Näppäilystä näpyttelen

(timali siinä)

***

Työviikko taas, ja retket ovat siten aika lyhyitä kierroksia tutuilla paikoilla. Pari kertaa olen käynyt taas Fastholman maisemissa, arkena siellä ei ole samanlaista väentungosta kuin viikonloppuisin. Vakituinen valkopää ilmaantuu yleensä nopeasti ruokintapaikalle, tiistaina tosin varpushaukan vierailu sai tiaiset piiloutumaan metsään varmaan tunniksi, ja kun ne sitten taas paikalle tulivat, ne tarkkailivat pitkän aikaa puissa ja puskissa ennen kuin uskaltautuivat avoimella paikalla oleville herkuille syömään.

Maanantaina en paikalla käynyt, auto huollossa, kuulemma silloin oli paikallinen varpuspöllö napannut saaliikseen lähiruoikosta timalin, sellaisia oli parvi siinä kierrellyt jo jokusen päivän. Tuon hyökkäyksen jälkeen nekin olivat kadonneet, ehkä läheisen laajemman ruoikon keskiosiin, missä niiden tapaisten heikkojen lentäjien on helpompi pysyä piilossa saalistajilta. Kuvaajia tuo kyllä harmitti, koska tuo timaliparvi oli ollut aika helppo houkutella kuvausetäisyydelle. Blogikuvituksestani näkee että miekin ehdin napata niistä koko joukon tuntokuvatasoista materiaalia viikonloppuna pitkien putkien teloituskomppanian sivulta seuraten.

Muuten tuo valkopää kerää yhä kuvaajien suurimman huomion. Aina siinä muutama pitkä putki päivystää. Joskus olen ihmetellyt tuota miten ”kroppaaminen” on tullut kuvaajapiireissä nykyisin epäsuosituksi. Itse aloitin lintujen kuvaamisen jo 1960/70-lukujen vaihteessa, ja siihen aikaan kuvattiin tavallisimmin mustavalkofilmille. Ne kehitettiin itse ja kuviakin tehtiin itse, ja lintukuvaajat tekivät negatiiveistaan tyypillisesti osasuurennuksia, siis juuri sitä ”kroppausta”. Filmien valintaan vaikutti hyvin paljon niiden kyky kestää suurta suurentamista, ja tietysti myös herkkyys, valoa kun ei koskaan ollut liikaa nopeisiin tilanteisiin. Lintukuvaajat erityisesti "prässäsivät" filmejään eli tietoisesti alivalottamalla ja ylikehittämällä nostivat materiaalin herkkyyttä reippaasti yli tehdasasetusten. Sävyt siinä kärsivät ja rakeisuus lisääntyi mutta ilo oli suuri kun linnut kuitenkin kuvista tunnisti. Mutta mustavalkoinen oli just sitä ja väri vetosi suureen yleisöön paremmin, aika harva jäi pysyvästi mustavalkokuvaajaksi, lähinnä ne jotka saivat kuvistaan aikaan näyttelyjä tai sitten onnistuivat myymään niitä sen ajan sanomalehtiin.

Kun värikuvausmeteriaalit kehittyivät sellaisiksi että värintoisto alkoi muistuttaa luonnollista tuli muotiin kuvata diafilmeille, niitä oli helppo esittää isommalle porukalle, muuta helppoa niissä ei ollutkaan. Dioja on aika työlästä rajata, siihen ei moni viitsinyt ryhtyäkään. Samoin perhekuvaajien suosimat värinegatiivifilmit eivät juuri kelvanneet  tavalliselle lintukuvaajalle, niitä ei yleensä kehitetty itse eikä vedoksiakaan juuri omin voimin tehty, joten rajaus tai osasuurentaminen ei tullut kyseeseen. Noiden materiaalien vaikeutta pyrittiin sitten kompensoimaan pidentämällä kuvauskaluston putkien polttoväliä, telejatkeita alettiin käyttää, hankittiin myös ns. peiliteleitä joiden polttovälit olivat erityisen pitkiä mutta joiden ongelmina oli esimerkiksi himmentimen puute, perusaukko oli yleensä pienehkö. Valotusta noita käyttävä voi säädellä vain suljinajoilla tai harmaasuotimilla, samoin terävyysalue oli aina erittäin kapea. Vastavalossa ja epäterävillä alueilla valopisteistä tuli renkaita, joka näytti asian tuntevalle käytetyn putken rakenteen. Yksi peilitele oli miullakin, ja sen lisäksi vielä peilikaukoputki. Sellaisia näki täälläpäin lintuharrastajilla erittäin harvoin vaikka ne olivat äärimmäisen suosittuja vaikkapa tähtiharrastajien joukossa.Tuohon peilikaukoputkeen oli miulla kamerasovitekin, mutta varsin vähän sitä kuvaukseen käytin, sen verran hankala se viritys kuitenkin oli.

Tuntuu että nykyisin on turruttu noihin tuon ajan opettamaan ylipitkien putkien antamaan kuvaan. Lintukuvaus on tyypillisesti sitä mitä muinoin kameraseurapiireissä sanottiin näppäilyksi. Kamera kulkee mukana retkillä ja kuvat otetaan kun jotakin eteen tulee. Niinpä kuvat toistavat itseään, ihan ottajasta ja aiheesta riippumatta. Lintukuvissa lähelle pääseminen on pakkomielle, linnun pitää täyttää koko ruutu. Kuvat eivät kerro enää tarinaa vaan ovat pelkkiä dokumentteja kerätyistä pinnoista. Kuvaajina itseään pitävät urheilevat lähinnä vain sillä miten monta pikseliä siihen lintuun saatiin mahtumaan. Muutenkin voisi kuvata, mutta se taas on aikaaviepää ja jopa vaivalloista. Harva viitsii päiväkausia istua enää piilokojussa saadakseen jonkun kuvan jota on suunnitellut ja sitten sen puitteet kunnolla rakentanut. Ammattilaisetkin erottaa harrastajista oikeastaan vain siitä että heillä on pisimmät putket ja nopeimmat moottorit kamerarungoissaan, tuuriin siis kuitenkin eniten luotetaan.

***

(tintti pönöttää: kenen pähkinöitä syöt, sen lauluja laulat)