Joka tähtiä tähystää

Markku Envall: Joka tähtiä tähystää, WSOY 2014, 87 s.

Tämän alkusyksyn myötä tulin lukeneeksi Markku Envallin viimeisimmän huomaamani aforistisen teoksen. Linja tuntuu jatkuvan samaan suuntaan kuin ennenkin, eli kokoelma sopisi jonkun eläkeläisen omakustanteiseksi esikoisteokseksi.


Ei sieltä monta kultajyvää tälläkään kertaa löytynyt, ja tyyli on arkaaisen paatoksellista oikeassaolon julistamista. Taattua lajille tyypillistä pikkunokkelaa ja miltei myötähäpeällisen itsevarmaa uskoa maailman tuntemiseen ja oman sanan merkitykseen, kuten Ville-Juhani Sutinen on nykyaforistiikkaa toisaalla osuvasti kuvannut.


Mutta, lukekaa itse jos käsiinne saatte, en mie mikään auktoriteetti näissä asioissa ole.

Kädettömän taputukset

Pekka Kejonen: Kädettömän taputukset (WSOY 2010, 118 s.)

Pitkin (vuoden 2010) syksyä olen lukenut ristiin rastiin ja alusta loppuun tätä Kejosen aforismikokoelmaa, siinä samalla miettinyt, mistä tunnistaisin aforismikokoelman. Ultralyhyttä laatuproosaa, väittävät kategorioiden rajanvartijat. Sitäkin kirjasta löytyy, mutta tekijän veri vetää selvemmin runon puoleen. Aihepiirikö sitten, aforistit puhuvat tavallisesti pienin tiedoin suurista asioista suulla vielä suuremmalla.  Kirja käsittelee kyllä kaikki perinteiset aforismien aihepiirit maan ja taivaan, ihmiskunnan ja itsen väliltä tietenkään elämää ja varsinkaan kuolemaa unohtamatta. En nyt sanoisi että kirjailija toistelee aiheista vanhoja ajatuksia vaikka hän parikin kertaa puolustautuu klisee-sanan taakse lauseineen. Kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja arvostelusta tulee väljän tuntuisia sarjoja missä roolit ovat tuttuja, annan esimerkin:


Runon on oltava niin syvä, että sen pohjalta paistaa päivä.


Sitä on voitava käyttää sekä kirkkoon kuuluneen kuolinilmoituksessa että karjan kutsuhuutona. Hätätilassa lasten pelottelussa.


Taiteen maisterit rakastavat tuollaista kansallista monipolveilua.


Montako taiteen maisteria on yksi sen Mestari?


Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin siellä missä runoilija palaa suurten kysymysten ja pienten ihmisten välimaastoon, siihen alituiseen olemiseen mitä voi halutessaan lievittää zeniläisittäin, keskittymällä siihen antamatta sille mahdollisuutta ahdistaa tai ahdistella. Tällöin kirjoittaminenkin alkaa muistuttaa paremmin runoutta. Henkilökohtaiset suosikkini löytyvät kirjan viidennestä luvusta Pilvibongari missä pääosaan nousee luonto pilvet ja linnut huippuinaan, aina kuitenkin havaitsijakeskeisesti tulkittuina. Laitan siitäkin yhden esimerkin:


Kiinalainen vesikidutus on kiville nautinto.
Ne laulavat.
Ja nauravat,
kun puhun niille puiden suoraselkäisyydestä.
Ne ovat kasvaneet sen harhan ohi.


 

Mastodontin muistijäljet

(Pekka Kejonen: Mastodontin muistijäljet, 109 sivua, WSOY 2008)

Ensituntumaa Pekka Kejoseen sain 1970-luvun puolivälissä Perniön alkoholistihuoltolassa kesätöissä ollessani, hän oli ainoa kirjailija, jota siellä asiakkaat nimeltä mainiten lukivat. Senaikaisten kokemusteni perusteella voin sanoa Kejosta runoilijaksi jonka kirjat eivät ainakaan tuolloin joutuneet vääriin käsiin, anarkistilla oli ihailijoita faniuteen asti.

Tämänkertaisen kirjan aloittaa osa Lintukodon kansaa, Kejonen puhuu maasta ja kansasta kuin omastaan, suomeksi Suomesta, neidosta, Uudesta, pohjoisesta. Nostalgiasta ja tarinatalosta aforistisemmin, muuten runoin, sitä pidemmin mitä poliittisemmin. Annan esimerkkejä:

Tulen maasta nimeltä Nostalgia

jota asuttavat kompromissit.

