Tähän aikaan takavuosina XLVII

***

31.1.2013: Olen ollut muuallakin kuin Jurmossa tähän aikaan, olkoon esimerkkinä vaikka käynti naapurisaaressa Utössä jokunen vuosi sitten. Olimme varanneet majoituksen jo hyvissä ajoin syksyllä Sepon kanssa, tuohon aikaan miulla oli kahden viikon eläkepätkät joihin tämäkin retki hyvin sopi.

Sitä emme syksyllä arvanneet että saaressa olisi noihin aikoihin kettusirkku. Se oli ilmaantunut paikalle jo joulukuussa ja olen toisaalla kertoillut siitä miten kävin sen bongaamassa turkulaisen ekaekaaporukan mukana. Nyt se tuli ihan ennakkoon varatulle retkellekin lajiksi. Saavuimme saareen 29.1. Sepen kanssa kaksistaan, Tenovuon Jorma oli tietysti myös paikalla, mutta arvasimme että kuun vaihteessa viimeistään saisimme paljon seuraa, kaikki kynnelle kykenevät kuukausibongarit. Sinänsä onnekasta että olimme tehneet varauksen jo ajat sitten, tuohon aikaan ei olisi enää ollutkaan vapaata tilaa saatavana. Muutamat kuukausipinnojen kärkibongarit taisivatkin joutua odottamaan ylimääräisiä päiviä ihan tuon tilapulan takia.

Tämä tammikuun viimeinen päivä oli vielä rauhallinen, pari astetta lämmintä oli, tuuli aamulla kymmenkunta, iltapuolella seitsemisen metriä etelästä. Pilvistä toki oli, ja matalapainetta. Suojapoukamiin kasaantui mukavasti vesiäisiä, heinäsorsia, telkkiä, kolmea lajia koskeloita, tukkasotkia, pilkkasiipiä, alleja eli vakiolajisto edustavasti. Lokkeja, merimetsoja ja kyhmyjoutsenia näkyi myös. Itse saaressa oli vielä samat kolme luotokirvistä kuin vuodenvaihteessakin, peukaloinen ja pikkuvarpunen myös. Seuraavan päivän bongariporukan voimin esiin kaivettiin vielä lapasotkat ja riskilät, muutama merisirri ja muuttohaukka tavallisempien riskilöiden, punarinnan ja huuhkajan lisäksi.

Bongaushärdelli aiheutti helmikuun alkupäivinä myös pieniä välikohtauksia saarelaisten ja bongarien välillä, tönimistä ja nyrkkien heiluttelua. Saaressa oli noihin aikoihin eli kai koko talven kuvaamassa ja haastattelemassa joku lopputyötään tekevä sosiaaliantropologian opiskelija. Hänpä haastatteli tuon retken aikana bongarien suurimman joukon jo lähdettyä meitäkin Sepon kanssa hyvän aikaa, juuri tuosta lintuturistien ja paikallisväen yhteiselosta. Haastattelut menivät videolle mutta ainakaan itse en ole sen jälkeen noita missään julkisuudessa nähnyt vaikka kaveri sanoi oleskelustaan ja työstään yrittävän jonkun jutun televisiollekin työstää. 

Se pisti miutkin ajattelemaan vähän tätä ulkosaariretkeilyä, ja ainakin hänen haastatteluunsa vastailin sen suuntaisesti että jatkossa varmaan retkeilyni Utössä vähenisi ja palaisin enemmän retkeilemään alkuperäiskohteeseni naapurisaareen Jurmoon. Tämä siitäkin huolimatta että liikkumisrajoitukset Utössä olivat vähentyneet ja vastaavat Jurmossa lisääntyneet. Olen aina kammoksunut riitoja ja epäsopua, ja jos kerran kantaväestö ei miusta pidä sen takia että olen muualta tullut lintuja katsomaan, menen sitten muualle, siitäkin huolimatta ettei juuri minua ole kukaan erityisesti mistään haukkumaan tai moittimaan tullut. Jurmossa tällaiset suhteet ovat aikojen saatossa jo vakiintuneet ja minua siellä häiritsee eniten ympäristöviranomaisten tapa leikkiä jumalaa paratiisissa eli jääräpäinen ekoterrorismi nummenpolttoineen. Toivottavasti nuo saavat pikimmiten potkut nyt kun valtion rahat ovat muutenkin vähissä.

***

Tähän aikaan takavuosina XLVI

***

30.1.1988: Kuukauden olin tuohon mennessä harjoitellut ajamaan omalla autolla, ja kun oli talviloman tapaista tammikuun lopulla, pitihän lähteä ihan perheretkelle viettämään pitkää viikonloppua, kaikkihan arvaavat, minne: no tietysti Jurmoon. 29. päivä lähdimme sitten Annen kanssa ajelemaan kohti Pärnäisiä, sen verran ajoissa olimme että ehdimme käväistä takavuosien opiskelukaverini Vänskän Vekon luona Käldingessä. Siellä hän taitaa asustaa yhäkin kissalaumansa keskellä.

Laiva tuli saareen vasta iltayhdeksän jälkeen, tuuli oli aika kovaa, ei sentään myrskyä mutta varmaan semmoiset 15 metriä sekunnissa kaakosta. Laivan kipparilla oli vähän tekemistä että väki pääsi maihin, mutta sinnehän tulimme.

Seuraavana aamuna (siis 30.1.) lähdimme tietysti heti retkelle vaikka tuuli oli edelleen yhtä rankkaa kuin tullessamme. Länsipäästä tuuli oli vienyt jäät muualta paitsi osasta Etelälahtea. Jo aseman pihassa olimme huomanneet rautiaisen syömässä siihen jätettyjä kaurahiutaleita. Sorgenin rannassa oli ollut naurulokki ja ohi oli lentänyt merimetso. Lokkeja oli enemmänkin länsipäässä, ja kahlaajareittiä kävellessä vastaan tuli parikin ryhmää pulmusia sekä seitsemän merisirrin parvi. Kovan tuulen takia vesilintuhavainnot jäivät vähiin, jokunen heinäsorsa ja isokoskelo sentään huomattiin. Länsiriutalle piti kuitenkin mennä, ja se kannatti koska siellä, lähellä kärkeä, oli kaksi tunturikiurua ja jälleen lisää pulmusia. Sataman kautta palasimme asemalle, suojaisessa poukamassa oli naurulokki, haahkoja ja heinäsorsia, katajikossa räkättejä.

Metsäkierrokset tein itsekseni, lehtokurppa sieltä löytyi, teeristäkin jälkiä ja räkätti sekä punatulkku. Yhtään tiaista ei tainnut vastaan tulla, se on erikoista. Itäpään lenkinkin tein saman tien, sieltä sentään löytyi päivän ainut talitintti. Meren puolella oli lisää lokkeja, heinäsorsia ja yksi riskiläkin onnistui näkymään vaikka aallokko oli edelleen aika rankka.

