Menneitä muistellen XI

(kohuvuodari  -68 helmikuun vihoviimeiseltä)

29.2.1968: Kun en ole päivänpinnabongari tai kerää muidenkaan erikoispäivien pinnalistoja, karkausvuosien helmikuun viimeisen päivän retket ovat olleet pitkälti sattuman tulosta. Ulkona on oltu jos sinne on ehditty ja retkikohteet ovat olleet yhtä arkisia kuin muinakin päivinä. Ensimmäinen säilynyt 29. päivän linturetkiraportti miulla on vuodelta 1968. Siihen aikaan se ei ollut karkauspäivä kuten nykyisin vaan kalenterin mukainen karkauspäivä oli tuolloin 24.2. ja viimeisen kerran se oli tuona päivänä vuonna 1992. Kuinkakohan karkauspäivänpinnabongarit ovat mahtaneet huomioida tämän listojaan rakennellessaan, vaihtelevasti, epäilen.

No tuona vuoden -68 helmikuun viimeisenä päivänä tein retken heti aamusta, kiersin Salossa Hämeenkylän tien reitin vajaan kahden aamupäivätunnin aikana. Lehdenjakoreittini olin ehtinyt jo tuota ennen kiertää ja silläkin oli tullut tehtyä hyvä lintuhavainto: huuhkaja huhuili aamuyöllä Salon Kirkonmäellä. Tuohan se sitten miut ulos innoittikin kun kiirettä kouluun ei ollut.

Hämeenkylän tien reitiksi sanoin kierrosta joka lähti kotoa, tuli kaupungin keskustasta Sokeritehtaan luo, lähti Merikulmantietä Fulkilan kartanon kulmille ja kääntyi siitä mainittua Hämeenkyläntietä kohti Helisnummen hautausmaata, sieltä se palasi Ylhäisten ja Alhaisten kautta takaisin keskustaan, oikeammin Mököistenmäkeen missä perheemme tuolloin asui.

Kaikkiaan reitillä näin 17 lajia. Kaupunkiosuudet tarjosivat fasaanien, naakkojen, viherpeippojen ja varpusten tapaista lajistoa. Tuolta Fulkilan ja Helisnummen väliseltä metsäosuudelta löytyi taas käpylintuja, harmaapäätikka, töyhtötiainen ja Fulkilan pohjoispuolen pelloilla päivysti lapinharakka. Keli oli lähes pilvetön, tyyni ja varjossa pakkasta hädin tuskin asteen verran, aurinko lämmitti sen verran että notkojen aamusumu hälveni pian. Aika erikoista nykyajasta katsoen oli että kotikulmilla Mököistenmäessä näkemäni sinitiainen oli tuon vuoden ensimmäinen!

Tuona keväänä muuttolintuja ei vielä ollut maisemissa noihin aikoihin, kevät käynnistyi vasta vajaan kolmen viikon päästä. Silloin tosin se käynnistyikin kunnolla, ja maalis-huhtikuun vaihde oli todellista muuttolinturynnäkköä. Mutta nykyisinä kasvihuonetalvina muuttolintukevät usein alkaa jo helmikuun puolella. Esimerkkinä olkoon vaikka vuosi 2008 jolloin tuona helmikuun ylimääräisenä päivänä tuli retkellä vastaan jo mustavariksia, sepelkyyhky ja töyhtöhyyppä, kaikki muuttaneita.

Joskus tuohon päivään on osunut myös talvilaskentakierros, kuten vuonna 1980. Silloin tein Salon kaupunkilenkin uusintalaskennan lopputalvisessa nollakelissä, reitin alussa oli vielä pakkasta pari astetta, lopussa jo kolmisen lämpöastetta kun pilvipeite alkoi vähän rakoilla. Lajisto oli talvista peruslajistoa, harvinaisuuksia ei tuohon aikaan noilla reiteillä nähty. Kaikkiaan laskentaan tuli 14 lajia ja 1576 yksilöä. Varpusia oli noihin aikoihin vielä paljon, se oli runsain laji 524 yksilöllä. Pulujakin oli peräti 264 yksilöä. Seuraavina tulivat keltasirkku, talitiainen ja viherpeippo kukin noin 200 yksilöllä. Vähälukuisemmasta päästä olivat pedot: varpushaukkoja tavattiin kaksi ja ampuhaukkakin löydettiin. Noihin aikoihin Salon keskustalenkillä oli vielä töyhtötiaisiakin, kaksi saatiin tähän laskentaan.

(kautta aikain runsain 29.2. näkemäni lintu)

Yksi todellinen bongausretkikin on tuohon ylimääräiseen helmikuun päivään osunut, vuonna 2012 talvehti virtavästäräkki Espoon Suomenojan puhdistamolla, ja kun sinne järjestettiin yhteisbongaus karkauspäivänä, menin tietysti mukaan hakemaan helmikuun pinnaa. Onnistuihan se, vaikkei mikään helppo lopulta ollutkaan. Muutamaa päivää myöhemmin kävin sitten bongaamassa sen uudestaan, ulkopuolelta, läheisen sulaojan varresta. Perässäjuoksijoiden joukon puuttuminen rauhoitti linnun niin että se oli helpompi havaita.

