Yhä useammin yksin retkellä

(Raxu oli hyvä retkikaveri)

***

Tämän päivän retki oli tyypillisistä tyypillisin. Kun aamusta asti satoi lunta ja tiet olivat sunnuntaina huonosti auratut, oli luonnollista jättää auto parkkiin ja lähteä kävelylle lähimaastoon. Lunta oli paljon, lintuja vähän. Ruokintapaikkojen vakiokävijät olivat paikalla, samoin Rekolanojan kara sekä muutama heinäsorsa Havukosken viimeisissä avoimissa paikoissa. Kiertelevä kanahaukka pelotteli tienoon variksia ja harakoita. Mitään yllättävää ei ollut, etenkin kun nyt neljästä viime vuodesta kolmena olen tehnyt samana päivänä suunnilleen samanlaisen kierroksen samoilla tienoilla.

Tuota voisi sanoa urautumiseksi, ja totta onkin että jos tänään ei olisi keli ollut noin kelvoton, olisinkin lähtenyt hieman kauemmas etsimään sitä vaihtelua. Miksi sitten pitää kiertää näitä samoja tienoita päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen? No koska se on elämäntapa, kuudetta vuosikymmentä vanha. Miksi sitten ei voisi vaihtaa tapaansa?

Tuo on jo parempi kysymys. Viime vuosina olen kuitenkin saanut jo kaksi pysähdyttävää varoitusta. Ensimmäinen oli Pepen kuolema. Se ei yllättänyt, koska hän sai tiedon kuolemantaudistaan vuotta aiemmin ja meillä kaikilla oli aikaa yrittää siihen sopeutua, olkoonkin että hän oli retkiporukastamme toiseksi nuorin. Toinen oli sitten Karin kuolema. Se lopullisesti pakotti arvioimaan omaakin tilannetta. Se yllätti, samanikäinen, hyvä ystävä, vapautumassa kaikista velvoitteistaan elämään juuri valitsemallaan tavalla, ja kuolema korjasi lainkaan ennakoon varoittamatta. Molemmat olivat niitä todennäköisimpiä retkikumppaneitani joskus vakiintuvilla eläkepäivilläni. Tässä iässä on aika turhauttavaa yrittää verkostoitua uudestaan, menetykset alkavat olla korvaamattomia.

Täytän kohta 65, enemmän kuin mitä vanhempani keskimäärin elivät. Käyn vielä töissä enkä aio ihan huomenissa vielä lopettaakaan. Harrastukseni on kohtalaista peruskuntoa vaativaa, tänäinenkin runsaan parin tunnin kahluu lumessa ei varmaan enää onnistu viidentoista vuoden kuluttua jos uskomattoman onnekkaasti sattuisin vielä tuolloin elämään. Olen hyvin tyytyväinen jos miulle jää kymmenen joutilasta vuotta työurani jälkeen, se vastaisi suunnilleen sitä mikä vanhemmillenikin jäi. Kaikkien mittareiden mukaan kuitenkin elämäni on jo 80-85-prosenttisesti ohi. Jäljelle jääviä vuosia ei todellakaan kannata tuhlata yrittämällä räpeltää jotakin muuta kuin mitä tähänkin asti on elämänsä piristykseksi tottunut tekemään. Pullantuoksuisten mummojen, sohvalla istuskelun, lasten ja lastenlasten ihmettelyn aika on sitten kun jalat eivät enää kanna, ja jos nuo eivät enää silloin välitä katsomaan tulla, seuraa löytää kyllä muuttamalla johonkin palvelutaloon. Joka tapauksessa tuota väistämätöntä elämänvaihetta ei miesihmisen ole edes terveellistä pidentää vaan sitä pitää yrittää kaikin käytettävissä olevin voimin lyhentää.

Seinänaapuri on minua vuosia nuorempi mutta istuu jo pyörätuolissa ja kulkee invataksilla niihin mummokerhoihin, samoin alakerran kuntoilutilassa säännöllisesti jalkojaan vahvistanut minua runsaan vuosikymmenen vanhempi mies istuu harjoituksistaan huolimatta nyt hänkin pyörätuolissa jota ikääntynyt vaimo joskus pihalla työntää jos jaksaa. Niin kauan kun pystyy omin jaloin liikkumaan, on parasta liikkua ja jos seuraa siihen haluaa, on parasta seuraa se, jolla on halu tehdä täsmälleen samaa.


Vastahakoinen retkiseura pilaa viimeisetkin mahdollisuudet nauttia elämästä. Seuraa ei tunnu enää löytyvän. Naiset tuntuvat mummoutuvan jo hyvissä ajoin ennen tätä ikää vaikka heillä on vielä lähes 40 prosenttia elämästään jäljellä. Vakioretkiporukastani taas yksi on samalla tavalla ukkoutunut, toki on aina ollut perinjuurin vaikea ja valikoiva retkikumppani. Toinen taas on katkeroitunut potkuistaan ja taitaa putkieläkettään odotellessaan enimmäkseen viettää aikaa kaljan seurassa. Kolmas taas on suoraan sanoen laiskuuttaan syrjäytynyt köyhäilemään lähinnä kotonaan ja tekee vain retkiä jotka eivät kuluta hänen vähiä rahojaan. Viimeisen koirani kuolemasta on kymmenen vuotta, se oli viimeisin retkikaverini joka oli aina valmis lähtemään mukaan. Sellaistakaan en voi enää ottaa, koska kuka hänestäkään huolehtisi jos tänne yksin sattuisin kuolemaan.

***

(kuvasta pudonneita)