Ihan tavallinen syyskuun päivä

Tavanomaiselta vapaaviikon retkipäivältä tämä päivä näytti aamulla. Pari edellistä päivää oli mennyt Kouvolassa puolukoita poimien, nyt olin taas Vantaalla ja päätin pistäytyä aivan perinteisesti Vanhankaupunginlahdella. Pornaistenniemen kiersin, tornissa kävin ja lähdin kiertämään kojulle johtavaa pitkospuulenkkiä kun jalassa nilkka muljahti ja tietysti rojahdin suoraan pitkosten viereen haisevaan pohjattomaan liejuun. Muistui mieleen heti tapaus takavuosilta kun eräällä Ahvenanmaan retkellä Rannikon Kari mulahti sillä kertaa jään läpi jätevesiojaan. Silloin meitä muita nauratti kovasti, jopa Huttusen Anttia jolle Kari heti pudottuaan oli huutanut ettei saa nauraa, mutta jostakin syystä nyt ei naurattanut ollenkaan. Vaatteet olivat likaiset ja muta hirvittävän hajuista. Takaisin kotiin piti lähteä saman tien, ja kotiin tultuani riisuin kaikki vaatteet suoraan pesukoneeseen. Suihkun kautta menin sitten pukemaan uutta päälle, jätin koneen pesemään, suihkulla pesin myös kengät puhtaaksi ja jätin ne kuivumaan.

Huoltotauko vei kaksikymmentä minuuttia, uuden yrityksen tein sitkeästi edelleen Viikkiin, nyt Gardenian kautta. Pohjoisen suunnalta tuli alueelle tuhansia valkoposkihanhia jatkuvana virtana, pääosa niistä laskeutui Gardenian lähistön penkoille ja kaivannoille, pellot jäivät tällä kertaa aika tyhjiksi. Iso osa jatkoi Lammassaaren edustan lietteille ja lahdelle.

Keinumäen kautta kävelin sitten Hakalaan, lavalla oli väkeä joten jatkoin lintutornille missä oli tilaa. Yksinään laskeskelin siinä lintuja, hetken päästä seuraksi nousi Salon Markku. Lietteen hyyppiä kävi hätyyttelemässä ruskosuohaukka, mutta varsinainen hälinä nousi kun lintujen kimppuun hyökkäsi paikallinen vanha kanahaukkanaaras. Hämmingin seassa se onnistui iskemään kyntensä vedessä vielä olevaan valkoposkihanheen, ja tiukasti saaliinsa päällä istuen se sai hanhen hukutettua alleen.

Matkaa rantaan oli runsaat kymmenen metriä ja vesi oli sen verran syvää että saalis pysyi pinnan alla kun haukka istui sen päällä. Pitkään mietittyään haukka yritti ensin kauhoa siivillään rantaa kohti hanhea kynsissään retuuttaen. Ei siitä tullut paljon mitään, sen verran iso saalis oli. Lintu lennähti sitten rannan turpeelle lepäämään ja tuuli ryhtyi auttamaan. Se työnsi itsekseen kellumaan noussutta raatoa kohti rantaviivaa, ja kohta haukka palasi istumaan saaliinsa päälle. Enää siitä ei tarvinnut yrittää repiä syötävää veden alta ottaen.

Viikko sitten seurailin kun paikallinen kanahaukkapariskunta istui Viikin laidunten reunaseipäillä katsellen edessään ruokailevaa hanhimassaa. En uskonut silloin että niillä olisi mitään mahdollisuutta saada noista saalista, en ennen kuin nyt itse näin.

(kuvat otin puhelimella kaukoputken läpi, matkaa oli sentään n.400 metriä joten dokumenttitasolle jäivät)