Vantaan lintutyhjiö

(tämän kuvasin eilen Vantaalla)

Pitkälti yli kolme vuosikymmentä olen asunut ja retkeillytkin Vantaalla. Jotkut täällä keräävät Vantaan pinnojakin, mie en. Itse asiassa olen suurimman osan ajastani täällä kuvitellut asuvani jonkinlaisessa lintutyhjiössä. Ehkei asia sitten niin olekaan, kun eilen Pitkäjärven tornissa Salokorven Jussi valitti että sepelrastas puuttuu yhä hänen Vantaan pinnoistaan ja mie siihen että menneellä viikolla (tarkalleen 10.4.) oli juuri sellainen tuossa vastarannalla, tuossa tähän torniinkin näkyvässä hevoshaassa ruokailemassa. Eikä se ollut miun ensimmäiseni Vantaalta...

Kun 1983 kesäkuussa muutimme asuntovelallisiksi Martinlaaksoon exän kanssa, lintupaikkoja ei tuntunut löytyvän läheltä. Petikossa oli metsää, sinne mennessä Vehkalampi, läpitunkematonta pusikkoa, joessa Vantaankoski joka sekin on nyt jo ehditty perata, Mätäojan varressa rehevää pusikkoa, avovettä ei joen lisäksi juuri missään. Vantaan Pikkujärvi oli pusikon keskellä oleva pikkulampi jonne ei nähnyt mistään, samanlainen kuin tuo Vehkalampikin. Pitkäjärvellekään ei juuri näkemään päässyt, paitsi lehdettömänä aikana Hämeenkylän tai kehäkolmen suunnasta, liikenteen jaloista joka tapauksessa. No, rantaniityllä voi aina yrittää kompata, nykyisin siellä kulkeminen ei ole suotavaa, muun muassa kurkipari häiriintyy.

Staijipaikkojakaan ei oikein tahtonut löytyä. Parhaaksi valikoitui Petikon takana oleva Hermaskärinkallio, mistä oli näköala luoteeseen. Sen alla oleva peltoaukio johti suoraan Pitkäjärvelle joten se johdatti joskus järveä seuraavia lintuparvia läheltä ohi. Etelän puolella kohosivat puut, niiden takaa ei nähnyt mitä olisi ollut tulossa. Syksyllä tietysti paikka oli aika mainio, koska silloin tulevat linnut näkyivät jo kaukaa. Vantaalla en kuitenkaan tehnyt kuin jalan tai pyörällä lähiretkiä silloin kun aikaa pidempiin ei ollut. Jos aikaa oli enemmän, lähdin seutulipun ja julkisen liikenteen viemänä Helsinkiin tai Espooseen tai sitten pyöräilin merenrantaan, tavallisimmin Iso-Huopalahdelle. Laajalahti jäi moottoritien taa joten sinne asti jatkoin tosi harvoin. Pyörälenkit Iso-Huopalahdelle saivat palkinnon jo ensimmäisenä syksynä kun spontaanisti löysin vanhan kaatopaikan huipulta nummikirvisen elikseksi, seuraavana päivänä sen perässä ravasi jo iso joukko helsinkiläisiä bongareita.

Vantaan retkeily olikin pitkän aikaa tiettyjen vakioreittien laskemista syksystä kevääseen. Kesää varten aloin pöntöttää lähimetsiä ja lopulta myös puistoja, ja etsin sitten niistä ja avopesistä rengastettavaa. Ihmisiä ja häiriöitä oli kuitenkin liikaa, useimmat löydetyt avopesät tuhoutuivat kesä toisensa jälkeen, pöntöistä taas valtaosa päätyi talitiaisten ja kirjosieppojen käyttöön ja niitä en juuri viitsinyt rengastaa. Löytöjä ei avopesijöistä tullut juuri lainkaan, tiaisista sentään jonkin verran lähitienoon verkkorengastajilta joilla oli omia talvipyynti- ja SSP-projektipaikkojaan. Petikon metsä oli muuten kyllä alkuvuosina yllättävän antoisa retkikohde, löytyi näätiä, ilves ja karhunkin jälkiä, mutta sekin alkoi rapautua pala palalta kun Vehkalan täyttömäki sortui ja vyöryi alla olevaan lampeen ja kaupungin piti keksiä uudeksi täyttömäen paikaksi juuri Petikon Pitkäsuo. Se tuhosi talvilintulaskentareittini tuossa metsässä. Sen pohjoispuolella levisi sitten golfkenttä, ja eteläosissa kiertävän kuntoilureitin ympäristöä taas koeteltiin lujaa metsänhakkuin. Eipä tarvitse enää marjoja tai sieniäkään etsiä tuolta, metsänpohja on joko risuista, tallattu tai heinittynyt. Hiljaisuuden tuhoamisesta huolehtivat hiekkakuopalla ja pitkin metsiäkin pöristelevät motocrossarit ja pellolla taas lennokkiharrastajat. Nyt golfkenttä leviää jo täytemäen länsipuolisille pelloille. Touhukasta porukkaa ympäristötuholaisina nämä vantaalaiset...