Vuonna 1976 tuona helmikuun vihoviimeisenä päivänä tekemäni retki jäi henkilökohtaiseen historiaani viimeisenä retkenäni kun asuin vielä Turussa. Itäharjun kämpältä kävelin ensin Kupittaalle, sieltä Uittamon kautta Katariinanlaaksoon ja sieltä Rauvolan, Peltolan ja Hautuumaan kautta kiertäen takaisin Itäharjulle. Noin kahden ja puolen tunnin aamupäiväistä kävelyä ei sää juuri suosinut, nollakeliä oli, täyspilvistä ja tihkuksi tihenevää sumua. Onneksi ei sentään tuullut. Vihossa olen valitellut että lintuja oli vähän. No, varpusia taisi olla joka paikassa, ehkä jopa tuhat, pulujakin viisisataa, variksia, naakkoja, talitiaisia satoja samoin kuin Kupittaan pullasorsia, mutta citylintujen lisäksi ei juuri muuta näkynyt. Katariinanlaakso tuotti sentään närhen ja viisi hömötiaista, Uittamolla lauloi hippiäinen. Lajimäärä jäi viiteentoista. Maaliskuun kymmenes päivä jätin toistaiseksi pysyvästi Turun ja ennen kuun puoliväliä olinkin sitten jo muuttanut Helsinkiin. Muuton syynä oli työ, sellaista ei ollut noihin aikoihin tarjolla Turussa, mutta Helsingistä työpaikka löytyi helposti. Asunto oli sitten hieman haastavampi etsintäkohde, tuossa ensikämpässä viihdyin vain vähän aikaa. Elo Hakaniemessä oli ihan liian hurjaa tällaiselle maalaispojalle...

***

(poseeraus stadin leipäjonossa)

Kevätsiivousta

(siinä muuan kiistanalainen pyrstö)

Tämänpäiväinen linturetki oli aurinkoinen, kolmituntinen kierros ihan tämän talven peruspaikoilla, Fastholmassa, Träskändassa ja tietysti myös täällä kotikulmilla. Viikin peruslenkkiä ja Vuosaarta välttelin kun niiltä on retkiä aiemmiltakin vuosilta samana päivänä. Ensimmäisessä paikassa valkopää oli juuri ruokinnalla sinne tullessani, eilistä varpuspöllöä tai aiempaa lehtaria ei näkynyt. Pari käpytikkaa mekasti lähitienoilla ja puukiipijä sekä pikkutikka etsivät luomuravintoa puista. Kuvaajia ja bongareita oli taas runsaasti paikalla joten päätin lähteä saman tien kiertämään toisaalle.

Kehäykkösen ralli on rauhoittunut kummasti uusien peltipoliisien ilmaannuttua tienvarteen. Ajelu sujuikin leppoisasti Vihdintielle mistä käänsin kehäkolmosen suuntaan ja sitä edelleen Träskändaan. Nakkelit eivät olleet sen vaikeampia, soidinhuuto kaikui tammien latvasta jo lähes parkkipaikalle asti. Kävelin kuitenkin jokivarteen ja sitten vielä metsäkierroksenkin mutta mitään erityistä ei tullut vastaan, ei sitä pohjantikkaakaan jota täällä taas oli etsimässä pieni joukko bongareita.

Palailin sitten hiljalleen takaisin, Koivukylän lähiruokinnalla oli tutusti tiklejä, pikkuvarpusia ja muutenkin edustavasti näitä talven vakiolajeja.

Innostuin palatessani tyhjentämään tästä kämpästäni lähes kaikki säästämäni lintu- luonto- ym harrastelehdet noin 49 vuoden ajalta (niin, muistan kasasta ainakin Ornis Fennicat ja Lintumies-lehdet vuodelta 1967). Niitä oli paljon, vasta tyhjennetty lehtiroskis tuli aivan täyteen, painaa varmasti parisataa kiloa ellei enemmänkin. Auringonpistosta ei sovi syytellä, eikä muutakaan hulluuden puuskaa. Tuli vain eilen vaihdettua kuulumisia Sepen kanssa. Hänellä on muuten nyt kotisivukin netissä, alkaa verkostoitua. Mutta kerääjä hän on viimeisen päälle ja niistä tuli juurikin jutusteltua, uusista hankinnoista ja siitä miten hän on hiljalleen realisoimassa pientä osaa kaikesta keräämästään. Sen puhetuokion lopussa taisin avautua jotenkin siihen tyyliin että keräily on parantumaton sairaus.

Siitä sairaudesta parantuakseni tai edes sitä vähän horjuttaakseni sitten päätin hankkiutua noista lehdistä eroon. Hitusen tuo tilaa vapautti, mutta ahdasta täällä edelleenkin on. Vähän tuohon jäi tuoreimpia postin tuomia julkaisuja, ja vanhoista lintulehdistä jätin vain TLY:n vanhimmat julkaisut, ne, jotka ilmestyivät aikoinaan Tiedon Antajan nimellä. Sinne menivät kaikki muut, tuskin käyn hämärissä enää takaisin niitä dyykkaamassa täpötäydesta lehtiroskiksesta. Vähän noita selailin ennen pois heittämistä ja vakuutuin että havainnot löydän kyllä netistäkin ellen jopa jo painetuista kirjoista – niitä en aio vielä mihinkään heittää. Ja kaikenlainen subjektiivinen pinnahömppä joka täyttää nykyisin ihan kaikki julkaisut saa mennä. Yhtä epäkiinnostavaa se on kuin nämä tänne tallentamani retkihavislistat, lämmittää vain kirjoittajansa mieltä.

***

Menneitä muistellen X

(Kari ja Sepe Styrsin aamustaijilla)

***

25.2.2006: Olimme edellisyönä tulleet Ahvenanmaalle osallistuaksemme pinnaralliin. Rannikon Kari oli joukkueemme vetäjänä ja se, joka yritti opettaa mukavuudenhaluiselle salolaisporukalle hieman näiden pinnarallien kurinalaisuutta. Kari kaipasi edelleen helmikuun listaansa täydennyksiä ja mistäs niitä sen mukavammin saisi kuin osallistumalla ralliin.

Edellisiltana olimme lähteneet Salon kautta tulemaan, iltamyöhällä oli Laihon Ilkan pihalla Iilikessä kuunneltu lehtopöllöä, nyt aamun sarastaessa ajoimme jo Eckerön Styrsingsuddenille staijaamaan. Muuton alku olisi kyllä ratkaiseva, jos ikinä ajattelisimme rallissa pärjätä.

