Lintumuisteluita XIII

( ei nähnyt Karikaan horisontissa kohtaloaan )

4.2.1996: Lähtöpäivän aamu oli kylmä, pilvinen ja tuulinen. Aamupalan jälkeen suunnistimme Hammaruddan rantaan staijailemaan mahdollisia retken lajilistalta puuttuvia vesilintuja. Aurinko oli ilmaantunut valaisemaan upeasti merta ja pilviä, välillä yli meni vahvoja lumikuuroja jotka näkyivät selvärajaisina meren yllä edetessään. Vesilintujen liike ja lajisto oli vaisua ja jo ennen nähtyä. Merikotkia huomasimme nelisen lintua joista kolme istui pitkään erään lähiluodon laella. Yritin niitä videoida mutta enemmän sain talteen hienoa merimaisemaa.

Puolilta päivin olimme palelleet mielestämme riittävästi ja lähdimme takaisin kaupunkiin. Lauttarannasta kävimme vihdoin katsomassa puuttuvat nokikanat niiden oikeasta paikasta – sen saimme tietää helsinkiläisporukalta. Tämän pikakoukkauksen jälkeen palasimme Solhemiin pakkaamaan, laivan piti lähteä kahden maissa kohti Turkua.

Lauttajonoon tulimme hyvissä ajoin heti helsinkiläisryhmän perään. Keli oli jäätävä eikä ulos tehnyt mieli. Lauttajonossakin huomasimme nokikanan ja merilokin ennen laivaan nousua. Laivaan pääsyn jälkeen vain Sepellä oli intoa staijata kannella tuulessa ja tuiskussa. Runsaan tunnin aikana hän näki seitsemänsataa kyhmyjoutsenta, yli kaksituhatta tukkasotkaa ja muun muassa kolme merikotkaa. Mitään retkelle uutta ei kuitenkaan enää löytynyt. Kaikkiaan tämänkertainen retkemme tuotti 56 lajia, mikä oli siihen mennessä paras tuloksemme Ahvenanmaalta. Helsinkiläisryhmälle tämänkertainen retki oli huonoin yhdeksään vuoteen joten siitä voi päätellä paljon edellisten retkiemme onnen määrästä.

Paluumatka sujui menomatkaan verrattuna jo seesteisissä merkeissä. Turkuun saavuttiin tavoiteajassa joten normaalivauhtia edeten ehdin itsekin kotiin juuri ennen yhtätoista illalla. Jari tosin tarjosi pönttöjäkin jo mukaani mutta pidin parempana tulla myöhemmin omalla autolla niitä hakemaan, tämä kulkuväline oli tarkoitus palauttaa talon töihin heti maanantaiaamuna.

Meitä oli retkellä mukana kahdeksan suunnilleen ikäistäni miestä, tällä hetkellä osallistujista neljä on jo kuollut. Se on miesten osa tässä maassa, siitä on tasa-arvo kaukana. Olen onnekas kun näyttää siltä että pääsen elävänä eläkkeelle, tällä hetkellä edessä on selvästi vähemmän työvuoroja kuin takana on työvuosia.

***

( kaukana olivat tuohon aikaan vielä eläkepäivät, edes putkella ei niitä nähnyt )

Lintumuisteluita XII

( aloitus oli eilen hyvä )

3.2.1996 herätys lauantaiaamuun sujui jo eilistä paremmin, perinteisesti seitsemältä. Aamupalalla huomasimme saaneemme seuraksemme kolmen helsinkiläisen muodostaman retkikunnan, Nummelinin Puten ja Saunamäen Pertin muistelen olleen kaksi noista mutta kolmannen nimi ei tule mieleen. Meillä retki Ahvenanmaalle oli vasta kolmas näin talvella, heille jo yhdeksäs joten heillä oli paljon meitä parempi tuntuma ja nuotitus. Päätimmekin siis peesailla soveltuvin osin heidän mukaansa, olivat ensiksi menossa etsimään Hellesby Gårdilta sitä kangaskiurua joka meitäkin oli sinne vetänyt ja heidän nuottinsa vaikutti tarkalta.