Autoistuttuani tuli sitten kierrettyä vähän Seutulan peltojakin, vain teitä pitkin, mutta paremmille linturetkille lähdin aina jonnekin muualle, joko Espooseen, Helsinkiin, Porkkalaan, lintuasemille tai Salon suuntaan. Pitkään oli niin etten tästä kunnasta ollut löytänyt yhtään elistä, kunnes sitten kai helpoin puute eli valkoselkätikka sellaiseksi tuli Petikosta vähän ennen bongauskauteni alkua. Bongauskauteni alettua 1990-luvulla toinen samanlainen helppo puute eli viiriäinen tuli haettua Seutulan pelloilta. Liekö noiden jälkeen muita tullutkaan, epäilen ettei.

Välillä olin ehtinyt vaihtaa asuinpaikan Myyrmäkeen ja eron jälkeen sitten Vantaanportin kautta itään Koivukylään. Tänne tullessani kuvittelin että lähellä olisi loppuikäni ajan kohtuullisesti peltoja ja metsiä retkeillä, mutta täyteen niitä kovaa vauhtia rakennetaan. Metsiä pitää etsiä Sipoon puolelta missä niitä suojaa ainakin nimellisesti kansallispuisto. Täälläkin on täyttömäki staijipaikkana, Kulomäen takana. Senkään ympärillä ei enää metsää juuri ole. Itse mäkeä ei sentään ole aidattu kuten läntiselle Pitkäsuon täyttömäelle on käynyt. Paikka on vain niin syrjässä rannikosta ettei sieltä mainittavaa muuttoa onnistu näkemään. Jos lintuja haluaa nähdä, on helpointa suunnistaa Helsinkiin ja Viikkiin, jos niiden muuttoa, Vuosaareen.

Vantaan ainoa lintutorni on nykyisin Espoon rajalla Pitkäjärven pohjukassa kehäkolmen meluisassa kainalossa, siellä olen nyt käynyt kolmena viime päivänä ja paikalla on taas muun muassa kaulushaikara sekä joutsenpari pesäkekoaan kunnostamassa. Itärajan vartijana ollut Porvarinlahden lintutorni menetettiin kun Vantaa hövelisti luovutti viimeisenkin rantakaistansa Helsingille että tämä pääsisi valtaamaan Sipoon länsiosat. Linnustollisesti tuo torni ei ollut kaksinen menetys, ei siitä juuri lintuja näkynyt, enemmän itse Porvarinlahdelta ja sen reunasta Mustavuorelta sekä viereiseltä Vuosaaren jätemaatunturilta. Olenkin monesti ääneen ajatellut, että lintutorneja voisi Vantaalla tehdä myös noiden kallioiden laelle entisten kolmiomittaustornien tapaan, vaikkapa juuri tuo edellämainittu Hermaskärinkallio voisi olla sopiva paikka tai sitten sen eteläpuolella oleva Petikonmäki missä puut peittävät näköalan.

Tällaisenaan Vantaa ei eläkeikäiselle ornille suuria tarjoa, vain houkuttelevammat naapurit, Espoossa, Helsingissä ja Sipoossa lintupaikkoja vielä on. Tosin vielä houkuttelevampaa olisi etsiä loppusijoituspaikkansa jostakin kauempaa, ihan oikean luonnon äärestä. Tosin kuntapinnoja en koskaan kerää, noita rajasiirtelyjä tapahtuu yhtenään ja bongareilla on lisäksi aivan idioottimainen tapa soveltaa kaikkia muutoksia jälkikäteen edeltäviin listoihinsa, ihan samaa kuin että jokainen lakimuutos aiheuttaisi takautuvat tuomiot ennen toisin tehneille...