Emme siellä toki yksin olleet, koko ranta oli jo muiden joukkueiden miehittämä. Lintuja riitti kyllä kaikille, kohtalaisen leppoisassa talvikelissä näimme helposti kaikki tavallisemmat vesilinnut ja lokit odotellessamme vähän harvinaisempia ohikulkijoita. Tulihan niitä, pari ruokkia, riskilöitä enemmänkin, kaakkureita viitisen, kuikkakin, silkkiuikku ja muutama mustalintu. Tulos oli siis meidän tavanomaiseen onneemme verrattuna mainio. Varmasti syynä oli erityisesti se, että olimme muutontarkkailupaikalla jo heti aamusta. Löysäily olisi maksanut monta lajia.

Ralli on kuitenkin kiireistä puuhaa ja nytkin oli lähdettävä pian jatkamaan matkaa. Storbyn suunta oli luonnollinen valinta. Peruslajistoa napattiin auton ikkunasta ajon ohessa ja sitten postilaiturista erityisesti sieltä odottamamme kaksi allihaahkaa. Räkättejä oli useita pikkuporukoita, merimetsoja jättiparvin. Jatkoimme siitä Käringsundin suuntaan, mistä listaan tarttui tukkasotka ja urpiaisparvi. Jokseenkin tyhjien pysähdysten kautta palailimme sitten Maarianhaminaan.

(postilaiturin allihaahkat putken läpi pokkarilla kuvattuna)

Museolaivan suojasta nappasimme listalle nokikanan ja varpushaukan. Kalasatamassa oli tuhansia tukkasotkia ja niiden joukossa satoja telkkiä ja kuusitoista lapasotkaakin. Vanhan majapaikkamme pihasta poimimme listaan järripeipon ja käpytikan tavallisempien pikkuvarpusten lisäksi. Lähdimme sitten Lemlandin suuntaan. Matkalta iskettiin peippo, Herröskatan tuotti jo nähtyjä lintuja ja lisänä vain tilhiparven. Vielä matkalta purku- ja yöpymispaikalle päin nappasimme listalle tavisvarpuset, ja niin päivä alkoi olla illassa ja pimeys laskeutua.

Meidän retkeksemme päivä oli aika lajirikas, purussa saaren kunnolla tuntevat mestarit erottuivat selvästi suuremmilla saldoilla mutta ylsimme kyllä kohtuullisesti keskikastiin. No, purkutilaisuuden kylkiäisinä saimme runsaasti tietoa jonka perusteella sitten seuraavana päivänä kiersimme vielä hyvänlaisen paikkolenkin. Sillä näimme merisirrejä, pikku-uikun, peukaloisen, nokkavarpusen ja pikkutikan ennen kuin iltakahdelta lähdimme lautalla kohti Turkua. Lauttamatka ei uutta tuottanut mutta saarelta saimme 59 retkilajia, meille hyvä tulos.

***

(Kari autonsa takakontissa, majapaikkamme pihassa)

Menneitä muistellen IX

23.2.1992: Kahden päivän mittaista talvilajien keruuta Rannikon Karin ja Huttusen Antin kanssa. Edellinen päivä oli mennyt Hankoniemen rannoilla, suunnilleen kahdentoista tunnin kierroksella olimme löytäneet jo aika hyvin sen talven hankolaiset talvierikoisuudet. Oli löydetty isolokki, valkoposkihanhi ja västäräkki, kaakkuri, haapana, haahkoja, tukkakoskeloita, lapasotkia, tunturikiuru ja riskilä kaiken tavallisemman lisänä. Karilla oli kuitenkin teemana parannella heikkoa helmikuun pinnasaldoaan ja nyt sitten olimme sopineet että katsotaan vielä Salon seudun ja Turun puolen paikat, jos sieltä vielä jotakin uutta löytäisimme.

Puoli seitsemän aikaan lähdin taas kotoa Vantaalta, Saloon, hakemaan kaverit Karin vanhempien talolta. Aamukahdeksalta suunnistimme Halikonlahdelle, mistä löysimme odotetun vuorihemppoparven. Meriniityn ja Asemapuiston turkinkyyhkyt sen sijaan pettivät, ja jatkoimmekin matkaa pian Särkisalon Nixoriin. Hiljaista oli sielläkin, kaiketi huonosta säästä johtuen. Oli plus yhden asteen keli, navakkaa lounaistuulta ja räntäsadetta. Strömmasta löysimme sentään nokikanan, ennen kuin tyhjä retki jatkui. Björkbodan pelloillakaan ei ollut kevään merkkejä.

Turkuun saavuimme seuraavaksi, ja saman tien Ruissaloon. Lehtopöllöä emme nähneet kolollaan, pikkutikka sen sijaan huuteli. Jatkoimme sitten Naantalin suuntaan. Luolalan suoralla oli meille kevään ensimmäinen uuttukyyhky, Ukko-Pekan sillalla nokikanoja jo 26. Etenimme reippaasti Rymättylään. Alkumatkasta huomasimme jo pari isokäpylintua, mutta paikka paikalta toiveemme murenivat. Pyrstötiaisparvea, palokärkiä ja naarasmetsoa kummempaa emme onnistuneet löytämään. Ei tämä nyt onnistunut lainkaan eiliseen tapaan. Takaisin Saloon palaillessamme huomasimme vielä tilhiparven ja räkätin, köyhiä retkipinnoja. Kotona olin vasta iltayhdeksän maissa: paljon tunteja ja kilometrejä, vähän tuloksia.

Kyllä linturalli tuon vuoden helmikuussa oli kuitenkin aika tehokasta: helmikuun 1992 aikana näin 71 lajia, kun vuotta aiemmin vastatessani Karin kahdentoista kuukauden haasteeseen helmikuun saldokseni jäi 59 lajia. Kumpanakin vuonna työ vei arkipäivät ja pidemmille retkille ehti vain viikonloppuisin.

