Sitruunalumilyhtyjä

(Tiina Lehikoinen: Sitruunalumilyhtyjä, 81 sivua, ntamo 2008)
Varoituksen sana: nyt saatan puhua täyttä puppua asioista joista en mitään ymmärrä. Tämä on varmaan aikoihin vaikein kirja mihin olen yrittänyt tuntumaa saada. Pitää saada selvää mistä puhutaan, miten puhutaan ja ehkä vielä miksi puhutaan. Kirjan nimi assosioituu mielessäni äsken lukemaani Reijo Mäen Jari Munckin nimiin kirjoittamaan kommenttiin: "Muistaakseni mä sain jätkältä vain yhden ainoon neuvon: poikani, älä syö keltaista lunta." Nyt on sitten vain selvitettävä ymmärtävätkö turkulaiset vaistomaisesti toisiaan. Kokemusta minullakin Turusta on, joten katsotaan, auttaako se.


Jotkut ovat leimanneet nämä fragmentit, häivähdykset, jännitteet, metonymiat kevyesti runoudeksi, mutta monessa näistä on mirkkarekolamaisesti yleisempääkin ajatusta takana. Kielen rakenteilla leikitellään, erityisesti osa Muoto-opilliset peijaiset pyörittää sanoja kielen päässä merkityksiä etsien. Tästä osasta löytyy esimerkiksi muualla esiin nostamani lause "Silmien määrä, neuloillakin " jonka selityksiä voisi lähteä purkamaan 'silmien' ja 'määrän' eri merkityksistä, joista monet sopivat neuloillekin. Ei tarvitse tyytyä tässäkään itsetyytyväisyydessään pisteliään neulan tapaan yhteen. Edellinen lause "Primaarikuvio totuudelle. Yksi, silmät siten - " tartuttaa siihen ajatusta, että näkemällämme perustelemme yleensä tietoa, kuulemallamme uskoa. Mutta tästä on ollut puhetta jo monesti aiemminkin.


Niin, toisen määrittelystä se yleensä alkaa. Tässäkin feministiseksi tekijän määrittelemässä kirjassa käsitellään ensiksi Satyyrit - aatetta hyvin kuvaava typistys sille toiseudelle. Ulkoisia tuntomerkkejä enemmän keskitytään ns putkiaivoajattelun kritiikkiin, kirjoittaja haluaa osoittaa että totuuksien suhteellistaminen on feministien ansio tai erityislahja. Tosin hän taitaa unohtaa, että totuusrelativismi tuli tänne jo Protagoraan aikaan, moraalin suhteellisuutta korosti taas Westermarck, Edvard. Puhtaalle ja käytännölliselle järjelle rajoja piirsi Kant, Immanuel. Suhteellisuuden toi fysiikkaan, eksaktismin ytimeen Einstein, Albert ja Heisenberg, Werner, vahvisti että epätarkkuus on tarkka reviirinsä rajoista. Schrödingerin, Erwin, kissa taas havainnollisti tietomme puutteellisuutta kvanttimekaniikan ilmiöissä. Kissan sukupuolesta en mene takuuseen mutta nuo muut taitavat olla miehiä. Aforismitkin ovat mielipiteitä, usein kärjistyksiä, ja harva kai ne minään muuna vastaan ottaa. Mikä olisi kauempana totuudesta kuin osatotuus?


Miesten käsittelyn jälkeen kiinnitetään yksien mustat aukot toisien satyyrimaisiin vastakappaleisiin kultaisella naulalla, sampaan päähän isketyllä taivaan navalla. Paljon puhuva joutuu myös nöyrtymään ja kysymään neuvoa sammakonkesyttäjiltä. Gurulle Luce Irigaraylle voi tunnustaa, että mytomanian puolelle tässä lipsutaan, se yksi jos toinenkin, liukasta keliä ja kieltä syyttäen. De Beauvoiria selkään taputellen säälitään yksien kovaa osaa unohtaen kuka Kullervollekin sen leivän antoi, mistä ei silmä, ei merikään kiveä erottaa voinut ja de Lauretiksen psyykkaamana sitten monopolisoidaan ruusujen, lintujen ja kimalaisten herkistynein havainnointitapa tippaleivän kiemuroihin. Eivät kesyynny, villit ja vapaat, sammakot.


Lopuksi perisynnillisesti yhteen naulattuina jätämme hyvästit viikunapuille, kirjaamme vahinkoja, jotka ovat jo tapahtuneet. Lehikoinen havainnollistaa:


Tasapäiset kivet, ei niitä voi toisiinsa sovittaa.


Kuinka sitten lumilyhtyihin, sitruunat -


Hevosia kirjassa on paljon, ja lisää tuntuu löytyvän Lehikoisen runoista. Tuttu kielikuva toiseudelle tämäkin. Mutta kehitystä tapahtuu, pääsevät hevosetkin mukaan viimeisen sivun omistuskirjoitukseen.


'Sitruunalumilyhtyjä' on näennäisestä keveydestään huolimatta tiivis kirja. Siitä ei löydy löysää ja väljä asettelu suurille sivuille on perusteltu. Se ohjaa pysähtymään pidemmäksikin aikaa, pureskelemaan lauseet huolellisesti ennen seuraavaa. Silti viesti on kuin teflonoitu, ilman taustatyötä siihen on vaikea tarttua. Feminismi, hermeneutiikka, fenomenologia ja sen sellainen ei ole taustamateriaalina sen helpompaa joten vaarana on, että tämä aforismin uudistamisprojekti tarvitsee onnistuakseen kansantajuistajien tukea. Lehikoinen on listannut vihjeriviinsä myös kirjailijoita, Özdamarin ja Morrisonin avulla joku saattaa pohdinnoissaan pidemmälle päästäkin, minä en sitä tietä vielä kokeillut.


Lehikoinen on nostanut suuriksi esikuvikseen Haavikon ja Rekolan. Kumpikin on esikuvana äärimmäisen haastava, pinnallinen jäljittely kun tuottaa hyvin todennäköisesti kelvotonta roskaa. Rekolan vaikutuksesta olikin jo edellä puhetta, Haavikon jälki näkyy teemoissa - metsä ja puut ovat hyvin esillä - ja muodossakin on tapailtu joskus samaa näytelmällistä dialogisuutta lukijan kanssa, onneksi kuitenkin varovasti. Jatkossa on kiinnostavaa seurata, mihin esikoisellaan nyt aloittaneen Lehikoisen tyyli asettuu, luulen sen tästä vielä kehittyvän.

(Tuon arvion kirjoitin tuoreeltaan 2008 kun valittiin vuoden aforismikirjaa)