***

(ja tämän lajin olen siis elikseksi Vantaalta joskus saanut, ihan spontaanisti)

Menneitä muistellen XXXIV

16.4.1975: Taas olin retkellä lintulahdella mutta epätyypillisessä paikassa eli Turussa. Aamulla oli pari astetta lämmintä, taivas pilvien peittämä ja näkyvyys sumunsotkuinen. Hiljalleen päivä kuitenkin kirkastui, sumu hälveni ja iltapuolella lämpö nousi jo lähelle kymmentä astetta.

Päivällä oli aikaa joten lähdin aamukymmenen jälkeen kävelemään Itäharjulta Rauvolanlahden suuntaan. Paikalle ehdin puolilta päivin. Kiikarilla seurailin näkyvää muuttoa, sitä ei kovin paljon ollut. Puolen tunnin kuluttua itäpuolen metsänreunassa säikähtivät varikset joukolla ilmaan, ja hetken päästä ilmaan nousivat myös lahden sorsat ja lokit. Näiden yltä löytyikin kohta varista kookkaampi peto, joka teräväsiipisenä toi heti mieleen ison jalohaukan. Käsitys vain vahvistui kun lintu poistui vetävin ja nopein siiveniskuin pohjoisluoteeseen parissa minuutissa. Vastavalo haittasi joten väreistä en saanut selvää, mahdollinen muuttohaukka, mutta kukaan muu ei tainnut sitä nähdä joten jätin sen auki.

Etelästä tuli vielä muuttava kapustarinta ja kolme kuovia, ja kohta kaupungilta koko joukko tuttuja lintuharrastajia joita sitten riittikin koko aurinkoiseksi iltapäiväksi. Siinä rantakalliolla katsellen ja kuunnellen löytyi lahdelta ainakin kolme liejukanaa, luhtakana kuului, samoin Katariinanlaakson suunnalta harmaapäätikka. Lokkeja ja sorsia oli runsaasti ja kahlaajista paras taisi olla mustapyrstökuiri joka ilmaantui iltasella lahdelle.

Muutolla oli välipäivä. Eilen oli kurkia mennyt vajaa sata ja seuraavana päivänä ilmeisesti pääjoukot karkasivat kun piti opiskella koko päivä. Näin myöhemmin ajatellen kurkimuuton näkeminen olisi kai viisastuttanut enemmän...

16.4.1968: Oli kevät jolloin kävin ahkerasti Halikonlahdella. Viikkoa aiemmasta retkestä taisin jo edellä puhua, nyt olin paikalla yhdeksän tuntia aamukuudesta iltakolmeen. Aamulla oli ollut jopa pikkupakkasta, iltapäivällä auringossa hyvinkin lämmintä, pilvetöntä ja tuuletonta.

Tuosta auringosta nautin senkeväiseen tapaan istumalla Vuohensaaren eteläkärjen kallionyppylällä, seuraamalla miten sulan veden raja nousi pitkin lahtea yhä lähemmäs ja katselemalla mitä lintuja lahtea pitkin etelästä tulisi. Seurana olivat noiden lukiovuosien vakioretkikumppanit Mäki-Reinikan Lasse, Lintuvuoren Jari ja Liikon Jorma. Lasse ja Jorma olivat enemmän kuvaukseen orientoituneita, kamerat putkineen aina mukana, mutta kaikki me myös kiikaroimme. Tuo nyppylä oli hyvä kumpaankin harrastukseen, mahdolliset muuttajat tulivat usein suoraan juuri tuota kärkeä kohti. Miulla ei ollut kameraa vielä tuohon aikaan mutta suunnitelma sen hankkimiseksi iti jo pitkällä.

Nämä rantojen kallionyppylät olivat tuohon aikaan tarkkailun vakiopaikkoja, lintutorneja ei ollut vielä pitkiin aikoihin missään. Korkeimpien mäkien laella oli kolmiomittaustorneja mutta kaikki kaukana sisämaassa, niistä ei näkynyt rannoille. Halikonlahdella oli tuohon aikaan kaatopaikka, missä poltettiin kaupungilta tulevaa jätettä. Sinne kerääntyi myös kuormalavoja ja vanhoja autojen ja traktorien renkaita. Niistä taisi Lasse rakentaa tulevana kesänä ensimmäisen viritelmän torniksi mistä näkyi kauemmas, erityisesti lahdelle Halikonlahden luoteispuolella. Mutta tuolla Vuohensaaren kalliolla oli noihin aikoihin vielä mukavampaa.  Melko tarkkaan samalle paikalle mihin Lasse ensimmäisen tarkkailupisteen rakensi, nousi vajaat kaksi vuosikymmentä myöhemmin Halikonlahden ensimmäinen lintutorni, Timalitorni.