Ei Hanko kuitenkaan se ratkaisevasti parempi paikka ole. Kävin siellä tänäänkin, eikä siellä kovin kummoista ollut. Syynä oli sama kuin vuonna 1992, sää huononi, räntäsade alkoi ja linnut hävisivät näkyvyyden mukana. Muuttolintuja toivoin näkeväni mutta sain tyytyä taas uuttukyyhkyyn ja muutamaan kottaraiseen.

Menneitä muistellen VIII

(siellä sataa? En tule ulos)

19.2.1990: Lähtöpäivämme Jurmosta. Lähtö muistutti hieman loppiaista 1973, laiva tuli aamulla jo etuajassa satamaan ja jouduimme kiirehtimään melkein puolijuoksua ehtiäksemme siihen. Tuohon aikaan ennen aamuseitsemää oli vielä pimeätä joten kannelle ei tehnyt sentään mieli yrittää staijaamaan. Aamu valkeni kunnolla vasta Nötöseen tullessa, siellä oli satamalahdessa muutama tukkasotka joista saimme retkilajin. Loppumatkalla näimme runsaasti kyhmyjoutsenia ja isokoskeloita ja tietysti lokkeja. Pari tukkakoskeloakin näkyi vielä Nötöstä lähtiessä. Sää oli huonontunut, pakkanen pudonnut nollaan, tuuli jo yltymässä lounaasta, pilvipeite tihentynyt ja näkyvyyskin sumunsotkuinen.

Pärnäisiin tullessamme päivä oli vielä aamupuolessa, joten Sepon kanssa päätimme jatkaa retkeä Turun suunnan lintupaikoilla kun kummallakaan ei ollut mikään kiire päälle painamassa. Matka Pärnäisistä Turkuun tuotti pelkkää peruslajistoa, kai tilhiparvenkin voi sellaiseksi laskea. Naantalin Ukko-Pekan sillan sulasta etsimme pikku-uikkua mutta se oli jo ehtinyt hävitä päiviä aiemmin. Ruissalon Kansanpuistossa oli kaiketi edelleenkin paikallinen varpuspöllö mutta sekään ei suostunut meille näyttäytymään. Choraeuksen lähteellä oli sentään pähkinänakkeli ja runsaasti tiaisia. Honkapirtillä ei ollut varpuspöllöä eikä harmaapäätikkaakaan. Lehtopöllökin oli vetänyt naamansa piiloon vakiokolonsa suulta.

Ei tämä nyt oikein hyvin sujunut. Sääkään ei enää suosinut, nollakeliksi se oli vaihtunut, tuuli lounaassa ja sen tuomana vuoroin vesi-räntä-lumisadetta vähän samaan tapaan kuin vaikkapa eilen iltapäivällä täällä pääkaupunkiseudulla. Näkyvyyttä oli vain pari kilometriä ja tuota huonoa keliä pidimme pääsyynä siihen ettei lintuja juurikaan näkynyt. Ruissalon Saaronniemessä ja Kasvitieteellisessä puutarhassa oli edelleen vain peruslajistoa. Lopulta lähdimme yrittämään edes jotakin lisäretkilajia Topinojan kaatopaikalle. Siellä oli Jurmosta tuttuja kottaraisia ja muutama peippo, ei sen kummempaa tällä kertaa sielläkään. Hyvä onnemme tuntui kerta kaikkiaan jääneen Jurmoon. Tuloksettomaan kiertelyyn kyllästyneinä palasimme takaisin kaupunkiin, jätin Sepon keskustaan kämppänsä edustalle varusteineen ja lähdin yksin ajamaan kotiin päin. Perillä Vantaalla olin puoli seitsemän maissa illalla.

***

Menneitä muistellen VII

(nokka ja kynnet piilossa)

18.2.1990: Jurmon retkemme jatkui. Eilisen innostamina lähdimme Sepen kanssa uudestaan länteen ja Aarni taas omille kuvausretkilleen. Tuuli oli kääntynyt etelään ja yltynyt, taivas oli peittynyt harmaaseen keskipilveen, näkyvyys oli kuitenkin edelleen mainio joten keli sopi hyvin lintutarkkailuun, vähemmän kai kuvauksiin. Säänmuutos tuntui olevan tulossa ihan lähiaikoina.

Suuremmitta vaikeuksitta löysimmekin tunturipöllön järven tienoilta. Häiritsimme sitä varmaan vähän herkkään aikaan kun aamuyhdeksältä huomasimme lounaisriutalla myös vaikeasti loukkaantuneen jäniksen. Sillä aikaa kun kävimme länsiriutalla, pöllö oli saanut sen hengiltä ja jo puoliksi syönytkin. Pöllö ei kuitenkaan ollut sama kuin eilen näkemämme, se oli ollut ilmeinen nuori naaras, tämä taas oli koiras. Mutta Aarnin mukaanhan täällä piti olla toinenkin...

Riutoilla oli eilistä enemmän pulmusia, ainakin neljä pikkuryhmää, yhteensä kolmekymmentä lintua. Eilisistä laulujoutsenista oli jäljellä kolme, pari ja nuorukainen. Merellä muuttavia vesilintuja ei enää tänään näkynyt, paikalliset olivat kuitenkin ennallaan. Eilinen korppiparikin näkyi taas saaressa, sinitiainen löytyi nyt Sorgenin lehdosta missä pyöri myös retken ensimmäinen hippiäinen. Tämäkin herätti kysymyksen siitä oliko se talvenviettäjä vai vasta menossa tai ehkä jo tulossa. Eilistä kiurua ei löytynyt, mutta Aarnilla taisi olla havainto tunturikiurusta. 

