Kuolemaa haastamassa

(edellisin elikseni siinä tankkaamassa)

Tällä hetkellä on pieni talviloman tapainen, eläkeviikoilla venytetty vapaa on kolmen viikon mittainen. Olen käyttänyt sen tähän mennessä kaluston päivittämiseen ja tietysti myös päivittäisiin retkiin. Kalustosta päivitin viime viikolla nelipyöräisen ajoneuvon, sen tosin niin miedosti että naapuri epäili miun vain käyneen pesettämässä entiseni. Tarkemmin katsoen kuitenkin sen merkki vaihtui, myös korimalli, ja jopa käytettävä polttoaine. Väri on siis kuitenkin entinen eli sininen.

Edellispäivänä kävin sitten katselemassa mahdollista uutta kuvauskalustoa. Vielä en mitään kauppoja tehnyt, mutta jalusta kuitenkin matkaan mukaan tarttui. Vanha Berlebach alkaa olla turhan raskas isoine Manfrotton videopäineen ja ukkoutumista ennakoiden siirryinkin sitten hiilikuitujalustaan joka kinopäineen painaa selvästi alle puolet tuosta entisestä. Jaksaa paremmin kantaa maastossakin.

Nyt torstaina kävin sitten parissa pyöräkaupassa ja päivitin myös kaksipyöräisen kulkuvälineeni. Koeajoksi kävi hyvin matka kaupasta kotiin. Hyvinhän tuo tuntuu toimivan. Oma paino on kasvanut talvella taas pari kiloa ja pyöräilemällä se viimeksikin putosi huomaamatta, miksei siis nytkin. Sen verran jaloilla on kävelemällä kuntoiltu että lenkki ei tuntunut lainkaan niitä rasittavan. Sitä kävelykuntoiluakin tuli harrastettua tarpeeksi kun kävin sitten hakemassa kaupan pihalta sinne jääneen autoni ja sen jälkeen vielä tein kohtuullisen lenkin Viikin peltojen ympäri.

Päivittäisretkeily on keskittynyt lähialueille, paitsi että tiistaiaamuna revin itseni aamuneljältä ylös, siis kuutisen tuntia normaalia aikaisemmin, ja lähdin ihan ilman aamupalaa ajamaan Tampereelle. Siellä on ties miten pitkään majaillut idänturturikyyhky, jota en ollut eliksiini vielä hankkinut. Sen viimeaikaiset käytöstavat olivat sellaiset että paikalla oli syytä olla heti aamusta. Puoli seitsemältä olinkin Linnainmaan kulmilla ja erään rivarin tuntumasta löytyikin epämääräinen seisoskelevien äijien joukko. Siihen vain mukaan, ja eipä kauaakaan kun läheisestä männiköstä laskeutui isokokoinen kyyhky ihan lähelle ja käveli siitä tutun lintulaudan alle ruokailemaan. Runsaan viiden minuutin ruokailu riitti sille ja se nousi takaisin mäntyihin viettämään aikaansa. Sen verran hyvä piilo sillä siellä oli että sen keksiminen puusta oli todella hankalaa. Kamera oli autossa mutta sen verran vähän valoa oli etten edes viitsinyt ottaa sitä ulos, pelkkä kiikari riitti.

Jaa että miksi bongaamaan... Tässä olen miettinyt mitä pitäisi tavoitteekseen asettaa, ja nyt ajattelinkin sitten kisata ihan kuoleman kanssa: eli laitoin itselleni tavoitteen katkaista 400 lajia ennen kuolemaani. Käytännössä tuo katkaisu pitäisi tehdä silloin kun pystyy vielä retkeilemään, teho-osaston letkuista ei lähdetä enää bongaamaan eikä dementikkonakaan pysty enää kovin suunnitelmallisiin bongauksiin, saa vain hoitohenkilökunnan peräänsä. Joten aikaa on karkeasti kymmenisen vuotta, ja parikymmentä lajia tässä vielä puuttuisi. Tarkoittaa tasaisen vauhdin taulukolla että laji puolen vuoden välein täyttäisi tuon 400:n tavoitteen noin 75 vuoden iässä. Toivottavasti silloin vielä pystyy ilman autoa kummempaa rollaattoria liikkumaan. Ei tässä kuitenkaan ole tarkoitus koko maata rallata, todennäköisimmin lähden vain niiden lajien perään jotka ovat tässä mantereella ja lähinnä Pori-Tampere-Lappeenranta-linjan eteläpuolella. Siis jos asuinpaikkani pysyy täällä missä nytkin olen.

