Kiireestä kantapää

Hannu Hirvonen: Kiireestä kantapää (Kirja kerrallaan 2011, 125 s.)

Suomen aforismiyhdistys on alkanut julkaista yhdessä Kirja kerrallaan -kustantamon kanssa aforismeihin keskittyvää sarjaa, mille on annettu nimeksi Pilke. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt kolme teosta joista tämä käsiini sattunut on toinen.

Ulkoisesti kirja muistuttaa tyypillistä aforismikirjaa: pehmeät kannet, pienehkö koko, sivua kohti ladottu muutama aforismi jotka eivät yleensä muodosta mitään sarjaa, vaikka tyypillisesti käsittelevätkin samaa teemaa. Kirjan 12 lukua on otsikoitu pelkin numeroin. Teemoja löytää sitten lukiessaan päivänkohtaisista ikuisuuskysymyksiin, tämän päivän keskustelunaiheet käsitellään kirjan alkupään luvuissa, jälkipuolella tarkastellaan sitten ihmistä, elämää, ajattelua, luontoa, aforismejakin.

Esipuheena, johdantona tai julkilausumattomana mottona voi pitää lausetta:

Aamu. Maapallo kääntää toisenkin poskensa.

Tuosta voi nähdä luonnon inhimillistämistä ja kristillishenkistä moralismia, kai halutessaan muutakin. Kirjan nimeksikin noussut lause ”Kiireestä kantapää” on fysiologisesti ajatellen lähellä tautologiaa, kinner ja kantapää kun ovat aika sama asia, toinen varvas- toinen kanta-astujilla. Siitä voisi johtaa merkityksen ’eläimestä ihmiseksi’. Nykyihmisille kiire on tietysti kovaa menoa, ja varvasastumistahan se vaatii. Toki kiireen voi ajatella olevan nykyihmisen Akilleen kantapää, se kätketty heikkous joka lajin lopulta tuhoaa. Akilleen kantapäätä kirjasta ei löydä, Akilleen kyynärpään kylläkin, itsekkyyden vertauskuvana. Akhilleus oli kyynärpäästään kuten kantapääjänteitään lukuun ottamatta muutenkin haavoittumaton, joten kovahan sen kyynärpään pitää sitten olla.

Hirvonen on lasten- ja nuortenkirjailija, tehnyt paljon muun lisäksi loruja, satuja, runoja, fantasiaa ja absurdeja kertomuksia. Tästä tekijän esikoiskokoelmasta aforistiikan alalla voi löytää lauseita jotka muistuttavat kuka mitäkin noista lajityypeistä. Ne saavat usein ajatuksen hyppimään sinne tänne kuten nuo pari ylle ottamaani esimerkkiä näyttävät. Voisi sanoa, että hän potkaisee palloa ja lukija siirtelee sitten maalia sinne minne katsoo sen parhaiten sopivan.

Esikuvinaan Hirvonen mainitsee Herakleitoksen, Canettin ja Lecin. Viimemainittu on kovin monen nykyaforistin ihanteena, Herakleitoksen hämärämmät paradoksit ja varsinkaan Canettin syvästi älylliset mietteet eivät aukea nykymaailman putkiaivoisille vitsailijoille välttämättä lainkaan. Hirvonenkaan ei ole niin helppo kuin pinnalta näyttää, eikä se ole lainkaan huono asia.

Muutaman esimerkkilauseen laitan sieltä täältä:

Ulos kaapeista! huudettiin. Vain aseet uskaltautuivat.

Porkkana parantaa näköä, keppi itsetuntoa.

Suurennuslasikatto.

Valta? Täytyykö se vääntää piikkilangasta?

Elämä. Onko vaihtoehtoja?

Lapset puhaltavat saippuakuplia. Näen niissä itseni.

Pitkässä kakussa pitkä viila.

Kevät virpoo, kesä vihtoo, syksy lakaisee lehdet pois.

Romantikot rakensivat raunioita.

Neronleimaukset eivät käy valaistukseksi.

Venevajaa, onkivapaa. Meren hiljaisuus.


(arvio on runsaan kolmen vuoden takaa)