallankumouksellisin elementti. Ne eivät julista eivätkä mitätöi, eivät herkuttele ovelilla sanavalinnoilla. Eivät ne edes synkistele, itse asiassa niiden perusvire on yllättävänkin toiveikas, toisin kuin nykyaforistien tuotoksissa. Olkoon tässä lopuksi esimerkki tai pari tuosta toiveikkuudesta kuolemantautiinsa sairastuneen pöytälaatikkokirjailijan kynästä:

***

Ensimmäinen merkki kajastavasta ymmärryksestä on kuoleman kaipuu. Tämä elämä vaikuttaa sietämättömältä, tuonpuoleinen mahdottomalta saavuttaa. Silloin ihminen ei enää häpeä haluaan kuolla, vaan pyytää vain tulla siirretyksi vanhasta vihaamastaan sellistä uuteen, jota hän oppii niin ikään vihaamaan. Toivon viimeinen kätköpaikka piilee niin ikään tässä, sillä saattaahan vankilanjohtaja siirron aikana sattumalta kävellä käytävällä vastaan, nähdä vangin ja sanoa: ”Älkää teljetkö tätä miestä enää selliin. Hän lähtee minun mukaani.”

***

Jos kävelisi pitkin tasankoa, haluaisi kovasti kävellä ja silti ottaisi taka-askelia, se olisi epätoivoista. Mutta silloin kun kipuaa jyrkkää rinnettä, yhtä pystysuoraa kuin miltä se näyttää alempana oleville, taka-askeleet aiheuttaa pelkkä maaperän muoto, eikä ole syytä vaipua epätoivoon.

***