Ei voisi vähemmän kiinnostaa

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa (Atena 2008, 169 s.)

Miten torjun nihilismin? Tällaisen kysymyksen näin, ja mietin ensinnäkin miksi nihilismi on torjuttava? No, hyllyssäni on radiostakin tutun Kalle Haatasen kirja jonka alaotsikko on lupaavasti Kirjoituksia nihilismistä, ehkä löydän siitä vastauksen.

Haatanen on kysyjän kanssa yhtä mieltä siitä että tavallisessa käytössä sana ei tarkoita mitään hyvää, nihilistiksi ymmärretään aatteeton, ihanteeton, kyyninen ihmisvihaaja tai laiska opportunisti joka ei viitsi kuin ivailla niitä jotka jotakin vielä jaksavat yrittää. Nietzscheltä hän vielä löytää aktiivisen nihilistin, sankarin, joka haluaa yhä uudestaan kohdata tämän tyhjän ja tarkoituksettoman elämän odottamatta siltä kerrassaan yhtään mitään. Nietzscheä ja Heideggeriä syytetään nihilistisiksi filosofeiksi mutta Haatanen näyttää heidät itse asiassa hälläväliä-nihilismin ankarina kriitikoina. Se on juuri sitä mitätöntä, tahdotonta minäkeskeistä omaan nautintoon ja onneen tähtäävää elämää jonka N. liitti ”viimeiseen ihmiseen”, siihen, jonka kuoltua olisi vihdoin tilaa taas jollekin uudelle ja haastavammalle. Nihilistisiksi nimitellään myös myöhempien aikojen jälkistrukturalistifilosofeja jotka tuottavat ’käsittämätöntä masturbaatioon verrattavaa käsitepuuroa’ joka ei johda mihinkään järkevään. Siis tuohan on puhdasta turhautunutta epäanalyyttista haukkumista, ei luulisi valistushenkisen sivistysporvarin siihen sortuvan.

Seuraavaksi Haatanen jakaa nihilismin epistemologiseen, joka siis kieltää tiedon mahdollisuuden, ja vielä jyrkempään joka kieltää totuuden. Kyllähän me monet hyväksymme ettei moraalisia tai maailmankatsomuksellisia Totuuksia juuri ole mutta ei sitten luonnotieteellisiä faktojakaan? No, tutkimalla tarkemmin nekin tapaavat muuttua tai ainakin tarkentua. Tämä moraalinen tai eettinen nihilismi on sitten se tutuin laji, sen pahan maineen alku ja juuri, sen kriitikkoja ovat kaikki maailman uskonnot ja vakaumukset. Haatanen huomaa ettei sen paremmin humanismista, tieteestä tai teologiasta ole passiivisen nihilismin haastajiksi, tosikoille nauraminen on niin paljon vapauttavampaa. Tosin niillä tuntuu olevan käytössään vielä yksi yllättävän tehokas keino, passiiviset nihilistit vätystelevät huonon omantuntonsa vankeina. Sitähän tuo avauskysymyskin edustaa. Tuollaisesta ’viimeisestä ihmisestä’ ei koskaan kuoriudu nietzscheläistä yli-ihmistä, sitä, joka ei kanna kaunaa. Haatanen muistuttaa hulluista, kouluampujista ja vastaavista, jotka kuvittelevat nousevansa moraalin yläpuolelle teoillaan. Hehän vain vahvistavat vallitsevaa moraalia kaunaisilla kostoillaan, samoin kuin Hitler, joka uskoi aitoa enemmän Nietzschen sisaren ja tämän miehen keittämään antisemitistiseen ja yltiönationalistiseen soopaan mitä nämä myivät kuolleen filosofin luomuksena. Vielä Haatanen löytää metafyysisen tai eksistentiaalisen nihilismin, joka kieltää tai hylkää maailman. Jos maailma on sellainen ettei mihinkään voi uskoa, miten selvitä siitä hengissä? No, ottamalla sitä myrkkyä vielä lisää.