Aamun valjettua kunnolla lähdimme joukolla siis sinne, nyt ei menty broilerijätteiden joukkoon vaan viljasiiloille. Viimeisen makasiinin reunalistan alta löytyi lintu yöpymästä ja sekin lähti päivän töihin lentäen yllämme vielä pari kierrosta. Menestys oli niin huima että porukkamme innostui yrittämään vielä kerran peukaloistakin sieltä broilerijätekasojen takaa. Sepe sen onnistui lopulta esiin komppaamaan, me muut lähdimme sitä katsomaan ojanvarren ryteiköstä. Hiljaisen tarkkailun katkaisi rysäys, ja Karin huuto: Antti auttamaan ja ei saa nauraa!! Sinne se oli pudonnut koko jalkojensa mitalta haisevaan kananpaskaliemeen jään petettyä. Hirvittävä haju levisi heti avannosta joka puolelle ja kiellosta huolimatta nauroimme armottomasti Ränni Rannikolle joka oli tietysti pukenut päälleen kylmää peläten jokaisen liikenevän vaatekerran. Auttoi Huttusen Antti hänet sieltä ylös muttei voinut myöskään olla nauramatta. Kaiken huipuksi Kari ainoana ei onnistunut peukaloista näkemään kun se tämän härdellin säikäyttämänä pyrähti kauemmas metsään ja katosi. No, tuohon pystyy vain kaveri joka onnistuu joka paikassa sukeltamaan vähintään kerran vahingossa johonkin paikalliseen mutakuoppaan, oli löytänyt sellaisen jopa rutikuivasta Saudi-Arabiastakin...

( tämä vielä onnistui )

Helsinkiläiset eivät olleet enää tuota esitystä seuraamassa ja mekin suunnistimme Styrsingsuddenille. Siellä Karin oli pakko vaihtaa kaikki likaantuneet vaatteet pois ja päälle ainoan varalle jääneen eli haalarihousut. Lunta oli satanut koko aamupäivän mutta nyt sade tuntui taukoavan. Harmiksi tuuli sitten yltyi navakaksi ja jopa kovaksi. Helsinkiläiset olivat jo paikalla. Merilintuja etsimme aallokon välistä mutta maan puolelta löytyi kiinnostavampaa kun nuori maakotka ja nuorehko merikotka kisailivat pitkään noin kilometrin päässä. Välillä pari tuli hieman lähemmäskin jolloin yritin niitä kuvata videolle, maisemaa siitä lähinnä tuli...

Vesilintuja oli heikonlaisesti, tukkakoskeloita ja alleja sentään yksilömääräisesti hyvin. Jokunen räkätti ja tilhi muutteli länteen, samoin meren puolella harmaalokkeja. Komppasimme viereiseen niemenkärkeen minkä edessä istuskeli kolmekymmentä merimetsoa ja ui pari laulujoutsenta. Liikkeellä oli nyt myös haahkoja, tukkasotkia ja kalalokkeja. Tyrneissä oli yhä marjoja muttei kaipaamiamme pikkurastaita. Kellon kääntyessä iltayhteen lähdimme Storbyhyn. Pulujahti oli turhaa, ei löytynyt uuttukyyhkyä eikä mustavaristakaan, peippoja ja pikkuvarpusia sentään ja postitalon edustalla oli tiklejä sekä laulujoutsenia.

( kaiken pahan alku ja juuri )

Käringsundin tienhaaran jälkeen pysähdyimme katselemaan villisikatarhaa, ja siinä sikoja seuratessa huomasimme että takana on lisäksi kuusipeuroja ja saksanhirviä. Mie niitä videoin mutta pojat kaipasivat lintuja. Hesalaisporukka oli löytänyt läheltä timaleita, siis sinne. Paikka oli meille vieras mutta puhelinneuvonta johti meidät kohdalle. Sepen koiranpommikampanja ajoi linnut esiin, kahdeksan niitä oli ja seurasimme parvea tovin jokusen metrin päästä. Sepe nyt on iso lapsi ja poltti meistä monen hermot kun paiskoi noita kiinalaisiaan vielä evästauonkin ajan, Kari ymmärrettävästi muistakin syistä kävi aika lämpimänä vaikka vaatekerta oli viilentävä...