Seuraava päivä oli yhä yhtä tuulinen ja lumisadekin alkoi aamukymmenen maissa kun olimme jo pienen länsipään kierroksen jälkeen lähdössä saaresta takaisin mantereelle. Melkoisia temppuja laivaan pääsy tarvitsi, mutta mukaan tulimme, ja Jurmon kiven ohi ajoimme 13:30. Rantaan kun pääsimme, ehdimme käymään vielä Salossakin vanhempieni luona ennen kotiinpaluuta. Autolla-ajokokemuksenikin puolitoistakertaistui samalla reissulla.

***

(kiuru löytyi saaresta lähtöpäivänämme)

Tähän aikaan takavuosina XLV

***

28.1.1995: Niin, miehän en ole mikään autoekspertti lainkaan, kaukana sitä. Noin viikkoa aiemmin olimme porukalla tehneet Ahvenanmaan talviretken, sellaisia teimme 1990-luvun talvina aika usein. Auto oli ollut tällä kertaa miun, ja oudosti se oli käyttäytynyt koko matkan. Nakutus ja laiskuus viittasi siihen että lähtiessä oli tullut tankatuksi väärää polttoainetta. Käyntiongelmat lakkasivat kun tulimme takaisin ja tankkasimme uudestaan.

Kotiinpaluumme jälkeen oli ollut raju talvimyrsky, lunta oli tuupannut kolmisenkymmentä senttiä ja kylmääkin oli ollut. Ja kun tämä keli sitten rauhoittui, auto, silloinen BX-sitikkani, ei suostunut käynnistymään millään. Päivä oli juuri 28.1. Siinähän sitten tappelin sen kotteron kanssa illalla hyvän aikaa, ja kun sen sitten käyntiin sain, pidin koneen pyörimässä pari tuntia yhteen menoon, epäilin kaasuttimen jäätyneen. Ja kun illan pimetessä ei siinä muutakaan tekemistä ollut, lähdin sitten yrittämään kuulisinko pöllöjen huutelua jo. Lenkki Haltialassa, Petikossa ja Pohjois-Espoossa oli kuitenkin ihan hiljainen, mitä nyt tuo auto hurisi kun en sitä sammuttaakaan uskaltanut, kauemmas siitä piti joka kerta lähteä kuuntelemaan.

Ei se sentään päivän ainoaksi lintukierrokseksi jäänyt, valoisana aikana olimme koiran kanssa taas ehtineet kävellä tuon lyhimmän vakiomme Kaivokselan lenkin. Pilvettömän pakkaskelin laskentatulos oli aika vaatimattomat kymmenen lajia ja 130 lintua, talitintit, varikset ja naakat tekivät niistä pääosan, palokärki ja hippiäinen olivat niitä ”harvinaisuuksia” sillä kertaa.

Ahvenanmaalta paluun yhteydessä olin lastannut autoni täyteen linnunpönttöjä, ja kun sen nyt sitten tuolla parin tunnin yökierroksella sulatin käyttökuntoon, kävinkin seuraavan päivän valoisana aikana viemässä nuo pöntöt puihin kevään pesijöitä odottamaan. Senkertainen lasti meni Silvolan ja Pitkäkosken Vantaan puoleisiin ympärysmetsiin ja lähikesinä ne tuottivat melkoisen määrän tiaisrengastuksia.

***

Tähän aikaan takavuosina XLIV

(tämä pikkurastas olisi laulu-)

***

27.1.2015: Tänään (siis oikeasti 2016) oli taas loskainen sadepäivä, kävin vakioretkellä Fastholmassa, ja näin tietysti tovin odoteltuani valkopään. Siitäpä muistui mieleen että olen bongannut tiaisen viimeksi vuotta aiemmin samana päivänä. Silloin kävimme Seijan kanssa päiväretkellä Kotkassa. Siellähän talvehti niihin aikoihin viitatiainen Laajakosken maisemissa. Ei sitäkään kauan tarvinnut odotella, tiaiset kävivät innokkaasti tutulla lintulaudalla vaikka pakkasta oli hädin tuskin asteen verran. Samalla retkellä tuli tietysti käytyä myös Katariinan puistossa, sieltä löytyi tuttu nakkeli tutuilla ruokinnoilla ja lisäksi muun muassa peipot ja järrit. Edustan meri oli jäässä joten vesilintuja oli turha etsiä. Paluumatkalla ehdimme vielä tekemään pienen kierroksen Korialla Kymijoen rannassa. Kallioniemen mutkassa oli parvi heinäsorsia ja ympäristössä lensi puolentoista sadan linnun parvi räkättejä ja niiden joukosta löytyi myös yksi pikkurastas jonka laji kuitenkin jäi avoimeksi.

Toisenlaisesta retkestä samana päivänä olkoon esimerkki 27.1.1996. Noihin aikoihin kuljeskelin vakioreittejä koiran kanssa. Tuonpäiväinen kierroksemme oli Raappavuoren reitti Louhelassa, Varistossa ja Martinlaaksossa, sen kiertämiseen meni kaksi tuntia, pituudeltaan se oli 7,5 kilometriä. Päivällä oli kohtalainen pakkanen, kahdeksantoista astetta. Taajaman peruslajistosta kertyi summaksi viisitoista lajia ja 346 lintua, runsaimpina talitiainen (90), varpunen (60) ja sinitiainen (52). Erikoisuuksia ei ollut, puukiipijää (1) ja kuusitiaisia (3) kummempaa.

Tuohon aikaan laskin monia vakiokierroksia, lyhin reitti kulki Kaivokselassa (2,7 km), Pitkäkosken talvireitti oli pisin (10,5 km) ja kierros Haltialassa (8 km) vastasi mitaltaan tuota Raappavuoren reittiä. Näillä reiteillä vapaat päiväni yleensä kuluivat koiran kanssa patikoiden, vain satunnaisesti tuli käytyä jollakin bongausretkellä, ja noihin aikoihin meillä oli vielä tapana Sepen kanssa tehdä toisinaan kuukausiretkiä, sellaisia päivän pituisia paikkabongauskierroksia Salon ja Turun seudulla ja kerran pääkaupunkiseudullakin, helmikuussa 1996.

***

(no siinä...)