Historia on pakkopaita

jonka repimiseen tarvitaan runoilijoita.

Siirtyy tarinan aasinsiltaa Hetkien toteen, missä on aforistisimmillaan. Kysyy. Vastaan, missäkö olin? Kiistän kaiken. En siellä päinkään. Eikä hetkikään ole tosi, sopimus vain, kuten matematiikan piste. Vailla ulottuvuuksia ja ominaisuuksia, muita kuin oletettu sijainti kuvitellussa ajassa. Mutta Kejonen elää hetkessä:

Historian hylkimänä

mutta hetkien lunastamana.

Hänen ehdoton hetkellisyytensä.

Silkosäkenin kerrataan runon mitalla ajan, hetken ja muutoksen teemoja, vanhat silmät katsovat vain huonompaan. Avaruuspölylle etsitään merkitystä elämästä, uskosta ja sen puutteesta. Mietteet pyörivät siellä missä jo Pythagoraan ja Platonin, kehää todellisuuden laidalla. Ajattelijat eivät ole lukijoita tai kuuntelijoita vaan puhujia ja kirjoittajia, aina alusta alkaen. Kejosen sanoin:

Mystiikka on älyllisesti rehellisen ihmisen itselleen sallima kiertotie kohti uskontoa.

Tähdet ja enkelit ovat tilapäisiä

mutta kylmyys niiden ympärillä

ikuinen.

Päivitykset ovat pieniä runomuotoisia henkilökohtaisia havaintoja, tätä päivää vanhalle pohjalle korjaavia, kuin kuluneen kauden yhteenveto. Oma periodini oli vielä hetki sitten päivä, Kejosella sama tai joku muu, hetki, sitten.

Mastodontin muistijäljet ovat merkittävimmät fossiilit, ikääntymisestä, muistoista, vanhuudesta ja sen voimasta kääntää katse itseen, kaipuusta, menneestä, luopumisesta. Runo on niiden muoto, joukossa vain pari lyhempää mietelmää, kiteytymisen ja kivettymisen prosessi lie vielä kesken.

Metsä vastaa huutamattakin.

Ihmisellä on oltava minuus

ennen kuin siitä voi luopua.

Lopussa Jälkeiset, katsomme Sattumaa odottavaa kuolemaa, pelkoa, tyhjyyttä. Pettyneenä Kejonen kirjaa:

Toteutuminen on hukattu mahdollisuus.

Runoteoksena kirja on hieno. Aforistisenakin se on hyvä, ainakin minut se pakotti ajattelemaan ja jopa puolustautumaan. Suosittelen.

Höläyksiä

Lauri Kerosuo: Höläyksiä (Into 2010, 128 s.)

Lauri Kerosuo kirjoitteli viidentoista vuoden ajan ”höläyksiään” Journalisti-lehteen. sami Feiring on nyt koonnut lähes kaikki lehdessä ilmestyneet höläykset kirjaksi, vain vuosien 1996-99 fragmentaarisemmista äläyksistä on suoritettu pientä karsintaa.

Alaotsikoksi kirja on saanut ”Aforismeja vuosilta 1993-2008”. Höläykset tai äläykset kuvaavat hyvin lauseiden laatua, hyvin usein päivänkohtaisiin uutis- ja keskusteluteemoihin liittyvinä ne ovat kai lähinnä mikropakinointia, virkkeeseen tai pariin puristettuja mielipiteitä ja kommentteja, usein kevyellä huumorilla marinoituja. Kerosuon oma määritelmä näille oli tarkkanäköinen: ”Aforismeiksi näitä ei saa sanoa. Pyrkimys on päinvastainen. Kun aforismilla yleensä tarkoitetaan loppuun asti hiottua ja kiteytettyä ajatusta, höläykset yrittävät olla molemmista päistä halki kuin nauravat nakit. Varsinaisen ajatuksen saa lukija itse muotoilla, jos haluaa.” Päivänkohtaisuudessa on se perusongelma että parissa vuosikymmenessä mediakeskustelun pintavaahdot pyrkivät haihtumaan jopa kaltaiseni uutisaddiktin mielestä ja lauseista tulee itsenäisinä ammuntaa pimeään. Saman huomaa kun lukee vaikkapa Arvo Salon aforismeja vuosikymmenten takaa.

