Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa

Zarko Petan: Tyhjällä päällä on kevyempi kumartaa (Mansarda 2009, 140 s.)
Zarko Petan on slovenialainen kirjailija, jonka aforismeista ilmestyi vuoden 2009 maaliskuussa kirjalijan 80-vuotispäivän tietämissä Kari Klemelän suomentama kokoelma. Petan on kirjoittanut paljon muutakin, ennen kaikkea näytelmiä, ja monet kokoelman lauseista voisi hyvin kuvitella jonkun kepeän tai satiirisen näytelmän vuorosanoiksi. Kaikkiaan Petan sanoo kirjoittaneensa yli 7000 aforismia, josta käsillä olevaan kirjaan on päätynyt noin kymmenesosa.

Kirjailija on yhteiskunnallisissa mietelmissään satiirikko, hän ivailee menneen titolaisen kommunismin aikoja ja tapoja. Petanin menneisyydestä löytyy kaikenlaista kommunistipuolueesta poliittiseen vankeuteen ja teatterin johtajuuteen, itsenäisen Slovenian aikana vielä valtiollisen yleisradioyhtiön pääjohtajuuteen. Henkilöhistoriassa ja tyylissä on yhtäläisyyksiä kaksikymmentä vuotta vanhempaan puolalaiseen Stanislaw Jerzy Leciin, mutta suoraa vertailua kannattaa tehdä varoen.

Petanin ote on rento. Hänen satiirinsa naurattaa enemmän kuin säikyttää, ja muissa kuin yhteiskunnallisissa aiheissa hän ryhtyy välillä tarkoituksellisen vitsikkääksi, vähintään leikkisäksi. Joku Juhani Mäkelä sopii hyvin hänen kotimaiseksi verrokikseen. Sujuvien sutkauksien ja tutulta maistuvien toteamusten joukosta on vaikea poimia varsinaista klassikkoainesta, vaikka monet hänen lauseistaan varmasti löytävät tiensä erilaisiin netin kommenttikokoelmiin, joita hakukoneet tarjoavat "aforismi" -hakusanalla. Näytelmäkirjailija näkyy siinä, että lauseet lyövät välillä toisiaan korville.

Laitanpa taas esimerkkejä, ensin yhteiskunnallisista ja sitten muistakin:


Sosialismin aikaan jokainen kunniallinen sloveeni joutui vankilaan ainakin kerran.


Demokratiasta juopuneet ovat ilmeisesti juoneet tyhjään päähän.


Enemmän ihmisiä elää isänmaan kustannuksella kuin kuolee sen puolesta.


Eikö ole kummallista, että joudun koti-ikävän valtaan vain ollessani kotona?


Kenraalit uhraavat muiden elämän oman isänmaansa puolesta.


Viime aikoina harva on säilynyt hengissä rakentavasta toverillisesta arvostelusta.


Pamppukin on valtion virkamies.


Lupaan taputtaa, kunhan irrotatte siteet käsistäni.


Keisarin uudet vaatteet, siinä meidän uusi kansallispukumme.


Politiikka on taito muuttaa kansa laumaksi.


Typeryyksiä kirjoittava idiootti löytää aina vielä suuremman idiootin, joka julkaisee hänen typeryytensä.


Alussa oli sana ja heti perään dementia.


Tietämättömyys on sairaus, johon vain muut ovat sairastuneet.


Itsemurhaaja on ihminen, joka haluaa varmistua siitä, että on kuollut.


Etsin totuutta kunnes aloin valehdella löytäneeni sen.


Rakkaus on sairaus, josta paranee jonkun toisen sängyssä.


Moni syvällinen ajatus ei koskaan pääse pinnalle.


Muistilla ei ole koskaan itsekritiikkiä.

Kahdeksan kuolemansyntiä

Kuolemansynnit ovat syntejä, jotka ihminen tekee vapaasta tahdostaan, tietäen ne vakaviksi ja että ne erottavat hänet jumalan yhteydestä. Katolisella kirkolla on ollut klassinen seitsemän listansa jo runsaat puolitoista vuosituhatta, ja vuonna 2008 joku arkkipiispa julkaisi uudenkin listan joka hänen mielestään kuvaa tämänhetkistä tilannetta, muodikkaina lisinään abortti ja pedofilia.



Kuuluisampi versio modernin yhteiskunnan kuolemansynneistä on saksalaisen etologin Konrad Lorenzin vuonna 1973 kirjana julkaisema. Nobelilla palkittu Lorenz ei ole perinteisen humanistilukeneiston suosiossa natsimenneisyytensä takia eikä siksikään että hänet niputetaan sujuvasti sosiobiologiseksi pahikseksi.


Katolilaisuuden kuolemansynnit ovat ihmisen vapaan tahdon ilmauksia uskon määrittelemää jumalallista tahtoa vastaan. Lorenzin kuolemansynnit ovat ongelmallisempia. Harva sanoo yksilötasolla kannattavansa tai syyllistyvänsä esimerkiksi liikakansoitukseen, elinympäristön turmelemiseen, tunteettomuuteen, geneettiseen rappioon tai ydinaseiden valmistukseen tai käyttöön. Se jumala jota nuo synnit uhmaavat on ihmislaji itse ja se jota synnistä syytetään on sama porukka.


Mitä väärää siinä voi olla että jokin laji katoaa maailmasta, olkoonkin että tuhon syy on lajin oma itsetuhoisuus? Sukupuutot ovat luonnon arkea, tänäkin aikana kai lähes jokapäiväisiä. Ei maailma ole hituistakaan luonnollisempi jos säilytämme lajeja siksi että niistä saattaa olla ihmiselle joskus jotakin hyötyä. Ei ihminen ole lajina yhtään nykyistä parempi vaikka jalostaisimme joukostamme pois kaikki perinnöllisesti sairaat, laiskat ja rumat. Emme saa ydinaseita tai muitakaan joukkotuhoaseita häviämään täältä ellemme aseiden mukana tuhoa kaikkea tietoa ja kaikkia niitä jotka voivat tietää miten niitä voisi valmistaa. Jo se olisi joukkotuhontaa ja johtaisi siihen että siihen osallistuvat pitäisi tuhota samoin. Tunteemme eivät jalostu tai herkisty jos palaamme takaisin maatöihin, keskiaikaan tai kivikauteen. Tukeutuminen perinteisiin ja menneisyyden mytologioihin on vienyt meidät ideologisen ja uskonnollisen puhdasoppisuuden ruokkimaan terrorismiin ja jatkuvaan epäsymmetriseen sotaan missä aatteen asemiehet tuhoavat toisten aatteiden aseettomia kannattajia. Vanhusten vallalle oli perusteita silloin kun vain hyvin harva eli vanhaksi eikä elämäntapa muuttunut lainkaan sukupolvesta toiseen. Nyt vanhoissa on runsaasti tyhmiä ja vielä runsaammin tietämättömiä, nykymaailman kelkasta pudonneita. Ei heistä ole johtajiksi.