Keskipäivän teetauon jälkeen lähdimme taas itään, se näytti kovin tyhjältä tänään. Pari pulmusta oli sielläkin, leppälehdossa eilisen räkätin lisänä nyt kaksi sinitiaista. Päätimme palata harjun lakea kävellen uudestaan länteen ja yllätykseksemme huomasimme länsipään nummilla olevan nyt kolme tunturipöllöä, jokaisella jänis saaliinaan. Mistähän näitä pöllöjä tällä tavoin mahtoi kesken päivän ilmestyä, taivaalta kaiketi ja houkutteina valkeina hohtavat jänikset. Niiden oli mahdotonta piiloutua minnekään. Niitä kävi sääliksi, olenhan itsekin jänis jos kiinalaista kalenteria luetaan...

***

(Jurmon jänis säihkyy piilossa)

Menneitä muistellen VI

17.2.1990: Olin Jurmossa, totta kai. Eilen olin tullut, iltamyöhällä Pärnäisistä Sepen ja Aarni Nummilan mukana. Olin iltapäivällä lähtenyt Vantaalta ajelemaan länteen ja niin hyvissä ajoin että ehdin käymään Salossakin vanhempien asunnolla ottamassa mukaan lastin astioita. Vanhempani olivat kuolleet viime kesänä ja veljen kanssa oli pesän irtaimisto jaettu. Nyt sitten hiljalleen tyhjenneltiin kämppää myyntiä varten. Miulle se toimi edellisen kesän ja syksyn ajan tukikohtana kun tein näitä vapaa-ajan retkiä Salon suuntaan, mutta myytävähän tuo oli kun perhekin oli kasvamassa ja silloisen asuntoni tilat käymässä pieniksi, tosin ei nyt ihan heti.

Elettiin Suomen ikuisen nousukauden kulminaatiota. Nummilan Aarni oli pankkiiri, joku konttoripomo silloisessa KOP:ssa. Keskustelumme olivatkin aika lailla sitä miten me köyhät tulemme väkisin likaamaan hänen hienon konttorinsa lattiat, raha kun tulee ihan jostakin muualta kuin meidän pikku tileistämme, säästöistämme ja asunnontarpeistamme. Uskottavahan se oli, ja viimeistään siinä vaiheessa kun KOP meni konkkaan. Ei se aika ollut juhlaa pankinjohtajille, taisi sekin kaveri joutua peräti vankilaan joka miulle ensimmäiset opintolainani antoi. Tosin mie olin kyllä jo maksanut ne kokonaan takaisin noihin aikoihin tultaessa ja suurimman osan silloisesta asuntolainastanikin, se oli sentään eri pankista nostettu. Seuraavankin asunnon laina on jo maksettu, ja sitä seuraavan. Sellaisia me köyhät lattianlikaajat olemme, maksamme velkamme ja pelkäämme kuollaksemme ottaa uutta velkaa, mutta sellainen meno ei pankkeja pystyssä pidä. Rahaa pitää saada enemmän, ja siitä pankit sitten kaatuvat, sen paljon rahan painon alle. Riskeiksikin niitä sanotaan. Tosin sen verran erikoinen lattianlikaaja taidan olla että pankkia olen ihan itse vaihtanut noiden lainojen välillä melkein joka kerta, eroa on niissäkin ehdoissa mitä pankit kaltaiselleni kurjalistolle tarjoavat.

Teinhän miekin noihin aikoihin töitä rahan kanssa, lähinnä sen käytön suunnittelijana ja kontrollerina. Valtaa oli niin paljon kun sitä kehtasi ottaa, armas talommehan on aina ollut täynnä heikkoja johtajia. Rehelliseksi miut tuntee siitä ettei noista sadoista miljoonista ja ajan myötä miljardeistakaan yhtään latia tarttunut matkaani, säästäjä säästi ennen kaikkea omasta palkastaan. Olihan se reilua kun kuitenkin kovin moni jäi noissa säästämisissä vallan ilman palkkaa, tosin pari kertaa tulin kyllä saneeranneeksi itsenikin siinä samalla. No, töitä löytää kun töitä tekee enkä ole päivääkään työttömänä ollut.

Mutta Jurmon lintupäivään: Se aukesi kolmen asteen pakkasessa, hienoisessa koillistuulessa, lähes pilvettömänä ja näkyvyys oli mainio. Aseman pihassa pyöri talitinttejä ja viherpeippo, kylällä pari kottaraista ja räkätti. Nummen yli lenteli urpiaisia , merellä muutama isokoskelo ja neljä haahkaa länteen.

Sepon kanssa siis kierroksella olimme, Aarni lähti omille kuvausprojekteilleen. Järvelle tullessamme huomasimme viisi laulujoutsenta ja järven lounaisnurkan vakiokatajassa tunturipöllön, nuoren. Jätimme sen päivystämään paikalleen ja jatkoimme länsiriutalle. Sieltä emme kuitenkaan löytäneet juuri mitään, vain parven alleja ja pari varista liikkeessä länteen. Lounaisriutan rannoilta löysimme kiurun, merellä liikkui lisää vesilintuja, muun muassa merimetsoja, tukkakoskeloita ja taas haahkoja. Pitkin etelärantaa palailimme taas kylälle teetauolle. Urpiaisia näkyi liikkeessä edelleen, päivälle uusina havaittiin mustarastas ja peippo. Jäniksiä näimme ainakin neljä. Tuohon kiuruun palatakseni, me vanhan liiton gubbet puhumme tuossa tapauksessa talvehtijasta, mutta nykyväki kai jo alkaisi puhua kevätmuuttajista. Ennen aikaan kiuru oli kuitenkin talvehtija siinä kuin joku peippokin.

Iltakierros suuntautui itään. Sen avasi 12 tilhen parvi joka muutti muiden lintujen tapaan länteen. Pari korppia kisaili harjun yllä, idässä näimme myös yhden kuikkalinnun. Leppälehdossa piilotteli yksi sinitiainen ja päivän toinen räkätti. Asemalla sitten lintusaldoja kootessamme kuulimme että Aarni oli tuolla länsipäässä kameran kanssa koko päivän kulkiessaan nähnyt noita tunturipöllöjä peräti kaksi lintua. Sehän vaikutti hyvältä.