Valistuksesta alkaen olemme luottaneet järkeemme ja luottamus on johtanut kuvitelmaan ihmisestä luonnon tai ’luomakunnan’ herrana ja hallitsijana, luonnosta raaka-ainevarastona ja ihmisestä koulutuksella viritettävänä koneena joka muokkaa sitä mieleisekseen. Tämä visio herättää luonnollista vastustusta joka ruokkii passiivista nihilismiä kun jokainen ratkaistu ongelma paljastaa tusinan uusia ja vaikeampia. Tunnistamme jälleen huonon omantunnon kun puhutaan luonnon ja ympäristön tuhoutumisesta, sehän oli varma merkki passiivisesta nihilismistä. Huuhaa kelpaa tieteeksi ja taiteeksi, kunhan tekijät vakavalla naamalla tekemisiään siksi vakuuttavat. Ateismi on mitätöity uskonnoksi.  Me seuraamme tiiviisti maailmaa ja sen uutisia, jostakin tuksusta ja vastaavista. Se mikä on jonnin joutavaa on mahdollisimman tärkeää. Älypää on se joka kasaa päähänsä maksimaalisen määrän noita turhimuksia koskevaa pikkutietoa, sertifikaatin saa netistä. Oleellinen tieto lisää tuskaa, siksi näennäistieto palkitsee onnen kerjäläisen, passiivisen nihilistin.

Nihilismin keskeinen sisältö on ettemme enää pysty käsittelemään tai ymmärtämään Totuutta, Kauneutta, Suuruutta. Olemme lasketelleet niistä pilkallisia vitsejä niin kauan että niiden todellinen olemus on unohtunut kokonaan. Ironia, se, joka tekee taiteesta suurta ja nautittavaa ja mitä ilman et pysty tekemään juuri ainuttakaan aforismia, on myrkky joka tuhoaa suhteemme maailmaan passiiviseksi nihilismiksi. Olemme allergisia paatokselle, sille että joku yrittää olla tosissaan. Televisio on Haatasen helppo osoittaa nihilistiseksi mediaksi, se antaa mahdollisuuden viettää harras hiljainen hetki tyhjänpäiväisyyden edessä, vain kahden oman tympääntymisensä kanssa. Television ja viihteen jälkeen Haatanen pääsee Yhdysvaltoihin, sen ristiriitaiseen asemaan nihilismin haasteen edessä. Sitä pelätään mutta individualismiin kannustetaan koska ’jokainen on oman onnensa seppä’, muistamatta että onnen etsintä on passiivisen nihilistin rakkain harrastus. Yksilöllistyminen on johtamassa arvorelativismiin jota on mahdoton arvostella leimautumatta vanhoilliseksi änkyräksi.

Haatanen syventää alussa esittämiään näkemyksiä vielä luvuillaan Hullut ja tapa itsesi, nihilisti. Hulluista puhuttaessa käsitellään muun muassa kouluampujien motiiveja, kirjaa tehdessä Jokela oli vielä yksittäistapaus, nyt voimme lisätä joukkoon Kauhajoenkin joka ehti saada kirjaan vain parin rivin huomautuksen. Tapa itsesi on taas nihilistille outo kehotus. Jos millään ei ole mitään väliä, ei kai ole mitään syytä itseään tappaa. Passiivinen nihilisti voi antaa yllyttäjälle vastaan tutun neuvon: Hanki elämä. Sitähän tuo nihilistille kiukutteleva moralisti kuitenkin on vailla. Aktiivinen nihilisti taas tarttuu elämään kuin Sisyfos kiveen ja työntää sen kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle vierimään takaisin alas. Jos hän joskus päättääkin olla tarttumatta kiveen, hän tekee päätöksensä tyylillä, Haatasen mukaan aktiivinen nihilisti on esteetti ja sellaisena puhtaasti pinnallinen, hänen elämänsä on oscarwildemaista performanssia kuolemaan asti.

Viimeinen luku kirjassa käsittelee nihilismin suhdetta kuolemaan. Estetiikan, arvokkuuden ja tyylin Haatanen nostaa tämän suhteen avaimeksi. Kuolemansa hyväksyminen on edellytys sille että välttämättömästä saadaan arvokasta tai tyylikästä. Mistään emme löydä paratiisia missä kuolemaa ei ole emmekä uskontoa mikä siltä pelastaisi emmekä rokotetta mikä siitä parantaisi. Voivottelu ja ahdistus välttämättömän edessä on banaalia ja tyylitöntä. Kuolemasta tulee tavikselle tai passiiviselle nihilistille viihdettä, kauhua, draamaa, lattea pahis.

Yli-ihmiseksi, aktiiviseksi nihilistiksi minusta tuskin on, mutta Haatasen tavoin näen ironiassa enemmän lääkettä kuin myrkkyä eikä elämä elämältä tunnu ilman pientä paatostakin.

 

(vanha juttu tämäkin, kirjan saattaa kirjastoista löytää, ja tietysti hyllystäni)