Funtsataan snadisti

Juhani Mäkelä: Funtsataan snadisti - Aforismeja ja oivalluksia Stadin slangilla (WSOY 2009, 142 s.)

Juhani Mäkelän kirjat ovat usein piristäneet jos tunnelma on muuten ollut alamaissa. Tosin tällä hetkellä ei kannata sitten muistaa että kirjailija ehti jo kuolla vuonna 2010. Vuonna 2009 hän toi kirjamarkkinoille kokoelman aforismeja Stadin slangilla.

Kirjan ensimmäinen puolisko on hänen omia mietteitään, ja niiden perässä on seitsemisenkymmentä sivua stadiksi muokattuja klassikkojen aforismeja, lausahduksia ja sananlaskujakin.

Murteet muuttuvat paljon yleiskieltä nopeammin, joten tämäkin teos on kieleltään hyvin tekijänsä näköinen, esipuheessa hän toteaa valtaosan käyttämästään sanastosta olevan sodanjälkeiseltä ajalta, hieman 70- ja 80-lukujen kerroksilla kuorrutettuna. Nykynuoret taitavat kuitenkin tuntea taas aivan erilaisen slangin.

Mäkelän mietteet ovat odotetun keveitä, esimerkkeinä:


Kakru oppi bamlaan, mut ei pitään päätään kiinni.


Kun fogeli shungaa Stadis, mitä vetoo, et se on jonku tyypin känny.


Fitti kohtalo: julkkis, ketä kukaan ei tsennaa.


Kaikist södeintä musaa, ku hilut putoo jasson lodjuun.


Kuuluisien mietelauseiden tyyli on näiden esimerkkien tapainen:


Hamnasin, hogasin, finstasin. (Gaius Julius Caesar)


Se ku ei tee duunii, sen ei tartte kans skruudaa. (V.I. Lenin)


Gimma oli Jumalan toka moka. (Friedrich Nietzsche)


Tulis gamlaks et sais leveillä. (Suomalainen sananlasku)


Parempi bylsii ku eldaa. (Raamattu, kirjassa Biblu, 1 kor. 7:9 )


Ota iisisti - ku venttaat snadisti, eguki steppaa. (Afrikkalainen sananlasku)


Lähteistä on mainittu nimi, elinvuodet, ammatti ja kansalaisuus stadiksi käännettynä.

Koska useimmat meistä tarvitsevat pientä käännösapua, lopussa on käytettyjen slangisanojen suomennokset ja viimeksi vielä henkilö- ja lähdehakemisto.

Kirjaa lukiessaan voi miettiä painaako enemmän se, mitä sanoo vai se, miten sanoo. Slangi tuoreuttaa monen tutunkin lausahduksen.




  (tässä kesälukemista, nimensä väärttiä)

Tiheiden ajatusten kirja

(Löysin tämänkin arvion vanhasta varastosta. Olen tässä lukenut uudestaan tuota kirjaa eikä arviossani siitä ole korjattavaa.)




Tiheiden ajatusten kirja - Uuden aforismin parhaat (toim. Sami Feiring, Kirja kerrallaan 2011, 248 s.)

Kirjastossa käydesssäni huomasin tämänkin teoksen. Pitihän se lainata, Suomen aforismiyhdistys - toinen kirjan kustantajista - on ehtinyt palkita sen vuoden 2011 aforismikirjanakin. Kukas kissan hännän jne kuten tuttu kansanaforismikin tietää...

Valtaosan kirjasta vievät runsaalta sadalta kirjoittajalta saadut aforismit. Niitä ennen toimittaja esittelee sekä toimituksellisia ratkaisujaan että aforismia kirjallisuudenlajina. Teoksen lopusta löytyy vielä luettelo suomenkielisestä aforismikirjallisuudesta, lisänään jonkin verran muutakin maailmaa käsittelevää alkukielistä kirjallisuutta. Aforismi määritellään hyvin perinteisesti ja jopa kaavamaisesti rajoja korostaen - eroja pohditaan sitaattien, sananlaskun, runon, fragmentin, epigrammin, esseen, dialogin ja huumorin suuntaan, olisipa voinut mainita vielä maksiimit ja anekdootitkin kun vauhtiin pääsi. Niin tiukaksi rajaus kuristetaan että aluksi aforismi-sanan suomalaisperäisiksi vastineiksi annetut ajatelma, mietelmä ja mietelause eivät lopussa enää tunnu oikein mahtuvan noin määrämittaiseen karsinaan. Onneksi useat tekijät pohtivat noita eroja vähemmän, mitä vähemmän, sen parempaa jälkeä näyttäisi syntyvän.

