Menneitä muistellen VI

17.2.1990: Olin Jurmossa, totta kai. Eilen olin tullut, iltamyöhällä Pärnäisistä Sepen ja Aarni Nummilan mukana. Olin iltapäivällä lähtenyt Vantaalta ajelemaan länteen ja niin hyvissä ajoin että ehdin käymään Salossakin vanhempien asunnolla ottamassa mukaan lastin astioita. Vanhempani olivat kuolleet viime kesänä ja veljen kanssa oli pesän irtaimisto jaettu. Nyt sitten hiljalleen tyhjenneltiin kämppää myyntiä varten. Miulle se toimi edellisen kesän ja syksyn ajan tukikohtana kun tein näitä vapaa-ajan retkiä Salon suuntaan, mutta myytävähän tuo oli kun perhekin oli kasvamassa ja silloisen asuntoni tilat käymässä pieniksi, tosin ei nyt ihan heti.

Elettiin Suomen ikuisen nousukauden kulminaatiota. Nummilan Aarni oli pankkiiri, joku konttoripomo silloisessa KOP:ssa. Keskustelumme olivatkin aika lailla sitä miten me köyhät tulemme väkisin likaamaan hänen hienon konttorinsa lattiat, raha kun tulee ihan jostakin muualta kuin meidän pikku tileistämme, säästöistämme ja asunnontarpeistamme. Uskottavahan se oli, ja viimeistään siinä vaiheessa kun KOP meni konkkaan. Ei se aika ollut juhlaa pankinjohtajille, taisi sekin kaveri joutua peräti vankilaan joka miulle ensimmäiset opintolainani antoi. Tosin mie olin kyllä jo maksanut ne kokonaan takaisin noihin aikoihin tultaessa ja suurimman osan silloisesta asuntolainastanikin, se oli sentään eri pankista nostettu. Seuraavankin asunnon laina on jo maksettu, ja sitä seuraavan. Sellaisia me köyhät lattianlikaajat olemme, maksamme velkamme ja pelkäämme kuollaksemme ottaa uutta velkaa, mutta sellainen meno ei pankkeja pystyssä pidä. Rahaa pitää saada enemmän, ja siitä pankit sitten kaatuvat, sen paljon rahan painon alle. Riskeiksikin niitä sanotaan. Tosin sen verran erikoinen lattianlikaaja taidan olla että pankkia olen ihan itse vaihtanut noiden lainojen välillä melkein joka kerta, eroa on niissäkin ehdoissa mitä pankit kaltaiselleni kurjalistolle tarjoavat.

Teinhän miekin noihin aikoihin töitä rahan kanssa, lähinnä sen käytön suunnittelijana ja kontrollerina. Valtaa oli niin paljon kun sitä kehtasi ottaa, armas talommehan on aina ollut täynnä heikkoja johtajia. Rehelliseksi miut tuntee siitä ettei noista sadoista miljoonista ja ajan myötä miljardeistakaan yhtään latia tarttunut matkaani, säästäjä säästi ennen kaikkea omasta palkastaan. Olihan se reilua kun kuitenkin kovin moni jäi noissa säästämisissä vallan ilman palkkaa, tosin pari kertaa tulin kyllä saneeranneeksi itsenikin siinä samalla. No, töitä löytää kun töitä tekee enkä ole päivääkään työttömänä ollut.

Mutta Jurmon lintupäivään: Se aukesi kolmen asteen pakkasessa, hienoisessa koillistuulessa, lähes pilvettömänä ja näkyvyys oli mainio. Aseman pihassa pyöri talitinttejä ja viherpeippo, kylällä pari kottaraista ja räkätti. Nummen yli lenteli urpiaisia , merellä muutama isokoskelo ja neljä haahkaa länteen.

Sepon kanssa siis kierroksella olimme, Aarni lähti omille kuvausprojekteilleen. Järvelle tullessamme huomasimme viisi laulujoutsenta ja järven lounaisnurkan vakiokatajassa tunturipöllön, nuoren. Jätimme sen päivystämään paikalleen ja jatkoimme länsiriutalle. Sieltä emme kuitenkaan löytäneet juuri mitään, vain parven alleja ja pari varista liikkeessä länteen. Lounaisriutan rannoilta löysimme kiurun, merellä liikkui lisää vesilintuja, muun muassa merimetsoja, tukkakoskeloita ja taas haahkoja. Pitkin etelärantaa palailimme taas kylälle teetauolle. Urpiaisia näkyi liikkeessä edelleen, päivälle uusina havaittiin mustarastas ja peippo. Jäniksiä näimme ainakin neljä. Tuohon kiuruun palatakseni, me vanhan liiton gubbet puhumme tuossa tapauksessa talvehtijasta, mutta nykyväki kai jo alkaisi puhua kevätmuuttajista. Ennen aikaan kiuru oli kuitenkin talvehtija siinä kuin joku peippokin.