Ongelma on siinä että tämä aika tuomitaan perusteetta huonommaksi kuin joku aiempi. Ihmislajilla ei koskaan ole ollut mitään myyttistä onnen aikaa. Ennen kivikautta pedot saalistivat ihmisiä kuin mitä tahansa muuta riistaa. Kivikauden aikaan ihmiset elivät rauhassa vain jos eivät tavanneet metsän takaisia naapureitaan eikä tuottamattoman väen - lasten ja vanhusten - osa yhteisössä ollut kadehdittava. Väestö pysyi kurissa sotien, lapsimurhien, kannibalismin ja jumaluhrien kaltaisilla menetelmillä. Maanviljelyyn oli turvauduttava kun nuo menetelmät eivät pitäneet ihmismäärää kurissa ja riista alkoi vähetä. Maanviljelyn keksimisen jälkeen lajimme on elänyt historiallista aikaa ja todistettavasti kurjaa on elo koko sen ajan ollut, pientä eliittiä lukuun ottamatta. Vasta viime aikoina kohtuullinen elintaso on alkanut saavuttaa suuren osan maapallon väestä, ja nykyinen ravinnontuotanto riittäisi kaikille kunhan jakelu saataisiin tasaisemmaksi. Mikään menneisyyden myyttinen onnela ei koskaan ole tarjonnut parempaa kuin tämä syntisen hyvä nykyisyys.



(kirjahyllystäni kirjoitettua, kommenti jo neljän vuoden takaa)

Arkkitehtuurista - On Architecture

Arkkitehti Esa Piironen on toimittanut ja Kustannusosakeyhtiö Avain julkaissut vuonna 2006 teoksen Arkkitehtuurista - On Architecture, joka sisältää arkkitehtuuriaiheisia ajatelmia ja sitaatteja. Tuoreeltaan kirjoitin siitä pienen esittelyn toisaalle, ja muistin sen kun taas kerran innostuin tuon kirjan käteeni hyllystä ottamaan.

Koko kirjan teksti on sekä suomeksi että englanniksi. Tekstin asettelu on lukijaystävällisen väljää, sivua kohti on tavallisesti kolme, enintään neljä mietelmää. Tekstin väliin on laitettu kirjan toimittajan luonnoksia ja piirustuksia eri suunnittelukohteista. Kuvitus on sinistä, joten lukijan on helppo tavoittaa ilmava, taivaita tavoitteleva mietiskelytunnelma.

Kirjan ulkoasu on kulutusta kestävä, siihen tarttuu mielellään ja kannet on halutessaan vaikka helppo pyyhkiä puhtaaksi.

Kirjan aloittava tekijänsä mietelmä "Arkkitehtuurin totuus muuttuu ajassa." antaa yhden lähtökohdan tutkia teokseen koottuja sitaatteja. Vanhimmat ovat ajalta ennen ajanlaskumme alkua, filosofeilta, mutta myös Rooman keisariajan synnyn aikoihin vaikuttanut arkkitehti Vitruvius on mukana. Antiikin aikana "arkkitehti" oli enemmän rakennusmestari tai pääinsinööri kuin taiteilija, minkä mukaan otetusta sitaatistakin huomaa.

Sisällön pääosa on sitaatteja ja ajatuksia, jotka pyrkivät määrittelemään arkkitehtuuria tai sen tehtävää. Monipuolisen käsittelyn kohteena ovat muun muassa tila, valo, muoto, järjestys, maisema, luonto, kaupunki, asuminen, pelkistys, luovuus ja ihmisen tarpeet. Toisinaan nämä lausahdukset innostuvat kirjan sivuilla keskenään väittelyynkin, yhtä totuutta arkkitehtuurista kirja ei todellakaan tyrkytä.

Teoksen toimittaneen Esa Piirosen käsityksiä arkkitehtuurista valottavat hänen omat mietteensä, joista esimerkkeinä poimin tähän muutaman:

Arkkitehtuurissa henki on tärkeämpi kuin materia.

Arkkitehtuuri on rakennettua mielentilaa.

Arkkitehtuurin pitäisi olla juuri niin yksinkertaista kuin mahdollista, mutta ei yksinkertaisempaa.

Arkkitehtuuri syntyy tilojen välisestä tyhjyydestä joka koskettaa ihmisen mieltä.

Arkkitehtuuri on maapallolle kotiutumisen taidetta.

Valo on arkkitehtuurin jaloin materiaali.

Arkkitehtuuri on peili joka puhuttelee meitä kaikkina aikoina.

Tunne säilyttää elinvoimaisuutensa arkkitehtuurissa paljon pitempään kuin järki.

Esa Piirosen käsitys arkkitehtuurista näkyy monille myös hänen töistään. Syynä tähän on se että aika moni Helsingin ja lähiseudun raideliikenteen asemista on korjattu hänen suunnitelmiensa mukaan, esimerkiksi Helsingin Rautatieaseman asemapihan kattaminen vuonna 2000 ja oma lähiasemani Koivukylässä vuonna 2004. Runsaasti väkeä on kävellyt myös Itäkeskuksen Hansasillalla. Tamperelaiset puolestaan tietävät Tampere-talon. Kirjamuodossakin löytyy teos Steel Images vuodelta 2001. Noiden katosten alla käyneenä en ihmettele, että tämän kirjansa viimeiseksi mietteeksi hän on valinnut seuraavan:

Arkkitehti lähtee näyttämöltä kun yleisö saapuu paikalle.

Kirja antaa runsaasti mietittävää arkkitehtuurin ja yleisemmin taiteen filosofiasta kiinnostuneelle lukijalle, ja toimii myös sarjaotsakkeensa mukaisesti avaimena arkkitehtuuriin sellaiselle, kuten minäkin, jolla ei kummoistakaan kokemusta alasta ole.

Kiireestä kantapää

Hannu Hirvonen: Kiireestä kantapää (Kirja kerrallaan 2011, 125 s.)

Suomen aforismiyhdistys on alkanut julkaista yhdessä Kirja kerrallaan -kustantamon kanssa aforismeihin keskittyvää sarjaa, mille on annettu nimeksi Pilke. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt kolme teosta joista tämä käsiini sattunut on toinen.

Ulkoisesti kirja muistuttaa tyypillistä aforismikirjaa: pehmeät kannet, pienehkö koko, sivua kohti ladottu muutama aforismi jotka eivät yleensä muodosta mitään sarjaa, vaikka tyypillisesti käsittelevätkin samaa teemaa. Kirjan 12 lukua on otsikoitu pelkin numeroin. Teemoja löytää sitten lukiessaan päivänkohtaisista ikuisuuskysymyksiin, tämän päivän keskustelunaiheet käsitellään kirjan alkupään luvuissa, jälkipuolella tarkastellaan sitten ihmistä, elämää, ajattelua, luontoa, aforismejakin.

Esipuheena, johdantona tai julkilausumattomana mottona voi pitää lausetta:

Aamu. Maapallo kääntää toisenkin poskensa.

Tuosta voi nähdä luonnon inhimillistämistä ja kristillishenkistä moralismia, kai halutessaan muutakin. Kirjan nimeksikin noussut lause ”Kiireestä kantapää” on fysiologisesti ajatellen lähellä tautologiaa, kinner ja kantapää kun ovat aika sama asia, toinen varvas- toinen kanta-astujilla. Siitä voisi johtaa merkityksen ’eläimestä ihmiseksi’. Nykyihmisille kiire on tietysti kovaa menoa, ja varvasastumistahan se vaatii. Toki kiireen voi ajatella olevan nykyihmisen Akilleen kantapää, se kätketty heikkous joka lajin lopulta tuhoaa. Akilleen kantapäätä kirjasta ei löydä, Akilleen kyynärpään kylläkin, itsekkyyden vertauskuvana. Akhilleus oli kyynärpäästään kuten kantapääjänteitään lukuun ottamatta muutenkin haavoittumaton, joten kovahan sen kyynärpään pitää sitten olla.