Kirjaan ovat nykyaforisteiksi kelvanneet sellaiset kirjoittajat jotka ovat kirjan tekohetkellä olleet elävien kirjoissa. Tehty rajaus näkyy tuloksessa, pettymyksekseni, mukaan ovat päässeet kai kaikki jotka ovat halunneet nimensä tai nimimerkkinsä kirjassa näkyvän ja taso on sen mukaisesti ärsyttävän epätasainen. Julkaisseet näkyvät tosin parhaiten, ja lähinnä tuotantonsa määrän mukaisessa järjestyksessä. Toimittaja ei ole nähnyt suurta eroa siinä onko tuotanto kustannustalojen hyväksymää vai oma- tai palvelukustannettua. Kumpikin tapa korostaa enemmän tekijän nimeä kuin teoksen ansioita. Rajausta ei voi syyttää siitä että kirjaan valitut aforismit toistavat usein samoja ajatuksia. Alkuosassa toimittaja toteaa, että monesti aiemmin sanottu ajatus tekee aforismista huonon, mutta pehmentää kantaansa antamalla ansiota sen uudelle ja tuoreelle ilmaisulle. Kirjaa lukiessa nuo kriteerit nousevat kiusallisen monta kertaa mieleen.

Edelleen, kun kuolleet on pudotettu pois, joukosta on jäänyt muutama nimi jotka olisi mielinyt nähdä esiteltynä jos nämä nyt mukaan päässeetkin ovat. Julkaisuoikeuksistako lie kysymys, eivät taida olla aina ilmaisia. Jotkut elävätkin ovat jääneet pois, minäkin omasta tahdostani. Joka tapauksessa alaotsikon ylisanoille ei voi antaa kategorista painoa, maistuu enemmänkin markkinointikieleltä.

Aforismien kieliasu on muuttunut alkuajoista paljon. Jos joku Siljo aikoinaan käytti samaan kolmen rivin aforismiin puoli tusinaa pilkkua ja kolme ajatusviivaa, nykyisin löytyy vaihtelua välimerkittömyydestä Saab-kieleen. Hyvin yleistä on tavoitella ytimekkyyttä luopumalla lauserakenteesta kokonaan, kuivattaa kieli vain muistiinmerkinnöiksi, joiden rinnastuksella toivotaan saatavan riittävästi jännitettä. Tuosta sähkösanoma- ja määritelmätyylistä muutama esimerkki:

Yksityinen varallisuus - keko yhteisestä korresta. (Bisquit)

Kivi kengässä. Paino sydämessä. (Marita Engberg)

Korvaton kuppikunta. (Minna-Karoliina Heino)

Uskonto. Saattohoitoa. (Hannu Hirvonen)

Aakkoset. Maailman vahvin armeija. (Mariitta Hämäläinen)

Miehen tie: ura. (Sauli Karvonen)

Markkinatalouden selkäranka: tarpeettomat tarpeet. (Pekka Kejonen)

Puuta heinää, maiseman totta. (Eva Kyyhkynen)

Me särjetyt, me viiltävät. (Anne Hänninen)

Silmäteräni, viiltävin. (Lassi Kämäri)

Muoti, muotti. Motti. (Marko Laihinen)

Viisastuminen - paluuta ja luopumista. (Hilja Mörsäri)

Siinä vain muutama, tuo tyylikeino on aforismeissa tavattoman yleinen ja joillakin se yltyy maneeriksi asti. Täysilläkin lauseilla saa aikaan ryhdikkäitä mielipiteitä, kuten seuraavat esimerkit näyttävät:

Inflaatio on mahdoton ajatus. Rahan arvo ei laske koskaan. (Aleksi Ahtola)

Siipirikon virittäminen vaatii hetken. (Virpi Alanen)

Kiire vaatii aikaa. (Jussi Helminen)