Ilta oli armoton ja lähdettävä oli kohti Maarianhaminaa. Ei ollut nokikanaa Lemströmin kanavallakaan. Yritimme sitä vielä kalasatamastakin mutta tuuli oli ajanut jäät rantaan ja retki oli siltä osin turha. Yksi naurulokki sentään lensi ohi. Vesilintuja oli ulompana paljon mutta viidensadan tukkasotkan ja telkkien joukosta ei löytynyt muita lajeja. Palasimme Solhemiin käytyämme kaupungissa ensin ruokailemassa. Illalla oli vuorossa vielä sauna.

***

( Eckerön postilaiturilla staijataan 10 vuotta myöhemminkin )

Lintumuisteluita XI

Vuoden 1996 helmikuu oli osaltani alkanut työpäivällä. Edessä oli kuitenkin vapaata. Olin sopinut käyttööni talon farmarifolkkarin jolla lähdin päivän päätteeksi kohti kotia ja retkivarusteet haettuani kohti länttä. Salossa mukaan tulivat Jari, Pepe ja Ilkka ja jatkoimme edelleen länteen. Ilkan mielestä auto oli kurainen joten käväisimme pikaisesti pesulla Piispanristillä ja siitä edelleen kiiltävän puhtaalla kärryllä Turkuun mistä saimme mukaan vielä Sepen. Samassa paikassa odottivat myös Kari ja Huttusen veljekset Oulusta.

Jatkoimme joukolla satamaan ja lautalla kohti Ahvenanmaata. Matka sujui mukavasti ja Pepellä oli niin mukavaa ettemme saaneet häntä mukaamme kun oli aika jäädä pois Maarianhaminassa. Me muut poistuimme Silja Europalta ja suunnistimme aamukahdelta Solhemiin.

Perjantai 2.2.1996 jatkui herätyksellä Solhemissa puoli yhdeksältä. Ruokailun jälkeen lähdimme kiertämään saarimaakuntaa aloittaen satamista. Pihalla touhusi käpytikka ja jotkut huomasivat pikkuvarpusenkin.

Lauttasatamassa ei lintuja näkynyt kuin kaukana, öljysatamassa sukelteli koskikara, ensi merimetso, alleja ja tukkasotkia. Nokikanaa ei näkynyt. Kalasatamassa oli merilokkeja muiden sukulaistensa mukana, merimuseon ja Pommernin luota etsittiin pullasorsien joukosta jouhisorsa. Pari räkättirastasta söi koristepensaiden marjoja.

Satamista suuntasimme Eckerön tielle. Pysähdys Jomalan kaatiksella tuotti närhen, korpin ja kottaraisia. Seuraava pysäkkimme oli vielä kaameamman hajuinen Hellesby Gårdin kaatopaikka, siellä päivystivät merikotka ja hiirihaukka. Toivelistalla olleet maakotkat, kangaskiuru, peippolinnut ja tunturikiuru jäivät löytymättä.

Eckerön lauttarannassa tuli taas meri vastaan. Meidän joukkueemme söi eväitä autossa sillä aikaa kun Karin porukka huomasi pari merikotkaa ja pilkkasiiven. Jatkoimme Käringsundiin mikä oli jäässä joten kävimme kurkistamassa Mellanön tuulimyllyllä maisemia, lapinharakka löytyi sieltäkin. Yhdessä sovittuna tavoitteena oli lähteä peräkanaa takaisin kohti Maarianhaminaa, mutta matkalla Karin joukkue eksyi meistä ja suunnisti takaisin Hellesby Gårdille. Me muut lähdimme käymään Hammaruddassa. Ilma oli kaunis ja meri tyyni, lintuja olisi kyllä voinut olla enemmän. Nytkin näimme merikotkan, merimetsoja, haahkoja ja pari isokäpylintua jotka olivat janoaan sammuttamassa lunta syöden levävallien päällä. Alliparvet liikkuivat merellä edessämme kun Sepe antoi raporttejaan paikallisradioille.

Iltaneljältä lähdimme palailemaan kämpän suuntaan. Kävimme kokeeksi vielä kurkistamassa Järsön kala-altaiden luona lintutilannetta mutta jäässä olivat ja harmaahaikarat tiessään. Kämpällä olimme viideltä ja vartin perässämme tuli myös Karin autokunta. Hellesbyn paikkaus oli tuottanut ampu- ja kanahaukan sekä tiklejä ja pikkuvarpusia. Kämpällä meitä odotti myös Pepe, joka oli palannut Tukholmasta, väsynyt tuntui olevan ja unia veteli punahuulisorsajahdista uupuneena...