***

Menneitä muistellen V

(sinkkari oli varsin vähälukuinen vielä viisi vuosikymmentä sitten)

***

13.2.1967: Tämä oli ensimmäinen talveni Salon keskustassa, olimme muuttaneet juuri marras-joulukuun vaihteessa. Sitä edellinen retkeilyhistoriani on pääosin Uskelan Sirkkulasta, Uskela liitettiin Saloon vuoden 1966 alussa kun Salosta vihdoin tuli kaupunki. Se on myös ensimmäinen talvi jolta näitä päivittäisiä retkimuistiinpanoja on säilynyt, tätä aiemmilta ajoilta on säilynyt vain yhteenvetoja ja joitakin irtolehtinippuja lähinnä kesäretkiltä. Tuona talvena ehdin käymään retkillä enemmän kuin seuraavina, koska en ollut vielä aloittanut aamulehtien jakourakkaani koulun ohessa.

Tuo maanantainen lenkki hiihtolomaviikon alussa kierteli kahdeksan kilometrin verran keskustan laitamia, Merikulmantietä ja sitten jokirantaa takaisin ja kesti runsaat kaksi tuntia. Viiden asteen pakkanen, jonkinmoinen itätuuli ja ja kohtalaisen pilvetön aamupuolen taivas ja kohtalainen näkyvyys osoittivat päivän ihan tavalliseksi talvipäiväksi.

Linnustokin oli ihan tavanomaista, kolmeentoista lajiin sillä kertaa pääsin. Keltasirkku, talitiainen ja varpunen olivat niihin aikoihin runsaimmat lajit, kannoillaan varis, naakka, harakka ja punatulkku. Huomattavaa nykypäivän kannalta on ettei yhtään sinitiaista näkynyt, sen sijaan yksi töyhtötiainen ja runsaat puoli tusinaa hömötiaista. Urpiaisiakin oli muutama ja tietysti fasaani kun Salossa ollaan. Käpytikkojakin löytyi kolme.

Koko tuona ensimmäisenä Salon talvena, ajalla 6.12.1966 – 28.2.1967 näin 31 lajia. Se vastaa aika hyvin senaikaisia lajimääriäni seuraaviltakin talvilta. Nuo talvipinnasummat alkoivat nousta voimakkaammin vasta lukiovuosien loputtua ja muutettuani muualle.

Tänäänkin tein retken, noin kolmen tunnin kierroksella ehdin käymään Helsingissä sekä Vuosaaressa Kallvikissa että Vanhankaupunginlahden Fastholmassa ja tietysti tässä kotikulmilla Vantaalla. Lajimäärä oli toista luokkaa, 23 lajia tuli vastaan. Siinä merkittävänä lisänä olivat Kallvikin avomereltä löydetyt vesilinnut ja lokit, sellaisia ei Salossa 1960-luvulla ollut. Tietysti mukana oli pari bongattuakin, valkopäätintti ja lehtopöllö, bongauksiakaan ei tehty tuolloin viisi vuosikymmentä sitten. Lajisto on muuttunut myös runsaimmassa päässä. Nykyisin tali- ja sinitiaisia näkee suunnilleen yhtä paljon, hömötiaista ei tullut vastaan ollenkaan ja onnella sentään yksi töyhtötiainen Kallvikista. Varislintuja riittää kuten ennen vanhaan, viherpeippoja on ruokinnoilla toisin kuin viisi vuosikymmentä sitten. Samoin tikli on tullut uutena mukaan. Keltasirkkuja näkee vain tietyllä kotikulman ruokintapaikalla, varpuset olivat tänään kadoksissa kokonaan. Sen sijaan pikkuvarpusia on helpompi halutessaan löytää.


Kulkuvälinekin tietysti vaikuttaa huomattavasti. Tänään liikuin paikasta toiseen autolla, viisi vuosikymmentä sitten jalan. Jos olisin tehnyt kävelylenkin tänäänkin, olisi tulos kaiketi ollut lähempänä tuota aiempaa. Päivälleen kaksi vuotta sitten tekemälläni parin tunnin kävelykierroksella tässä kotikulmilla näin 17 lajia ja vuotta aiemmin ajallisesti lyhyempi saman päivän kävelykierros tuotti 18 lajia, nekin siis selvästi enemmän kuin viisi vuosikymmentä sitten.

***

(käpytikkoja oli ennen ja niitä on nytkin, jotkut epäilevät niitä syyllisiksi metsätiaisten katoon)

Tähän aikaan takavuosina L

***

7.2.1977: Olimme hiihtäen kiertämässä Perniön Punassuota Karhumäen Jussin kanssa. Kiikarit kulkivat koteloissa ja mukana oli taas kamerakin maisemakuvia varten. Parhaimmillaan maisemat eivät olleet, pikkupakkasta ja täyspilvistä sekä koko ajan pientä lumisadetta kun oli, sävyt hieman latistuivat. Tyynessä säässä sentään lumi pysyi puissa mutta näkyvyys oli vain jokusen kilometrin luokkaa, suon takareunan metsä jo pyrki häipymään harmauteen.

Aamulla seurasimme varisten heräämistä, ne tulivat peräkanaa jostakin idempää ja matkasivat ilmeisesti päiväksi ruoanhakuun Teijon tietämille. Teeriäkin näkyi aamusta kolmen linnun ryhmä ja päivän mittaan kokoontui suon etelälaidan ruokintapaikalle niitä parinkymmenen linnun porukka. Muutamat kukot innostuivat jopa aloittelemaan soitimentapaistakin. Iltayhden tienoilla parvi katosi metsään jotakin säikkyen.

