5.8.2015

Vastarannan mietekirja









Pekka Lounela: Vastarannan mietekirja (Tammi 1978)
Menneet ajat nousivat mieleen kun syksyn 2008 Turun kirjamessujen divariständeiltä poimin käteeni tämänkin runokokoelman silloin kolmen, nyt kohta jo neljän, vuosikymmenen takaa. Sitä muisteli, kuinka kaikki oli poliittista, vasemmiston ja oikeiston raja kulki keskellä kommunistista puoluetta. Kirkko, armeija, menneet sodat, rahavalta ja instituutiot olivat kovan hyökkäyksen kohteina. Sitoutumattomuutta ei ymmärretty eikä hyväksytty. Sitä piti selitellä loputtomiin, kuten raittiutta tai selibaattia, mitään niistä ei kerta kaikkiaan pidetty tervejärkisen valintana.


Lounela sanoi vielä 60-luvulla itseään anarkistiksi ja jatkuvan vallankumouksen kannattajaksi, kymmenen vuotta myöhemminkin hän oli tiukan sitoutumaton, kai liberaali, mutta silti hänenkin tekstinsä saanee nykypäivän omaa onneaan pörssipokerissa pelaavan sisäisen sankarin nahan kananlihalle.


Noihin aikoihin ei ollut korrektia epäillä haluavatko venäläiset sotaa, löytyihän sitä joku revansisti tältäkin puolelta rajaa. Ainakin yhteisiin harjoituksiin venäläiset tuolloin suomalaisia ehtimiseen kutsuivat, niin että presidentillä oli täysi työ pitää meidät moisesta erossa. Sivistystä riitti, nootti, Urkki ja ETYK, ja Brezhnev halusi tarjota meille sitä vielä enemmän. Samoihin aikoihin, ennen testejä, oli vielä mahdollista saada tuoretta verta Suomenkin kestävyysjuoksuun, jotta maailmankartalla pysyttäisiin. Kansalla oli kuntansa ja muut instituutiot, niiden juhlissa puheet ja runot, perinteiset sanakäänteet ja viittaukset, mitkä kursivoidaan, tarpeettomina, kansalle.


Lounela ilmoitti luopuvansa harjoittamasta väkivaltaa ammatikseen, arvostelemasta. Olisikohan tämä esittelyjen ja muistelusten kirjaaminen myös väkivallan harrastamista. Samaan kuitenkin tässä syyllistyn, subjektiivisuuteen, ehkä jopa itsekkyyteen.

Opetusruno kirjaa tuonaikaista asenneilmastoa: moni asia todetaan, mutta elämästä joudutaan kysymään, maistuuko. No, me sen aikaisethan voisimme sen tietää, jos vain muistaisimme. Yli kolme vuosikymmentä on ollut aikaa keksiä uutta historiaa, tähän päivään sopivaa. Vanhan olemme unohtaneet ja sehän on tarkoituskin, sen historia opettaa. Panssarien avulla meistä kaikista on tullut idealisteja. Ammatit uudistuivat. Todellisuutta meille esittelivät tilastoijat, poliitikot, suunnittelijat, pankkiirit ja sensorit sekä tietysti ilmatieteilijät. Katsoivathan ihmiset kuitenkin jatkuvasti huolissaan taivaalle, nähdäkseen satoiko vettä, tai keskimatkan ohjuksia, jotakin siitäkin oli sanottava.


Noihin aikoihin opimme kilpailemaan. Maistereita alkoi tulla enemmän kuin oli tuoleja, proletaareja niin paljon että etujoukkoon pääsi vain suhteilla ja CV:lla. Vallankumous henkilökohtaistui. Maaltapaon ja globalisaation tuolloiset kuumat aallot hoideltiin muuttamalla Ruotsiin ja pelkäämällä muuttoa Eurooppaan. Autioituvia asutustiloja voivoteltiin, vaikka kukaan ei enää suostunut jäämään sinne kurjalistoksi, eivät, paitsi kourallinen perintöosallaan jymäytettyjä vanhojapoikia. Slummit nousivat tännekin, vaikka tuolloin vielä itse asuin keskikaupungilla. Enää sinne ei olisi asiaa, boboksi olen liian vanha, tyhmä ja köyhä ja naapurien häpeäksi teen vielä oikeita töitäkin.


Luvun 8 käskyt ovat kirjan aforistisin anti, toimintaohjeiden päivityksiä edistyksen edistyessä:

Tähtää julki, ammu salaa.

Petä toveri kun petät, ettei synny väärinkäsityksiä.

Salaliittoudu niin et joudu julkivastuuseen.

Luovuta. Älä luovu.

Vieläkin noilla ohjeilla elämässä pärjää, jos ensiksi ehtii niitä soveltaa. Edelleen tiedostavimman etujoukon muodostavat rintamakarkurit ja kolpakkostrategit. Näine ohjeineen Lounela pääsee hyvään seuraan, pelkääjän paikalle, ei lukemaan nuotteja kännykästä vaan kysymään, miten se nyt oli. Kuten hänelle Manalaan seuraksi lähtenyt Haavikko.


Tietokoneet alkoivat suoltaa paperia, algoritmien syvin olemus alkoi vasta valjeta, laskimista ensimmäiset mahtua taskuun, televisiosta näkyä värejä niin ettei ulos tarvinnut enää katsoa vakuuttautuakseen maailman mustavalkoisuudesta. Lounela päättää kokoelmansa:

Sanotaan että olen sitoutumaton utopisti.
Varmaankin vaarallinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.