Iltakierros suuntautui itään. Sen avasi 12 tilhen parvi joka muutti muiden lintujen tapaan länteen. Pari korppia kisaili harjun yllä, idässä näimme myös yhden kuikkalinnun. Leppälehdossa piilotteli yksi sinitiainen ja päivän toinen räkätti. Asemalla sitten lintusaldoja kootessamme kuulimme että Aarni oli tuolla länsipäässä kameran kanssa koko päivän kulkiessaan nähnyt noita tunturipöllöjä peräti kaksi lintua. Sehän vaikutti hyvältä.

***

Menneitä muistellen V

(sinkkari oli varsin vähälukuinen vielä viisi vuosikymmentä sitten)

***

13.2.1967: Tämä oli ensimmäinen talveni Salon keskustassa, olimme muuttaneet juuri marras-joulukuun vaihteessa. Sitä edellinen retkeilyhistoriani on pääosin Uskelan Sirkkulasta, Uskela liitettiin Saloon vuoden 1966 alussa kun Salosta vihdoin tuli kaupunki. Se on myös ensimmäinen talvi jolta näitä päivittäisiä retkimuistiinpanoja on säilynyt, tätä aiemmilta ajoilta on säilynyt vain yhteenvetoja ja joitakin irtolehtinippuja lähinnä kesäretkiltä. Tuona talvena ehdin käymään retkillä enemmän kuin seuraavina, koska en ollut vielä aloittanut aamulehtien jakourakkaani koulun ohessa.

Tuo maanantainen lenkki hiihtolomaviikon alussa kierteli kahdeksan kilometrin verran keskustan laitamia, Merikulmantietä ja sitten jokirantaa takaisin ja kesti runsaat kaksi tuntia. Viiden asteen pakkanen, jonkinmoinen itätuuli ja ja kohtalaisen pilvetön aamupuolen taivas ja kohtalainen näkyvyys osoittivat päivän ihan tavalliseksi talvipäiväksi.

Linnustokin oli ihan tavanomaista, kolmeentoista lajiin sillä kertaa pääsin. Keltasirkku, talitiainen ja varpunen olivat niihin aikoihin runsaimmat lajit, kannoillaan varis, naakka, harakka ja punatulkku. Huomattavaa nykypäivän kannalta on ettei yhtään sinitiaista näkynyt, sen sijaan yksi töyhtötiainen ja runsaat puoli tusinaa hömötiaista. Urpiaisiakin oli muutama ja tietysti fasaani kun Salossa ollaan. Käpytikkojakin löytyi kolme.

Koko tuona ensimmäisenä Salon talvena, ajalla 6.12.1966 – 28.2.1967 näin 31 lajia. Se vastaa aika hyvin senaikaisia lajimääriäni seuraaviltakin talvilta. Nuo talvipinnasummat alkoivat nousta voimakkaammin vasta lukiovuosien loputtua ja muutettuani muualle.

Tänäänkin tein retken, noin kolmen tunnin kierroksella ehdin käymään Helsingissä sekä Vuosaaressa Kallvikissa että Vanhankaupunginlahden Fastholmassa ja tietysti tässä kotikulmilla Vantaalla. Lajimäärä oli toista luokkaa, 23 lajia tuli vastaan. Siinä merkittävänä lisänä olivat Kallvikin avomereltä löydetyt vesilinnut ja lokit, sellaisia ei Salossa 1960-luvulla ollut. Tietysti mukana oli pari bongattuakin, valkopäätintti ja lehtopöllö, bongauksiakaan ei tehty tuolloin viisi vuosikymmentä sitten. Lajisto on muuttunut myös runsaimmassa päässä. Nykyisin tali- ja sinitiaisia näkee suunnilleen yhtä paljon, hömötiaista ei tullut vastaan ollenkaan ja onnella sentään yksi töyhtötiainen Kallvikista. Varislintuja riittää kuten ennen vanhaan, viherpeippoja on ruokinnoilla toisin kuin viisi vuosikymmentä sitten. Samoin tikli on tullut uutena mukaan. Keltasirkkuja näkee vain tietyllä kotikulman ruokintapaikalla, varpuset olivat tänään kadoksissa kokonaan. Sen sijaan pikkuvarpusia on helpompi halutessaan löytää.