Pörssissä on kaupan ilmaa ja oikeutta pilata se. (Olli Hyvärinen)

Kenet elämä särkee, hänet kuolema korjaa. (Raimo Koivistoinen)

On ohuesti kivaa. (Toivo Laakso)

Hidas meissä hengittää. Ilman on niin paljon. (Tiina Lehikoinen)

Neljällä sanalla ei voi. (Martti Vasamaa)

Laitapas luonnon herra perhoset lentämään rivit suorina. (Eero Suvilehto)

Kuten näkyy, kyllä kirjasta ajateltavaa löytää. Lukiessa pitää muistaa Envallin ohje vuodelta 1996, teoksesta joka summasi suomalaisen aforismin ensimmäisen vuosisadan: Helpoin tapa oppia inhoamaan aforistiikkaa on lukea sitä paljon, hajamielisenä ja kauan yhteen menoon. Tuolla tavalla lukien tämäkin kirja muuttuu nopeasti aika rasittavaksi. Pienin annoksin siitäkin saa varmasti paremman - jopa itseään paremman - vaikutelman.



 

Taide ja nerous

Matti Rag Paananen: Taide ja nerous I (Turbator 2010, 284s.)

Tällainen teos osui kirjastossa käteeni. Saman tien mieleeni nousi muistuma Turun kirjamessuilta, seisoin lavan tuntumassa kun muuan innokkaasti eläytyvä näyttelijä lausui ja välillä suorastaan huusi kirjan runoja ja aforismeja kirjailijan istuessa vieressä hiljaa myhäillen.

Tuolloin epäilin että esitys ei tehnyt teokselle oikeutta, nyt sitä luettuani alan ymmärtää esittäjää. Melkoista julistusta ja paatosta taiteesta, taiteilijasta sekä yleisöksi ja arvostelijoiksi mielletyistä väärinymmärtäjistä koko tuhti paketti on.

Jotenkin mielessäni Paanasen verrokiksi nousee toinen taiteen moniottelija, Haihatuksen Heikki Morgan Hämäläinen. Molemmat kirjoittavat, säveltävät, esittävät, maalaavat ja ties vielä mitä. Paananen tuntuu suhtautuvan työhönsä astetta totisemmin, huumorissa on aina lievä tai vähän vahvempikin marttyyrin itseironinen maku.

Kirjoittaja on painottanut sanomaansa käyttämällä runsaasti lihavointia, kursivointia tai toisinaan myös alleviivausta joko yksin tai noiden toisten tukena. Usein lauseet tai säkeet päättyvät huutomerkkiin. Osa runoista on otsikoitu, otsikko on painettu toisinaan kapitelilla ja suuremmalla fontilla, joskus vain lihavoitu. Tuntuu siltä, että tekijä haluaisi tätä lausuttavan ääneen.

Varsinaiset aforismit runojen välissä ovat usein alle yksirivisiä triviaaleja elämänohjeita, eivät mitenkään omaperäisiä. Verrokki Morganilla on paljon samaa sekä tyylissä että sisällössä. Paririvisetkin ovat usein kliseitä, kaivattu omaperäisyys häivähtelee hieman sitä selvemmin mitä laveampaa tekstinpätkää tarkastelee.

Koko sana ’nerous’ on taakka, johon tarttuu vain keskinkertaisuus, yleensä yrittäen todistella itsensä jonkin tason neroksi. Tätähän Paananenkin kirjassaan kuvailee ja todistelee, mutta useimmat muut selviävät tuosta havainnosta vähemmällä kuin 284 sivulla. Kirjan nimessä on tuo pahaenteinen ykkönen. Tästä aiheesta tuskin saa uutta ulos kun sitä ei tainnut tämänkään kokoisessa urakassa paljon löytyä. Nyt mahdollisessa seuraavassa teoksessa kannattaisi katsella selvästi itseään ja uhkakuviaan pidemmälle.

Laitanpa tähänkin muutaman näytteen, ensin yksirivisistä, sitten vähän pidemmistä:


Pelkään yhden laulun tekijää.


Toivottomuus on viisautta.


Elämä antaa vain lainoja.


Vastatuulessa soitetaan rivakammin.


Tunteiden vastaiset asiat
ovat huomionarvoisia.