***

( maisemat reittimme varrelta, kymmenen vuotta myöhemmin otettuina, tämä kertomuksen kohteena oleva retki miulla on videotallenteena )

Lintumuisteluita X

( käpytikan talvieväät ovat nykyisin yhä useammin tällaiset )

Kolme vuosikymmentä sitten 1.2.1987 kovan pakkaskauden hellitettyä kävimme Salossa kyläilemässä vanhempien luona. Kolme viikkoa aiemmin Salon Moisiossa näkemämme peltopyyparvi oli edelleen paikallaan, kahdesti menimme paikan ohi ja kummallakin kerralla näkyvissä oli neljätoista lintua. Muuten lintuhavainnot bussista jäivät vain tuttuihin variksiin ja harakoihin.

Vuotta aiemmin 1.2.1986 olin taas sen talven tapaan hiihtelemässä Petikon takaisissa metsissä. Punatulkku oli laulutuulella jo Martinlaaksossa alkumatkalla ennen kuin edes pääsin kunnolla hiihtämään. Muuten alun linnut olivat tyypillistä pihalinnustoa, varpusia, variksia, talitiaisia, puluja ja harakoita. Muuta lajistoa alkoi tulla vasta ohitettuani Vehkalammin takaiset hevostallit. Puukiipijä oli toinen metsälintu joka oli laulutuulella, sää oli kaunis ja aurinkoinen, pakkasta pari astetta eikä kunnolla tuultakaan. Käpylintuja oli tuon talven tapaan liikkeellä metsässä, nytkin niitä näkyi lennossa kolmeen kertaan. Käpytikkojakin löytyi kolme, ja sen ajan tavan mukaan ne ruokailivat ihan nimensä mukaisesti kävyistä siemeniä naputtaen.

Löytyi metsästä toinenkin puukiipijä, hömötiaisia ja pyy. Tällä kertaa hiihtelin ihan umpihangessa yleisölatua vältellen ja niinpä näin valkohäntäpeurankin, joka pysytteli muka piilossa minua tarkkaillen kun menin ohi muutaman kymmenen metrin päästä. Samoin jäniksiä tuli täällä sivummalla vastaan vähän väliä. Yhden miulle uuden ketupesänkin löysin ja myöhemmillä retkillä huomasin muutamasti sen ilmeisen asukkaankin.

***

( puukiipijä aloittaa pesintänsä aikaisin ja laulunsa vielä paljon aiemmin )

Ekoretkeilyä

Lähiajat ovat kuluneet lähiretkeilyn parissa. Vain pari kertaa olen käynyt autolla hieman kauempana, muuten olen pelkästään kävellyt joko kotikulmilla tai sitten Helsingin keskustassa. Kun sinnekin olen matkustellut junalla, voisin väittää että nämä retket ovat ekoretkeilyä.



Muodissa ovat jo muutaman vuoden ajan olleet niinsanotut ekopinnakisat. En itse laske mitään ekopinnoja enkä osallistu mihinkään ekopinnakisaankaan joten on oma asiani miten ekologisena retkeilyäni pidän. Tietysti jos kilpailisin, kannatan kyllä tiukkaa määrittelyä ekobongaamiselle. Omin voimin pitää päästä kotoa pinnan luo ja takaisin. Jos laiskuuttaan käyttää palatessaan hissiä päästäkseen kerrostalossa yläkerran kämppäänsä, ekopinnat mielestäni voi unohtaa. Eikä mielestäni armoa antaisi edes se että sattuisi omistamaan koko tuon kerrostalon. Koti on joku asunto ja jos se on yläkerrassa, sinne pitää kävellä, kenenkään asunnossa ei ole hissiä.