Kulkuvälinekin tietysti vaikuttaa huomattavasti. Tänään liikuin paikasta toiseen autolla, viisi vuosikymmentä sitten jalan. Jos olisin tehnyt kävelylenkin tänäänkin, olisi tulos kaiketi ollut lähempänä tuota aiempaa. Päivälleen kaksi vuotta sitten tekemälläni parin tunnin kävelykierroksella tässä kotikulmilla näin 17 lajia ja vuotta aiemmin ajallisesti lyhyempi saman päivän kävelykierros tuotti 18 lajia, nekin siis selvästi enemmän kuin viisi vuosikymmentä sitten.

***

(käpytikkoja oli ennen ja niitä on nytkin, jotkut epäilevät niitä syyllisiksi metsätiaisten katoon)

Tähän aikaan takavuosina L

***

7.2.1977: Olimme hiihtäen kiertämässä Perniön Punassuota Karhumäen Jussin kanssa. Kiikarit kulkivat koteloissa ja mukana oli taas kamerakin maisemakuvia varten. Parhaimmillaan maisemat eivät olleet, pikkupakkasta ja täyspilvistä sekä koko ajan pientä lumisadetta kun oli, sävyt hieman latistuivat. Tyynessä säässä sentään lumi pysyi puissa mutta näkyvyys oli vain jokusen kilometrin luokkaa, suon takareunan metsä jo pyrki häipymään harmauteen.

Aamulla seurasimme varisten heräämistä, ne tulivat peräkanaa jostakin idempää ja matkasivat ilmeisesti päiväksi ruoanhakuun Teijon tietämille. Teeriäkin näkyi aamusta kolmen linnun ryhmä ja päivän mittaan kokoontui suon etelälaidan ruokintapaikalle niitä parinkymmenen linnun porukka. Muutamat kukot innostuivat jopa aloittelemaan soitimentapaistakin. Iltayhden tienoilla parvi katosi metsään jotakin säikkyen.

Säikyttäjä voi olla hyvin se kanahaukaksi arvelemamme petolintu, jonka paljain silmin näimme aamusella suon reunapuuston seasta lentämässä. Matkaa tosin oli nelisensataa metriä ja lintu näkösällä vain hetken.

Linnut olivat muuten vähissä itse suolla. Teeriruokinnalla viihtyi kuitenkin parinkymmenen keltasirkun parvi. Suon pohjoislaidan kitumännyissä oli runsaasti metsojen hakomisjälkiä, ihan tuoreitakin, linnut itse taisivat ehtiä lähteä meitä karkuun kun kuulivat suksien äänen kauempaa. Reunametsissä oli pari hömötiaista, kuusitiainen ja puukiipijä sekä jokunen hippiäinen.

Paluumatkalla Jussi ajeli Teijon ja Kokkilan kautta Saloon. Lintuja oli vähänpuoleisesti. Kokkilan lossisula oli linnuton ja lossivahti sanoi ainoan linnun tänä talvena sulassa olleen ”lokin” noin viikko sitten. Teijonkaan luona sulassa ei lintuja näkynyt. Kokkilan kylässä näimme erään pihan puissa räkätin ja Vartsalassa kaksi tilheä. Salon rautatieaseman lähellä istui sähkölangalla turkinkyyhky ja vanhempien kotipihan tuntumassa Mököistenmäessä varoitteli yksinäinen mustarastas.

Jussin kanssa palasimme saman vuoden maaliskuussa Punassuon maisemiin, ehkä siitä muistan kertoa tuonnempana.

***

Tähän aikaan takavuosina XLIX

(isokoskeloiden määrä nousi jäänreunan lähestyessä satoihin)

***

4.2.1978: Olimme Sepen kanssa Jurmon retkellä. Meidän mukanamme olivat eilen tulleet Karhun Heikki ja Sinikka. Hessun kanssa olimme tutustuneet jo aiemmin näillä Jurmon retkillä, hänkin oli muuttanut kanssani samoihin aikoihin Turkuun ja päätynyt opiskelemaan lakia joten yliopistollakin näimme toisinaan ja tietysti TLY:n toiminnassa. Sinikka taas kävi samoilla matematiikan luennoilla kuin miekin opiskeluaikoina.

Tuona vuonna olin jo reippaasti työelämässä ja vuoronvaihdoin sain aina silloin tällöin järjestettyä itselleni tämmöisiä muutaman päivän vapaita näitä pidempiä retkikeikkoja varten. Sepen kanssa meillä oli myös pieni haastis tuona vuonna siitä kumpi ensin katkaisee kahdensadan vuodarin rajan, joten motiivia näihin retkiin löytyi puolin ja toisin.