Maapallon alapuolella
sataa alhaalta ylös.


Kun kärsimys loppuu
alkaa ikävystyminen.


Kirkas mielenmaisema
estää sisäistä sokeutumista


Ole tyyni ja maltillinen,
täten saavutat luottamuksen.
Mutta jolleivät he usko
voit aina ampua
pari laukausta kattoon.



(tämäkin kirjoitettu toukokuussa 2012)

Elämä, kauneimmat mietelauseet

Paulo Coelho: Elämä. Kauneimmat mietelauseet (Bazar 2007, 128 s.)


Kotimaisessa mietelmäkirjallisuudessa miehet puhuvat politiikkaa, ovat hauskoja, leikkivät sanoilla tai kiivailevat uskon asioista. Naiset kirjoittavat uskon mysteeristä, rakkaudesta, onnesta ja yleisestä elämänviisaudesta. Maailmalla jako ei ole noin selvä, sieltä löytää miehiä joiden teemat ovat kuin naisten täällä ilman Suomen miehille tyypillistä kriittisyyden, ironian tai jopa kyynisyyden leimaa. Gibran on tuttu monille, ehkä Novaliskin tuolta klassikoiden ajalta, tuoreempi ilmiö tässä joukossa on Paulo Coelho.


Coelhon kirja on päältä ja sisältä kaunis, huolitellut kansilehdet, kovat kannet, hyvin sidottu, sivut vahvaa hohtavaa paperia jota ei tee mieli taitella, täyteläisesti pastellisävyin kuvitettu, tekisi mieli sanoa: lahjakirjan näköinen. Sellaiseen sopii myös teksti joka on kokoelma kirjailijan muista teoksista ja kirjoituksista koottuja sitaatteja.


Tapa miten kirja on koottu näkyy myös sisällössä. Unelmia ei kyseenalaisteta, tien löytymiseen on uskottava, rakkaus on suurinta maailmassa, mahdollisuuden saa aina, matkalla ollaan, kohtalo on tahdon asia, hyvän taistelun mahdollisuutta ei sovi epäillä, mysteeri on paradoksi ja uskon ydin. Jos tuo kuulostaa tutulta, sitä se on. Optimistisen ajattelun ja johtamisen oppaat ovat täynnä samaa psyykkausta, eikä siinä mitään. Jos on altis mieli, se varmaan toimii. Mieluummin ihminen yrittää yllyttämällä kuin moittimalla. Tietysti neuvot annetaan takavalotakuulla. Kun todetaan että "kun haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen", ei pidä tulla moittimaan kirjailijaa saati universumia jos epäonnistuu koska "on aivan eri asia, jos koko maailmankaikkeus auttaa meitä toteuttamaan unelmamme, kuin se että ottaa vastaan täysin hyödyttömiä haasteita". Siis, usko itseesi, mutta jos epäonnistut, vika on yksin sinun. Pitihän se arvata.



 

Juhannusta Jurmossa VI

Tiistai oli sitten jo lähtöpäivä. Aamuvakio sujui aurinkoisessa aamussa tutun lintuköyhänä eikä eilistä hirveäkään näkynyt. Pari minuuttia ennen vakion loppumista huomiotani kiinnitti tuttu mutta silti täällä odottamaton ääni, kiikari tavoitti taivaalta pari lintua ja myönnettävä oli että oikein kuulin, nokkavarpuspari siinä lensi ylitsemme itään.

Länsikierroksen päätimme tehdä heti vakion sekä aamukahvin ja -teen jälkeen. Järven tienoilla oli eilistä vähemmän kahlaajia, punakuireista sentään kolmikko jäljellä. Ristisorsia paikalla oli viisi. Valkoposkihanhien poikasmäärä oli huvennut ehkä merikotkien kynsissä neljääntoista parin päivän takaisesta 24:stä. Pikkutiiroja oli lahdilla kalastamassa taas ainakin kolme.

Männikkö oli aamulla hiljainen ja epäilimme jo pöllöjen lähteneen. Läpikävely tuotti kuitenkin havainnon emolinnusta, poikasta emme löytäneet. Aamulla oli kylätiellä kuolleena ainakin neljä myyrää, lieneekö joku opetellut saalistusta...