Onhan julkista liikennettä tietysti muutakin, on busseja, laivavuorojakin ja vaikkapa taksit. Itse pidän ekologisimpana välineenä junaa ja olen todellakin yhden elämänpinnankin saanut työmatkalla junan ikkunasta. Maaliskuussa 1984 Kannelmäen ja Malminkartanon välissä oli vielä rakentamatonta tilaa ja siinäpä päivysti kerran lapinpöllö. Niitä oli tuona talvena useita pitkin pääkaupunkiseutua joten havainto sinällään ei yllättänyt. Havaintotilannekin jäi kovin lyhyeksi kun juna liikkui aikataulunsa mukaista vauhtia kahden aseman väliä eikä mukanani ollut edes kiikaria kun töihin olin menossa. Kyllä se silti piristi kovasti ja sai aikaan innostuksen yrittää katsella sitä vielä myöhemminkin samalla tavalla junan ikkunasta ohimennessä. Ei sitä enää toiste siinä ollut enkä tullut sitä varta vasten bongaamaankaan, sellainen tapa ei kuulunut siihen aikaan retkeilyyni.





***

Lintumuisteluita IX

( siinä mustavaris takavuosilta, silhuettina mustaakin mustempi )

Tammikuussa 1986 oli Vantaalla hiihtokelejä. Parin loskaisen päivän jälkeen lämpö oli taas painunut alle nollan ja edellisyönä alkanut lumisade oli tuonut maahan toistakymmentä senttiä uutta lunta. Välipäivänä 27.1. olin kävellen kiertänyt senaikaisen vakiokierrokseni Vantaankosken ja Martinlaakson maisemissa. Viidentoista lajin ja 292 yksilön kärki oli tuttu, 71 varista, 67 talitiaista ja 42 naakkaa. Vähälukuisimmassa päässä oli pari erikoisempaa. Mustavaris näyttäytyi Martinkylän tien varrella ja kirjosiipikäpylintu Kivimäen puolella. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut edes köyhä vuodenpinna, olin nähnyt ne jo aiemmin samoissa maisemissa. Koskikaroja ei Vantaankoskella ollut kuten ei koko alkuvuonna, sulat olivat kai liian pieniä ja nyt vedet olivat sameita sateidenkin jäljiltä.

Seuraavan hiihtoretkeni tein 29.1. taas Petikon metsään. Pakkasta oli pari astetta joten lumi oli hyvin pysynyt myös yleisöladulla. Sää oli pilvinen ja näkyvyys huonohko vaikkei satanutkaan. Iltapäivällä sää selkeni ja taivaan pilvipeitekin hajosi osiin.

Käpylintuja lenteli pikkuparvin vähän väliä ylitse. Niiden määrittämisessä piti olla tarkkana koska olin nähnyt jo tämän vuoden puolella kolmea eri lajia näissä maisemissa. Tämänkertaisista yksi neljän porukka näkyi niin hyvin että määrittyi pikkukäpylinnuiksi. Käpytikkakin kuului metsässä olevan. Urpiaiset olivat tapansa mukaan muutolla keskellä talvea, keltasirkut luottivat siihen että riistaruokinnalla riittää kauroja kevääseen asti. Korppi lensi myös ruokintapaikan yli, sen näki tuolla metsäalueella säännöllisesti. Hömö- ja töyhtötiaiset ja hippiäiset löytyivät pakettipellon takaisesta kuusikosta ja metsän laitaan päästyäni huomasin pellon poikki lentävän kanahaukan. Käännyin takaisin metsään ja puronotkon varresta löytyi myös pyy. Ensin perisuomalainen petolintu, sitten sen perisuomalainen saalislaji, biotooppi oli tuohon aikaan vielä kunnossa.

Palailin takaisin yleisöladulle, jota pitkin hiihdin sitten kotia kohti. Viimeisen kilometrin jouduin tietysti kävelemään suksia kantaen. Samalla siinä mietin että tuonne metsäänkin pitäisi tehdä joku vakiokierros. Sellaisia miulla oli taajamassa jo kaksi, joita laskin parin viikon välein. Niinpä seuraavina talvina kiersinkin myös vakioreittiä Petikon metsässä, vähän tuon yleisöladun pohjalle inspiroitua. Metsien hakkuut, maastomotoristit ja täytemäen nousu Pitkäsuon maastoon veivät kuitenkin innon kiertää tuota lenkkiä, linnusto katosi ihmistoiminnan myötä.

***

( peruspikkukäppäri )