Yhä useammin yksin retkellä

(Raxu oli hyvä retkikaveri)

***

Tämän päivän retki oli tyypillisistä tyypillisin. Kun aamusta asti satoi lunta ja tiet olivat sunnuntaina huonosti auratut, oli luonnollista jättää auto parkkiin ja lähteä kävelylle lähimaastoon. Lunta oli paljon, lintuja vähän. Ruokintapaikkojen vakiokävijät olivat paikalla, samoin Rekolanojan kara sekä muutama heinäsorsa Havukosken viimeisissä avoimissa paikoissa. Kiertelevä kanahaukka pelotteli tienoon variksia ja harakoita. Mitään yllättävää ei ollut, etenkin kun nyt neljästä viime vuodesta kolmena olen tehnyt samana päivänä suunnilleen samanlaisen kierroksen samoilla tienoilla.

Tuota voisi sanoa urautumiseksi, ja totta onkin että jos tänään ei olisi keli ollut noin kelvoton, olisinkin lähtenyt hieman kauemmas etsimään sitä vaihtelua. Miksi sitten pitää kiertää näitä samoja tienoita päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen? No koska se on elämäntapa, kuudetta vuosikymmentä vanha. Miksi sitten ei voisi vaihtaa tapaansa?

Tuo on jo parempi kysymys. Viime vuosina olen kuitenkin saanut jo kaksi pysähdyttävää varoitusta. Ensimmäinen oli Pepen kuolema. Se ei yllättänyt, koska hän sai tiedon kuolemantaudistaan vuotta aiemmin ja meillä kaikilla oli aikaa yrittää siihen sopeutua, olkoonkin että hän oli retkiporukastamme toiseksi nuorin. Toinen oli sitten Karin kuolema. Se lopullisesti pakotti arvioimaan omaakin tilannetta. Se yllätti, samanikäinen, hyvä ystävä, vapautumassa kaikista velvoitteistaan elämään juuri valitsemallaan tavalla, ja kuolema korjasi lainkaan ennakoon varoittamatta. Molemmat olivat niitä todennäköisimpiä retkikumppaneitani joskus vakiintuvilla eläkepäivilläni. Tässä iässä on aika turhauttavaa yrittää verkostoitua uudestaan, menetykset alkavat olla korvaamattomia.

Täytän kohta 65, enemmän kuin mitä vanhempani keskimäärin elivät. Käyn vielä töissä enkä aio ihan huomenissa vielä lopettaakaan. Harrastukseni on kohtalaista peruskuntoa vaativaa, tänäinenkin runsaan parin tunnin kahluu lumessa ei varmaan enää onnistu viidentoista vuoden kuluttua jos uskomattoman onnekkaasti sattuisin vielä tuolloin elämään. Olen hyvin tyytyväinen jos miulle jää kymmenen joutilasta vuotta työurani jälkeen, se vastaisi suunnilleen sitä mikä vanhemmillenikin jäi. Kaikkien mittareiden mukaan kuitenkin elämäni on jo 80-85-prosenttisesti ohi. Jäljelle jääviä vuosia ei todellakaan kannata tuhlata yrittämällä räpeltää jotakin muuta kuin mitä tähänkin asti on elämänsä piristykseksi tottunut tekemään. Pullantuoksuisten mummojen, sohvalla istuskelun, lasten ja lastenlasten ihmettelyn aika on sitten kun jalat eivät enää kanna, ja jos nuo eivät enää silloin välitä katsomaan tulla, seuraa löytää kyllä muuttamalla johonkin palvelutaloon. Joka tapauksessa tuota väistämätöntä elämänvaihetta ei miesihmisen ole edes terveellistä pidentää vaan sitä pitää yrittää kaikin käytettävissä olevin voimin lyhentää.

Seinänaapuri on minua vuosia nuorempi mutta istuu jo pyörätuolissa ja kulkee invataksilla niihin mummokerhoihin, samoin alakerran kuntoilutilassa säännöllisesti jalkojaan vahvistanut minua runsaan vuosikymmenen vanhempi mies istuu harjoituksistaan huolimatta nyt hänkin pyörätuolissa jota ikääntynyt vaimo joskus pihalla työntää jos jaksaa. Niin kauan kun pystyy omin jaloin liikkumaan, on parasta liikkua ja jos seuraa siihen haluaa, on parasta seuraa se, jolla on halu tehdä täsmälleen samaa.


Vastahakoinen retkiseura pilaa viimeisetkin mahdollisuudet nauttia elämästä. Seuraa ei tunnu enää löytyvän. Naiset tuntuvat mummoutuvan jo hyvissä ajoin ennen tätä ikää vaikka heillä on vielä lähes 40 prosenttia elämästään jäljellä. Vakioretkiporukastani taas yksi on samalla tavalla ukkoutunut, toki on aina ollut perinjuurin vaikea ja valikoiva retkikumppani. Toinen taas on katkeroitunut potkuistaan ja taitaa putkieläkettään odotellessaan enimmäkseen viettää aikaa kaljan seurassa. Kolmas taas on suoraan sanoen laiskuuttaan syrjäytynyt köyhäilemään lähinnä kotonaan ja tekee vain retkiä jotka eivät kuluta hänen vähiä rahojaan. Viimeisen koirani kuolemasta on kymmenen vuotta, se oli viimeisin retkikaverini joka oli aina valmis lähtemään mukaan. Sellaistakaan en voi enää ottaa, koska kuka hänestäkään huolehtisi jos tänne yksin sattuisin kuolemaan.

***

(kuvasta pudonneita)

Tähän aikaan takavuosina XLIII

(kanahaukalla tyhjä maha)

***

23.1.1977: Hiihtolenkillä Halikonlahden ja lähitienoon maisemissa. Tuo talvi oli aika perinteinen, pakkasta ja lunta kohtalaisesti, joten jo päivää aiemmin olin yhdessä Karhumäen Jussin kanssa tehnyt hiihtolenkin, silloin Kiikalan Varesjoen maisemissa. Miulla oli Kuva-Järviseltä mukaan lainattu kaksisilmäinen 6*6 -rullafilmirolleiflex millä kuvasin materiaalia tulevaan Kiskonjoki-näyttelyyn. Filmiä miulle jäi vielä yli ja päätinkin sitten ottaa kuvia myös talviselta Halikonlahdelta ja sen rantojen jalopuulehdoista, kameran palauttaisin sitten huomenissa ennen Helsinkiin eli töihin lähtöä.

Pilvinen oli päivä, pakkasta hieman toistakymmentä astetta ja lunta tiputteli hiljalleen. Maisemat olivat kuvauksellisia ja jäällä hiihdellen edes puiden lumi ei pyrkinyt niskaan putoamaan kuten eilisellä metsälenkillä. Kuvia siis tuli, ja filmiaikaan niitä ei räiskitty siihen tapaan kuin nykyisenä digiaikana. Lintujakin ehti katsomaan, kaikkiaan kuuden tunnin kierros tuotti hyvät yhdeksäntoista lajia, kun muistaa että talvi oli kohtalaisen ankara eikä lenkki kierrellyt ruokintapaikoilla. Kanahaukka etsi saalista Kärkänmäen ympäristössä, Vaisakossa sellaista olisi ollutkin kun pyy sieltä minun edestäni lentoon lähti. Käpytikkoja oli rantametsissä neljä, pari hippiäistä oli selvinnyt alkukuun pakkasista Vaisakossa. Tilhiparvi pyöri kaupungin liepeillä puistopihlajia etsien. Töyhtötiainen tuli vastaan Mustametsässä, siis kauimmassa käymässäni kohteessa.