Lähdimme tavaroinemme kohti rantaa puoli kahden aikaan ja laiva tuli satamaan puoli kolmen maissa. Sen mukana lähdimme aurinkoisesta Jurmosta sateiselle mantereelle. Kotona mie olin puoli yhdeksän ja Seija omassa kodissaan puolilta öin.

Juhannusta Jurmossa V

Seuraamiamme hiiripöllöjä on kohdannut onnettomuus. Ilmeisesti toinen poikasista on hukkunut Kappelin hautausmaan kasteluvesitynnyriin. Tai ainakin uskomme niin kun nuorehko pariskunta kertoi meille löytäneensä sieltä eilen illalla rengasjalkaisen haukan tai pöllön raadon.

Vielä eilen aamulla molemmat pöllönpojat näkyivät Männikön laidassa kerjäämässä, tänä aamuna kuului ja näkyi vain yksi, sekin Kappelin kulman pihlajassa. Se oli sääli, Näkki vei kuten monet muutkin pienet lapset eikä tämän emo ollut sitä siitä varoittanut.

Tänä aamuna sain uuden jurmonpinnan, aika poikkeuksellista kun täällä on 45 vuoden aikana tullut viettäneeksi sentään satoja päiviä. Staijailin aamuvakiolla tilapäisesti yksin kun Seija oli tekemässä aamuista juoksulenkkiään Männikön ympäri. Yllättäen mäntyjen välistä metsän länsilaidasta nousikin varovaisesti astellen komea kolmipiikkisin sarvin varustautunut hirvisonni. Se pysähtyi harjun laelle ja kääntyi katsomaan taakseen, arvasin että kohta sieltä tulee hölkkääjä samaan suuntaan. Hirvi ei jäänyt sitä odottamaan vaan kevyttä ravia kiviä väistellen laskeutui Sorgenin suuntaan häviten metsään. Seijahan sieltä oli tullut ja ajatellut pysähtyä ottamaan otuksesta kännykällä kuvan, hirvi ei kuitenkaan ollut poseeraavaa tyyppiä.


Taisimme olla ainoat tuolloin aamuviiden aikaan jotka tuon näimme. Se ei kuitenkaan näyttänyt poistuvan saaresta joten lienee hyvä mahdollisuus yhyttää se uudestaan jostakin saaren metsiköistä. Kohtalainen uimamatka tuolla on kyllä takanaan, yhteysaluksellakin kuluu tunti kun se ajaa tänne Aspöstä ja toinenkin jos tulee tänne Nötöstä. Todellakin: montakohan hirveä tälle saarelle on ikinä uimalla kesäaikaan tullut...

Juhannusta Jurmossa IV

Pari päivää tulomme jälkeen juhannusaattona länsireitin eteläisen päätepisteen tuntumasta löytyi hallin raato. Kaikesta päätellen se oli tullut siihen aivan äskettäin, se oli vielä täysin ehjä ja nahkakin vahingoittumaton emmekä torstaina olleet sitä siinä vielä nähneet.

Juhannuspäivän laskentakierroksen jälkeen tarkistimme että raato oli edelleen paikoillaan. Nyt sen silmä oli jo ehditty puhkaista ja nahkassa alkoi näkyä rantasomerikon hankausjälkiä, raadon vedenpinnan yläpuoliset osat olivat jo kärpästen peitossa. Sisikalutkin olivat pullistuneet eilisestä. Heikko merenkäynti oli siirtänyt raatoa kymmenisen metriä löytöpaikasta länteen.

Juhannussunnuntaina kävimme taas raadolla ja nyt sattui paikalla olemaan satamassa veneineen aikaa viettävä lintumies. Porukalla vedimme raadon takajaloistaan rantasomerikolle, mukanaan olleella puukolla kaveri viilsi auki hyljevainaan mahanahan ja nyt voidaan kai odottaa että katettu pöytä maittaa ruokailijoille. Paikalla olikin jo tilannetta seuraamassa saaren korppipoikue ja muutama iso lokki, lähistöllä pyöri pari merikotkaa. Kaiketi tullessamme raadon päällä istuneet merilokit olivat jo onnistuneet kaivamaan esiin hylkeen peräsuolen ja yrittivät tunkeutua paremmille apajille tuon takaoven kautta. Kaveri jäi kameroineen paikalle odottelemaan uskaltaisivatko lähistölle jääneet kärkkyjät palata, me jatkoimme matkaa asemakäynnin ja käsien desinfioinnin jälkeen itäpään kierrokselle.

