Matti Rag Paananen: Taide ja nerous I (Turbator 2010, 284s.)

Tällainen teos osui kirjastossa käteeni. Saman tien mieleeni nousi muistuma Turun kirjamessuilta, seisoin lavan tuntumassa kun muuan innokkaasti eläytyvä näyttelijä lausui ja välillä suorastaan huusi kirjan runoja ja aforismeja kirjailijan istuessa vieressä hiljaa myhäillen.

Tuolloin epäilin että esitys ei tehnyt teokselle oikeutta, nyt sitä luettuani alan ymmärtää esittäjää. Melkoista julistusta ja paatosta taiteesta, taiteilijasta sekä yleisöksi ja arvostelijoiksi mielletyistä väärinymmärtäjistä koko tuhti paketti on.

Jotenkin mielessäni Paanasen verrokiksi nousee toinen taiteen moniottelija, Haihatuksen Heikki Morgan Hämäläinen. Molemmat kirjoittavat, säveltävät, esittävät, maalaavat ja ties vielä mitä. Paananen tuntuu suhtautuvan työhönsä astetta totisemmin, huumorissa on aina lievä tai vähän vahvempikin marttyyrin itseironinen maku.

Kirjoittaja on painottanut sanomaansa käyttämällä runsaasti lihavointia, kursivointia tai toisinaan myös alleviivausta joko yksin tai noiden toisten tukena. Usein lauseet tai säkeet päättyvät huutomerkkiin. Osa runoista on otsikoitu, otsikko on painettu toisinaan kapitelilla ja suuremmalla fontilla, joskus vain lihavoitu. Tuntuu siltä, että tekijä haluaisi tätä lausuttavan ääneen.

Varsinaiset aforismit runojen välissä ovat usein alle yksirivisiä triviaaleja elämänohjeita, eivät mitenkään omaperäisiä. Verrokki Morganilla on paljon samaa sekä tyylissä että sisällössä. Paririvisetkin ovat usein kliseitä, kaivattu omaperäisyys häivähtelee hieman sitä selvemmin mitä laveampaa tekstinpätkää tarkastelee.

Koko sana ’nerous’ on taakka, johon tarttuu vain keskinkertaisuus, yleensä yrittäen todistella itsensä jonkin tason neroksi. Tätähän Paananenkin kirjassaan kuvailee ja todistelee, mutta useimmat muut selviävät tuosta havainnosta vähemmällä kuin 284 sivulla. Kirjan nimessä on tuo pahaenteinen ykkönen. Tästä aiheesta tuskin saa uutta ulos kun sitä ei tainnut tämänkään kokoisessa urakassa paljon löytyä. Nyt mahdollisessa seuraavassa teoksessa kannattaisi katsella selvästi itseään ja uhkakuviaan pidemmälle.

Laitanpa tähänkin muutaman näytteen, ensin yksirivisistä, sitten vähän pidemmistä:


Pelkään yhden laulun tekijää.


Toivottomuus on viisautta.


Elämä antaa vain lainoja.


Vastatuulessa soitetaan rivakammin.


Tunteiden vastaiset asiat
ovat huomionarvoisia.


Maapallon alapuolella
sataa alhaalta ylös.


Kun kärsimys loppuu
alkaa ikävystyminen.


Kirkas mielenmaisema
estää sisäistä sokeutumista


Ole tyyni ja maltillinen,
täten saavutat luottamuksen.
Mutta jolleivät he usko
voit aina ampua
pari laukausta kattoon.



(tämäkin kirjoitettu toukokuussa 2012)