Säikyttäjä voi olla hyvin se kanahaukaksi arvelemamme petolintu, jonka paljain silmin näimme aamusella suon reunapuuston seasta lentämässä. Matkaa tosin oli nelisensataa metriä ja lintu näkösällä vain hetken.

Linnut olivat muuten vähissä itse suolla. Teeriruokinnalla viihtyi kuitenkin parinkymmenen keltasirkun parvi. Suon pohjoislaidan kitumännyissä oli runsaasti metsojen hakomisjälkiä, ihan tuoreitakin, linnut itse taisivat ehtiä lähteä meitä karkuun kun kuulivat suksien äänen kauempaa. Reunametsissä oli pari hömötiaista, kuusitiainen ja puukiipijä sekä jokunen hippiäinen.

Paluumatkalla Jussi ajeli Teijon ja Kokkilan kautta Saloon. Lintuja oli vähänpuoleisesti. Kokkilan lossisula oli linnuton ja lossivahti sanoi ainoan linnun tänä talvena sulassa olleen ”lokin” noin viikko sitten. Teijonkaan luona sulassa ei lintuja näkynyt. Kokkilan kylässä näimme erään pihan puissa räkätin ja Vartsalassa kaksi tilheä. Salon rautatieaseman lähellä istui sähkölangalla turkinkyyhky ja vanhempien kotipihan tuntumassa Mököistenmäessä varoitteli yksinäinen mustarastas.

Jussin kanssa palasimme saman vuoden maaliskuussa Punassuon maisemiin, ehkä siitä muistan kertoa tuonnempana.

***

Tähän aikaan takavuosina XLIX

(isokoskeloiden määrä nousi jäänreunan lähestyessä satoihin)

***

4.2.1978: Olimme Sepen kanssa Jurmon retkellä. Meidän mukanamme olivat eilen tulleet Karhun Heikki ja Sinikka. Hessun kanssa olimme tutustuneet jo aiemmin näillä Jurmon retkillä, hänkin oli muuttanut kanssani samoihin aikoihin Turkuun ja päätynyt opiskelemaan lakia joten yliopistollakin näimme toisinaan ja tietysti TLY:n toiminnassa. Sinikka taas kävi samoilla matematiikan luennoilla kuin miekin opiskeluaikoina.

Tuona vuonna olin jo reippaasti työelämässä ja vuoronvaihdoin sain aina silloin tällöin järjestettyä itselleni tämmöisiä muutaman päivän vapaita näitä pidempiä retkikeikkoja varten. Sepen kanssa meillä oli myös pieni haastis tuona vuonna siitä kumpi ensin katkaisee kahdensadan vuodarin rajan, joten motiivia näihin retkiin löytyi puolin ja toisin.

Talvi oli tuloillaan, kuten olimme vähän laskeneetkin, se tarkoittaa tuolla ulkona meren jäätymistä. Jurmon tuulenpuoleiset rannat olivat jään ja sohjovallien alla, pohjoispuoli sen sijaan avoin. Pakkasta oli viisi astetta, pilvipoutaa ja heikkoa kaakkoistuulta. Vesilintuja löytyikin odotusten mukaisesti: joutsenia, koskeloita, haahkoja, telkkiä, henäsorsia, merimetsoja ja yksi muuttava gaviakin. Riskilöitä oli helppo laskea, yksitoista löysimme. Petoja näkyi kaksi ja molemmat jäivät läheltä-piti-pedoiksi eli toinen saattoi olla kanahaukka ja toinen ampuhaukka mutta siis määrittämättä jäivät.

Lehtokurppa vietti talvea lepikon ja etelälehdon sulakuoppien laidoilla, samoilta paikoilta löytyi myös peukaloinen ja jo eilen yksi punarinta. Kylällä taas asusti rautiainen. Talitiaisia, viherpeippoja ja räkättejä näkyi saaressa paljon.

Viidentenä päivänä Karhut lähtivät takaisin Turkuun ja jäimme Sepen kanssa jatkamaan retkeä vielä pariksi päiväksi. Kanahaukan pystyimme varmistamaan, se vietti talvea saaressa ja pienensi elannokseen muiden talvehtivien maalintujen joukkoa. Samoin riutoilta löytyi pulmusia mutta merisirreille rannat olivat liian jäässä. Pakkanen toi jäärajaa lähemmäs joka päivä ja vesilintujen määrät vain kasvoivat. Lähtöpäivänä, kahdeksantena helmikuuta, meri sitten oli jäässä kokonaan, ja paluumatkamme kestikin neljä ja puoli tuntia aikataulua pidempään.

Kulutimme aikaa myös valokuvaten. Miulla oli taas maisemia varten tuo kaksisilmäinen rullafilmi-Rollei ja yhdeksän rullaa mustavalkonegoja retkeltä syntyi. Pinnakisamme tilannetta kartoitettiin ja Helsinki oli antanut miulle vähän etumatkaa, Sepen lukema oli nyt 52 ja miun jo 67. Toki vuosi oli vasta aluillaan ja yllättäviä käänteitä riitti ratkaisuun asti.

***

(ei noissa rannoissa ole sirrille syötävää)

Luunmurskauskelit

(helmari eikä piilossa lainkaan)

***

Taas on työviikko eikä retkille jää kovin paljon aikaa. Viime vuosien vihkoja lunttaan sen verran etten nyt ihan samaa tee vuodesta toiseen. Tällä kertaa se on sitten ajanut miut käymään kerran jos toisenkin Fastholman tietämissä. Siellä riittää muutenkin väkeä. Nyt oli kuunvaihde ja jonkin verran taisi olla sitäkin väkeä jolla ei vielä ollut valkopäätä helmikuun listoissaan. Ensimmäisenä päivänä, pahimmassa ruuhkassa, en siellä käynyt vaan Träskändassa ja Ylästössä sekä näillä lähiruokinnoilla.