Pari kuutin nahkaa on tämän retken aikana rannoilta taas löytynyt, lienevät tulleet Jurmoon aallokon tuomina koska maaliskuussa ei saaressa kuutteja ollut. Elävät hallit ovat parina iltana huhuilleet itäpuolen luodoilla jokusen kilometrin päässä.

Maanantain länsilenkin päätteeksi kävimme taas katsomassa miten hylkeenraato jaksaa. Se oli saanut runsaasti seuraa. Parisenkymmentä varista kärkkyi kehässä vuoroaan kun avatun mahan päällä repivät meri- ja harmaalokit parhaita paloja omiin vatsoihinsa. Vähän matkan päässä istui kivellä kolme kylläistä rengasjalkaista korpinpoikaa. Raato haisi oksettavalta, sen mahapuoli oli jo miltei luihin asti kaluttu. Tätä vauhtia ei kestä kuin muutaman päivän kun jäljellä on pelkkä nahka ja luuranko. Ehkä ne sitten hoitelee kettu, jonka jälkiä näkyy edelleen pitkin saaren hiekkakenttiä.


Maanantain aamuvakiolla kuului sentään kaakosta tuttujen hallien uikutus. Länsilenkkiä tehdessämme tuli meitä tutkimaan lounaisriutan kärjessä ollessamme ihan eläväkin halli, joka tarpeeksi katseltuaan sukelsi jonnekin idän suuntaan.

Tiistaina, lähtöpäivänä, raato oli tämän näköinen. Sillä ruokaili aamuvarhaisesta lähtien koko joukko lokkeja, korppeja, variksia ja merikotkiakin. Haju tuntui jo satojen metrien päästä, mutta se ei tuntunut ruokailijoita haittaavan.

Juhannusta Jurmossa II

Linnusto on Jurmossa ollut odotetun kesäistä, siis paikallisia pesijöitä eikä muuttajia juuri lainkaan. Vaikka säät ovat olleet epävakaiset, ei kahlaajiakaan ole juuri muuttanut. Aamuvakiot ovat olleet lähes linnuttomia, pari kertaa toki säänkin takia, toinen oli sumuinen, toinen sateinen. Vesilinnut alkavat keräytyä sulkasatoparviksi kun poikueet ovat kuoriutuneet ja päässeet kasvun alkuun. Pikkulinnustossa vakiolaulajien reviirit tulivat parissa päivässä tutuiksi, niiden lisäksi on jokseenkin joka päivä ilmaantunut jokunen satunnaisvierailija, milloin käki, milloin lehtokerttu tai vastaava.

Rantaniittyjä sorkillaan survovat ylämaan lehmät sotkevat ripulipaskallaan kaikki rantaniityt, kukaan ei tiedä miten paljon pesiä ja poikasia niiden jalkojen ja jätösten alle jää. Aavikoitumista edistävät ympäristöbyrokraatit ovat EU-tukien ohjaamana valinneet rantoja tuhoamaan kaikkein ilmastokuormitukseltaan haitallisimman otuksen minkä keksimään pystyy. Jurmon maisemamuutoksen syy on lampaiden laidunnuksen loppuminen eikä mikään epämääräinen "typpikuorman lisääntyminen". Jos lampaita olisi parikymmentä, saari palaisi pian 1970-luvun maisemaansa. Jos lampaita olisi sata tai parisataa, saari kaluttaisiin hetkessä paljaaksi puita myöten, ne kaulaavat kasvavat puut ja katajat saman tien kun nurmikonkin, yhtään kasvin mausta ja sitkeydestä välittämättä...

Juhannusaattona kävimme katsomassa kokkoa, sen vieressä oli tyllin pesä jota yksi veneellä tullut lintuharrastaja suojasi. Tykkikallion päälle nostettiin juhannussalko. Rannasta palatessamme hiiripöllön pojat pitivät Männikössä yllä loppumatonta kerjuutaan.