Talvi oli tuloillaan, kuten olimme vähän laskeneetkin, se tarkoittaa tuolla ulkona meren jäätymistä. Jurmon tuulenpuoleiset rannat olivat jään ja sohjovallien alla, pohjoispuoli sen sijaan avoin. Pakkasta oli viisi astetta, pilvipoutaa ja heikkoa kaakkoistuulta. Vesilintuja löytyikin odotusten mukaisesti: joutsenia, koskeloita, haahkoja, telkkiä, henäsorsia, merimetsoja ja yksi muuttava gaviakin. Riskilöitä oli helppo laskea, yksitoista löysimme. Petoja näkyi kaksi ja molemmat jäivät läheltä-piti-pedoiksi eli toinen saattoi olla kanahaukka ja toinen ampuhaukka mutta siis määrittämättä jäivät.

Lehtokurppa vietti talvea lepikon ja etelälehdon sulakuoppien laidoilla, samoilta paikoilta löytyi myös peukaloinen ja jo eilen yksi punarinta. Kylällä taas asusti rautiainen. Talitiaisia, viherpeippoja ja räkättejä näkyi saaressa paljon.

Viidentenä päivänä Karhut lähtivät takaisin Turkuun ja jäimme Sepen kanssa jatkamaan retkeä vielä pariksi päiväksi. Kanahaukan pystyimme varmistamaan, se vietti talvea saaressa ja pienensi elannokseen muiden talvehtivien maalintujen joukkoa. Samoin riutoilta löytyi pulmusia mutta merisirreille rannat olivat liian jäässä. Pakkanen toi jäärajaa lähemmäs joka päivä ja vesilintujen määrät vain kasvoivat. Lähtöpäivänä, kahdeksantena helmikuuta, meri sitten oli jäässä kokonaan, ja paluumatkamme kestikin neljä ja puoli tuntia aikataulua pidempään.

Kulutimme aikaa myös valokuvaten. Miulla oli taas maisemia varten tuo kaksisilmäinen rullafilmi-Rollei ja yhdeksän rullaa mustavalkonegoja retkeltä syntyi. Pinnakisamme tilannetta kartoitettiin ja Helsinki oli antanut miulle vähän etumatkaa, Sepen lukema oli nyt 52 ja miun jo 67. Toki vuosi oli vasta aluillaan ja yllättäviä käänteitä riitti ratkaisuun asti.

***

(ei noissa rannoissa ole sirrille syötävää)

Luunmurskauskelit

(helmari eikä piilossa lainkaan)

***

Taas on työviikko eikä retkille jää kovin paljon aikaa. Viime vuosien vihkoja lunttaan sen verran etten nyt ihan samaa tee vuodesta toiseen. Tällä kertaa se on sitten ajanut miut käymään kerran jos toisenkin Fastholman tietämissä. Siellä riittää muutenkin väkeä. Nyt oli kuunvaihde ja jonkin verran taisi olla sitäkin väkeä jolla ei vielä ollut valkopäätä helmikuun listoissaan. Ensimmäisenä päivänä, pahimmassa ruuhkassa, en siellä käynyt vaan Träskändassa ja Ylästössä sekä näillä lähiruokinnoilla.

Mutta tuolla Fastholmassa huomaa kyllä miten päiväpinnojen metsästyksestä on tullut kova muoti näiden iki/hikibongareiden joukossa. Sitä tulee ihmetelleeksi miten vähän muuta elämää joillakin voi olla kun pitää joka päivä kiertää ne puoli tusinaa tarjolla olevaa uutta päivänpinnaa. Useat kerääjät ovat vielä ikäisiäni, joten projekti saattaa sananmukaisesti kaatua päivänä minä tahansa. Tänä aamuna miekin työstä tullessa olin varomaton ja pakkaslumen alla ollut peilijää heitti miut saman tien pitkin pituuttaan asfalttiin. Ei sentään onneksi mitään katkennut, mutta kunnon mustelmat siitä jäivät ja kyljessä tuntuu kuin puukon pisto vaikkei näille omille jutuilleen nauraisikaan. No, päiväkierrokselle sitten laitoin liukuesteet kengänpohjiin joten pystyssä pysyin.Hyvä ettei pahemmin sattunut, tytär tässä mainitsi miten työhön mennessä lähijunapysäkille menevät portaat, jäässä niin ikään, olivat veren tahraamat, siinä pää ja portaan reuna olivat kai osuneet kohtalokkaasti.