Joutsenia tuli mereltä kaksi jonoa, metsähanhia yksi aura. Vuohensaaressa lauloi kevään ensimmäinen punakylkirastaani ja ympärillä mekasti myös harmaapäätikka, jota häiritsimme parhaamme mukaan matkimalla sen kuikutusta, kuvaajat tietysti saadakseen sen riittävän lähelle otosta varten. Teeret pulisivat kahden puolen lahtea aamutunneilla, saaren eteläpuolen sulassa ui isokoskeloita. Saaressa kierteli myös muutama käpylintu ja palokärkikin näyttäytyi.

Halikonlahden altailla olivat haapanaparin ja eilen tulleen lapasorsaparin lisäksi ensimmäiset jouhisorsat ja tukkasotkat. Niittykirvisiä oli pitkin peltoja ja lahden rantamilla reviirejään jakoi jo kuusi kuovia. Pitkä päivä nosti lajimäärän jo neljäänkymmeneenviiteen.

***

Menneitä muistellen XXXIII

13.4.1976: Tänään kuljen pyörällä mutta tasan neljä vuosikymmentä sitten kuljin jalan. Retkikohde oli miulle aika poikkeuksellinen eli Helsingin keskusta. Olinhan juuri muuttanut Turusta Helsinkiin ja aloittanut työt. Asuinpaikka oli Hämeentien alkupäässä ja työpaikka Sörnäisissä joten työmatkakin sujui parhaiten kävellen. Juuri tällä viikolla olin yövuorossa, mitenkäs muutenkaan. Työkaveri oli kotoisin Lapualta ja hänkin noita opiskelijoita, jotka mieluummin tekivät työtä. Yhdessä seuraavana yönä kauhistelimme uutisia patruunatehtaan räjähdyksestä, hänellä kun oli siellä ihan henkilökohtaisiakin tuttuja mukana.

Yötöiden loputtua en mennytkään suoraan kotiin vaan kävelin tietysti Kyläsaaren silloisen kaatopaikka-alueen ja jätteenpolttolaitoksen kautta ja tarkistin mitä ruderaateilla näkyisi. Edustan lahdella oli runsain määrin nokikanoja, koskeloita ja telkkiä. Rannassa oli mustavariksia, hemppoja, pajusirkkuja, västäräkkejä, rastaita, kiuruja ja yksi rautiainenkin lensi yli.

Kävelin kämpälle, nautin pienen aamupalan ja sen jälkeen lähdin jatkamaan aamulenkkiä, suuntana Kaivopuisto. Selkälokkeja kierteli Hakaniemen sillalta alkaen, Kauppatorin tienoilla oli siellä talvehtinut silkkiuikku paikallaan. Punarinta helkytteli Hovioikeuden puistikossa ja Kaivopuistossa miut vastaanotti laulava tikli. Istuin portaille joilta oli näköala merelle ja aloin staijata. Ensimmäiset kurjet tulivat idästä jo vartin jälkeen. Muutolla olivat tämän ajan perinteiset, peipot, kiurut, hyypät ja rastaat. Puolen tunnin jälkeen ohi meni ensin neljän kuovin parvi ja sitten merikotka, joka tuohon aikaan aina komiasti säväytti.

Yksinäinen kuovi muutti varttia myöhemminkin ja uutena kahlaajana mereltä saapui kärkeen lehtokurppa ja jäi paikalliseksi. Ohi meni myös kanahaukka. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tuli mereltä toinen merikotka ja muutti suoraan ylitseni pohjoiseen. Tietysti kamera oli kämpällä ja tele peräti Salossa, harmittelin. Tuosta saamallani innolla jatkoin staijia vielä tunnin, vakiolajiston lisänä näin vielä yhden buteon, mahdollisen hiirihaukan ja kevään ensimmäisen metsävikloni. Tämän aamun sain staijata itsekseni, eilisaamuna miut oli yllättänyt paikalle saapunut Karhun Hessu, opiskelukumppani Turusta. Oli muutaman kurssikaverinsa kanssa vapaata viettämässä ja kiikari mukana. Kumpikin päivä oli samanlainen kaunis keväinen korkeapainepäivä, omiaan auringonottoon etelärannalla. Lämpötila nousi toiselle kymmenelle. Muuttoa pidin heikkona mutta oli sieltä silti tullut tuhat naurulokkia ja saman verran sepelkyyhkyjäkin. Päivän lajisumma nousi 42:een.