Päiväys 7.4. tuo mieleen erään spontaanin eliksen, Halikonlahdelta vuodelta 1969. Aamupäivän olin staijaillut Ilmusmäen huipulla turhaan, ja tullut sieltä Halikonlahden puhdistusaltaille. Paikalla olivat myös senaikaisista vakituisimmista retkikavereista Lintuvuoren Jari, Liikon Jorma ja Lehtolan Tapani, kaikki samasta koulustakin. Kimpassa kävelimme kakkosaltaan luoteislaitaa vanhan polttokaatopaikan suuntaan kun yhtäkkiä edestämme nousivat sorsat, lokit ja varikset ilmaan hätäänsä rääkyen. Humaus kuului ja juuri edessämme koukkasi lähes vedenpinnasta ylös syöksyn tehnyt peto. Koko nelikko nosti sekunnissa kiikarit silmille ja huusi kuorossa: muuttohaukka. Sehän se, ja syöksynsä jälkeen lähti ilman saalista kohti Viitanmäkeä. Siinä vaiheessa Jorma huomasi että hänelläpä roikkuu kaulassa myös kamera ja siinä pitkä putki, mutta ennen kuin hän ehti kuvaa ottaa, lintu oli jo kaukana. Hieno oli havainto ja aika kauan kesti ennen kuin näin seuraavan kerran tuon lajin.

(tuo oli isokiljuhanhi kun sain siitä eliksen, ja silloin vielä jopa harvinaisuus, toisin kuin nykyään tundrahanheksi tuunattuna, kuva kännykällä ja putkella otettuna viime sunnuntailta)

Menneitä muistellen XXXI

5.4.1978: Joskus on lähdettävä Jurmostakin, kai siksi että sinne pääsisi palaamaan uudestaan, ja nyt lähtö oli aamukahdeksalta. Keli olisi vielä varmasti kelvannut jääkävelylle, mutta ehdimme vain pistäytyä saaren metsissä nopeasti tarkistamassa mitä sinne yön aikaan oli lisää tullut. Mitään ei ollut tullut, vanhoista oli osa hävinnyt kuten näillä pohjoistuulisilla keleillä usein käy.

Teeri pulisi soidintaan heti aamusta, peukaloinen lauloi. Vähän kiuruja ehti muuttaa, pari sepelkyyhkyparvea pyrähtää esiin. Lehtokurppa ponnahti ylös lepikosta, männikössä oli pieni hippiäisporukka. Rautiaisia ehdimme löytää tusinan ja punarintoja neljä. Mustarastaiden määrä putosi neljäänkymmeneen.

Laiva lähti jäähän murrettua väyläänsä kohti Turkua, Jurmon kiven eli asema-alueen rajan ohitimme yhdeksän aikaan. Jukka rahtasi mukaan merimetsonsa ja joskus myöhemmin Helsingissä tavatessamme taisi olla puhetta että hän tosiaan täytätti sen. Umpijäätä pelkäsimme koko matkan olevan, mutta Utön väylältä Aspön suuntaan oli yli kaksi kilometriä pitkä railo jota laiva käytti hyväkseen. Siitä löytyi vähän telkkiä, koskeloita ja lokkeja ja sen pohjoispäässä näkyi kaksi lintua. Mie katselin niitä laivan ikkunasta ja määritys jäi auki, Sepe oli kannella ja määritti ne koirasallihaahkoiksi. Sukelsivat juuri kun laiva ne ohitti ja jatkoi taas jäihin.