Hiihtämisestä tulikin sitten talven 1977 suosituin retkeilytapa, lähes joka viikonloppu tein kierroksen tai pari suksilla, tietysti umpihangessa, en suinkaan valmiilla laduilla. Valitettavasti täällä etelärannikolla on varsin harvassa noita kunnon lumitalvia, joten hiihto on yleensä jäänyt pelkän jalkamarssin varjoon, ja monena talvena sitten innostuin kahlaamaan lumessa myös lumikengin. Se jos mikä kyllä kysyy kuntoa, tosin mitään voiteluvaikeuksia tai lipsumista ei esiinny.

***

(lumitalvikuva pääkaupunkiseudulta)

Tähän aikaan takavuosina XLII

***

22.1.1976: Tasan neljä vuosikymmentä sitten olin, no tietysti Jurmossa. Olin tullut pari päivää aiemmin, ja tämäpä olikin sitten viimeinen retkeni jonka tein saareen Turusta. Seuraavaan retkeen mennessä olinkin jo muuttanut Helsinkiin.

Tullessani saareen lintuasema oli tällä erää ankeassa kunnossa. Edellinen porukka oli tuhonnut kaasulampun sukan, vienyt tulitikut mennessään ja polttanut lämmittimen sydämet hiileksi, ja jättäneet vielä ulko-ovenkin huonosti paikalleen niin että se saapuessani oli apposen auki. Onneksi pakkasta ei juuri ollut eikä luntakaan satanut.

Siinä ja siinä pärjäilin itsekseni, ja tänä päivänä retkeilin sitten seitsemän tuntia joka puolella saarta. Yhtä lämmintä oli ulkona kuin olisi ollut sisälläkin. Tammikuun muuttajat olivat pihalla vastassa retkelle lähtiessä: kaksi tikliä ja punatulkku. Pyörivät siinä tovin ja hävisivät jonnekin lounaaseen. Mie lähdin vuorostani etelään. Lisää muuttajia meni heti Harjun yllä, kaksi viherpeippoa. Merellä taas lenteli riskilöitä ja isokoskeloita. Sorgenin, tai siis Etelälehdon edustan rannassa huomioni kiinnitti kiinnostava vesilintu. Kesykin se oli joten aika rauhassa sain seurailla sitä ja kerätä hyvät tuntomerkit nuoresta allihaahkakoiraasta. Tuli siinä seuraillessani ihan itse parinkymmenen metrin päähän rannan sohjoon sukeltelemaan ruokaa etsien.

Jatkoin siitä etelärantaa länteen. Urpiaisia ja koskeloita lenteli edelleen muutonomaisesti. Tvåstensvikille tullessa käännyin lounaisriutalle ja sen rannasta löysinkin sitten jo toisen allihaahkan. Ei se suinkaan ainut vessu ollut, niitä oli paljon. Talvi oli kiristymässä mantereella ja sisäsaaristokin jäätymässä. Se ajoi edellään vesilintuja etsimään sulaa merta. Kyhmyjoutsenia liikkui länteen päin useita porukoita, merimetsoja näkyi joka paikassa, telkät, riskilät, koskelot ja heinäsorsat tuntuivat olevan liikkeessä. Erikoisempiakin lajeja kuten uivelo, silkkiuikku ja härkälintu oli siinä joukossa. Merimetsojen päiväsumma oli noihin aikoihin lähes ennätyksellinen, 237, ja samaa voi sanoa riskilöistä joita löytyi 35. Eilispäivänä olin kummastellut mikä turskia vaivaa. Yksi parikiloinen oli ajautunut rantaan ja kuollut aivan äskettäin ja vielä tuoreempi tapaus tuli vastaan vähän myöhemmin, se kun elikin vielä. Nostin sen takaisin veteen, ainakin annoin sille mahdollisuuden yrittää palata normaaliin elämänmenoon.

Maalinnut olivat noita mainittuja muuttajia paitsi tuttuja jo edelliseltä päivältä, lisänä vain kaksi kuusitiaista muutaman talitiaisen ryhmässä. Niitä en ollut ennen nähnyt mutta seuraavina päivinä kyllä lisääkin, saattoivat siis olla nekin liikkeellä jos toki ajankohta – keskitalvi - oli tiaisten liikehdinnälle hyvin poikkeuksellinen. Saaren rantakivikot olivat pikkupakkasessa jäätyneet joten vielä eilen paikalla näkemiäni merisirrejä en enää havainnut. Sää oli muutenkin hiljalleen kylmenemässä. Yöllä ja seuraavana päivänä oli jo neljä pakkasastetta, tuuli pohjoisessa ja mantereella vielä paljon kylmempää. Puuttuneiden sirrien korvikkeeksi näkyi yksinäinen tuulihaukka, sellainen etsi myyrää nummelta puolilta päivin ja taisi muuttaa edemmäs koskei näkynyt enää myöhemmin samalla retkellä.

Muutakin merellä näkyi: iltaneljän maissa pari hinaajaa veti Utön väylää länteen suurinta siihen mennessä Suomessa rakennettua tankkerinrunkoa, tai itse asiassa vain sen takaosaa. Oli matkalla Norjaan.Tämä retki oli kuitenkin ensimmäiseni kun onnistuin olemaan merellä näkemässä miten talvi kiristyessään ajaa tänne jääneet linnut lopullisesti etelään. Loppupäiviksi sainkin sitten seuraa Tampereelta. Kolmikko Kosonen - Ranta - Seppälä saapuivat paitsi lintuja, myös saaren jäkäliä etsimään. Sainpa siinä sivussa perehdytystä sellaiseenkin luontoharrastukseen.

***

Näppäilystä näpyttelen

(timali siinä)

***

Työviikko taas, ja retket ovat siten aika lyhyitä kierroksia tutuilla paikoilla. Pari kertaa olen käynyt taas Fastholman maisemissa, arkena siellä ei ole samanlaista väentungosta kuin viikonloppuisin. Vakituinen valkopää ilmaantuu yleensä nopeasti ruokintapaikalle, tiistaina tosin varpushaukan vierailu sai tiaiset piiloutumaan metsään varmaan tunniksi, ja kun ne sitten taas paikalle tulivat, ne tarkkailivat pitkän aikaa puissa ja puskissa ennen kuin uskaltautuivat avoimella paikalla oleville herkuille syömään.