Mutta tuolla Fastholmassa huomaa kyllä miten päiväpinnojen metsästyksestä on tullut kova muoti näiden iki/hikibongareiden joukossa. Sitä tulee ihmetelleeksi miten vähän muuta elämää joillakin voi olla kun pitää joka päivä kiertää ne puoli tusinaa tarjolla olevaa uutta päivänpinnaa. Useat kerääjät ovat vielä ikäisiäni, joten projekti saattaa sananmukaisesti kaatua päivänä minä tahansa. Tänä aamuna miekin työstä tullessa olin varomaton ja pakkaslumen alla ollut peilijää heitti miut saman tien pitkin pituuttaan asfalttiin. Ei sentään onneksi mitään katkennut, mutta kunnon mustelmat siitä jäivät ja kyljessä tuntuu kuin puukon pisto vaikkei näille omille jutuilleen nauraisikaan. No, päiväkierrokselle sitten laitoin liukuesteet kengänpohjiin joten pystyssä pysyin.Hyvä ettei pahemmin sattunut, tytär tässä mainitsi miten työhön mennessä lähijunapysäkille menevät portaat, jäässä niin ikään, olivat veren tahraamat, siinä pää ja portaan reuna olivat kai osuneet kohtalokkaasti.

Fastholman valkoselkätikat onnistuvat pysymään miulta piilossa, ruokinnalla käy enää pikkutikka käppärien lisäksi. Samoin varpuspöllö on pysytellyt käyntieni ajan jossakin muualla. Eilen tosin rannan puissa piilotteli erittäin taitavasti lehtopöllö. Sitä ei onnistunut näkemään juuri mistään, niin tarkkaan se oli ylhäältä ja alhaalta, sivuilta ja edestä havujen peittämä vaikka parinkymmenen metrin päästä antoikin vapaasti katsojien yrittää. Noita pöllöjähän näkyy kyllä näihin aikoihin asutuksen liepeillä jos vain osaa katsoa, ei tuostakaan olisi miulle päivänpinnaa tullut jos sellaisia laskisin.

***

(menen nyt enkä meinaa)

Tähän aikaan takavuosina XLVIII

***

1.2.2003: Tuossa edellä mainitsin että vuosituhannen vaihteen kahden puolen teimme senaikaisen vakioporukan kanssa myös talviretkiä Ahvenanmaalle. Ensimmäinen oli ollut vuonna 1993 joulukuussa, viimeisiä taisi olla tuo kymmenisen vuotta myöhempi. Lähtö oli ollut 30.1. ja joskus seuraavana yönä olimme tulleet perille saarimaakuntaan.

Toisia suosii noilla Oolannin talviretkillä leuto sää, meillä sen sijaan oli aina sen kanssa epäonnea, nytkin pakkasta oli toistakymmentä astetta, tuulta toistakymmentä metriä sekunnissa ja muutenkin aika raaka tunnelma. Lunta ei sentään tupruttanut toisin kuin monta kertaa aiemmin. Nuottimmekin retkille olivat yleensä aika huonot eikä lajeja tullut lainkaan siten kuin muille siellä kiertäville porukoille, nettiaika oli kuitenkin tasoittanut hieman tätä eroa.

Tänä helmikuun ensimmäisenä meillä oli takana jo yksi täysi retkipäivä, joten keskityimme paikkaamaan sen puutteita. Maarianhaminasta etsimme ensialkuun turkinkyyhkyä, mutta paikka oli tyhjä. Suuntasimme Eckeröhön ja Skeppsvikissä näimme jo hyvän joukon merimetsoja ja isokoskeloita. Torpfjärdenillä ei ollut enää timaleita, olivatkohan pelästyneet lopullisesti meitä niinä aiempina retkinä kun Sepe oli niitä esiin ajanut heittelemällä kiinanpommeja ruoikkoon.

Degersandin tienoilla oli todella runsaasti vesilintuja, tuhansia tukkasotkia ja parituhatta telkkää. Joukosta löytyi viitisen uiveloa ja kauempana oli satoja merimetsoja. Sepe löysi putkellaan kaukaa yhden riskilänkin. Storbyn lauttasatamassa oleili edelleen eilen löytämämme punasotkakoiras, tukkasotkia oli satoja sielläkin. Hammaruddassa kävimme tavan mukaan yrittämässä merisirrejä, turhaan tälläkin kertaa. Räkätit olivat jääneet talveksi Suomeen ja tuolla näkyi jatkuvasti parvia etsimässä viimeisiä marjoja. Pieniä tilhiporukoitakin oli siellä täällä. Lännestä tulimme illaksi takaisin Maarianhaminan maisemiin mutta emme löytäneet enää mitään uutta, muutenkin puutelistamme oli jäänyt aika samanlaiseksi kuin se oli aamullakin ollut.

Seuraavan päivän kiertelimme sitten maakunnan itäosissa, vesilintuja oli sielläkin, joskin länttä vähemmän. Paikkauksia retkilistaan ei juuri tullut. Lähdimme samana iltapäivänä jo kohti Turkua ja Sepen kanssa kaksistaan staijasimme vielä valoisan ajan loppuun huolimatta rajusta lounaistuulesta, 15-18 metriä sekunnissa. Muistin kyllä miten sain keuhkokuumeen ja -taudin samalla tavalla kolme vuosikymmentä aiemmin, mutta isossa laivassa on aina kunnon tuulensuojaa emmekä olleet tällä kertaa hiestä märkiä siellä kannella. Saimme retkilistaan pelastettua sentään nokikanan ja miekin onnistuin näkemään riskilän. Kyhmäreitä näimme noin kahdeksansataa, isokoskeloita nelisensataa, merimetsojakin vielä parisataa ja merikotkia yli kuusikymmentä. Merikotkien lisäksi ei tällä retkellä muita petoja tainnut ollakaan. Niiden määrä on tainnut vain kasvaa noistakin päivistä.

***

(ei kannata lähteä noita Ahvenanmaalta etsimään)