Juhannusta Jurmossa I

Loma alkoi ja juhannusretkipaikkaa valitessa huomasimme että koko Manner-Suomi tuntuu kärsivän sateista. Kun vaikkapa Rönskille pitäisi varata luvat hyvissä ajoin etukäteen, siirryin silmäilemään Jurmon aseman varauslistaa. Sepä näytti todella tyhjältä ja siinä samassa varasin sieltä kaksi paikkaa, miulle ja Seijalle jonka viimeinen lomaviikko alkaa huveta silmissä.

Maanantai kului autoa huoltaessa, tiistai eväitä ja retkivarusteita kasatessa ja keskiviikkoaamuna ennen seitsemää lähdimme Vantaalta kohti länttä. Pärnäisissä olimme melkein tuntia ennen yhteysaluksen lähtöä, ja vihdoin Jurmossa iltakolmen maissa. Muutama matkalainen jäi iltakävelylle saareen odottamaan yhteysaluksen paluuta, me komppasimme kamppeinemme asemalle missä yllätimme poistuvan miehityksen iltapäiväuniltaan.

Jätimme tavaramme odottamaan tilan vapautumista ja lähdimme kiertämään saaren itäpäähän. Paloalueet olivat edelleen mustia ja tuhotun näköisiä, linnuttomia ja kasvittomia noita mustuneita katajankänkkyröitä lukuun ottamatta. Grundvikin niityllä laidunsi taas tuttu ylämaan lehmikarja tämänkeväisine vasikoineen. Pikkutiira partioi Itäsantojen edustalla hätistellen pois isompia kilpailijoitaan. Hiiripöllöt olivat saaneet lentoon kaksi poikasta jotka kerjäsivät syötävää männikössä.

Kierrokselta asemalle palattuamme ehdimme vielä jutella lähtijöiden kanssa. Toinen paljastui ”ympäristönsuojelun” virkamieheksi ja tietysti annoimme asiaankuuluvan palautteen noista pyromaanien tihutöistä. Hänen mielestään palaneet biotoopit ovat uhanalaisia vaikka yritimme sanoa että niitä tulee joka kesä miljoonia hehtaareja jo itänaapuriin koska kukaan ei siellä metsäpaloja sammuta. Kun aavikoituminen etenee, meidän pitäisi kai sitten polttaa täältäkin kelpoinen metsämaa ettei tänne tulisi miljoonia ilmastopakolaisia.

Ja mielestämme luonnonsuojelualueet uudistuvat palamalla nopeimmin jos niillä sallitaan vapaa tulenteko ja neuvotaan palokunnat odottamaan sammutusta kansallispuiston rajalla.Tämä tapa, missä minkä tahansa roskakasan polttaminen omalla pihalla vaatii satoja lupia, saunoja vainotaan pienhiukkaspäästöistään jne ja töölöläiset ituhipit saavat tehdä ihan oikeita hehtaarien kokoisia hiilijalanjälkiään luonnosuojelualueita polttamalla ja ilmakehää pilaamalla on järjetön. Mihin on keskitysleiritetty ne vanhat virkamiehet jotka vielä suojelivat luontoa eivätkä näiden ituhippien perversioita...

Globaalisti tätä suomalaistataigametsää uhanalaisempaa biotooppia saa etsiä, ja se on vieläpä tärkein luonnon mekanismi torjumaan ihmisperäistä ilmastonmuutosta. Ja nämä virastovajakit polttavat sen humusta myöten...

Tämän päivän elishavis

Enpä ole tällaista ennen nähnytkään.

Kaksi kuntoilijaa kummasteli otusta Keskuspuiston pohjoislaidan pyörätiellä tänään puolelta päivin ja vinkkasi miulle että olisi kuvattavaa.

Komea otus oli, toinen kaveri kuvasi sen luottokortin vieressä ja pidempi se sitä oli.

Yritin netistä etsiä lajia, pari tunnistamatonta kuvaa samasta lajista löysinkin ja lopulta päädyin pitämään tätä viinimäkikotilona, tieteellisesti Helix pomatia. Se on laji joka on tuotu tänne etelämpää, ja ne ranskalaiset taitavat just näitä vielä syödäkin.