Koko pitkän merimatkan aikana Turkuun ei näkynyt juuri muuta kuin noita jo reviireilleen palanneita lokkeja, vähän koskeloita jos joku pikkusula jossakin oli, ja variksia. Vasta Ruissalon vaiheilta satamaan tullessa näimme muutakin, nokikanoja, tukkasotkia, pari kanadanhanhea, runsaasti naurulokkeja ja yhden selkälokinkin. Se oli miulle vuoden 98. laji, joten aika heikosti oli tämä retki kisaa hyödyttänyt, Sepe oli kirinyt kannoille.

Koko retken ja paluun ajan puhuimme Sepen kanssa siitä miten tänne ulos pitää tulla vielä uudestaan, siten ettemme nyt kävelisi ulkokivillä vaan käyttäisimme kulkemiseen potkukelkkoja tai vesikelkkoja jotka kantaisivat myös retkivarusteita, ja laivaväylät ylittäisimme railolosseilla joita silloin vielä oli ainakin joissakin paikoin. Se retki on kuitenkin edelleenkin tekemättä, sen verran harvassa nuo hyvät jäätalvet ovat olleet. Toinen syy joka jarrutti sitä intoa paljastui pari päivää myöhemmin. Tuuli nimittäin hajoitti heti retkemme jälkeen 6.4. jäät Jurmon eteläpuolelta Bokullaan asti ja 7.4. myös pohjoispuolelta Vidskärin selältä. Sitä oli mukava miettiä mitä olisikaan tapahtunut jos olisimme olleet tuolla ulkona juuri silloin kun tuuli lähti noita jäitä kuljettamaan. Siihen aikaan ainoastaan Maxwell Smartilla oli kenkäpuhelimensa, muut eivät siitä edes unta nähneet. Juuri lähtiessämme saareen tullut hylkeenmetsästysporukka taisi jäädä rannalle ihmettelemään.

Vähän vastaavaa kuin tällä retkellä koin vuotta myöhemmin kun olin siviilipalvelussa Joutsenossa Rauhan sairaalassa, kevättalvella tuli vapaana aikana vaellettua pitkin eteläisen Saimaan selkiä. Siinäkin oli omat riskinsä, salmipaikoissa virta piti jään yllättävän ohuena, joskus edessä oli avointa vain muutaman metrin päässä ja peruutettava oli todella varovasti. Sepe taas oli Utössä joitakin vuosia myöhemmin kun jää taas ulottui kauas siitä etelään. Silloin kuolleita merimetsoja löytyi kymmeniä ellei toistasataa. Viimeksi maaliskuun lopulla 2010 oli myös jäätä kauas Utön eteläpuolelle asti, silloin kuoli nälkään runsaasti kyhmyjoutsenia. Merikotkakanta oli kasvanut siten että noista jäälle kuolleista joutsenenraadoista kahinoi aina kymmenkunta koukkunokkaa kerrallaan, lokit ja korpit saivat tyytyä jämiin.

***

Menneitä muistellen XXX

4.4.1978: Kaunis korkeapainesää Jurmossa jatkui, tuuli pysyi heikkona ja aurinko paistoi. Lämpö pysyi lähellä nollaa joten ei ollut pelkoa että aurinko olisi sulattanut jään liian hauraaksi. Jääretkeilylle oli siis vieläkin hyvät mahdollisuudet. Täydensimme lähisaarten kierroksemme käymällä vielä tutkimatta jääneillä Killingharulla ja Norrkläpparna-ryhmällä sekä tietysti jo tutuiksi tulleilla länsipään saarilla. Olisi tuolla Utön suunnassa ollut vielä Skalmörninkin suuri soraharjanne, mutta ihan sinne asti emme kävelleet. Utön ja Jurmon välisillä saarilla Bokullan ympäristössä tuli käytyä jo toukokuun lopussa 1977 kun olimme vakioveneporukalla laskemassa noiden luotojen pesimälinnustoa Saaristomeren kansallispuistoselvityksiä varten ja Jurmon läheisillä lounais- ja länsipuolen suurilla lintusaarilla käytiin uudestaan toukokuun 1979 lopulla laskemassa pesimälinnut, erityisesti haahkat, ja tutustumassa muutenkin saarten luontoon. Samalla kertaa tuli tutkittua pesimälinnusto ja paikat Jurmon eteläpuolen luodoilla aivan Jurmon Kalkskäriin asti, siitäkin huolimatta että merikortti oli Jurmon eteläpuolelta tuohon aikaan vielä vitivalkoinen, gt-kartalla piti navigoida ja veneen keulassa tähystellä ettei olisi kiveen ajettu. Ei sinne muuten juuri kukaan veneellä ajanut Per Mattssonia lukuun ottamatta. Monta kiveä Jurmon ympärillä ei ole jolla emme olisi joskus käyneet, onneksi emme yhdenkään kanssa kolaroineet.