Mutta, yötyötä oli edelleen luvassa joten oli aika lähteä takaisin kämpälle nukkumaankin välillä. Kellokin oli jo ehtinyt iltapäivän puolelle.

***

Pyörälenkit jatkuvat

(eräs Pitkäkosken telkkäkoiras)

Tottahan tänäänkin piti pyöräillä, ei tuo ahteri vähemmällä totu. Nyt päätin sitten tehdä suunnilleen saman kierroksen kuin kolme vuotta sitten aloituslenkkinäni tein. Hieman sitä muokkasin, lähinnä venytin. Kotoa lähdin Ilolan ja Ruskeasannan kautta kiertämään lentokenttää eteläpuolitse. Kurkkasin ohimennen Kalliosolanlammelle ja jatkoin sitten kehäkolmosen vieressä Vantaankoskelle. Sieltä lähdin jokivartta pitkin Silvolaan ja altaan vierestä menevää tietä Pitkäkoskelle. Sen vartta kuljin rantaa pitkin ja nousin sitten Ylästön laidalle. Sieltä sitten poljin takaisin kotiin Koivuhaan ja Simonkylän kautta.

Kevään merkkejä oli taas vaikka muille jakaa. Valkovuokkoja oli jo monessa paikassa, ja päivää ennen kuin viimevuotinen ennätykseni. Sinivuokkojakin oli joka paikassa, perhosia niiden ympärillä, eniten tietysti nokkosperhosia mutta myös jokunen suruvaippa näkyi. Joku tuntematon kansalaisaktivisti oli istuttanut krookuksen sipuleita pariin paikkaan pyörätien varteen ja kukassahan ne nyt olivat.

Kolme vuotta sitten aprillipäivänä oli vielä kevät kovin alussa, koskikaroja näkyi reitin varressa. Nyt ne olivat kadonneet, ja avoimessa Vantaanjoessa näkyi vain telkkiä ja heinäsorsia ja erikoisuutena yksi pari haapanoita. Muutaman kuvankin pysähdyin telkistä ottamaan Pitkäkosken alajuoksulla, missä ne sukeltelivat kosken kuohuissa. Oikeastaan pysähdyin tarkistamaan missä kunnossa kamerani on, koska Vantaankoskella kävi aivan perinteisesti eli kaaduin pyörälläni, kun tottumattomana erittäin tehokkaisiin käsikäyttöisiin levyjarruihin pysäytin fillarini hieman varomattomasti ja korkealle hinaamaltani satulalta jalat eivät yltäneetkään noin vain maahan. No, kamera oli kunnossa, mitä nyt linssin vastavalosuojasta pieni pala puuttui.

(tässäpä tulkku)

Tästä havainnosta ilahtuneena kannoin pyörän Ylästöön nousevia portaita seuraavalle pyörätielle joka johti tutulle paikalle missä on jo vuosia asustellut nokkavarpusia. Pitkin talvea kävin paikalla mutta näin vain punatulkkuja. Nyt oli paikalla sekä niitä että sitten nokkavarpusiakin. Vaikea niitä oli kuitenkin kuvata, jo paikantaminen äänten perusteella oli hankalaa ja linnut kähmivät yleensä pusikoiden keskellä tai korkealla puiden latvoissa. Muutaman kuvan kuitenkin sain kun parisataa ruutua käytin. Piti kyllä ottaa muutama kuva punatulkuistakin kun väitän ne kuitenkin tuntevani.

Hieman vähemmän kilometrejä tuli kuin eilen mutta hyvänlainen lenkki tänäänkin. Samaa pitää jatkaa niin kauan kun näitä aurinkoisia päiviä vielä riittää. Jalat eivät väsy, kai siihen on syynsä sillä että viime aikoina olen jokaisen työviikon aikana kahvitauoilla salilla tehnyt tuhat suoritusta jalkaprässissä 150 kilon painoilla, kaksisataa joka yö, kun toiset nostavat painoja syömällä eväitään. 