Silloin kun Kerosuo höläytteli epäajankohtaisemmista aiheista, hän sai aikaan myös ajatonta. Ihan niin huolissani kuin Feiring en suomalaisesta aforistiikasta ole että näitä sen helmiksi nostaisin, mutta toisaalta on totta että viime vuosien aforismitulva missä Suomen Aforismiyhdistyksellä on ollut joltinenkin rooli on tuonut genreen huomattavasti enemmän laajuutta, syvyyttä sitten tuskin lainkaan.

Lopuksi laitan pari esimerkkiä Kerosuon lauseista. Jos ette niitä aikoinaan Journalistista lukeneet, tai vaikka luittekin, kirjasta on hyvä tarkistaa miltä nämä nyt maistuvat:

Ennen oli etiikka, nyt puhutaan pelisäännöistä.

Vapaa kilpailu on saatu kuulostamaan paljon kauniimmalta kuin vahvemman oikeus.

Vakaumuksellisuus ei ole vaarallista kunhan se ei johda tekoihin.

Ulkopolitiikka ei kosketa ihmisten arkielämää ennen kuin on liian myöhäistä.

Valistuneen kuluttajan erottaa siitä että hän ymmärtää tulevansa huijatuksi.

Ihmisen ainoa mahdollisuus on pitää yllä katteetonta optimismia.

Kyllä ihmiset mielellään pyrkivät yhteiseen päämäärään vaikka eivät tiedä, mikä se on.

Ihmisenä kasvamisessa on se huono puoli, että se harvoin lisää kilpailukykyä.

Hyväosaista ei jätetä.

Demokratia on laillinen keino polkea vähemmistöä.

Elämyskaruselli

Kari Hongisto: Elämyskaruselli (Nastamuumio 2009, 76 sivua)

Vuonna 2008 järjestetyn valtakunnallisen aforismikilpailun voitti Kari Hongisto käsikirjoituksella, jonka pohjalta syksyllä 2009 ilmestyi Elämyskaruselli. Kilpailujen järjestäjä oli Paimion valtakunnalliset aforismipäivät yhteistyössä Suomen aforismiyhdistyksen, kirjallisuuslehti Parnasson ja Yleisradion kanssa, joten käsikirjoituksella on arvovaltaisia puolestapuhujia.

Kari Hongiston mielestä aforismi on tiivistä, nopeaan oivallukseen puristettua laatuproosaa. Olennaista on totunnaisuuksia kaihtamaton asenne, assosiatiivinen kieli ja merkitysten leikki. Hienolta kuulostaa ja lisää tietysti odotuksia.

Alkajaisiksi kirjailija miettii, miten elämä sujuu. Tiedämme miten voisi elää hyvin, mutta emme anna sen tiedon häiritä omaa elämäämme. Tahtomme on vapaa vaikutusvallastamme. Valitamme ja tuskailemme, varomme, varaudumme ja epäilemme. Onhan se elämää, mutta onko se sen arvoista?

Aina on aikaa, esimerkiksi kiirehtiä. Kilpaileva ihminen ei ole luonnollinen, väittää Hongisto, mutta aina on ollut tilanteita joissa yhtä pullaa katselee kaksi nälkäistä, eikä pullaa ole jaettu kuin aniharvoin. Perusparadokseja käsitellään, mukavuuden tavoittelu ei ole mukavaa, helppouden tavoittelu ei ole helppoa, nopeaksi tahtova on aina liian hidas.

Kovin usein assosiatiivinen kieli ja merkitysten leikki typistyy sanaleikeiksi. Etuilu ei taannu, mutta raha joko haisee tai sitten ei, puhuu, mutta liian nopeasti, ratkaisee: juupas - eipäs. Suolla riudutaan kun suoriutuminen on lähtökohtana, kirjataan palamisilmiöt pohjasta huipulle, puurosta johtajiin niin että ainoa ajatus on hämmennys. Se tietysti estää puuroa palamasta pohjaan, mutta ajattelulta voisi vaatia enemmänkin.