Maanantaina en paikalla käynyt, auto huollossa, kuulemma silloin oli paikallinen varpuspöllö napannut saaliikseen lähiruoikosta timalin, sellaisia oli parvi siinä kierrellyt jo jokusen päivän. Tuon hyökkäyksen jälkeen nekin olivat kadonneet, ehkä läheisen laajemman ruoikon keskiosiin, missä niiden tapaisten heikkojen lentäjien on helpompi pysyä piilossa saalistajilta. Kuvaajia tuo kyllä harmitti, koska tuo timaliparvi oli ollut aika helppo houkutella kuvausetäisyydelle. Blogikuvituksestani näkee että miekin ehdin napata niistä koko joukon tuntokuvatasoista materiaalia viikonloppuna pitkien putkien teloituskomppanian sivulta seuraten.

Muuten tuo valkopää kerää yhä kuvaajien suurimman huomion. Aina siinä muutama pitkä putki päivystää. Joskus olen ihmetellyt tuota miten ”kroppaaminen” on tullut kuvaajapiireissä nykyisin epäsuosituksi. Itse aloitin lintujen kuvaamisen jo 1960/70-lukujen vaihteessa, ja siihen aikaan kuvattiin tavallisimmin mustavalkofilmille. Ne kehitettiin itse ja kuviakin tehtiin itse, ja lintukuvaajat tekivät negatiiveistaan tyypillisesti osasuurennuksia, siis juuri sitä ”kroppausta”. Filmien valintaan vaikutti hyvin paljon niiden kyky kestää suurta suurentamista, ja tietysti myös herkkyys, valoa kun ei koskaan ollut liikaa nopeisiin tilanteisiin. Lintukuvaajat erityisesti "prässäsivät" filmejään eli tietoisesti alivalottamalla ja ylikehittämällä nostivat materiaalin herkkyyttä reippaasti yli tehdasasetusten. Sävyt siinä kärsivät ja rakeisuus lisääntyi mutta ilo oli suuri kun linnut kuitenkin kuvista tunnisti. Mutta mustavalkoinen oli just sitä ja väri vetosi suureen yleisöön paremmin, aika harva jäi pysyvästi mustavalkokuvaajaksi, lähinnä ne jotka saivat kuvistaan aikaan näyttelyjä tai sitten onnistuivat myymään niitä sen ajan sanomalehtiin.

Kun värikuvausmeteriaalit kehittyivät sellaisiksi että värintoisto alkoi muistuttaa luonnollista tuli muotiin kuvata diafilmeille, niitä oli helppo esittää isommalle porukalle, muuta helppoa niissä ei ollutkaan. Dioja on aika työlästä rajata, siihen ei moni viitsinyt ryhtyäkään. Samoin perhekuvaajien suosimat värinegatiivifilmit eivät juuri kelvanneet  tavalliselle lintukuvaajalle, niitä ei yleensä kehitetty itse eikä vedoksiakaan juuri omin voimin tehty, joten rajaus tai osasuurentaminen ei tullut kyseeseen. Noiden materiaalien vaikeutta pyrittiin sitten kompensoimaan pidentämällä kuvauskaluston putkien polttoväliä, telejatkeita alettiin käyttää, hankittiin myös ns. peiliteleitä joiden polttovälit olivat erityisen pitkiä mutta joiden ongelmina oli esimerkiksi himmentimen puute, perusaukko oli yleensä pienehkö. Valotusta noita käyttävä voi säädellä vain suljinajoilla tai harmaasuotimilla, samoin terävyysalue oli aina erittäin kapea. Vastavalossa ja epäterävillä alueilla valopisteistä tuli renkaita, joka näytti asian tuntevalle käytetyn putken rakenteen. Yksi peilitele oli miullakin, ja sen lisäksi vielä peilikaukoputki. Sellaisia näki täälläpäin lintuharrastajilla erittäin harvoin vaikka ne olivat äärimmäisen suosittuja vaikkapa tähtiharrastajien joukossa.Tuohon peilikaukoputkeen oli miulla kamerasovitekin, mutta varsin vähän sitä kuvaukseen käytin, sen verran hankala se viritys kuitenkin oli.

Tuntuu että nykyisin on turruttu noihin tuon ajan opettamaan ylipitkien putkien antamaan kuvaan. Lintukuvaus on tyypillisesti sitä mitä muinoin kameraseurapiireissä sanottiin näppäilyksi. Kamera kulkee mukana retkillä ja kuvat otetaan kun jotakin eteen tulee. Niinpä kuvat toistavat itseään, ihan ottajasta ja aiheesta riippumatta. Lintukuvissa lähelle pääseminen on pakkomielle, linnun pitää täyttää koko ruutu. Kuvat eivät kerro enää tarinaa vaan ovat pelkkiä dokumentteja kerätyistä pinnoista. Kuvaajina itseään pitävät urheilevat lähinnä vain sillä miten monta pikseliä siihen lintuun saatiin mahtumaan. Muutenkin voisi kuvata, mutta se taas on aikaaviepää ja jopa vaivalloista. Harva viitsii päiväkausia istua enää piilokojussa saadakseen jonkun kuvan jota on suunnitellut ja sitten sen puitteet kunnolla rakentanut. Ammattilaisetkin erottaa harrastajista oikeastaan vain siitä että heillä on pisimmät putket ja nopeimmat moottorit kamerarungoissaan, tuuriin siis kuitenkin eniten luotetaan.

***

(tintti pönöttää: kenen pähkinöitä syöt, sen lauluja laulat)

Tähän aikaan takavuosina XLI

(erämaalaji joka asuu Suomessa, silti hyvin harvinainen talvilaskennoissa)

***

Taidan palata vieläkin noihin 1970-luvun joululaskentoihin kun kävin edelleen senaikaisia muistiinpanojani läpi. Reitit vaihtelivat hieman vuodesta toiseen, esimerkiksi jouluna 1970 keräsin tiedot kuudelta reitiltä. Niistä kolme oli Salossa, yksi Muurlassa ja kaksi Perniössä. Jouluna 1976 keräsin samoin tiedot, nyt kymmeneltä reitiltä. Salossa niitä oli yhä kolme, Perniössäkin kolme, Muurlassa kaksi ja yksi sitten sekä Kiskossa että Kiikalassa.