Hirvonen on lasten- ja nuortenkirjailija, tehnyt paljon muun lisäksi loruja, satuja, runoja, fantasiaa ja absurdeja kertomuksia. Tästä tekijän esikoiskokoelmasta aforistiikan alalla voi löytää lauseita jotka muistuttavat kuka mitäkin noista lajityypeistä. Ne saavat usein ajatuksen hyppimään sinne tänne kuten nuo pari ylle ottamaani esimerkkiä näyttävät. Voisi sanoa, että hän potkaisee palloa ja lukija siirtelee sitten maalia sinne minne katsoo sen parhaiten sopivan.

Esikuvinaan Hirvonen mainitsee Herakleitoksen, Canettin ja Lecin. Viimemainittu on kovin monen nykyaforistin ihanteena, Herakleitoksen hämärämmät paradoksit ja varsinkaan Canettin syvästi älylliset mietteet eivät aukea nykymaailman putkiaivoisille vitsailijoille välttämättä lainkaan. Hirvonenkaan ei ole niin helppo kuin pinnalta näyttää, eikä se ole lainkaan huono asia.

Muutaman esimerkkilauseen laitan sieltä täältä:

Ulos kaapeista! huudettiin. Vain aseet uskaltautuivat.

Porkkana parantaa näköä, keppi itsetuntoa.

Suurennuslasikatto.

Valta? Täytyykö se vääntää piikkilangasta?

Elämä. Onko vaihtoehtoja?

Lapset puhaltavat saippuakuplia. Näen niissä itseni.

Pitkässä kakussa pitkä viila.

Kevät virpoo, kesä vihtoo, syksy lakaisee lehdet pois.

Romantikot rakensivat raunioita.

Neronleimaukset eivät käy valaistukseksi.

Venevajaa, onkivapaa. Meren hiljaisuus.


(arvio on runsaan kolmen vuoden takaa)

Alkuräjähdys on kesken

Markku Envall: Alkuräjähdys on kesken (WSOY 2011, 126 s.)

Envall on uusi Koskenniememme, se, joka sanoo mikä mietelmäkirjallisuudessa on hyvää ja huonoa. Kirjastokäynnillä käteen sattui otsikon mukaan nimetty aforismikokoelma, hänen viimevuotisensa.

Kirjasta löytyy lause: Niin kauan kuin kirjailija näkee tasonsa laskun, sitä ei ole.

Tuntuu että nyt tekijä on tuudittautunut väärään turvallisuuden tunteeseen. Määrä ei muutu laaduksi. Muutaman hyvän lauseen lisäksi on täytteenä liikaa saivarteluksi kääntyvää kielipeliä, omahyväisyydeksi kasvavaa julistusta ja sormella osoittelevaa opettamista. Katsotaan nyt vaikka kirjan kappaleiden motoiksi nostettuja lauseita:

Peukalosääntöjä on noudatettava vain soveltuvin osin, muuten niistä tulee periaatteita.

Koska rakkauden tarve on rajaton, tyydytyksen on pakko olla rajallinen.

Vanhemman aikuistaa se, että lapsellisista reaktioista on jatkuva liikatarjonta.

Jos jätät tekemättä sen, minkä vain sinä voit tehdä, köyhdytät maailmaa.

Jumalan olemassaolo on kirkossa kuulutettu.

Elämän koktail sekoitetaan toisista. Omat yrtit maustavat sen, mutta yksinään ovat kitkeriä.

Kulttuurin kriisiryhmään kuuluu jokainen, joka pitää huolta sanojen merkityksistä.

Vereslihalla kohtaa maailman se, jolta puuttuvat sosiaalisen ihon kerrokset: roolit, tavat, small talk.

Kirjasta voi etsiä virheitä, joilla torjua se, tai ideoita joilla ohjata elämäänsä.

(Luurankomiehen sananlaskut II)
Mikä kalisevaan syliini mätkähtää, et ole sinä vaan se mitä sinusta on jäljellä.


Ihan totta nyt, mikä noista vaikutti teistä tuoreelta ja uudelta ajatukselta? Useimmista minulle tuli mieleen vain joku Coelho-pastissi.

Kirjamuotoahan tuosta pitänee syyttää, ja liian tiheää julkaisuaikataulua. Jo jonkin aikaa olisi riittänyt että ne kokoelmien kultajyvät olisi kerännyt sivuun odottamaan kokoelman vaatiman määrän täyttymistä, tai maijapaavilaismaisesti kehystäisi ne kuvin ja julkaisisi joko toisentyyppisenä kirjana, portfoliona tai vaikka julistenäyttelynä. Tälle nyt valitulle helpoimmalle ratkaisulle haluan näyttää pitkää Nenää.



(dokumentoin kirjallisen pettymykseni vuonna 2012)

Ei voisi vähemmän kiinnostaa

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa (Atena 2008, 169 s.)

Miten torjun nihilismin? Tällaisen kysymyksen näin, ja mietin ensinnäkin miksi nihilismi on torjuttava? No, hyllyssäni on radiostakin tutun Kalle Haatasen kirja jonka alaotsikko on lupaavasti Kirjoituksia nihilismistä, ehkä löydän siitä vastauksen.

Haatanen on kysyjän kanssa yhtä mieltä siitä että tavallisessa käytössä sana ei tarkoita mitään hyvää, nihilistiksi ymmärretään aatteeton, ihanteeton, kyyninen ihmisvihaaja tai laiska opportunisti joka ei viitsi kuin ivailla niitä jotka jotakin vielä jaksavat yrittää. Nietzscheltä hän vielä löytää aktiivisen nihilistin, sankarin, joka haluaa yhä uudestaan kohdata tämän tyhjän ja tarkoituksettoman elämän odottamatta siltä kerrassaan yhtään mitään. Nietzscheä ja Heideggeriä syytetään nihilistisiksi filosofeiksi mutta Haatanen näyttää heidät itse asiassa hälläväliä-nihilismin ankarina kriitikoina. Se on juuri sitä mitätöntä, tahdotonta minäkeskeistä omaan nautintoon ja onneen tähtäävää elämää jonka N. liitti ”viimeiseen ihmiseen”, siihen, jonka kuoltua olisi vihdoin tilaa taas jollekin uudelle ja haastavammalle. Nihilistisiksi nimitellään myös myöhempien aikojen jälkistrukturalistifilosofeja jotka tuottavat ’käsittämätöntä masturbaatioon verrattavaa käsitepuuroa’ joka ei johda mihinkään järkevään. Siis tuohan on puhdasta turhautunutta epäanalyyttista haukkumista, ei luulisi valistushenkisen sivistysporvarin siihen sortuvan.