***

(tämä ei ole tulkku)

Pyöräilykauden aloitus

(ekoelis syntyi tästä)

Tänään sitten avasin pyöräilykauden, pitäähän se avata kun kerran uuden pyörän hankin. Vähän myöhässä olin jos alkua vertaa kolmen vuoden takaiseen, silloin ensikierros oli aprillipäivänä, vaikka kevät oli paljon tätä tämänkertaista myöhäisempi. Se vuosi oli ekopinnojen keruun haastevuosi jolloin keräsin 200 lajia ekologisesti. Tänä vuonna tuskin yritän mitään parannusta tuohon, kunnon vuoksi retkeilen jos retkeilen. Painoa on poistettavaksi asti ainakin viisi kiloa...

Tuona vuonna huomasin että täältä on loppujen lopuksi aika lyhyt matka pyöräillen Vanhankaupunginlahdelle, joten sen valitsin ihan luonnostaan aloituslenkiksi. Laiskan leppoisasti lähdin liikkeelle vasta puolilta päivin. Olisihan siellä vieläkin se valkopää josta voisi saada vaikka ekoeliksen. Pyörä kulki oikeastaan aika leppoisasti vaikka edellisestä kierroksesta noin kauas on aikaa. Liikennettä riitti kun täällä Ruuhka-Suomessa ollaan, ja varovasti oli syytä ajella. Trikoohirviöt saivat suhahdella ohi ihan niin lujaa kuin halusivat.

Vastatuulikaan ei haitannut matkaa Viikkiin. Heti huomasin miten paljon enemmän pyöräillessä lintuja huomaa kuin ajaen. Nytkin jo matkalla keksin kevään ensimmäisen kirjosiepon Ala-Tikkurilasta ja jonkin matkaa tuosta edempänä Puistolassa vielä ensimmäisen kivitaskuni. Siinä välissä oli muistutus siitä että pyöräily täällä Helsingin seudulla ei ole ihan huoletonta, terassikauden alku oli tuottanut pyöräreitille hirveän määrän lasinsiruja, ilmeisesti läheisestä juottolasta lentäneitä. Onnistuin kuitenkin ne väistämään ehjin renkain.

Viikkiin tullessa suunnistin ensimmäiseksi Keinumäen lintutornille. Siellä oli hiljaista, toisin kuin varmasti eilen olisi ollut. Rautiainen lauleli, ja kanahaukka lensi varisten saattamana läheltä ohi. Pyöräni pitäisi olla niinsanottu retkipyörä mutta kokeilin tietysti sen maasto-ominaisuuksiakin kulkien kapeita rantapolkuja pitkin Hakalaan. Lavalla oli ulkoilijoita joten kiipesin täälläkin taas lintutorniin. Siellä juttelivat keskenään vakituiset eläkeläisornit joita täällä erityisesti näin arkena päivisin näkee. Linnusto oli aika lailla samaa kuin on ollut jo jonkin aikaa, tämä kaunis ilma ei ole mitään etelävirtausta vaan vain korkeapainesäätä. Etelästä ei kuulunut jonkun varpushaukan ja kuovin lisäksi muita muuttajia.

Jatkoin Purolahden kautta Mölylään. Sieltä oli hieman myötäisempi valo tutkia paikalllisia lintuja, ja onnistuinkin nyt löytämään heinätaviparin joka täällä on muiden mukaan ollut jo jokusen päivän. Räyskä kierteli edessä ja pari selkälokkiakin huomasin, miulle vasta nyt vuoden ensimmäiset.

Kovin kelirikkoista polkua suunnistin kohti Fastholmaa, mutta polkien meni koko matka, ei tarvinnut pyörää taluttaa missään vaiheessa. Ruokintapaikalle tullessa vastassa oli tutun näköinen auto ja yksi polkupyörä, joka sekin kuului tutulle kuvaajalle. Ja kun ehdin lintulaudan lähelle, Salon Markku totesi tintin juuri olevan laudalla ruokailemassa. Tulihan siitä ekoelis. Vähän aikaa siinä istuskelin, kuunnellen pikkutikkakoiraan rummutusta jossakin kauempana, ja kiersin sitten rannan kautta takaisin pyörälle. Vakiomännyssä torkkuivat tällä kertaa molemmat lehtopöllöemot. Poikasia en jäänyt etsimään vaan palasin pyörälle ja lähdin polkemaan verkalleen peltojen halki kohti kotia.