Sanaparien peilikuvamainen rinnastaminen on myös runsaasti käytetty kikka. Viisasteleva ajattelee, ajatteleva viisastelee - tultiin markkinoille, markkinat tulivat - tekoäly, äly ja teot - tunneäly, älytön tunne. Liian usein pääajatuksen päälle sanaleikillä liimattu toinen ajatus jää vain hymähdyksen tasolle. Ajatusten autiomaa, sellaista se on, kirjailijankin sanoin. Mieleeni on todella noussut viime vuosina moniaitakin nokkelia lausekokoelmia lukiessa ajatus "Kaukaa viisas, läheltä järkyttävän typerä." Nyt se nostetaan eteeni ihan kirjassa. Perspektiivi tekee helposti tepposet älyköllekin.

Ketään tuskin yllättää, että suomalaisesta ei aforisti löydä mitään hyvää, lopulta hän ei löydä edes suomalaista. Yhteiskuntaopin tunnilla puhutaan politiikkaa eikä yllätys ole että Samuli Parosen hengessä. Parosesta suomalainen aforismi on pääsemättömissä, yhteiskunnallinen paatos tulee Samulilta, sanaleikit Hannulta. Rikollinen on poliitikon sanomaton synonyymi, ihmisillä ja hevosilla on markkinoilla sama kohtalo. Kaikenlaista positiivisuutta on syytä varoa kuin ruttoa, asiat eivät voi olla kuin huonosti tai vielä huonommin. Yhdellä sivulla työ kielletään, seuraavalla se kaksinkertaistetaan. Luontokappaleet ovat lumitykinruokaa, minä mukana itseäni paossa. Vapautta on helppo vaatia, helpompi rajoittaa, vaikea nähdä uusin silmin.

Olen varmaan turhan tyly. Onhan kirja hauska. Jos kuitenkin katsoo perusnäkemystä, se on kovin iloton ja pessimistinen. Se tuo mieleen suomalaiset joululaulut. Ilo niissäkin on rajoittunut tonttuhumppaan, ne laulut, jotka lähtevät joulun kristillisestä tai eettisestä sanomasta, ovat usein synkkiä, syyllistäviä moraalisaarnoja. Keski- ja Etelä-Euroopan syvähenkinen iloisuus on täällä tuntematonta. Toivottavasti se joskus löytää tiensä täkäläiseen mietekirjallisuuteenkin.

Laitan loppuun muutaman näytteen kirjan aforismeista, parhaan käsityksen kirjasta saa kuitenkin lukemalla sen itse, mitä suosittelen.

Toiveita on vain kahta lajia, toteutumattomia ja mahdottomia.

Iankaikkisesta kertakaikkiseen.

Toive ajattelusta, toiveajattelua.

Pieni kansa, joka vaikutteilta välttyäkseen pukeutuu huomioliiviin.

Rahattomuus on kierteistä pirullisin, riippuvuutta sellaisesta, jota ei ole.

Positiivisuuden vaatiminen kumuloi vihaa toiseen ääripäähän.

Silmiään ei kannata uskoa. Kaikki mahtuu normaalivaihteluun.

Kun tulet vessasta, tuletko puhtain paperein?

Hakeutui varjoon, sateellakin.

Aforismin ydin on oivallus, ei vastaus.

Optimismi kestää niin kauan kuin se on perusteetonta.

Kun mikään ei riitä, kaikki loppuu.

(tämän kirjoitin tuoreeltaan vuoden 2009 lopulla)

Vastarannan mietekirja

Pekka Lounela: Vastarannan mietekirja (Tammi 1978)
Menneet ajat nousivat mieleen kun syksyn 2008 Turun kirjamessujen divariständeiltä poimin käteeni tämänkin runokokoelman silloin kolmen, nyt kohta jo neljän, vuosikymmenen takaa. Sitä muisteli, kuinka kaikki oli poliittista, vasemmiston ja oikeiston raja kulki keskellä kommunistista puoluetta. Kirkko, armeija, menneet sodat, rahavalta ja instituutiot olivat kovan hyökkäyksen kohteina. Sitoutumattomuutta ei ymmärretty eikä hyväksytty. Sitä piti selitellä loputtomiin, kuten raittiutta tai selibaattia, mitään niistä ei kerta kaikkiaan pidetty tervejärkisen valintana.


Lounela sanoi vielä 60-luvulla itseään anarkistiksi ja jatkuvan vallankumouksen kannattajaksi, kymmenen vuotta myöhemminkin hän oli tiukan sitoutumaton, kai liberaali, mutta silti hänenkin tekstinsä saanee nykypäivän omaa onneaan pörssipokerissa pelaavan sisäisen sankarin nahan kananlihalle.