Seuraavaksi Haatanen jakaa nihilismin epistemologiseen, joka siis kieltää tiedon mahdollisuuden, ja vielä jyrkempään joka kieltää totuuden. Kyllähän me monet hyväksymme ettei moraalisia tai maailmankatsomuksellisia Totuuksia juuri ole mutta ei sitten luonnotieteellisiä faktojakaan? No, tutkimalla tarkemmin nekin tapaavat muuttua tai ainakin tarkentua. Tämä moraalinen tai eettinen nihilismi on sitten se tutuin laji, sen pahan maineen alku ja juuri, sen kriitikkoja ovat kaikki maailman uskonnot ja vakaumukset. Haatanen huomaa ettei sen paremmin humanismista, tieteestä tai teologiasta ole passiivisen nihilismin haastajiksi, tosikoille nauraminen on niin paljon vapauttavampaa. Tosin niillä tuntuu olevan käytössään vielä yksi yllättävän tehokas keino, passiiviset nihilistit vätystelevät huonon omantuntonsa vankeina. Sitähän tuo avauskysymyskin edustaa. Tuollaisesta ’viimeisestä ihmisestä’ ei koskaan kuoriudu nietzscheläistä yli-ihmistä, sitä, joka ei kanna kaunaa. Haatanen muistuttaa hulluista, kouluampujista ja vastaavista, jotka kuvittelevat nousevansa moraalin yläpuolelle teoillaan. Hehän vain vahvistavat vallitsevaa moraalia kaunaisilla kostoillaan, samoin kuin Hitler, joka uskoi aitoa enemmän Nietzschen sisaren ja tämän miehen keittämään antisemitistiseen ja yltiönationalistiseen soopaan mitä nämä myivät kuolleen filosofin luomuksena. Vielä Haatanen löytää metafyysisen tai eksistentiaalisen nihilismin, joka kieltää tai hylkää maailman. Jos maailma on sellainen ettei mihinkään voi uskoa, miten selvitä siitä hengissä? No, ottamalla sitä myrkkyä vielä lisää.

Valistuksesta alkaen olemme luottaneet järkeemme ja luottamus on johtanut kuvitelmaan ihmisestä luonnon tai ’luomakunnan’ herrana ja hallitsijana, luonnosta raaka-ainevarastona ja ihmisestä koulutuksella viritettävänä koneena joka muokkaa sitä mieleisekseen. Tämä visio herättää luonnollista vastustusta joka ruokkii passiivista nihilismiä kun jokainen ratkaistu ongelma paljastaa tusinan uusia ja vaikeampia. Tunnistamme jälleen huonon omantunnon kun puhutaan luonnon ja ympäristön tuhoutumisesta, sehän oli varma merkki passiivisesta nihilismistä. Huuhaa kelpaa tieteeksi ja taiteeksi, kunhan tekijät vakavalla naamalla tekemisiään siksi vakuuttavat. Ateismi on mitätöity uskonnoksi.  Me seuraamme tiiviisti maailmaa ja sen uutisia, jostakin tuksusta ja vastaavista. Se mikä on jonnin joutavaa on mahdollisimman tärkeää. Älypää on se joka kasaa päähänsä maksimaalisen määrän noita turhimuksia koskevaa pikkutietoa, sertifikaatin saa netistä. Oleellinen tieto lisää tuskaa, siksi näennäistieto palkitsee onnen kerjäläisen, passiivisen nihilistin.

Nihilismin keskeinen sisältö on ettemme enää pysty käsittelemään tai ymmärtämään Totuutta, Kauneutta, Suuruutta. Olemme lasketelleet niistä pilkallisia vitsejä niin kauan että niiden todellinen olemus on unohtunut kokonaan. Ironia, se, joka tekee taiteesta suurta ja nautittavaa ja mitä ilman et pysty tekemään juuri ainuttakaan aforismia, on myrkky joka tuhoaa suhteemme maailmaan passiiviseksi nihilismiksi. Olemme allergisia paatokselle, sille että joku yrittää olla tosissaan. Televisio on Haatasen helppo osoittaa nihilistiseksi mediaksi, se antaa mahdollisuuden viettää harras hiljainen hetki tyhjänpäiväisyyden edessä, vain kahden oman tympääntymisensä kanssa. Television ja viihteen jälkeen Haatanen pääsee Yhdysvaltoihin, sen ristiriitaiseen asemaan nihilismin haasteen edessä. Sitä pelätään mutta individualismiin kannustetaan koska ’jokainen on oman onnensa seppä’, muistamatta että onnen etsintä on passiivisen nihilistin rakkain harrastus. Yksilöllistyminen on johtamassa arvorelativismiin jota on mahdoton arvostella leimautumatta vanhoilliseksi änkyräksi.

Haatanen syventää alussa esittämiään näkemyksiä vielä luvuillaan Hullut ja tapa itsesi, nihilisti. Hulluista puhuttaessa käsitellään muun muassa kouluampujien motiiveja, kirjaa tehdessä Jokela oli vielä yksittäistapaus, nyt voimme lisätä joukkoon Kauhajoenkin joka ehti saada kirjaan vain parin rivin huomautuksen. Tapa itsesi on taas nihilistille outo kehotus. Jos millään ei ole mitään väliä, ei kai ole mitään syytä itseään tappaa. Passiivinen nihilisti voi antaa yllyttäjälle vastaan tutun neuvon: Hanki elämä. Sitähän tuo nihilistille kiukutteleva moralisti kuitenkin on vailla. Aktiivinen nihilisti taas tarttuu elämään kuin Sisyfos kiveen ja työntää sen kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle vierimään takaisin alas. Jos hän joskus päättääkin olla tarttumatta kiveen, hän tekee päätöksensä tyylillä, Haatasen mukaan aktiivinen nihilisti on esteetti ja sellaisena puhtaasti pinnallinen, hänen elämänsä on oscarwildemaista performanssia kuolemaan asti.

Viimeinen luku kirjassa käsittelee nihilismin suhdetta kuolemaan. Estetiikan, arvokkuuden ja tyylin Haatanen nostaa tämän suhteen avaimeksi. Kuolemansa hyväksyminen on edellytys sille että välttämättömästä saadaan arvokasta tai tyylikästä. Mistään emme löydä paratiisia missä kuolemaa ei ole emmekä uskontoa mikä siltä pelastaisi emmekä rokotetta mikä siitä parantaisi. Voivottelu ja ahdistus välttämättömän edessä on banaalia ja tyylitöntä. Kuolemasta tulee tavikselle tai passiiviselle nihilistille viihdettä, kauhua, draamaa, lattea pahis.

Yli-ihmiseksi, aktiiviseksi nihilistiksi minusta tuskin on, mutta Haatasen tavoin näen ironiassa enemmän lääkettä kuin myrkkyä eikä elämä elämältä tunnu ilman pientä paatostakin.

 

(vanha juttu tämäkin, kirjan saattaa kirjastoista löytää, ja tietysti hyllystäni)

Isoympyränkatu

Tiina Lehikoinen: Isoympyräkatu (Poesia 2011, 107 s.)

Kirjailijan ensimmäinen aforismikokoelma vuodelta 2008 poikkesi edukseen tyypillisestä mietelmäkirjallisuudesta ja valittiinkin tuon vuoden parhaaksi alallaan. Tämä kirja jatkaa samalla linjalla, liikkuu subjektiivisuudessa niin lähellä runoa kuin mahdollista. Eihän tämä mitään kumouksellista ole, hyvässä paljon samanlaista tuotti jo Gunnar Björling ennen viime sotia.

Tässä kokoelmassa feminismi on antanut hieman tilaa luonnolle, noiden lisäksi vanhat avaimet fenomenologia, Rekola ja Haavikko tuntuvat toimivan edelleen hyvin. Noista kahdesta nimestä taisin viimeksi varoitella, ja täytyy nytkin toistaa sama varoitus. Mielestäni kappale Tienpääntie (Augustin Ehrensvärdille) on aika tyypillinen Haavikko-mukaelma ja samaa vihjaavat hieman irralliset kommentit Bysantista. Rekolasta taas muistuttavat huippuunsa ja ylikin viritetyt sanavalinnat, joita käytetään tosin enemmän Björlingin malliin. Tuo fenomenologia vielä: Makuasia kai, mutta silloin kun se toimii selityksenä tai lukuavaimena, sitä on mielestäni sopivasti. Kun se hivuttautuu ohjelmaksi tai teemaksi, sitä alkaa olla liikaa kuin ruoassa suolaa, verenpaine nousee.