Paluumatka sujui jo aika lailla työmatkaliikenteen seassa joten lintujen seurantaan ei jäänyt liiemmin aikaa kun piti tarkkailla kaksi- ja nelipyöräisiä suhareita koko ajan. Takapuoli alkoi selvästi puutua paluukilometreillä, se ei ole tottunut taaskaan kovaan satulaan. Vaikka kilometrit menivät selvästi yli neljänkymmenen, jaloissa ei tuo lenkki juuri tuntunut. Hyvä merkki, kunhan vielä tuon perseen saisi kestämään. Etuhaarukka on jousitettu mutta takapää jyskyttää suoraan häntäluuhun.

***

(tuo kaksikko paritteli härskisti keskellä tietä, siirtyivät pientareelle kun otin niistä kännykällä kuvan)

Menneitä muistellen XXXII

9.4.1968: Tämän ajan tyypillisin retkikohteeni on ollut lintulahti. Tosin vuosi 1968 oli vasta toinen jolloin olin retkellä lintulahdella, Halikonlahdella, kun Salossa asuin. Tuohon aikaan lajeja tuli vielä niukasti, 32. Se on tosin enemmän kuin tasan vuotta myöhemmin jolloin sain kasaan vain 28 varmaa ja lisäksi pajusirkun jonka perään jätin kysymysmerkin kun äänestä sen määritin.

Iltapäiväretkellä oli kuitenkin kymmenen astetta lämmintä ja tuuli leutoa etelälounaista, jopa lämpimämpää kuin tänään. Kevään ensimmäinen västäräkkini tuli vastaan Vuohensaarentiellä. Itse lahdella ja sen lähistöllä oli paikallisina neljä tuulihaukkaa. Kaukana vastarannan yllä muutti joku buteo etelään, mahdollinen hiirihaukka, mutta etäisyyden vuoksi jätin määrityksen vain suvulleen. Kevään ensimmäinen kalasääski sen sijaan tuli päältä joten sitä ei tarvinnut epäillä lainkaan.

Altaille oli tullut jo koko joukko heinäsorsia, viitisentoista tavia ja kolme paria haapanoita, sotkista paikalla oli 14 punasotkaa ja muita uimareita edustivat kymmenen nokikanaa. Kuovikin oli paikalla, kevään ensimmäisen olin nähnyt kolme päivää aikaisemmin.

Vuotta myöhemmin 9.4.1969 Halikonlahdella oli vielä talven jäljiltä kolme tunturikiurua. Silloiselle kaatopaikalle oli kerääntynyt yli 5000 kottaraista ja iltapäivällä sinne tuli myös ainakin kolme merilokkia, sen kevään ensimmäiset. Itse lahdella suurimman huomion varasti kyhmyjoutsen, sekin tuon kevään ensimmäinen ja noihin aikoihin laji oli sen verran harvinainen vieras että olin vihkooni kirjannut siitä oikein tuntomerkitkin. Kai se oli ihan paikallaan, eliksen tuosta lajista olin saanut noin vuotta aiemmin, 30.3.1968 ja noina vuosina laulujoutsen oli tavallisempi vieras lahdella, vaikka sekin oli varsin vähälukuinen.

Jos vertaan tämän päivän retkeäni Vanhankaupunginlahdelle takavuosiin Salossa, lajeja kertyy nykyisin ihan eri tavalla, vihkoon kirjasin 64 tänään. Jos noihin vanhoihin havaintoihin vertaan, tänään en nähnyt yhtään punasotkaa, en tuulihaukkaa ja vain kymmenen kottaraista. Tunturikiuruja ei ollut talvellakaan. Kevään ensimmäisen sääkseni näin eilen, tänään kevään ensimmäiset kuovini, niiden tulo vastaa samaa kuin takavuosinakin. Kyhmyjoutsenet ovat olleet reviireillään jo pitkään ja sota laulujoutsenten kanssa on vaatinut tänäkin keväänä jo ensimmäisen kuolonuhrin. Västäräkkejä on ollut täällä hyvän aikaa ja niitä näkee jo parvittain. Pajusirkkumäärityksiini luotan nykyisin vaikken niitä kiikarilla katsoisikaan.

***