Fastholman valkoselkätikat onnistuvat pysymään miulta piilossa, ruokinnalla käy enää pikkutikka käppärien lisäksi. Samoin varpuspöllö on pysytellyt käyntieni ajan jossakin muualla. Eilen tosin rannan puissa piilotteli erittäin taitavasti lehtopöllö. Sitä ei onnistunut näkemään juuri mistään, niin tarkkaan se oli ylhäältä ja alhaalta, sivuilta ja edestä havujen peittämä vaikka parinkymmenen metrin päästä antoikin vapaasti katsojien yrittää. Noita pöllöjähän näkyy kyllä näihin aikoihin asutuksen liepeillä jos vain osaa katsoa, ei tuostakaan olisi miulle päivänpinnaa tullut jos sellaisia laskisin.

***

(menen nyt enkä meinaa)

Tähän aikaan takavuosina XLVIII

***

1.2.2003: Tuossa edellä mainitsin että vuosituhannen vaihteen kahden puolen teimme senaikaisen vakioporukan kanssa myös talviretkiä Ahvenanmaalle. Ensimmäinen oli ollut vuonna 1993 joulukuussa, viimeisiä taisi olla tuo kymmenisen vuotta myöhempi. Lähtö oli ollut 30.1. ja joskus seuraavana yönä olimme tulleet perille saarimaakuntaan.

Toisia suosii noilla Oolannin talviretkillä leuto sää, meillä sen sijaan oli aina sen kanssa epäonnea, nytkin pakkasta oli toistakymmentä astetta, tuulta toistakymmentä metriä sekunnissa ja muutenkin aika raaka tunnelma. Lunta ei sentään tupruttanut toisin kuin monta kertaa aiemmin. Nuottimmekin retkille olivat yleensä aika huonot eikä lajeja tullut lainkaan siten kuin muille siellä kiertäville porukoille, nettiaika oli kuitenkin tasoittanut hieman tätä eroa.

Tänä helmikuun ensimmäisenä meillä oli takana jo yksi täysi retkipäivä, joten keskityimme paikkaamaan sen puutteita. Maarianhaminasta etsimme ensialkuun turkinkyyhkyä, mutta paikka oli tyhjä. Suuntasimme Eckeröhön ja Skeppsvikissä näimme jo hyvän joukon merimetsoja ja isokoskeloita. Torpfjärdenillä ei ollut enää timaleita, olivatkohan pelästyneet lopullisesti meitä niinä aiempina retkinä kun Sepe oli niitä esiin ajanut heittelemällä kiinanpommeja ruoikkoon.

Degersandin tienoilla oli todella runsaasti vesilintuja, tuhansia tukkasotkia ja parituhatta telkkää. Joukosta löytyi viitisen uiveloa ja kauempana oli satoja merimetsoja. Sepe löysi putkellaan kaukaa yhden riskilänkin. Storbyn lauttasatamassa oleili edelleen eilen löytämämme punasotkakoiras, tukkasotkia oli satoja sielläkin. Hammaruddassa kävimme tavan mukaan yrittämässä merisirrejä, turhaan tälläkin kertaa. Räkätit olivat jääneet talveksi Suomeen ja tuolla näkyi jatkuvasti parvia etsimässä viimeisiä marjoja. Pieniä tilhiporukoitakin oli siellä täällä. Lännestä tulimme illaksi takaisin Maarianhaminan maisemiin mutta emme löytäneet enää mitään uutta, muutenkin puutelistamme oli jäänyt aika samanlaiseksi kuin se oli aamullakin ollut.

Seuraavan päivän kiertelimme sitten maakunnan itäosissa, vesilintuja oli sielläkin, joskin länttä vähemmän. Paikkauksia retkilistaan ei juuri tullut. Lähdimme samana iltapäivänä jo kohti Turkua ja Sepen kanssa kaksistaan staijasimme vielä valoisan ajan loppuun huolimatta rajusta lounaistuulesta, 15-18 metriä sekunnissa. Muistin kyllä miten sain keuhkokuumeen ja -taudin samalla tavalla kolme vuosikymmentä aiemmin, mutta isossa laivassa on aina kunnon tuulensuojaa emmekä olleet tällä kertaa hiestä märkiä siellä kannella. Saimme retkilistaan pelastettua sentään nokikanan ja miekin onnistuin näkemään riskilän. Kyhmäreitä näimme noin kahdeksansataa, isokoskeloita nelisensataa, merimetsojakin vielä parisataa ja merikotkia yli kuusikymmentä. Merikotkien lisäksi ei tällä retkellä muita petoja tainnut ollakaan. Niiden määrä on tainnut vain kasvaa noistakin päivistä.

***

(ei kannata lähteä noita Ahvenanmaalta etsimään)