Tämäkin kirja on kuitenkin piristävä lukukokemus sille joka on kahlannut napaansa myöten tämän hetken kotimaisen aforistiikan valtavirrassa joka nousee edelleen tukevasti vastavirtaan Lecin ja Parosen hengessä, vitsien ja sanaleikkien voimalla pahimmat koskipaikat yli hypäten. Tästä löydätte vihdoin jotakin kunnianhimoisempaa.

Laitan loppuun muutaman esimerkin joiden perusteella voitte virittäytyä tunnelmaan jos ja kun aiotte teokseen tutustua:


Topografiasta äänteet, kivien liikeistä leikit.


Ei eläin tee pahoin. Se vain on, niin kuin vuodenajat, niin kuin vuodet, yhtä ympyrää.


Iltaa joka vain on, en osaa vaihtaa sen pukua.


Kaivo on pohjaton. Siellä ei ole tilaa.


Maasto kuin jokin fraktaali,
hiekansiru -
kivipaasi -
kallio -

Kaiken ympärillä Isoympyräkatu, sydäneläin sydämen sisällä.


Ajattele tuulimaata, miten vallattomasti kaikki käy.

Sitruunalumilyhtyjä

(Tiina Lehikoinen: Sitruunalumilyhtyjä, 81 sivua, ntamo 2008)
Varoituksen sana: nyt saatan puhua täyttä puppua asioista joista en mitään ymmärrä. Tämä on varmaan aikoihin vaikein kirja mihin olen yrittänyt tuntumaa saada. Pitää saada selvää mistä puhutaan, miten puhutaan ja ehkä vielä miksi puhutaan. Kirjan nimi assosioituu mielessäni äsken lukemaani Reijo Mäen Jari Munckin nimiin kirjoittamaan kommenttiin: "Muistaakseni mä sain jätkältä vain yhden ainoon neuvon: poikani, älä syö keltaista lunta." Nyt on sitten vain selvitettävä ymmärtävätkö turkulaiset vaistomaisesti toisiaan. Kokemusta minullakin Turusta on, joten katsotaan, auttaako se.


Jotkut ovat leimanneet nämä fragmentit, häivähdykset, jännitteet, metonymiat kevyesti runoudeksi, mutta monessa näistä on mirkkarekolamaisesti yleisempääkin ajatusta takana. Kielen rakenteilla leikitellään, erityisesti osa Muoto-opilliset peijaiset pyörittää sanoja kielen päässä merkityksiä etsien. Tästä osasta löytyy esimerkiksi muualla esiin nostamani lause "Silmien määrä, neuloillakin " jonka selityksiä voisi lähteä purkamaan 'silmien' ja 'määrän' eri merkityksistä, joista monet sopivat neuloillekin. Ei tarvitse tyytyä tässäkään itsetyytyväisyydessään pisteliään neulan tapaan yhteen. Edellinen lause "Primaarikuvio totuudelle. Yksi, silmät siten - " tartuttaa siihen ajatusta, että näkemällämme perustelemme yleensä tietoa, kuulemallamme uskoa. Mutta tästä on ollut puhetta jo monesti aiemminkin.


Niin, toisen määrittelystä se yleensä alkaa. Tässäkin feministiseksi tekijän määrittelemässä kirjassa käsitellään ensiksi Satyyrit - aatetta hyvin kuvaava typistys sille toiseudelle. Ulkoisia tuntomerkkejä enemmän keskitytään ns putkiaivoajattelun kritiikkiin, kirjoittaja haluaa osoittaa että totuuksien suhteellistaminen on feministien ansio tai erityislahja. Tosin hän taitaa unohtaa, että totuusrelativismi tuli tänne jo Protagoraan aikaan, moraalin suhteellisuutta korosti taas Westermarck, Edvard. Puhtaalle ja käytännölliselle järjelle rajoja piirsi Kant, Immanuel. Suhteellisuuden toi fysiikkaan, eksaktismin ytimeen Einstein, Albert ja Heisenberg, Werner, vahvisti että epätarkkuus on tarkka reviirinsä rajoista. Schrödingerin, Erwin, kissa taas havainnollisti tietomme puutteellisuutta kvanttimekaniikan ilmiöissä. Kissan sukupuolesta en mene takuuseen mutta nuo muut taitavat olla miehiä. Aforismitkin ovat mielipiteitä, usein kärjistyksiä, ja harva kai ne minään muuna vastaan ottaa. Mikä olisi kauempana totuudesta kuin osatotuus?


Miesten käsittelyn jälkeen kiinnitetään yksien mustat aukot toisien satyyrimaisiin vastakappaleisiin kultaisella naulalla, sampaan päähän isketyllä taivaan navalla. Paljon puhuva joutuu myös nöyrtymään ja kysymään neuvoa sammakonkesyttäjiltä. Gurulle Luce Irigaraylle voi tunnustaa, että mytomanian puolelle tässä lipsutaan, se yksi jos toinenkin, liukasta keliä ja kieltä syyttäen. De Beauvoiria selkään taputellen säälitään yksien kovaa osaa unohtaen kuka Kullervollekin sen leivän antoi, mistä ei silmä, ei merikään kiveä erottaa voinut ja de Lauretiksen psyykkaamana sitten monopolisoidaan ruusujen, lintujen ja kimalaisten herkistynein havainnointitapa tippaleivän kiemuroihin. Eivät kesyynny, villit ja vapaat, sammakot.


Lopuksi perisynnillisesti yhteen naulattuina jätämme hyvästit viikunapuille, kirjaamme vahinkoja, jotka ovat jo tapahtuneet. Lehikoinen havainnollistaa:


Tasapäiset kivet, ei niitä voi toisiinsa sovittaa.


Kuinka sitten lumilyhtyihin, sitruunat -


Hevosia kirjassa on paljon, ja lisää tuntuu löytyvän Lehikoisen runoista. Tuttu kielikuva toiseudelle tämäkin. Mutta kehitystä tapahtuu, pääsevät hevosetkin mukaan viimeisen sivun omistuskirjoitukseen.


'Sitruunalumilyhtyjä' on näennäisestä keveydestään huolimatta tiivis kirja. Siitä ei löydy löysää ja väljä asettelu suurille sivuille on perusteltu. Se ohjaa pysähtymään pidemmäksikin aikaa, pureskelemaan lauseet huolellisesti ennen seuraavaa. Silti viesti on kuin teflonoitu, ilman taustatyötä siihen on vaikea tarttua. Feminismi, hermeneutiikka, fenomenologia ja sen sellainen ei ole taustamateriaalina sen helpompaa joten vaarana on, että tämä aforismin uudistamisprojekti tarvitsee onnistuakseen kansantajuistajien tukea. Lehikoinen on listannut vihjeriviinsä myös kirjailijoita, Özdamarin ja Morrisonin avulla joku saattaa pohdinnoissaan pidemmälle päästäkin, minä en sitä tietä vielä kokeillut.


Lehikoinen on nostanut suuriksi esikuvikseen Haavikon ja Rekolan. Kumpikin on esikuvana äärimmäisen haastava, pinnallinen jäljittely kun tuottaa hyvin todennäköisesti kelvotonta roskaa. Rekolan vaikutuksesta olikin jo edellä puhetta, Haavikon jälki näkyy teemoissa - metsä ja puut ovat hyvin esillä - ja muodossakin on tapailtu joskus samaa näytelmällistä dialogisuutta lukijan kanssa, onneksi kuitenkin varovasti. Jatkossa on kiinnostavaa seurata, mihin esikoisellaan nyt aloittaneen Lehikoisen tyyli asettuu, luulen sen tästä vielä kehittyvän.