Noihin aikoihin ei ollut korrektia epäillä haluavatko venäläiset sotaa, löytyihän sitä joku revansisti tältäkin puolelta rajaa. Ainakin yhteisiin harjoituksiin venäläiset tuolloin suomalaisia ehtimiseen kutsuivat, niin että presidentillä oli täysi työ pitää meidät moisesta erossa. Sivistystä riitti, nootti, Urkki ja ETYK, ja Brezhnev halusi tarjota meille sitä vielä enemmän. Samoihin aikoihin, ennen testejä, oli vielä mahdollista saada tuoretta verta Suomenkin kestävyysjuoksuun, jotta maailmankartalla pysyttäisiin. Kansalla oli kuntansa ja muut instituutiot, niiden juhlissa puheet ja runot, perinteiset sanakäänteet ja viittaukset, mitkä kursivoidaan, tarpeettomina, kansalle.


Lounela ilmoitti luopuvansa harjoittamasta väkivaltaa ammatikseen, arvostelemasta. Olisikohan tämä esittelyjen ja muistelusten kirjaaminen myös väkivallan harrastamista. Samaan kuitenkin tässä syyllistyn, subjektiivisuuteen, ehkä jopa itsekkyyteen.

Opetusruno kirjaa tuonaikaista asenneilmastoa: moni asia todetaan, mutta elämästä joudutaan kysymään, maistuuko. No, me sen aikaisethan voisimme sen tietää, jos vain muistaisimme. Yli kolme vuosikymmentä on ollut aikaa keksiä uutta historiaa, tähän päivään sopivaa. Vanhan olemme unohtaneet ja sehän on tarkoituskin, sen historia opettaa. Panssarien avulla meistä kaikista on tullut idealisteja. Ammatit uudistuivat. Todellisuutta meille esittelivät tilastoijat, poliitikot, suunnittelijat, pankkiirit ja sensorit sekä tietysti ilmatieteilijät. Katsoivathan ihmiset kuitenkin jatkuvasti huolissaan taivaalle, nähdäkseen satoiko vettä, tai keskimatkan ohjuksia, jotakin siitäkin oli sanottava.


Noihin aikoihin opimme kilpailemaan. Maistereita alkoi tulla enemmän kuin oli tuoleja, proletaareja niin paljon että etujoukkoon pääsi vain suhteilla ja CV:lla. Vallankumous henkilökohtaistui. Maaltapaon ja globalisaation tuolloiset kuumat aallot hoideltiin muuttamalla Ruotsiin ja pelkäämällä muuttoa Eurooppaan. Autioituvia asutustiloja voivoteltiin, vaikka kukaan ei enää suostunut jäämään sinne kurjalistoksi, eivät, paitsi kourallinen perintöosallaan jymäytettyjä vanhojapoikia. Slummit nousivat tännekin, vaikka tuolloin vielä itse asuin keskikaupungilla. Enää sinne ei olisi asiaa, boboksi olen liian vanha, tyhmä ja köyhä ja naapurien häpeäksi teen vielä oikeita töitäkin.


Luvun 8 käskyt ovat kirjan aforistisin anti, toimintaohjeiden päivityksiä edistyksen edistyessä:

Tähtää julki, ammu salaa.

Petä toveri kun petät, ettei synny väärinkäsityksiä.

Salaliittoudu niin et joudu julkivastuuseen.

Luovuta. Älä luovu.

Vieläkin noilla ohjeilla elämässä pärjää, jos ensiksi ehtii niitä soveltaa. Edelleen tiedostavimman etujoukon muodostavat rintamakarkurit ja kolpakkostrategit. Näine ohjeineen Lounela pääsee hyvään seuraan, pelkääjän paikalle, ei lukemaan nuotteja kännykästä vaan kysymään, miten se nyt oli. Kuten hänelle Manalaan seuraksi lähtenyt Haavikko.


Tietokoneet alkoivat suoltaa paperia, algoritmien syvin olemus alkoi vasta valjeta, laskimista ensimmäiset mahtua taskuun, televisiosta näkyä värejä niin ettei ulos tarvinnut enää katsoa vakuuttautuakseen maailman mustavalkoisuudesta. Lounela päättää kokoelmansa:

Sanotaan että olen sitoutumaton utopisti.
Varmaankin vaarallinen.