Laaja kierroksemme pohjois- ja länsipuolen jäillä paljasti että tämmöinen jäätalvi oli ollut kova myös linnuille, erityisesti nopeasti runsastuneille merimetsoille. Niiden raatoja löytyi tuolta ulompaa pitkin jäätä. Kaikki olivat nuorten lintujen, luurangoiksi kaluttuja. Lokit, korpit ja mahdolliset pedot olivat nälkään kuolleet linnut omaan nälkäänsä syöneet ja aurinko sitten lämmittänyt luita niin että ne olivat painuneet osin sisälle jäähän. Yksi raato löytyi myös Jurmon pääsaarelta, se oli aivan ehjä nuoren merimetson raato joka oli juuri osaksi paljastunut Kappelin tuntumasta sulavan lumikinoksen alta. Jukka sen löysi ja myös otti talteen, vuorasi ison puulaatikon vedenpitävästi ensin muovilla, sitten lumella, laittoi raadon sinne ja sanoi vievänsä sen Helsinkiin täytettäväksi. Jäällä olleista raadoista otin itselleni talteen yhden jalan, Sepe jalan ja pääkallon. Luulen että ovat vielä tallessa jossakin meillä puolin ja toisin. Otimme tietysti myös paljon kuvia noilla jääkävelyillämme, mutta kun ovat dioilla sekä mustavalkonegoilla, ovat jääneet kokonaan digitoimatta tähän nykyaikaan.

Tänään oli vesilintuja jo hieman harhailemassa jäälakeuden yllä sulapaikkoja etsien, heinäsorsia, pari taviporukkaa, telkkiä, isokoskeloita ja kolme tukkakoskeloakin, jokunen merihanhi ja neljäkymmentä kyhmäriä. Saarilla tuli vastaan varpushaukka joka ilmeisesti jäi pääsaareen, tuulihaukka muutti Huvudskärin yli. Korppeja kierteli saaren vaiheilla neljä. Killingharulla tapasimme kaksi luotokirvistä, jotka kinasivat keskenään siitä kumpi saa saaren kesäpaikakseen.

Pääsaarellakin oli taas hieman paremmin lintuja. Leppälehdosta nousi pari lehtokurppaa ja sieltä löytyi myös ensimmäinen tiltaltti. Pari västäräkkiäkin oli jo tullut. Rautiaisten määrä oli taas noussut, neljäänkymmeneen. Muuttajista kiuruja riitti entiseen tahtiin, peipot olivat hieman himmanneet, mustarastaiden määrä oli laskenut ensi kertaa alle sadan, kahdeksaankymmeneen. Luotojen merilokit meitä huvittivat päivästä toiseen: siellä ne istuivat aamusta iltaan paljailla kivillään pitkin jäälakeutta pitäen paikkaansa varattuna ja odottaen jäiden lähtemistä. No, toinen voi välillä käydä lounaalla jonkun raadon tai sattuman syömässä kun toinen pitää luotoa varattuna.

***

(tähänkin retkeen merimetso löytyi mutta kaikkensa antaneena)

Menneitä muistellen XXIX

3.4.1978: Toiveidemme sää jatkui, aurinkoa pilvettömältä taivaalta, tuuli pohjoisen puolella mutta heikonlaista, lämpötila varjossa kai nollan alle mutta auringon puolella lämmintä. Kun keli oli tämä, ei mainittavaa aamumuuttoa ollut ja pääsimme Sepen kanssa jatkamaan alkanutta Jurmon ympäristösaarten tarkastusta.