(Tuon arvion kirjoitin tuoreeltaan 2008 kun valittiin vuoden aforismikirjaa)

Etäisesti lyyrisiä ajatuksia

Ville Hytönen: Etäisesti lyyrisiä ajatuksia / Distantly lyrical (Savukeidas 2012, 36+36 s.)

Lyyrikoilla on perinteisesti ollut kiinnostusta aforismeihin ja viime aikoina myös aforismin uudistamiseen. Tämän kirjan johdannossa kirjailija sanoo pyrkivänsä availemaan aforismia, rikkomaan sen traditioita ja keskustelemaan siitä, minkälaista lyhytlausetta voimme tulevaisuudessa kirjoittaa. Tuota viimeksimainittua on turha näillä eväillä lähteä kanonisoimaan, aforismi perinteisessä muodossa uhkaa kuolla liian innokkaaseen määrittelyyn. Tulkoon mitä tulee. Hyvän aforismin tunnistaa kai vain siitä, että se panee ajattelemaan. Lisää aforismin poetiikkaa kirjailija selittää teoksessa Mitä aforismi tarkoittaa (toim. sami Feiring, Savukeidas 2012) joka on toistaiseksi minua väistellyt.

Teoksen pieni erikoisuus on, että se sisältää myös englanninkielisen version. Versio on tekijänsä kääntämä ja kolmen muun henkilön tarkastama. Eri kielissä ei ole täsmälleen samoja sanoja joten merkityssisällöt eivät käänny suoraan kielestä toiseen. Tämän tekijä on hyväksynyt, mahdollisesti senkin että käännöksestä tulee näin astetta epätasaisempi kuin alkuperäisestä lähtökohdasta. Joitakin lauseita käännöksestä ei löydä. Syytä sille ei anneta, jos ei sellaiseksi lasketa huomautusta, että ”tavallaan kyseessä on siis kaksi eri teosta”.

Henkilökohtaisesti pidin kirjassa eniten osista 1 (Etäisesti lyyrisiä ajatuksia) ja 4 (Sinä olet kaksi puuta vuorella). Ajattelen kai liian naturalistisesti jotta olisin voinut lähteä täysillä mukaan osaan 5 (Muodon ja arkkitehtuurin hullu rakennelma) tai 7 (Nilan ja jälsin välistä). Tavanomaisuudessaan vaisuimmiksi jäivät osa 2 (Kitkeriä huomioita amerikkalaisesta vapaudesta) ja osa 6 (Äkeitä; perinteistä aforistiikkaa). Myös osa 9 (Tästä ja muistakin kirjoista - Lauseopin perusteet) edustaa muualta tuttua tapaa täyttää kirja puhumalla kirjoittamisesta. Maailma on muuta kuin sana paperilla tai näytöllä.

Pistänpä esiin pienen pätkän ja sitten vastaavan pätkän käännöksestä niin voitte päätellä mistä saattaisi olla kysymys:


Sinä olet kaksi puuta vuorella,
minä olen epäsymmetria.


Maailma oli vartijoita täynnä
kun sinä avauduit


Kävelit
pientä tietä pitkin
sydämenlyöntiäni vastaan.


sinä olet hiljaa
mutta maailma on
sudenkorento 


näissä käsissä pitelemättä


Kuljemme rantaa halki peläten sen loppuvan -
minä, ja sinä olet palaava laiva toukokuussa.

....


you are two trees at the mountain,
asymmetry I am


world was fully guarded
when you opened yourself


You walked
this small path
to salute me


you are quiet
but the world is
a dragonfly
in these hands


We walk the strand fearing it will end.
We, you and I, are the vessel returning in june



(arvioni on kolmen vuoden takaa)
 

Hautojen lauluja

(lisää kesäluettavaa, kirjoitin arvion joskus viitisen vuotta sitten)

Hautojen lauluja - Suomentaneet ja selityksin varustaneet Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto, Sampo Vesterinen (Tammi 2008, 286 sivua)

Aforismit eivät ole syntyneet tyhjästä. Muuan ihmisen erityisominaisuus on kuolevaisuutensa tajuaminen. Kuolleita on jo ammoin kunnioitettu hautaamalla ja yrittämällä pitää kuolleen muistoa hengissä merkitsemällä hautapaikka ja sinne saatetut ensin yleisesti, sitten yksilöllisesti. Muistokirjoitusten teko on tuhansia vuosia vanha tapa. Hautaamatta jääminen oli muinoin kauhea rangaistus. Nykyihminen voi saada siitä aavistuksen esimerkiksi Sofokleen tragediasta Antigone, missä lopulta koko kaupunkivaltiota uhkaa perikato kaupungin portin edustalle sodassa kuolleen maanpetturin ruumiille annetun hautauskiellon takia.

Tavallisen väen hautaaminen oli korutonta, mutta kuten nykyisinkin rikkaat sijoittivat varojaan oman ja sukunsa muiston säilyttämiseen. Motiivikin oli sama kuin nyt, muisto jatkoi vainajan persoonallisuuden elämää. Kun kukaan ei enää häntä muistanut, hän oli muuttunut vainajahengeksi, joille kollektiivisesti antiikin roomalaisissa hautakivissä alussa hautaan pantujen henget luovutetaan - Dis Manibus.

Varsin pian runoilijat innostuivat laatimaan myös fiktiivisiä muistorunoja, joista kehittyi epigrammi sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, lyhyenä runona jolla on yllättävä loppukäänne, kuin aforismin koukku tai ajatussolmu. Aikamme Spoon River -antologiassa fiktiiviset luurangot kalisivat itsekseen maahan kaivetuissa kaapeissaan. Sama ironinen ote näkyy myös antiikin fiktiivisissä sepitelmissä. Oikeisiin hautakiviin kirjoitetut tekstit ovat kunnioittavampia ja hyvän tavan mukaan puhuvat vainajasta hyvää. Liekö siinä runoilija tavoitellut tilaajan hyväksyntää, vai onko pelätty että pahat puheet saisivat henget vaatimaan eloonjääneille kostoa tai itselleen muuta tavanomaisen juomauhrin ylittävää hyvitystä.

Monissa kirjoituksissa on vahva elämään innoittava viesti. Jälkeenjääneitä kehoitetaan nauttimaan kaikesta kun se vielä on mahdollista, kuoleman jälkeen kun ei tule enää mitään. Tämä epikurolainen filosofia yleistyi nopeasti roomalaisissa hautakirjoituksissa ajanlaskumme alun jälkeen, kunnes kristinusko vuorostaan muutamaa sataa vuotta myöhemmin käänsi ajatuksen päälaelleen.

Kirjan hautakirjoitukset kattavat noin 1200 vuoden ajan tasaisesti kummaltakin puolen ajanlaskumme alkua. Kymmenistä tuhansista kivissä säilyneistä on mukaan valittu erittäin pieni osa. Varsinkin roomalaisissa kirjoituksissa on usein virallisen ilmoituksen tuntu, mainitaan keitä paikalle on haudattu ja keitä sinne saa haudata, kuka teki muistomerkin ja mitä ansioita haudatuilla oli elämässään, myös mahdolliset haudalle kuseskelijat, kivien uusiokäyttäjät ja graffitien töhertäjät kirotaan kaiken varalta jo etukäteen. Kreikkalaiset kunnioittivat runoilijaperinnettään paremmin, ja onnistuvat vieläkin herättämään monesti kohteistaan koskettavan mielikuvan. Runot olivat tiukan mitallisia ja säkeenylitykset harkittuja tehostuksia. Ajan myötä ne pitenivät ja koruton sisältö vaihtui hyveelliseksi paatokseksi ja lopulta vainajan vuolaaksi ylistykseksi. Kirjallisissa lähteissä säilyneitä epigrammeja on paljon kiviä vähemmän ja niiden välittämä henkilökuva on monisärmäisempi, ehkä osin siksi, että tekijöillä oli myös puhtaammin kirjallisia intohimoja.