Vuoteen 1976 mennessä talvilintulaskentaa oli kehitetty siten että reittien biotooppijakaumaakin piti seurata. Salon aineistosta otin sitten seitsemän selvintä reittiä biotooppinsa mukaan, niistä yksi oli taajamassa, kolme syrjäseudulla ja loput joko puhtaassa haja-asutuksessa tai sitten taajaman ja haja-asutuksen yhdistelmiä. Kirjavimmat sekareitit jätin pois, samoin ne joilta en saanut lukemia puluille ja varpusille. Noiden reittien tulosten ja pituuden perusteella sitten laadin kaavion, joka osoitti miten lajimäärä kasvaa laskentakilometrien mukana sekä erämaareiteill että asutusalueilla. Tulokseksi tuli että kymmenen kilometrin reitti asutuksen keskellä tuottaa noin 19 lajia, erämaissa viisitoista. Kaksikymmentä kilometriä asutuksessa tuottaa noin 25 lajia, erämaassa taas 19. Edelleen, jos reitit ovat suunnilleen satunnaisia eli eivät pinnankeruuta varten suunniteltuja, kolmenkymmenen lajin löytäminen salonseutulaisista erämaista vaatii noin sata laskentakilometriä, asutuilla alueilla sama matka tuottaa hieman alle 50 lajia. Biotooppeja erittelemättä nuo seitsemän reittiä olivat yhteensä 81 kilometriä ja niillä nähtiin 34 lajia. Kymmenen reittiä olivat yhteensä 111 kilometriä ja lajeja näkyi siis 41.

Erämaa tuottaa siis tyhjiä kilometrejä, miksi sinne kuitenkin kannattaa mennä? Siihen antoi vastauksen taulukko missä laskin lajeille biotooppikohtaiset yksilömäärät kilometriä kohti. Niiden perusteella voi saada selville mitkä lajit suosivat mitäkin tuon jaon mukaista biotooppia. Kävi ilmi että kun laskin tulokset 27 lajille, niistä 20 suosi asutukseen tehtyjä reittejä mutta 7 erämaita. Erämaissa on huomattavan rikas oma lajistonsa jota ei muualla juuri huomaa ja siksi tyhjän uhallakin kannattaa kartoittaa myös niitä. Valtakunnalliset tulokset painottuvat yleensä vahvasti asutuksiin kuten kaikissa maallikkoja hyväksikäyttävissä massakartoituksissa. Siksi noiden erämaalajien kantojen seuranta vaatii omaa erityistä huomiotaan. Kun siellä metsää kaadetaan tai alueita menetetään asutukselle, noiden lajien yksilömäärät kutistuvat kenenkään sitä huomaamatta jos vain katsomme mitä pihalinnuillemme kuuluu.

Valtakunnallisestikin samoja jakautumia seurattiin, ja vertaamalla omia tuloksia niihin huomaa ainakin että salonseutulainen syrjäseutu on kirjaimellisempaa kuin valtakunnallinen, sinne kun oli päässyt esiintymään fasaaneja ja varpusiakin joita ei kyllä näe kovin kaukana taloista tai pihoista talviaikaan. Omassa pikku aineistossa tasaisimmin jakautuivat kuusitiainen ja räkättirastas. Toinen viihtyy sekä metsissä että lintulaudoilla, toinen taas vaeltaa marjavuosina ja sen takia sitä näkee joka puolella tai ei missään.

***

(tulkkuja oli ennen enemmän)

SALON, MUURLAN JA PERNIÖN JOULULASKENNAT 1970/71
LAJI	MUURLA	PERNIÖ1	PERNIÖ2	SALO1	SALO2	SALO3	YHTEENSÄ	REITTIÄ
HEINÄSORSA	1	0	0	0	0	1	2	2
VARPUSHAUKKA	0	2	0	0	0	0	2	1
TEERI	0	16	0	0	0	0	16	1
PYY	6	0	1	0	2	0	9	3
FASAANI	8	0	3	60	5	27	103	5
KESYKYYHKY	0	0	0	+	0	1	1	2
KÄPYTIKKA	7	9	2	0	3	1	22	5
POHJANTIKKA	1	0	0	0	0	0	1	1
HARMAAPÄÄTIKKA	0	0	1	0	0	0	1	1
KORPPI	0	0	0	1	0	0	1	1
VARIS	12	20	65	64	6	47	214	6
NAAKKA	0	4	52	0	0	0	56	2
HARAKKA	11	18	18	0	9	10	66	5
NÄRHI	14	2	6	4	2	0	28	5
TALITIAINEN	39	61	41	112	34	15	302	6
SINITIAINEN	0	6	0	28	0	0	34	2
KUUSITIAINEN	2	0	0	0	1	0	3	2
TÖYHTÖTIAINEN	1	8	6	0	8	5	28	5
HÖMÖTIAINEN	13	31	0	3	10	9	66	5
PUUKIIPIJÄ	2	1	0	0	1	1	5	4
HIPPIÄINEN	1	19	12	1	7	13	53	6
RÄKÄTTIRASTAS	0	0	0	1	0	0	1	1
MUSTARASTAS	0	0	1	0	0	0	1	1
LAPINHARAKKA	0	0	0	1	0	0	1	1
KOSKIKARA	0	0	1	0	0	0	1	1
VIHERPEIPPO	2	3	0	0	3	0	8	3
TIKLI	0	0	0	6	0	0	6	1
HEMPPO	0	0	0	0	1	0	1	1
URPIAINEN	0	0	2	0	1	1	4	3
PUNATULKKU	15	18	22	33	13	14	115	6
PEIPPO	0	1	1	0	0	0	2	2
KÄPYLINTULAJI	0	1	0	0	0	0	1	1
KELTASIRKKU	238	161	288	100	99	59	945	6
VARPUNEN	+	+	+	+	26	132	158	6
YHTEENSÄ	373	381	522	414	231	336	2257	376,2
LAJIA	18	18	18	15	18	15	34