Hiljaistahan noilla luodoilla oli, ei siellä monta paikallista lintua ollut kun ei ollut oikein paikkaa missä levätä tai tankata. Tänään kävimme Enharulla, Sandenilla ja Huvudskärillä pääsaaren lisäksi. No, Sanden on kyllä poikkeus lepopaikkojen suhteen, se on täysin joskus istutetun ilmeisesti vuorimäntytiheikön peittämä, valitettavasti täysin läpipääsemättömänkin joten linnut saavat olla sattumakävijältä rauhassa tuon pusikon keskellä. Nuo korkeammat kalliosaaret olivat mukavia näin pohjoistuulen ja auringon aikaan, etelärinteellä voi ottaa rauhassa aurinkoa vaikka ilman paitaa ja kuunnella kun kiurut lensivät yli pohjoiseen. Tavallisten kiurujen lisäksi muuttajina oli pari kangaskiuruakin, toinen Enharulla, toinen Huvudskärillä.Kovin kauas itään ja kaakkoon emme menneet, koska olimme noilla luodoilla jo aiemmin käyneet, toukokuun lopulla 1977 olimme olleet siellä vakioporukalla veneellä pesimälintuja laskemassa.

Jäälakeus oli ankean näköinen kirkkaan auringon alla, mutta ei se kaikkia eläimiä lannistanut. Seurasimme erään pikkuluodon tuntumassa miten kaukaa jäältä siihen saapui minkki, etsi rantaviivasta paikan missä jää oli noussut koholleen kivien päälle ja sukelsi löytämästään raosta veteen. Ei aikaakaan kun se palasi takaisin hampaissaan tuulenkala. Sepä söi tämän siinä auringonpaisteessa, jätti jäälle pikku suolimytyn ja sukelsi uudestaan löytämäänsä avantoon. Tuon saman se toisti viidesti, jättäen joka kerran pikku suolimytyn säännölliseen riviin edellisten viereen, ja syötyään mielestään riittävästi lähti taas loikkimaan jääkenttää pitkin jonnekin etelän suuntaan, kai seuraavalle luodolle. Maahanmuuttajalla oli asennetta. Kävimme katsomassa noita syömisjäännöksiä ja yritimme löytää sen raon mistä se kalansa hankki, mutta meidän silmiimme se ei osunut, varsin pieni rako siis oli kyseessä.

Vähistä muuttajista voisi mainita vaikka kylän yli menneen hiirihaukan ja Enharulta huomatun haahkojen muuttoparven. Muuten meno oli vain kiurujen ja peippojen varassa. Pääsaarelta kottaraiset olivat jatkaneet enimmäkseen matkaa, rautiaisia oli taas 25, selvästi eilistä enemmän, punarintoja vain kuusi ja peukaloisia kolme, sama määrä kuin lehtokurppiakin. Mustarastaita oli yhä sata saaressa.

***

Menneitä muistellen XXVIII

2.4.1978: Edelleen jäiden ympäröimässä Jurmossa, kauniissa, hieman pysähtyneessä korkeapainesäässä. Lämpö nousi pikkupakkasesta pari astetta plussan puolelle kun aamun yläpilvet hävisivät. Tuuli oli koko päivän pohjoisen puolella, heikkeni päivän mittaan. Näkyvyyttä riitti horisonttiin ja kai ylikin.

Kiertelimme Sepen kanssa pääsaaren lisäksi monilla ympäristön saarilla, taas Heinä- ja Haahkasaaret käytiin, lisäksi Grundvikharussa, Saltskärissä, Sandvikharussa ja Sorgenin edustan luodoilla. Aamulla muutti kiuruja ja peippoja jonkin verran, noin kolmesataa kumpiakin, saman verran oli myös kottaraisia. Rautiaiset ja rastaat olivat pääosin jatkaneet matkaa. Vesilintuja oli edelleen vähän, 23 merihanhea ja 30 kyhmäriä sentään. Petoja näkyi jo jokunen, hiirihaukka muutti, samoin varpus- ja ampuhaukka. Eilinen luotokirvinen löytyi taas samasta paikasta, kai päätti jäädä reviirille siihen. Päivän lajit jäivät kolmeenkymmeneenyhdeksään lähinnä huonon vesilintusaldon takia, mutta kevään tunnelma oli niin väkivahva ettei tuollaisesta jaksettu välittää.