Kirjaan tähän loppuun muutaman esimerkin:

***

Ihminen, et katsele Kroisoksen hautaa,
vaan arkisen ahertajan pientä kumpua.
Minulle tämä riittää.

***

Olen kuollut mutta odotan sinua,
ja sinä vuorollasi jotakuta toista.
Yksi on Tuonela, samalla lailla
se ottaa kaikki vastaan.

***

- Kivi, lepääkö Kharidas allasi?
- Jos tarkoitat Arimmaksen poikaa Kyrenestä, allani lepää.
- Kharidas, millaista on siellä Manalassa?
- Pimeää, hyvin pimeää.
- Entä paluu ylös?
- Valhetta.
- Plutonin rikkaudet?
- Satua.
- Sitten kaikki on menetetty...
- Kerroin totuuden. Mutta on täällä jotakin hyvääkin. Täällä tulee halvalla toimeen.

(Kallimakhos)

***

Tässä lepää rouva Maronis, vanha sieni,
kumpunsa päällä tuttu kuppi.

Ei hän miestään maan alla sure
ei lapsiaan, jotka puutteeseen jätti,
sitä vain
että kuppi on tyhjä.

(Leonidas Tarentumilainen)


(yllä olevat esimerkit kreikkalaisesta antologiasta)


***

Kivi on mitätön, mutta sen alla Morfonin suloiset kasvot
kuin orvokki korissa.


***

Amfarete

Pitelin tätä samaa tyttäreni rakasta lasta polvillani
elonpäivinämme auringon valo silmissämme,
nyt pitelen häntä kuolleena,
kuolleena itsekin.


***


Me olemme niin kuin puissa omenat
jotka kypsinä putoavat itsestään,
raakoina ravistettaessa.

Domatius Tiras
suloiselle tyttärelleen.


***

Sinä kirjoittelija,
pyydän että jättäisit rauhaan tämän haudan.
Jos tähän hautakiveen kirjoitetaan jonkun vaaliehdokkaan nimi,
jääköön hän valitsematta,
jääköön hän ikuisesti vaille kunniaa ja virkoja.


***

Gaius Caecilius Florus
Gaiuksen ja Gaian vapautettu,
eli 16 vuotta ja 7 kuukautta.

Joka tälle haudalle virtsaa tai ulostaa,
häntä vihatkoot taivaan ja manalan jumalat.


***


Vainajahenkien haltuun

Gallus Lircli
ja muut edeltä menneet
Duetil, Tiblik,
Eppimus, Soris

Voikaa hyvin kaikki ryyppykaverit.


***


Pyhitetty vainajahengille

Badia
58 vuotta, omilleen uskollinen,
makaa tässä

Olkoon maa päälläsi kevyt

Sinä, joka seisot siinä
ja luet hautakiveäni,
huvittele, hurvittele,
tule sitten tänne.


***


Eläkää te onnelliset
jotka voitte vielä elää


***

Lisää kesälukemista

(Arvion olen kirjoittanut vuonna 2008 jolloin kirja hyllyyni tuli)

(Juhani Mäkelä: Noin seitsemänkymppisen kirja, 234 sivua, WSOY 2008)
Vaihteeksi tekee hyvää tarttua kirjaan, jota pystyy lukemaan sujuvasti ymmärrykseensä luottaen ja kirjoittajan aivoituksille myönteisesti myhäillen. Juhani Mäkelän Noin seitsemänkymppisen kirja on biologisen kellon mukaan eksynyt käteeni reippaan ennenaikaisesti, mutta ainakin minun aivojeni sopukoissa asuu pieni eläkeläinen, joka tällaisesta stimulantista saa kummasti vauhtia kiikkutuoliinsa.


Mäkelän kirja on tietysti pakinakokoelma, jatkoa saman tekijän viisikymppisyyttä ja kuusikymppisyyttä kartoittaville aiemmille teoksille. Aforismeja siihen sisältyy kirjan kokoon verrattuna vain vähän. Ne on laitettu kokoelman jokaisen kolmen osan alkuun, ja niiden teemoja availlaan enemmän myöhemmissä pakinoissa. Rinnalleen ne ovat saaneet "pakolliset latteudet", ikääntymiseen ja eläkeläisyyteen kuuluvat, häpeilemättömän paljaina luetteloksi listattuina. Tapa on selvästi rehellisempi kuin monien aforismia harrastavien yritykset verhoilla ne sen seitsemän verbaalisen hunnun kätköihin.


Ajan henki tuoksahtanee ehkä terveysvaikutteiselle punaviinille. Entinen nuori on tukevasti asettautunut eläkkeelle ja ajan kulua voi helpottaa luetteloimalla mielessään ikääntymisen iloja. Liian tyytyväiseksi ei passaa heittäytyä, sellainen herättää kateutta, kohtuullinen valittaminen sen sijaan jopa lievää myötätuntoa. Kiihtymättä, vähäeleisen tyynesti pitää vastailla nuoremman väen toistuviin uteluihin siitä miten aika kuluu. Kun näinkin hyvään alkuun on päässyt, tekee mieli kokeilla kaikkea minkä sanotaan pidentävän elämää entisestäänkin: liikuntaa, siestaa, vettä, kasvispitoista ravintoa, naurua, rentoutumista, lasi tai pari punkkua ja päälle päätteeksi seksiä monen muun hyödyllisen toimeliaisuuden mukana. Valitettavasti eläkeläisenkään vuorokaudessa ei ole kahtakymmentäneljää tuntia enempää, joten sovittelemista on, kun stressiäkin pitäisi viimeiseen asti välttää.


Ajan hammas puree, vaikka on jo monesti paikattu tai saattaa jopa viettää yönsä sängynvierustan pöydän vesilasissa. Muisteluita riittää, kaikki kaveritkaan eivät ole vielä ehtineet kuolla. Voi kirjoitella menneistä, jokaisen kaapista löytyy yllättäviä suurtöitä kun sillä silmällä menneisyyttään tähtäilee. Vaaroja on ollut, niukkuutta kärsitty mutta vastapainoksi vähän onneakin. Kun todistajia ei enää ole, elämäänsä voi rauhassa dramatisoida yleisöystävällisemmäksi, tarinathan on kerrottaviksi luotu.


Taustalla soi ajan sävel, huono-onniselle tinnityksenä korvassa, mutta onneksi yleensä sentään sodanjälkeisinä iskelminä, schlagereina ja urbaaneimmilla jo ehkä ensimmäisinä rokkikappaleina. Nuoremmille voi surutta nauraa, mitä ne sille mahtaisivat että ovat niin paljon kokemattomampia ja suoraan sanoen tyhmempiäkin. Trendien kanssa kannattaa olla varovainen ja sivuuttaa lävistykset, tatuoinnit sekä golfosakkeet jos tähänkin asti on niin onnistunut tekemään, pää pitää avarana tarpeettomaksi käyneestä pikkutiedosta sekä luopua myös tähän asti härkäpäisesti hellimistään ikuisuusprojekteista, eiväthän ne kuitenkaan koskaan lopu, edes tuohon luopumiseen. Etujaan voi silti kohtuullisesti ajaa, ja sosiaalinen kannattaa aina mahdollisuuksiensa mukaan olla. Ties vaikka maamme väestön yleisesti ikääntyessä muuttuisi Gerolandiaksi, vanhojen hallitsemaksi gerontokratiaksi, missä asuu maailman onnellisin kansa, ainakin eläkeläisten mielestä, ja muiltahan ei kannata kysyä, kokemattomina vastaisivat ehkä vielä väärin.