JOULULASKENNAT 1976 BIOTOOPEITTAIN
YKSILÖÄ/KILOMETRI
LAJI	A	AB	B	C	K-A	OPTIMI
TEERI	0,00	0,00	0,00	0,06	0,02	C
PYY	0,00	0,14	0,33	0,13	0,14	B
FASAANI	0,56	0,64	0,08	0,00	0,30	AB
KESYKYYHKY	16,70	0,00	0,00	0,00	3,30	A
TURKINKYYHKY	0,13	0,05	0,00	0,00	0,04	A
KÄPYTIKKA	0,07	0,00	0,00	0,23	0,10	C
VARIS	4,25	5,50	1,41	0,32	2,67	AB
HARAKKA	1,00	0,59	1,50	0,00	0,46	B
NÄRHI	0,00	0,18	0,08	0,10	0,10	AB
TALITIAINEN	9,00	3,41	4,58	0,39	3,53	A
SINITIAINEN	0,44	1,59	0,58	0,03	0,62	AB
KUUSITIAINEN	0,13	0,18	0,17	0,13	0,15	AB
TÖYHTÖTIAINEN	0,00	0,09	0,08	0,74	0,32	C
HÖMÖTIAINEN	0,00	0,32	0,42	0,71	0,42	C
PUUKIIPIJÄ	0,00	0,05	0,00	0,35	0,15	C
MUSTARASTAS	0,06	0,14	0,08	0,00	0,06	AB
RÄKÄTTIRASTAS	0,19	0,27	0,33	0,16	0,22	B
HIPPIÄINEN	0,13	1,05	0,75	2,90	1,53	C
KOSKIKARA	0,00	0,00	0,17	0,10	0,06	B
KOTTARAINEN	0,00	0,14	0,00	0,00	0,04	AB
TILHI	0,31	0,18	0,00	0,68	0,37	C
LAPINHARAKKA	0,00	0,00	0,08	0,00	0,01	B
VARPUNEN	29,60	1,86	3,75	0,00	6,90	A
VIHERPEIPPO	1,81	1,41	0,33	0,03	0,80	A
PUNATULKKU	8,17	3,05	1,25	0,13	2,68	A
PEIPPO	0,13	0,18	0,08	0,00	0,09	AB
KELTASIRKKU	9,31	14,10	13,60	0,71	7,95	AB
K-A	82,10	35,80	29,80	9,29	33,90
SUOSIJOITA	6	9	5	7

(A=taajama, B=haja-asutus, C=syrjäseutu, AB=asutusta)

(varpuspöllö asuu erämaassa mutta tulee pihoillekin, mistä se löydetään laskentoihin)

Vuoden kuvatuin lintu?

(kuvattu kaukaa köyden takaa, miusta "maalauksellinen")

***

Taas ovat bongarit ja lintukuvaajat sodassa keskenään. Taistelukenttä on tällä kertaa Helsingin Vanhankaupunginlahdella Fastholmassa missä on marraskuusta asti asustellut valkopäätiainen. Vedonlyöntikerroin sodan syttymiselle oli kyllä erittäin matala, ihme on oikeastaan että vasta nyt on tämä pinnalle nostettu.

Lintu käy ruokinnalla, ja itse asiassa ruokintapaikka on lintukuvaajan sinne jo kauan sitten laittama. Edelliset vastaavat kähinät taisivat paikalla olla kun siellä joitakin vuosia sitten vieraili pitkään viitatiainen. Tuon paikan ympärillä ei ole esteitä ja niinpä lintua bongaamaan ja kuvaamaan tullut väki seisoo nytkin välillä aivan ruokinnan vieressä.

Kähinä tuli siitä kun viereen teki toinen lintuja kuvaava bongari toisen ruokintapaikan, jonka tarjoukset ovat yleensä miellyttäneet tätä valkopäätä enemmän kuin ensimmäisen paikan. Tämän toisen paikan perustaja nimittäin rauhoitti sen vetämällä köyden runsaan kymmenen metrin päähän paikan ympärille, ja laittoi köyteen viestin jossa toivoi ettei sen lähemmäs paikkaa mennä vaan että annetaan linnuille ruokarauha. No, tuo toive oli kai jollekin liian provokatiivinen ja köysi oli katkottu ja hävitetty noin viikko sitten, miulla oli alibi siihen aikaan kun olin veljen synttäreillä ihan muussa kaupungissa.

(kuvattu kun lintu tuli köyden tälle puolelle, risut ainakin terävämpiä)

Olen tuolla käynyt itsekin monesti, tänään viimeksi, ja juuri kuvaamassa. Kuvaajiahan tuosta köyden katkomisesta ensiksi syytettiin. Kuvaajat puolustautuivat tiukasti, mitään ei voi todistaa, kaupunki on voinut hävittää sen luvattomana, se katkoo polut estäen vapaan liikkumisen jne. Kuulosti ihan samalta kuin Venäjän selitykset Krimiä vallattaessa, pienet vihreät miehet tälläkin kertaa köyden ovat katkoneet. Katkominen tapahtui kuitenkin viikonloppuna jolloin paikalla ei ole kaupungin työväkeä heidän pomoistaan puhumattakaan. Köyden alueella ei kulje yhtään polkua joka estäisi kenenkään liikkumista. Oikeastaan jäljelle jäävät vain bongarit ja kuvaajat. Bongarit kuten miekin näkevät ja kuulevat linnun hyvin yli kymmenen metrin päästä, jopa paljain silmin saati kiikarilla tai kaukoputkella, joku sellaisiakin paikalle aina on tuonut.

Kuvaajat sen sijaan: jokaisella tuntuu olevan vähintään puolimetrinen linssi jalustalla ja moottoroidussa rungossaan. Tämä osoittaa minkälainen estetiikka lintukuvaajia nykyisin ohjaa. Mitä isompi kohde ruudulla on, sitä parempi, mitä isompi määrä pikseleitä lintuun tallentuu, sitä parempi. Hyvin harva tuolla yrittää linnusta mitään muuta kuin perinteistä muotokuvaa. Sitä talipötköllä istuvaa pönötyskuvaa jotkut jonkin verran välttelevät, mutta muuten koolla on väliä, muulla ei. Jokunen kuvaaja on liikkunut läheisen ruovikon reunassa ja koettanut saada tuota tinttiä sieltä kuvaan, jopa joskus onnistuen, mutta ylivoimaisesti useimmat tähtäävät juuri ruokintaan ja painavat sitten runsaan sadan ruudun sarjan kuin konekiväärillä kun tirppa istuu hetken paikallaan toistaen tämän uskollisesti aina kun lintu tulee hakemaan lisää syötävää. Tuloksena on tuhat samanlaista ruutua joista nyt sitten yksi ehkä on vähän muita tarkempi. Tällä porukalla on motiivi ja tunnetusti myös röyhkeyttä olla noudattamatta hienotunteisuussääntöjä jos kuvat uhkaavat jäädä pienemmiksi tai 'kropatummiksi' kuin kaverilla.

No, uusi köysi oli tänään paikallaan, nyt Tringan arvovallalla vahvistettuna. Ja kun lintukin oli, otin kuvia sekä tuolta viidentoista metrin päästä mehupillilläni vapaalta kädeltä ja hyvällä onnella sitten viidenkin metrin päästä kun lintu tuli sattumalta eteeni istumaan sen alkuperäisen ruokinnan eväitä etsimään. Jotakin ulkomaan porukkaa oli katsomassa, ja kun vinkkasin, hekin kääntyivät kuvaamaan samasta paikasta samaa kohdetta. Tuntokuviahan nuo kaikki ovat, kuten tästäkin jutun liitteistä näkee. Todella hyviä lintukuvia syntyy vain suunnittelemalla ja rakentamalla ja sitkeästi kojussa odottamalla. Silloin objektiivin polttovälikin voi olla vallan muuta kuin telejatkeella venytetty viisisatanen.