Illalla kerääntyi saareen komea varisten yöpymisparvi, noin 120 lintua, muuttajat kai peesaavat paikallisia löytääkseen hyvän yöpaikan. Illalla menimme aikaisin nukkumaan koska toiveissa oli että kaunis sää jätkuu ja voisimme myös jatkaa lähisaarten tutkimista.

***

Menneitä muistellen XXVII

1.4.1978: Jurmossa herättiin nollakelissä, hyvin heikossa kaakkoistuulessa ja vaihtelevan näkyvyyden vallitessa. Pitkin päivää seilasi saaren yli sumulauttoja, yhtenäisemmin sumua riitti aamuseitsemästä yhteentoista. Iltapäivällä se nousi pilviksi taivaalle vaikka jokunen matalalla lentävä pilvi edelleen toisinaan kävi saaressakin.

Tämäkin retki oli osana jo aiemmin mainitsemaani haastevuotta miun ja Sepen välillä, siis 200 vuodenpinnan katkaisu oli kisan kohde. Tuohon aikaan mie en bongannut lainkaan ja Sepekin vain toisinaan joten näillä spontaaneilla retkillä yritimme kisaa käydä. Pieni takaisku lajimääräodotuksille oli että saari oli jäiden ympäröimä joka puolelta.

Saaren keskiosat ja metsät voi kompata hyvin sumussakin, joten niihin keskityimme aamupuolen aikana. Lepäileviä lintuja oli paljon, varsinkin mustarastaita oli parvittain joka metsässä. Hippiäisiä, lehtokurppia, rautiaisia ja muitakin rastaita löytyi koko ajan lisää. Vesilintujen muutosta emme saaneet mitään käsitystä, vain jokunen kyhmäri-, haahka- tai koskeloporukka meni toisinaan vierestä ohi. Grundvikista löytyi peräti seitsemän laulurastaan ryhmä, kiuruja riitti niin maassa kuin ilmassa.

Sumun hälvettyä lähdimme länteen. Sataman ja Järven ohituksen jälkeen kävelimme länsiriutan kärkeen ja kun kerran jäätä riitti, tietysti myös edustan saarille. Siellä huomasimmekin ensimmäisen luotokirvisemme ja pari tylliä oli jo pitämässä paikkaa varattuna pesinnälle kunhan meri aukenisi. Haahkasaareen rantautuneista parista ajopuukepistä veistelimme Sepen kanssa staijikepit kiikareillemme, miulla oli noihin aikoihin isohko 7*50 itäzeiss, jota käytinkin siitä lähtien tuon kepin kanssa. Kun pari vuotta myöhemmin kimpassa päivitimme kiikarimme senaikaiselle huipulle hankkimalla Zeissin 10*40 kattoprismakiikarit, palasimme samalle paikalle etsimään vuorostaan niihin sopivat seipiöt, joista omani palvelikin ihan viime kesään asti, jolloin unohdin sen Jurmoon retkelläni enkä ole sen koommin sitä nähnyt. Palasi tavallaan siis juurilleen...

Illalla asemalla huutokaupassa keräsimme päivän lintusummat. Vesilintuja kertyi vaatimattomasti, 22 merihanhea ehkä parasta antia. Varpushaukka oli ainoa peto. Lehtokurppia summattiin hyvät 19, peukaloisia oli kuusi joista puolet laulavia, laulurastaita peräti 18, punakylkiä 17 ja mustarastaita mahtavat 215, todellinen huippupäivä. Rautiaisiakin laskettiin 34, 80 viherpeiposta 60 oli paikallisina noilla käymillämme länsipään saarilla. Kaikkiaan lajimääräksi saimme 40, mikä on aika hyvin kun vesilintuja ei voinut paikallisina paljon olla.

***