Mäkelä näkee maailman kuten me nuoremmatkin, mutta siinä missä me valitamme ja känäämme, taistelemme toisiamme ja tutkainta vastaan, hän kääntää katseen itseensä ja toteaa, että valittaminen huonontaa vain valittajan omaa elämänlaatua. Isot asiat menevät painollaan ja henkilökohtaisemmat voi tehdä niin kuin ne itse parhaaksi näkee, muita valistamatta ja moraalisaarnoin painostamatta. Mäkelässä on selvästi ainesta Taivaskallion guruksi.

Vanhan ajan bongausta

Loma on puolivälissä. Kun siipalla oli parin päivän vapaa työviikon jälkeen, päätimme ryhtyä uusioteineiksi ja lähteä vanhan ajan telttaretkelle vähän kauemmas Suomeen. Retkikohteet valitsimme tietysti linnuston mukaan.

Helteisestä etelästä lähdimme maanantaina iltasella kohti koillista. Ajatuksena oli ensi alkuun pistäytyä Sotkamossa, missä on ollut jo kolmatta viikkoa sellainen idänkäki jota vääntäjätkään eivät ole pystyneet täysin korruptoimaan risteymiksi, joita eivät suostu omista ohotanlokeistaan edes tutkimaan.

Etelässä oli lämmintä mutta Kainuussa satoi, varmaan ainut paikka Suomessa missä satoi. Tulimme Sotkamoon joskus aamukahden aikoihin, tietysti väärään paikkaan kun muistinvaraisesti Teerijärviä haeskelin. No, siellä minne jouduimme olikin vastassa vain turvesuo, valtavasti hyttysiä ja metsokukko tienvarressa.

Lunttasimme uudet koordinaatit ja huomasimme linnun olevan lähes 50 kilometrin päässä etelässä, tulosuunnassamme, olimme ajaneet jo sen ohi. Sinne saapuessamme paikalla oli kuulemma Turusta lähtenyt pariskunta joka oli päivystänyt paikalla eilisillasta alkaen koko sateisen yön käkeä kuulematta. Kävelimme Seijan kanssa kahteen kertaan tien päästä päähän ja kun toinen pariskunta teki pettyneenä lähtöä, Lappiin kun tarkoituksensa oli mennä, mekin menimme verkalleen takaisin autolle ja lähdimme etsimään nukkumispaikkaa. Pysähdyimme kuitenkin vielä kerran kuuntelemaan Teerijärven kohdalle ja tietysti nyt idänkäki sitten aloittikin puputuksen. Se liikkui järven rannan tuntumassa paikkaa vaihdellen ja kai sateen loppumisen innoittamana päästeli jatkuvasti puputustaan, jonka sävy oli vähän kuin pulloon olisi puhaltanut.

Teltan pystytys onnistui kun löysimme Kajaanin tien varresta metsätiepiston päästä sopivan rauhallisen ja tasaisen paikan kymmenkunnan kilometrin etsimisen jälkeen. Kun saimme itsemme sisään, alkoi sade uudestaan. Unta se ei häirinnyt, paitsi vasta puolilta päivin kun yltyessään se alkoi työntää vettä sisällekin. Se pakotti pakkaamaan varusteet ja lähtemään eteenpäin.

Ajattelimme seuraavaksi yrittää Liminkaan. Melkoisen harhailun jälkeen onnistuimmekin tulemaan Virkkulaan, ja tietysti sinne tornille. Iltapuoli oli tyyni, mutta totta kai täälläkin piti alkaa sateen. Sitkeästi tihkussa seisten tuli kuitenkin havaittua kaikkea lampaista hietatiiraan, ja huojentuneina ajattelimme lähteä etsimään seuraavaa makuusijaa. Sitä etsien päädyimme Raahen kautta Vihantiin asti, mistä onnistuimme löytämään peräti laavun, Puuronevan tuntumasta. Paikka oli kuitenkin niin täynnä hyttysiä ja lisäksi oudon pahan hajuinen, liekö lähellä joku mädäntyvä raato, että suosiolla palasimme ylös mäen päälle ja perustimme telttamme sinne. Unille kävimme ennen yhtätoista ja nukuimmekin saman tien.Todella väsyneitä olimme.

(Kuva: Seija Salminen)

Seuraavana aamuna heräsimme pirteinä jo aamuviiden jälkeen. Kun uni ei kerran enää maistunut, kasasimme leirimme ja lähdimme takaisin kohti etelää. Viitasaaren Heinä-Suvanto on jäänyt takavuosina mieleeni hyvänä retkipaikkana joten siellä päätimme käydä. Tie 77 Kuopioon oli heti alussa poikki, kuppaisen kiertotien jälkeen saavuimme kuitenkin luontopolun alkupäähän. Ajon aikana radiosta kuuluvat alueuutiset varoittivat meitä jo etukäteen: Heinä-Suvannon pitkosten ja tornien kunto on hoidon puutteessa päässyt rapistumaan ja kuulemma kunnostuksesta oli päästy nyt sopuun paikkakunnan, vapaaehtoisten ja Metsähallituksen kesken, korjausta on luvassa lähiaikoina.


Pitkokset olivat todellakin lahonneet ja kerätty enimmäkseen pois kasoihin. Jäljelle jääneet pätkät olivat lahoamassa ja sateen liukastamat. Varoituslappujen sijaan olisimme nähneet mieluummin vaikka minkkiverkosta tms tehdyt liukuesteet lankkujen päällä, mutta varovasti liikkuen noillakin kulkemaan pystyi. Itäiselle tornille tulijaa tervehtivät varoitukset kiipeämisestä, mutta ylös mie kuitenkin menin, Seija ei enää uskaltanut. Kurki- ja joutsenpareja näkyi tasaisesti pitkin nevaa ja heinikkoa, taivaalla hiiri- ja nuolihaukkoja sekä korppeja. Polun varressa varoittelivat pesivät pohjantikat. Emme lähteneet enää toiselle tornille vaan pettyneinä paikan rappioon lähdimme etsimään muualta toista evästyspaikkaa. Sellaisen löysimme läheltä Suonenjokea, järven rannasta pikkutien varresta. Ruokaillessamme viereen ilmaantui viiden heinäsorsan poikue, orvot ilman emoaan. Täysinoppineet pullasorsanalut saivat mitä halusivatkin, ja lähtivät kupu pullaa pömpöllään jonossa takaisin järveen.

Savon sää oli pilvinen, tuulinen ja kolea. Kun saavuimme Kouvolaan, lämpö nousi yllättäen kaksinkertaisiin astelukemiin ja lämmin jatkui edelleen Vantaalle asti. Hitaasti alkaa tämä kesä, mutta ehkä hellettä on luvassa sentään viikonlopuksi.Univelkaa retkestä jäi, vaikka teltassa nukkuminen on yllättävän rauhallista ja uni hyvää, kunhan vesi ei pääse yllättämään.