***

(tällaisen korkeintaan saa miun nuhapumpullani kun lintu tulee lähelle, linnun tuntee)

(ylimmästä kuvasta tekemäni graafinen pelkistys, noista tuntokuvista ei tällaista saa)

Tähän aikaan takavuosina XL

(tilhillä oli kunnon talvet ja höyhenet pörröllään)

Jonkin aikaa sitten kirjoitin joulunajan tutkimusharrastuksistani vuosilta 1965-66. Saaristoretkiä tein 1970-luvun alussa, mutta joko niitä ennen tai niiden jälkeen myös talvilintujen joululaskentoja. Noihin aikoihin innostuin myös keräämään muidenkin tekemiä havaintoja Salon seudun linnustosta ja yksi kohde mistä tuo keruu alkoi oli talvilaskentojen tulokset.

Mapeistani löysin muutamia laskennoista tekemiäni yhteenvetoja, esimerkkeinä olkoon joululaskennat Salosta ja Muurlasta vuosilta 1969-1976 kolmelta säännöllisesti samaan tapaan lasketulta reitiltä ja lajisummat joululta 1976 kymmeneltä salonseutulaiselta reitiltä. Ensitaulukko ei ole täydellinen, siinä ovat vain yleisimmät lajit. Yleisistä lajeista puuttuu vielä erityisesti varpunen, jostakin syystä siitä ei ole kunnon laskentatuloksia kaikilta reiteiltä. Tavallaan harmittavaa se on, koska lajin runsaudessa on tapahtunut melkoisia muutoksia noista ajoista nykypäivään. Sen sisarlaji pikkuvarpunen oli noihin aikoihin niin suuri harvinaisuus ettei sitä tullut kertaakaan vastaan noissa laskennoissa, toista olisi nykyisin.

Lajisto näyttää hyvin erilaiselta siihen verrattuna mitä nykyisin tulee vastaan, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla ja varmaan Salossakin. Keltasirkku ei enää ole ykköslaji varmaan missään, ja varisten määrä on romahtanut kun jätehuolto on hävittänyt tuonaikaiset kaatopaikat. Salossa on varmaan vieläkin paljon fasaaneja, koska istutuslintuja päästetään joka vuosi paljon ammuttavaksi ainakin Joensuun kartanon maille. Talitiainen lienee yhä pihojen ykköslaji, sinitiainen on runsastunut noista ajoista valtavasti ja viherpeippojakin on ollut välillä suuria määriä noihin aikoihin verrattuna. Mustarastas on muuttunut massatalvehtijaksi, noihin aikoihin sitä näki vain marjatalvina ja silloinkin harvakseltaan. Metsän tiaisten määrä on pudonnut murto-osaan tuonaikaisesta. Samoin punatulkkuja ei näe enää kuin ennen.

Vuoden 1976 listassa keltasirkku on aivan ylivoimainen, sen jälkeen tulee joukko taajamalintuja, kuten varpunen (siltä puuttuu tulos parilta reitiltä joilla laji kuitenkin esiintyi), talitiainen, varis ja kesykyyhky. Listasta huomaa kuitenkin senaikaisen yrityksen laskea reittejä myös kauempana asutuskeskuksista, hippiäisten ja metsien tiaisten määrät ovat suuria nykyisiin verrattuna. Lajien määrä nousi aika suureksi vaikka kaikki olivat oikeastaan ihan lounaissuomalaista peruslajistoa tuohon aikaan. 

(palokärki oli metsien peruslajeja)

Joululaskennat Salo – Muurla 1969 – 1976 Laji 1969 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 Keskiarvo Pyy 2 8 2 9 6 9 5 7 6,0 Fasaani 65 73 31 51 51 105 35 18 53,6 Käpytikka 2 10 1 11 5 1 1 0 3,9 Varis 348 82 319 257 187 150 269 138 218,8 Naakka 205 0 30 0 15 0 1 0 31,4 Harakka 38 20 26 35 34 37 27 31 31,0 Närhi 21 20 17 51 24 4 11 5 19,1 Talitiainen 215 185 153 220 160 145 213 130 177,6 Sinitiainen 68 28 11 52 12 50 66 42 41,1 Kuusitiainen 0 3 9 5 7 5 4 6 4,9 Töyhtötiainen 14 9 4 4 4 12 17 3 8,4 Hömötiainen 29 26 29 20 31 21 32 12 25,0 Puukiipijä 2 3 7 5 2 0 4 1 3,0 Räkättirastas 296 1 0 0 0 0 0 10 38,4 Mustarastas 0 0 0 0 1 0 0 4 0,6 Hippiäinen 23 9 42 29 16 42 46 32 29,9 Kottarainen 15 0 0 6 0 1 0 3 3,1 Viherpeippo 2 6 1 12 2 0 11 35 8,6 Punatulkku 47 61 68 91 68 110 80 82 75,9 Keltasirkku 473 337 266 286 232 200 245 473 314,0 Peippo 0 0 1 1 1 32 1 5 5,1 Käytetyt reitit Halikonlahti, Sirkkula, Muurla kk Joululaskennat 1976 Salon seudulla Lajit runsausjärjestyksessä 10 reittiä 1 KELTASIRKKU 1045/10 2 VARPUNEN 603+/7 3 TALITIAINEN 402/10 4 VARIS 304/10 5 KESYKYYHKY 267/1 6 PUNATULKKU 264/9 7 HIPPIÄINEN 163/10 8 VIHERVARPUNEN 103/3 9 HÖMÖTIAINEN 75/9 10 URPIAINEN 73/3 11 VIHERPEIPPO 73/6 12 HARAKKA 73/7 13 SINITIAINEN 59/8 14 TÖYHTÖTIAINEN 43/9 15 TILHI 30/4 16 NAAKKA 27/1 17 FASAANI 25/5 18 NÄRHI 21/7 19 RÄKÄTTIRASTAS 20/7 20 PUUKIIPIJÄ 19/6 21 KUUSITIAINEN 15/7 22 TIKLI 12/1 23 PYY 11/5 24 PEIPPO 11/4 25 HEINÄSORSA 8/1 26 KÄPYTIKKA 8/4 27 KOSKIKARA 6/3 28 MUSTARASTAS 5/4 29 KÄPYLINTULAJI 5/1 30 KANAHAUKKA 3/3 31 VARPUSHAUKKA 3/2 32 TURKINKYYHKY 3/2 33 KOTTARAINEN 3/1 34 TEERI 2/1 35 TAVIOKUURNA 2/2 36 KORPPI 1/1 37 LAPINHARAKKA 1/1 38 JÄRRIPEIPPO 1/1 39 HARMAAPÄÄTIKKA 1/1 40 PALOKÄRKI 1/1 41 MUSTAVARIS 1/1