Otus tuntui seurailevan aktiivisesti touhua ympärillään, aina vaihtaessamme paikkaa sen antennit kääntyivät eri suuntiin. Kuvauksen lopuksi löytäjä otti sen käteensä ja kantoi pyörätien toiselle puolelle, omin voimin tuo ylitys olisi vienyt joko hengen tai ainakin tunnin.

Helteitä odotellessa

Koleutta on riittänyt. Yöt eivät sentään ole hallaöitä olleet mutta muuten on ollut kylmempää kuin moniin vuosiin. Vuodenpinnabongarit kiertävät ympäri maata ja haalivat harvinaisuuksia vuosilistoilleen. Niitä kun riittää, pinnakärki on selvästi pidemmällä kuin vuosi sitten.

Oma vuoteni on lajilistaa verraten huonompi kuin vuosiin. Kahteensataan on vielä matkaa vaikka se monena vuonna peräkkäin on jo katkennut kesäkuun alkuun mennessä. Laiskaa matkailua voi syytellä, vaikka olenkin päivittäin retkillä ollut. Näille lähitienoon vakioretkipaikoille ei ole noita harvinaisuuksia siunaantunut muita vuosia enempää ja monet loppukevään vakiosaapujat ovat vielä minulta havaitsematta.

Kameraa olen edelleen eniten ulkoiluttanut, kuvia tosin tulee vain tavallisista lajeista. Viime päivien sateet ja kovat tuulet ovat haitanneet tuota kuvausprojektiakin. Tietysti sitä haittaa sekin että tässä olisi vielä viikko töitä ennen lomaa. Takavuosien muistiinpanoja selaillen huomasin että alkuvuosina retkeilyni kesäkuun alkupuolella oli tyypillisesti aika vähäistä. Kesäkuu kului kesätöissä, sitten muissakin töissä. Kun toukokuun loppu oli tyypillisesti meriretken aikaa, kesäkuun alku kului lähitienoilla, usein linnunpesiä etsien ja poikasia rengastaen. Myöhemmin, kun innostuin vähäksi aikaa bongauksesta, kuun alkupäiviksi riitti projektiretkiä. Vuodenpinnabongauksessa pariviikkoiset kaukomatkat pitkin maata kuuluvat juuri tähän kesäkuun alkuun, kun normaalisti lähes kaikki lajit ovat saapuneet maahamme, viimeiset tavallisimmin itäisestä Aasiasta.

Varsinaiset pitkäkestoiset kaukoretket joko lintuasemille tai muille vastaaville kohteille taitavat puuttua retkihistoriastani lähes kokonaan näiltä kesäkuun alkupäiviltä, kolmisen vuotta sitten tein jäsen S:n kanssa kyllä lyhyen visiitin perinteiseen retkikohteeseen Utöseen, koska perinteinen kevätretki olisi muuten jäänyt vain jäsen P:n hautajaisiin, mutta sää ei tuolloin kummemmin suosinut. Vasta puolenkuun tietämissä tulevat vastaan ralliretket Kuusamoon, asemaretket Tauvoon ja loppukuusta vähät lapinretkenikin. Yöretket ovat tietysti olleet ohjelmassani kesäkuun alussa jo 1970-luvun alusta asti. Tavallisesti noita olen tehnyt siihen asti kunnes olen kuullut vuosittaiset kerttuseni, sirkkalintuni ja ruisrääkkäni, takavuosina myös yritin yölaulajia rengastella, mutta sekin on täällä etelässä ylikilpailtu ala. Poikkeuksellisesti tänä vuonna en ole vielä tehnyt yhtään yöretkeä, niinpä en ole kuullut vielä sirkkalintuja enkä esimerkiksi kehrääjää. Takavuosina noihin kesäkuun alkupäiviin kuului myös linjalaskentoja ja muita pesimälinnuston seurantatutkimuksia, niitä varten en kuitenkaan lähtenyt tätä eteläisintä Suomea kauemmas.

Kun joskus näihin töihin kyllästyn, täytynee paikata ulkosaaristoretkeilyn aukko tästä kesäkuun alusta. Tänä vuonna olisi kevät ollut sen verran myöhäinen että muuttajia olisi varmasti riittänyt vielä näihin päiviin asti.